RAMPA-UKON TARINOITA.
Kannattipa kuunnella Rampa-ukkoa, kun hän unohtui muistelemaan ja kertomaan, mitä oli nähnyt tai kuullut nuoruutensa aikoina. Luolassa oli eräänä päivänä noussut aikamoinen suuttumus, kun Haukku, joka oli jäänyt kotimieheksi, ei ollut pitänyt huolta tulesta, vaan oli antanut sen sammua. Vanhempien palattua oli sieltä kuulunut läjähdyksiä ja ankaria sanoja, ja kauan oli saatu hieroa kuivia tikkuja toisiinsa, ennenkuin lopulta uusi liekki tuli loihdituksi esiin. Vasta sitten kun lihakeiton tuoksu täytti ilman ja lujat leuat olivat uutterassa toimessa, lauhtui Korvapuolenkin viha ja elämä kävi jälleen mukavaksi.
Ab oli palannut kotiin nälkäisenä ja äskeinen tapahtuma herätti hänessä voimakkaan käsityksen tulen arvosta. Hän laskeutui luolan permannolle Rampa-ukon viereen, joka valmisteli jonkinlaista vartta. Siinä lojuessaan hän kutkutteli varpaillaan Pyökinlehteä, joka nauraa kihittäen pyöriskeli sinne tänne heittämättä hetkeksikään ohuen sääriluun palasta, jonka hän oli saanut vasta syödystä peurasta. Se oli vain lyhyt palanen, mutta täynnä ydinmehua, ja lapsukainen imeskeli sitä perin autuaallisen näköisenä. Ab tuli miettineeksi kuinka surkeata olisi ollut syödä keittämätöntä lihaa, ja hän silmäili yhä vielä punoittavia käsiään — sillä hän se oli tehnyt tulta puikkoja pyörittämällä. "Tuli on hyvä asia!" hän lausui Rampa-ukolle.
"Hyvähän se on, kun et vaan polta itseäsi. Minä olen polttanut itseni"; ja vanhus työnsi esiin käsivartensa, jossa näkyi paloarpi.
Ab kävi uteliaaksi. "Missä sen sait?" hän kysäsi.
"Kaukana täältä, kaukana mustien soiden ja punaisten kukkulain toisella puolen. Se tapahtui siihen aikaan, kun olin vielä väkevä."
"Kerrohan siitä", virkkoi nuorukainen.
"Rämeiden ja metsien ja korkeiden kallioiden tuolla puolen on tulimaa", Rampa-ukko vastasi. "Se on ihmeellinen paikka. Tuli kohoaa pitkinä kielekkeinä esiin maasta ja on aina samallainen. Sade ja lumi eivät tukahuta sitä. Enkö muka tietäisi sitä? Olen nähnyt sen. Sain tämän arven käydessäni liian lähelle tulta ja kompastuessani erääseen kuumaan kiveen aivan sen lähellä. Tulta on toisinaan liiaksikin!"
Vanhus jatkoi: "Tulipaikkoja on paljon. Niitä on idässä ja etelässä. Muutamat raakkumiehet ovat nähneet niitä kulkiessaan kauas alaspäin jokea pitkin. Mutta se paikka, missä poltin itseni, ei ole yhtä etäällä; se on luoteessa joen varrella."
Uteliaana tiedusteli Ab Rampa-ukolta enemmän tuosta kummallisesta seudusta, missä liekkejä kasvoi maasta pensaiden tavoin ja missä eivät vesi ja lumikaan voineet niitä sammuttaa. Myöhemmin hän oli iloitseva siitä, että tuli kuulleeksi tästä asiasta. Mutta sinä iltana hänen tarkoituksenaan oli vain saada vanhus kertomaan mahdollisimman paljon, niin kauan kuin hän oli juttutuulella. "Kerrohan raakkuihmisistä", nuorukainen huudahti. "Keitä ne ovat ja mistä ne tulevat? Ne ovat erilaisia kuin me."
"Niin, ne ovat erilaisia kuin me", virkkoi ukko. "Mutta olen kuullut kerrottavan, että oli aika, jolloin me olimme heidän kaltaisiaan. Kaikkein iäkkäimmät ihmiset sanovat isoisiensä kertoneen heille, että muinoin tässä maassa eli kaikkialla vain raakkukansaa, sellaisia ihmisiä jotka asuivat rantamilla, eivät koskaan metsästäneet eivätkä poistuneet kauas pieniltä saariltaan, koska pelkäsivät metsän petoja. Joskus he uskalsivat lähteä metsään keräämään pähkinöitä ja juuria, mutta enimmäkseen he sentään elivät kaloilla ja näkinkengillä. Mutta tuli sitten aika, jolloin heidän keskuudessaan syntyi rohkeita miehiä, ja nämä sanoivat haluavansa enemmän metsänantimia eivätkä tahtoneet enää arkoina pysytellä noilla pienillä saarilla. Niin nämä saapuivat metsään ja siitä sai luolaihminen alkunsa. Ja arvelenpa tämän kertomuksen oikeaksi."
"Arvelen sen oikeaksi", Rampa-ukko jatkoi, "koska voi vallan hyvin nähdä, että raakkukansa on asunut sangen kauan siellä, missä se nytkin elää. Sen joen varsilla, missä he asuvat, ja muidenkin jokien varsilla, on multapenkereitä, jotka ovat hyvin pitkiä ja ulottuvat kauas taaksepäin. Eivät ne olekaan oikeata multaa, vaan ovat muodostuneet kuorista, luista, kivisistä keihäänkärjistä ja muusta sellaisesta, mitä tapaa raakkuihmisen asunnon ympärillä. Tiedän sen hyvin, sillä olen itsekin kaivellut noita pitkiä penkereitä ja nähnyt kaikki, mitä nyt kerron. Kauan, perin kauan on raakkukansan täytynyt elää purojen varsilla, koska se on voinut laatia niin korkeita penkereitä luista ja kuorista."
Ja Rampa-ukko oli oikeassa. Meidän kerrotaan olevan arjalaisen rodun jälkeläisiä. Mutta levoton, vaihtelevainen länsimaalainen ei voi suinkaan polveutua yksinomaan arjalaisesta alkujuuresta. Hän on syntynyt vain osaksi avaroilla aroilla tai oliivipuiden ja ruusujen siimeksessä. Koko nykyaikainen tiede, järkevyys ja laajentunut älykkyys ovat taipuvaiset myöntämään, että hän on syntynyt ja kehittynyt nykyisillä asuinpaikoillaan, vaikka hän luonnollisesti onkin aikojen kuluessa sekaantunut eri vieraisiin. Kuoritunkiot — joiksi tiedemiehet kutsuvat hänen asuntonsa edustalla tavattavia kerrostumia — jo yksin nykyisen Tanskan kuoritunkiot, puhumattakaan muista tosiasioista, riittävät kertomaan ihmeellisiä tarinoita. Kuvitelkaahan mielessänne tunkiota, joka on aikojen kuluessa muodostunut jonkun muinaisen veden partaalle, tunkiota, joka on virstojen pituinen, ulottuu satojen kyynärien päähän tuon tuhansia, jopa kymmeniäkin tuhansia vuosia takaperin virranneen joen rannasta, ja on tämän veden äyräällä monestikin usean jalan paksuinen. Kuvitelkaapa mielessänne, että tämä laaja kerrostuma kertoo meille tuhannen, ehkäpä useammankin vuosisadan historian, alkaen simpukan- ja raakunkuorijätteistä ja muista sellaisista eläimistä, joita saattoi asustaa tässä Pohjanmereen virtaavassa joessa. Ajatelkaahan, että tämä kerrostuma kasvaa vuosi vuodelta ja vuosisadasta toiseen, mutta kohotessaan muuttuu laadultaan ja luonteeltaan, niin teillä on pohjaa pohtimiselle.
Ensin alussa nuo luontokappaleet, jotka kuljeksivat edestakaisin tuon muinaisen tanskalaisen joen äyräillä ja söivät raakkuja ynnä näkinkieriä, eivät saattaneet olla paljoakaan enempää kuin juuri selvästi antropoideja. [Antropoidea, korkeimpiin nisäkkäisiin kuuluva alaosasto, johon luetaan ihminen, apinat ja marakatit. — Suom. muist.] Olisivatko sellaiset voineet saapua Aasian ylätasangoilta?
Tunkiokerrostumat kertovat varhaisimpien aikojen historian paljon tarkemmin kuin yksikään kirjailija, joka on konsanaan tarttunut kynään. Siellä kulkivat nuo jokia rakastavat apinamaiset ihmiset paikasta toiseen ja tyydyttivät ruokahaluansa. Poikia ja tyttäriä synnytettyään he kuolivat ja nämä pojat sekä tyttäret saivat kokemuksen ja vaihtelevien olosuhteiden vaikutuksesta enemmän älyä. Kuoritunkiot paljastavat meille kuviollisia yksityiskohtia. Pohjakerros on muodostunut yksinomaan raakunkuorista, kuten jo on mainittukin. Sen päällä on toinen kerrostuma, joka on syntynyt tuhansien vuosien kuluessa; siinä tapaamme silloisten eläinten luita ja myöskin jälkiä hiiltyneestä puusta, joka todistaa alkuperäisen ihmisen oppineen tuntemaan tulen käytön. Myöhemmin tulee kömpelösti kirjailtuja mammutin, jättiläishirven ja pitkävillaisen sarvikuonon luita; sitten karkeatekoisia piikaluja ja myöhemmin hiotun kiven aikakausi kivettymineen, luineen ja muine todistuskappaleineen. Ja niin käy kehitys tasaisesti ylöspäin, kunnes lähellä kuoritunkion pintaa ilmestyy pronssikeihäs, kirveenterä ja kömpelö tikari, kuuluen sille oliolle, josta tuli druidi ja jonka me tunnustamme esi-isäksemme. Kuoritunkioista ulottuu aivan nykyisen kehityksen huippukohtaan ketju, jossa ei ole ainoatakaan heikkoa rengasta.
"Kummia tarinoita osaavat nuo raakkuihmiset", Rampa-ukko jatkoi; "he ovatkin parempia kertojia kuin me luolaihmiset, sillä heitä on enemmän yhdessä kohdin ja vanhukset kertovat aina tarinansa lapsilleen, niin etteivät ne joudu koskaan unhoon. Niinpä he sanovat, että muinoin saapui suurista vesistä ylös jokia myöten niin suunnattomia otuksia, ettei edes iso luolatiikerikään uskaltanut käydä niiden kimppuun. Ja vanhukset kertovat isoisiensä kerran nähneen omin silmin käärmeilmiön, joka oli monta kertaa isompi kuin teidän näkemänne. Se tuli uiden jokea myöten, hyökkäsi siellä virtahepojen päälle ja ahmasi ne kitaansa yhtä helposti kuin luolakarhu pienen kauriin. Ja se käärme karkasi myöskin muutamien luolaihmisten kimppuun, ne kun sattuivat juuri olemaan joella, ja söi nekin suuhunsa, vaikka heistä sille tuli vain suupalanen. Tämänkin tarinan uskon todeksi, sillä ne vanhat raakkumiehet, jotka kertoivat minulle isoisiensä näkemiä, eivät olleet mitään houkkioita."
"Mutta erääseen toiseen juttuun, jonka he minulle kertoivat, en pane suurta arvoa. Vanhukset tarinoivat, että kun muutamat ihmiset ennenmuinoin kulkivat jokea myöten isompaan jokeen ja seurasivat sitä aina mereen asti, jolla ei näy olevan mitään äärtä, niin he näkivät jotain, mitä ei kukaan nykyaikainen voi nähdä. Mutta he eivät sano isoisiensä itse nähneen sitä. He vain sanovat isoisiensä kertoneen, mitä olivat kuulleet isoisiltään. Se tarina oli niin ammoisilta ajoilta, että se oli isoja puitakin vanhempi, ja se kertoi hirviöistä, jotka uivat rannikoilla; eivätkä ne olleet käärmeitä, vaikka niillä oli pitkä kaula ja käärmeen pää, sillä niillä oli isot ruumiit, joita ne meloivat räpyläjaloillaan veden halki, niinkuin majavakin tekee. Ja samaan aikaan, niin tarina kertoo, oli isoja lintuja, paljon kookkaampia kuin ihminen, ja ne elelivät siellä, missä nyt on trappeja ja kurppia. Näitä taruja minä en usko, vaikka olenkin nähnyt luita, joita sade on huuhdellut joen äyräiltä ja kukkulain rinteiltä ja jotka varmaankin ovat kuuluneet toisellaisille luontokappaleille, kuin mitä nyt tapaamme metsissä tai vesistöissä. Ihmeellisiä kertojia ne vaan ovat, nuo raakkukansan vanhukset."
"Kertovat ne muitakin kummia taruja. Ne sanovat, että hyvin kauan sitten pakkanen ja jää lähtivät vaeltamaan alaspäin ja kaikki ihmiset sekä eläimet pakenivat niiden tieltä. Kesä oli yhtä kylmä kuin meidän talvemme ja ihmiset ynnä eläimet pakenivat yhdessä etelään ja viipyivät siellä pitkän ajan, mutta tulivat jälleen takaisin, kun pakkanen ja jää poistuivat. Sanovatpa he myöskin, että vielä ammoisempina aikoina oli tulipaikkoja, joissa liekit kohosivat esiin maanhalkeamista kymmeniä kertoja tiheämmässä kuin nykyään, ja että liekkejä nousi jääkautenakin sulattaen jään vedeksi, joka juoksi jokina merta kohti. Mutta näitä asioita en usko, sillä kuinka ihminen voisi kertoa sellaisesta, mikä on tapahtunut niin kauan sitten? Ne ovat vain vanhojen kielenpieksijäin lorupuheita."
Paljon muitakin juttuja kertoi tämä vanha aseseppä, mutta eniten vaikutti Abiin hänen tarinansa tulilaaksosta. Hän toivoi saavansa joskus nähdä sen.