ROSVON KIMPUSSA.
Eräänä päivänä syöksyi muuan mies läähättäen avoimesta "portista" Tulilaaksoon. Hänen nahkanuttunsa riippui repaleisena ja vinosti hänen hartioillaan ja kun hän hoiperteli polkua myöten, niin kaikki saattoivat nähdä, että hänen toinen poskensa ja käsivartensa oli raadeltu ja sääri oli hyytyneen veren peittämä. Hän oli aivan menehtyä haavastaan ja juoksustaan, ja ensin hänen puheensa oli melkein käsittämätöntä. Muutamat vanhemmista ja viisaammista näkijöistä astuivat häntä vastaan, mutta hän vastasi heidän kysymyksiinsä tiedustelemalla Abia, joka saapuikin heti.
Läähättävä ja haavoittunut mies ehti lausua vain sanat "iso tiikeri", ennenkuin kaatui tajutonna maahan. Mutta se riitti. Jokainen kuulijoista käsitti hyvin, mitä luolatiikerin ryöstöretki merkitsi. Kilvan riennettiin portille ja nopeasti kohosi sinne kivimuuri niin korkea, ettei edes tuo hyppäävä hirviökään voinut toivoa pääsevänsä sen huipulle. Haavoittunut juoksija kertoi toinnuttuaan ja virkistystä saatuaan tarinansa yksityiskohtaisemmin ja yhtenäisemmin.
Sanansaattaja toi huohottaen ilmi sanottavansa. Hän oli vielä heikko runsaasta verenvuodosta, mutta kertoi että Raakkukansan kylässä oli tapahtunut jotain kamalaa. He olivat edellisenä iltana heti hämärän tultua kokoontuneet juhlimaan, sillä päivä oli ollut onnellinen, kalastus luonnistunut hyvin, rannoilta kerätty aika määrät simpukoita ja kilpikonnia munineen ja vielä saatu saaliiksi suunnaton virtahepokin. Vuosikausiin ei oltu vietetty niin suurta ja iloista juhlaa, ja sitä oli kestänyt puoliyöhön asti. He olivat hyvinvoipaa ja tyytyväistä väkeä, ja vaikk'ei vaaroista ollutkaan puutetta, ei vesillä eikä maallakaan, niin rannalle syntynyt kylä oli kasvanut ja kuoritunkio suurenemistaan suurentunut, seuraten nyt pitkät matkat jokea ja ulottuen sen partaalta kauas metsän reunaan päin. Vesikansa ei ollut juuri oppinut pelkäämään metsää, mutta nyt salosta oli saapunut kylään kauhu ja peljästys. Luolatiikeri oli käynyt heidän keskuudessaan!
Raakkukansa oli kokoontunut nurmenkaistaleelle matalien luolainsa edustalle ja eräs heistä, taruseppä ja laulaja, lauloi juuri virtahevosta ja heidän aimo saaliistaan, kun äkkiä kajahti nälkäinen karjahdus. Kaikki, joilta säikähdys ei ollut riistänyt ääntä, parahtivat tai kirkuivat, ja sitten syöksähti joukkoon luolatiikeri! Kenties satusepän laulu oli kääntänyt hirviön huomion hänen puoleensa, kenties sen oli tehnyt hänen asemansa; olipa syy mikä hyvänsä, tiikeri sieppasi laulajan, loikkasi notkeasti piirin ulkopuolelle ja yhtä ketterästi, pitkin hypyin, metsän pimentoon.
Hetken ajan vallitsi kauhu ja kammo, mutta sitten miesten rohkeus palasi. Temmattiin aseet ja riennettiin ajamaan rosvoa takaa. Helppo oli seurata jälkiä, sillä miestä kantava hirviö ei hypätessään putoa kevyesti. Kuljettiin pari virstaa, vaikka matka etsiessä eistyikin verkalleen, ja sitten aamun sarastaessa löydettiin laulajan jäännökset. Paljoa ei ollut jälellä ja se virui metsäpolulla, sillä luolatiikeri ei alentunut kätkemään saalistaan. Metsästä kuului puolittain valittava karjunta. Siellä vaani kuolema ja etsijät pakenivat. Sitten ryhdyttiin neuvottelemaan ja päätettiin pyytää apua. Ja niin oli juoksija, jota tiikeri oli hyökätessään ohimennen iskenyt, lähtenyt heimonsa urhoollisimpana Tulilaaksoon.
Abilla ei ollut paljoa sanottavaa tuolle huohottavalle muukalaiselle. Hän piti huolen siitä, että tämä sai virvoitusta sekä hoitoa ja että hänen haavansa sidottiin luolaihmisten lailla. Mutta kaiken yötä tuo suuri luolapäällikkö tuumaili ankarasti. Minkä vuoksi täytyi ihmisten elää noin luolatiikeriä peläten? Olivathan ihmiset toki petoja viisaampia! Tämä hirviö oli joka tapauksessa surmattava!
Mutta mitäpä välitti ympäröivä luonto siitä, että Tulilaakson väkevä mies oli päättänyt tappaa luolatiikerin. Tiikeri oli vielä elossa! Koko saloseudun valtimo tykki toisin kuin ennen. Koko metsä vaikeni. Kautta kaiken eläinkunnan levisi uutinen: "Sapelihammas on täällä!" Yksinpä suunnaton luolakarhukin hiipi syrjään haistaessaan rosvon liikkuvan lähistöllä. Alkuhärkä, pystypää hirvi, poro ja pienemmät sarvipäät pakenivat hurjasti, kun saastutettu ilma toi niille viestin uhkaavasta surmasta. Vain sarvikuono ja mammutti pysyivät alallaan, mutta nekin vapisivat poikasiensa puolesta, milloin tiikeri lähestyi niitä. Sarvikuono kääntyi silloin hurjana ja vaarallisena päin, sikiö kintereillään, ja mammutit sulkivat vasikkansa keskelleen torjuen raatelijan torahampaillaan. Kaikkialla vallitsi kauhu. Metsä tuntui käyneen miltei elottomaksi. Haukunta ja ulvonta hiljenivät, huoleton kisailu keskeytyi, lehtien seasta ei kuulunut enää niin paljoa kahinaa eikä poluilta askelten taputusta. Siellä vallitsi pelko ja hiljaisuus, sillä Sapelihammas oli saapunut!
Seuraavana aamuna juoksija ilmestyi ravinnon ja unen virvoittamana ja vahvistamana jälleen Abin luo, kertoen tarinansa seikkaperäisemmin. Hän sai lyhyen vastauksen: "Tulemme kerallasi auttamaan sinua ja kansaasi. Tiikerit täytyy surmata!"
Harvoin oli ihminen sitä ennen lähtenyt vapaaehtoisesti metsästämään isoa luolatiikeriä. Hän oli toisinaan tukalaan tilaan jouduttuaan puolustautunut parhaansa mukaan tuota hirviötä vastaan, mutta kammottavaa oli etsiä taistelua, joka oli hänelle niin epäedullinen. Nyt oli ahdistettava sitä, joka tavallisesti oli itse vainoojana. Se vaati rohkeutta. Kostonhimoinen haavoittunut mies silmäili Abia villein, ihailevin katsein. "Etkö pelkää?" hän kysyi.
Laaksossa oli hälinää ja pian kymmenkunta rotevaa miestä, aseinaan keihäs ja jousi, lähti matkalle Raakkukansan kotipaikkaa kohti. Kylään saavuttiin keskipäivällä ja kun miehet astuivat esiin metsästä, niin heidän korviinsa kaikui valituksia. "Tiikeri on käynyt uudelleen!" huudahti juoksija.
Se oli totta. Tiikeri oli palannut! Toistamiseen se oli karjuen hyökännyt kylän halki ja vienyt mukanaan uuden uhrin, erään johtohenkilön vaimon. Raakkumiehet olivat tällä kertaa liian typertyneitä toimiakseen viipymättä eivätkä olleet ajaneet isoa petoa takaa, kun se katosi yöhön. Vasta aamulla olivat uskaltaneet seurata sen jälkiä ja havainneet, että tiikeri oli kantanut vaimon samalle suunnalle kuin miehenkin ja että pedon yöllisen syömingin jätteet olivat jääneet edelliselle ruokapaikalle. Ensimäinen murhenäytelmä oli siis toistunut melkein samoin piirtein.
Tulilaakson pieni parvi astui kylään; miehet ottivat sen vastaan ilohuudoin, mutta naisten kurkusta kohosi vielä kuolonvalitus. Kylässä oli enemmän väkeä kuin mitä Ab oli siellä milloinkaan ennen nähnyt, ja hän keksi heti joukosta useita itäpuolen luolamiehiä, rotevaa heimokansaa. Haavoittuneen juoksijan lähdettyä Tulilaaksoon toinen oli kiiruhtanut itään kutsumaan apua sieltäkin päin, ja sikäläistä luolaväkeä oli saapunut Härkänaaman, erään kookkaan jäntevän miehen johtamana ottamaan selkoa asiasta ja päättämään, missä määrin heidän kannatti ryhtyä auttamaan.
Idän ja lännen luolamiesten väli oli hiukan kylmä. Julkisia vihollisia eivät he kuitenkaan olleet, vaikka joskus menneinä aikoina olikin sattunut perheiden kesken kahakoita eivätkä vainot olleet vielä hävinneet muistista. Mutta Ab ja Härkänaama tervehtivät toisiaan ystävällisesti eikä nyt näkynyt jälkeäkään eripuraisuudesta. Härkänaama otti halusta osaa neuvotteluun ja lupasi auttaa tuossa epätoivoisessa metsästyksessä. Hänen apuaan ei kannattanutkaan katsoa ylen, kun tarkkasi hänen seuralaisiaan. He olivat tarmokasta väkeä.
Keräytynyt taistojoukko suuntasi kulkunsa sinne, missä vaimon jätteet viruivat metsäpolulla. Paikkaa liketessään miehet vetäytyivät lähekkäin ja rivistä pisti esiin keihäitä aivan kuin mammuttien torahampaita, kun nämä asettuivat puolustamaan vasikoitaan otukselta, jota nyt ajettiin takaa.
Mutta kukaan ei hyökännyt eikä metsästä kuulunut hiiskahdustakaan. Varmaankin tiikeri nukkui. Suunnattoman puun alla oli polulla naisen ruumiin jätteitä. Erämiehet alkoivat neuvotella, ja tällöin Ab asettui johtajaksi Härkänaaman ja Raakkumiesten myöntyessä alttiisti hänen ehdotuksiinsa. Ei ollut lainkaan tarvis antautua avoimeen taisteluun tuon ison pedon kanssa. Nyt oli turvauduttava viekkauteen ja Ab rupesi nopeasti jakelemaan käskyjä.
Tulilaakson johtaja oli pitänyt huolta siitä, että hänen seuralaisensa olivat tuoneet mukanaan, mitä hän tarvitsi tiikerin surmaamiseen. Heillä oli kerallaan kaksi isoa parkittua, sitkeätä häränvuotaa ja paksuja siekaleita sarvikuonon nahkaa, jotka kestivät vaikkapa kymmenen rotevan miehen painon. Vielä kuului tarpeisiin keihäs, jonka saarnipuinen varsi oli ainakin viidentoista jalan pituinen ja miehen ranteen paksuinen. Kärkeen oli kiinnitetty terävä palanen kovinta piikiveä. Se keihäs oli liian raskas miehen heitettäväksi, mutta se olikin tehty toista tarkoitusta varten.
Suuria epäröimättä ryhdyttiin toimeen, sillä Ab tiesi hyvin, minkälainen työ hänellä oli edessään. Hän teki lyhyesti selkoa aikeestaan ja kiipesi sitten itse puun oksalle mukanaan yhteen solmitut nahkakaistaleet. Päästyään sille kohdalle oksaa, joka oli juuri polun yläpuolella, hän otti nuttunsa taskusta kiven ja pudotti sen. Se osui maahan parin kyynärän päässä naisen ruumiin jätteistä ja hän komensi alhaalla olevia raahaamaan ne sille kohdalle, mihin kivi oli pudonnut. Nämä olivat juuri noudattamaisillaan käskyä, kun metsästä kajahti niin kammottava karjahdus, että useimmat miehistä heittivät kaikki kesken paetakseen mitä kiiruimmin. Tiikeri oli metsässä aivan lähellä ja oli vainunnut heidät. Polulle jäi vain vanha Vaara ja karkea Härkänaama ynnä kymmenkunta rotevaa seuralaista, jotensakin saman verran idän ja lännen miehiä. Nämä kävivät käsiksi nopeasti ja tarmokkaasti.
Tiikeri saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä ja se maksaisi ainakin yhden hengen. Mutta heiltä ei puuttunut rohkeutta ja he olivat tulleet etäältä tehdäkseen lopun tästä pedosta. He vetivät tiikerin saaliin jätteet kiven merkitsemälle paikalle. Ab kieppuili raivoisana oksallaan ja huusi Vaaraa tuomaan hänelle keihään ja härän vuodat, ja tuossa tuokiossa reipas vanhus olikin hänen vierellään.
Nyt kiinnitettiin tuohon isoon varteen, heti keskikohdan alapuolelle, pussimaiset härän vuodat ja keihään päähän sidottiin nahkasiekaleet. Tämän vahvan köyden varaan se jätettiin riippumaan oksasta, molemmat nahkapussit heiluen tyhjinä kahden puolen. Annettiin lyhyt määräys ja Härkänaaman ohjaamana kiipesi mies toisensa perästä puuhun kuljettaen taskulaukussaan kantamuksen kiviä, jotka hän jätti oksalla lojuvalle Vaaralle. Tämä ojensi kivet Abille, joka puolestaan laski ne uhkaavana riippuvan keihään sivuille sidottuihin pusseihin. Nämä olivat juuri täyttymässä, kun metsästä kuului toinen karjahdus, entistään lähempi ja kauhistuttavampi, ja muutamat alhaalla työskentelevistä pakenivat säikähdyksen valtaamina. Nähdessään miesten juoksevan Ab kiljui ja kuohui raivosta. Silloin vanha Vaara luisui alas puusta kirves kädessä ja otti synkän Härkänaaman avulla pari miestä kiinni pakoittaen heidät uudelleen työhön.
Hetken kuluttua Abin määräämät toimet olivat suoritetut. Polun yläpuolella, juuri naisen jäännösten kohdalla, riippui iso keihäs, sivuillaan puoli tuhatta naulaa kiveä; se osuisi ehdottomasti maaliinsa, jos tiikeri saapuisi jälleen saaliinsa luo. Oksa oli leveä, nahkanuora luja ja Abin piiveitsi pureva. Nyt ei tarvittu, muuta kuin pysyä rohkeana ja tyynenä tuon pelätyn hirviön läheisyydessä. Sekä jäntevä Härkänaama että hoikka Vaara tahtoivat jäädä Abin luo, mutta hän pakoitti heidät poistumaan.
Kauaa ei luolamiehen tarvinnut odottaa, mutta toiset olivat jo ennättäneet etäälle. Varjot alkoivat pidentyä, mutta iltapäivän aurinko loi vielä kyllin valoa. Maatessaan oksalla veitsi kädessään Ab ei saattanut kuulla muuta ääntä kuin lehtien pehmeätä kahinaa heikon tuulen tunkeutuessa salon halki, tai viisaiden lintujen säikähtyneitä huutoja, kun ne näkivät allaan hiipivän suunnattoman olennon, jonka hirvittävät käpälät koskettivat maata melkein ainoatakaan ääntä synnyttämättä, kun se etsi valmista ateriaansa. Suuri peto teki tuhoaan. Suuri mies odotti oksallaan.
Tiikeri saapui esiin polkua pitkin ja Ab tarttui tukevammin oksaan, katsellessaan ensi kertaa elämässään niin läheltä ja päivänvalossa tuota otusta. Hän oli epäilemättä urhoollinen ja myöskin tyyni, älykäs ja muita ajattelevampi; mutta nähdessään selvästi pedon, joka oli niin kevyesti ja hiljaa livahtanut esiin metsästä, hän vavahti ankarasti, vaikka olikin turvassa. Otus oli niin suunnaton ja kamala se oli näköjään!
Iso kissanpää kääntelihe verkalleen puolelta toiselle, tuhoa ennustava katse harhaili leimuten edestakaisin polulla, ja ruskeankeltainen kuono oli kohotettu vainutakseen, mitä tuuli toisi tullessaan. Peto tuntui rauhoittuvan astuessaan esiin päivänpaisteeseen. Sapelihammas muistutti jossain määrin nykyajan tiikeriä, ollen yhtä sulavan notkea; mutta Intian viidakon isoin asukas olisi sen rinnalla näyttänyt vain kääpiöltä. Eläin, jota Ab nyt tarkasteli, oli tavallaan kaunis, kaunis kuten riikinkukko tai kirjava kalkkalokäärme. Siinä oli värivastakohtia ja hienoja sekoituksia. Sen juovat olivat ihmeellisen vaihtelevia, ja lähestyessään hiipien ihmisen raatoa se teki yhtä loistavan kuin pelottavankin vaikutuksen.
Jokainen hermo jännitettynä, mutta ensimäisestä pelon kaltaisesta vaikutelmastaan vapautuneena Ab väijyi alapuolelleen ilmaantunutta raatelijaa ja painoi terävää piiveistänsä kevyesti sitkeää nahkanuoraa vastaan. Tiikeri aloitti kamalan ateriansa, mutta ei ollut vielä joutunut aivan riippuvan keihään alle. Sitten kuului metsästä joku etäinen ääni; eläin kohotti päätään ja muutti asemaansa. Nyt se oli juuri keihään kohdalla. Vuotaa vastaan painettu veitsi liikkui äänetönnä, mutta tehokkaasti edestakaisin. Äkkiä viimeinenkin jänne katkesi ja raskaspainoinen keihäs putosi salaman nopeudella. Leveä piikärki osui tiikeriä juuri hartiain väliin ja tunkeutui suunnattoman ruumiin lävitse mitään vastusta kohtaamatta. Luja saarnikeihäs naulitsi hirviön maahan.
Metsän halki kajahti karjunta niin hirveä, että nekin erämiehet, jotka Ab oli lähettänyt loitolle näyttämöltä, kiipesivät puihin suojaa etsien. Kamala oli lävistetyn pedon kamppailu, mutta mikään voima ei voinut sitä nyt auttaa. Se oli saanut kuoloniskun ja pian iso tiikeri makasi hiljaa, yhtä vaaratonna kuin orava joka säikähtyneenä kyyristyy pesäänsä.
Hurjan riemun vallassa Ab liukui maahan, ja sitten kiiriskeli salon halki pitkä huuto kutsuen tovereita kokoon. Toisten ennättäessä paikalle hän oli jo kiskonut keihään irti ja ryhtynyt veitsellään nylkemään pedon yltä sen komeata taljaa.
Kaikki olivat kiihkoissaan ja riemuissaan. Pelätys oli surmattu! Varsinkin Raakkukansa osoitti rajatonta iloa. Sillä välin Ab kutsui seuralaisensa avuksi, ja tuokion kuluttua oli tiikerin talja levällään nurmella. Se oli mainehikas saalis luolamiehelle.
"Puolet minulle", selitti Härkänaama, ja molemmat johtajat nousivat uhkaavina toisiaan vastaan. "Sitä ei saa paloitella", kuului tuima vastaus. "Se on minun. Minä tapoin tiikerin!"
Vahvat kädet tarttuivat kivikirveisiin ja jo oli syntymäisillään turmiollinen tappelu. Mutta Raakkukansa sekaantui riitaan, ja ollen miesluvultaan voimakkain se sai rauhan palautetuksi. Komea voitonmerkki jäi Abille, mutta Härkänaama ja hänen miehensä poistuivat synkkinä ja uhkaavia sanoja lausuen.