SAPELIHAMMAS JA SARVIKUONO.
Kivikauden sarvikuono oli suunnaton eläin. Se erosi monessa suhteessa molemmista nykyään elävistä heimolaisistaan, mutta oli kenties jotensakin läheistä sukua Etelä-Afrikan isolle, kaksisarviselle, valkoiselle sarvikuonolle, joka on nyt sukupuuttoon kuolemaisillaan. Tuo esihistoriallisen ajan eläin oli kuitenkin kookkaampi, eikä sen nahka ollut paljas, vaan sitä peitti tiheä, likaisen harmaa, kähärä, melkein villainen karva.
Se oli omiansa herättämään pelkoa useimmissa luontokappaleissa, vaikkei siihen aikaan ollutkaan puutetta isoista villipedoista. Se ei väistänyt mitään; ärtyneenä se oli oikea rohkeuden ja mielettömän raivon perikuva. Harvoin se etsi taistelua, mutta ei myöskään välttänyt sitä milloinkaan. Suunnaton mammutti, tuo verrattain rauhallinen paksunahkainen, ei juuri mielellään sulkenut siltä tietä, ja yksinpä luolatiikerikin, sen ajan julmin ja peloittavin peto, varoi ehdoin tahdoin käymästä täysikasvuisen sarvikuonon kimppuun, vaikka se saattoikin tilaisuuden tullen ahdistaa sen poikasta. Sarvikuonon nahka muodosti melkein läpitunkemattoman, tuuman tai useammankin paksuisen panssarin, jota vielä suojeli karvapeite, ja siitä ponnahtivat syrjään tiikerinkin hirvittävät kynnet, tehden siihen vain vähäpätöisiä naarmuja. Mutta kun sarvikuono työnsi sarviparilla varustetun ison kärsänsä ylöspäin, niin se saattoi puhkoa ja repiä minkä eläimen hyvänsä. Tuon hirvittävän niskan nostovoima oli melkein käsittämättömän suuri. Se oli todellakin kauhea surmantuoja, kun sille sattui tilaisuutta siihen. Toiselta puolen tämä vanhan maailman sarvikuono oli varsin lyhytnäköinen ja yhtä hidasjärkinen ja vaarallisen äkkipikainen, kuin sen afrikalainen perikuva on nykyään.
Vaikka tuo iso eläin, joka nyt hyökkäsi esiin kummun takaa, olikin likinäköinen, niin puuhun kiipeävät pojat olivat kuitenkin kyllin lähellä sitä tullakseen huomatuiksi. Se karkasi suoraa päätä heitä kohti ja iski puun ohi mennessään olkansa sen kylkeen, niin että koko runko vapisi. Mutta pojat olivat jo turvassa sen oksilla. Sarvikuono pysähtyi vähän matkan päähän, palasi sitten takaisin kiukkuisesti korskuen ja rupesi tallustamaan salahautaan suljetun sikiönsä ympäri.
Pojat käsittivät varsin hyvin, mitä yöllä oli tapahtunut. Poikasen jouduttua ansaan emä oli koettanut turhaan pelastaa sitä, ja väsyttyään lopulta ponnistuksiinsa se oli poistunut rinteen taakse rypeäkseen ja levätäkseen siellä hiukkasen; samalla se sentään vartioitsi vangittua sikiötään.
Kulkiessaan siinä satimen ympäri se olisi varmaankin näyttänyt nykyajan ihmisistä säälittävältä. Milloin se laskeutui polvilleen ja kynti pitkillä sarvillaan multaa poikasensa ympäriltä; milloin se koetti saada työnnetyksi kärsänsä sen ruumiin alle nostaakseen sitä. Mutta luonnollisesti olivat molemmat yritykset turhia. Kuopassa ei ollut lainkaan tilaa vipuamiseen, sillä poikanen täytti sen kokonaan.
Ab ja Tammi pysyttelivät orsillaan turvallisina, mutta hiukan hämmentyneinä. Tunnit vierivät, eikä emä-sarvikuono osoittautunut ensinkään taipuvaiseksi lähtemään pois. Kello oli jo kolme iltapäivällä, kun se lopulta poistui rypemispaikalleen. Kerran tai pari se vielä palasi poikasensa luo, ennenkuin katosi alas rinnettä myöten, ja rämeikköönkin saavuttuaan se korskahteli äkeästi jonkun aikaa, ennenkuin viimein laskeutui lepäämään.
Pojat odottivat, kunnes marskimaalla oli syntynyt täydellinen hiljaisuus, ja varovaisuuden vuoksi hiukan kauemminkin. He tahtoivat olla varmoja siitä että hirviö oli nukahtanut, luisuivat sitten hiljaa alas puun runkoa myöten ja hiipivät kevyin askelin salahaudan ohi kukkulan rinnettä kohti. Muutaman jalan päässä heidän kulkunsa muuttui juoksuksi, eivätkä he pysähtyneet, ennenkuin olivat ennättäneet metsän turviin.
Eivät he viivyskelleet sielläkään pitemmälti. Kumpikin lähti kotiansa kohti, sillä he olivat jälleen joutuneet sellaiseen seikkailuun, että siinä tarvittiin vanhempien aivojen ajatuskykyä ja vahvempien käsien apua. He päättivät kohdata toisensa niin pian kuin mahdollista ja tuoda isänsä mukanaan. Sattuikin niin onnellisesti, että kumpikin tiesi, mistä löytäisi taattonsa sinä päivänä. Paria tuntia myöhemmin molemmat isät saapuivatkin paikalle poikineen ja varustettuina paraimmilla aseillaan.
Puuryhmän ja salahaudan läheisyydessä oli aivan rauhallista, mikäli he voivat päättää kukkulan rinteeltä tähystellessään. Nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja miehet arvelivat, että oli parasta hiipiä alas laakson poikki, surmata satimeen joutunut poikanen ja paeta sitten niin nopeasti kuin suinkin. Kun emä löytäisi sikiönsä kuolleena, se varmaankin heittäisi sen sikseen. Poikanen voitaisiin sitten perästäpäin ottaa kuopasta, luolaihmiset saisivat tuon harvinaisen saaliin mureasta lihasta juhla-aterian ja käyttäisivät sen sitkeätä vuotaa monellaisiin hyödyllisiin tarkoituksiin, sillä niin nuorella sarvikuonolla se ei ollut vielä liian paksua. Tämän suunnitelman tiellä oli vain yksi vaikeus: tuuli oli pohjoisessa puhaltaen metsämiehistä jokea kohti, ja vaikkei sarvikuono pystynytkään näkemään kauas, niin sillä oli yhtä tarkka vainu kuin harmailla hukilla, jotka toisinaan harhailivat varjojen tavoin metsän halki, tai hyeenoilla, jotka haistoivat jo etäältä niin hyvin elävän kuin kuolleenkin. Yhtäkaikki päätettiin ryhtyä tuohon uhkayritykseen.
Astuen kevyesti kuin tiikerikissat nuo neljä laskeutuivat alas kukkulalta, pojat perimmäisinä, ja kulkivat varovaisesti laakson poikki puuryhmää kohti. He eivät saaneet aikaan ainoatakaan ääntä, joka olisi voinut saapua pengermän alapuolella rypeilevän hirviön korviin, mutta tuuli kuljetti sen sieraimiin sanoman heidän tulostaan. Niinpä he eivät olleetkaan vielä ennättäneet edes puoliväliin laaksoa, kun sarvikuono jo kömpi kuivalle ja hyökkäsi hurjana tuulen tuoman hajun mukaan. Metsästäjät lähtivät nopeasti pakoon kukkulan rinnettä kohti; se ei suinkaan tapahtunut liian varhain, mutta he ennättivät kuitenkin ajoissa turvaan. Tuo iso peto viivyskeli jonkun aikaa heidän läheisyydessään, kiertäen ympäri ja pärskyen kiukkuisesti. Sitten se palasi vangitun poikasensa luo, uudisti siellä varhaisemmat yrityksensä ja vetäytyi viimein takaisin lähelläolevaan salaiseen lepopaikkaansa.
Miehet, jotka olivat poikineen hyvässä turvassa puun oksilla, eivät tienneet mitä tehdä. He saattoivat kyllä hiipiä idän puolelle ja lähestyä poikasta toiselta suunnalta herättämättä hajullaan tuota isoa hirviötä. Mutta päivä pimeni pimenemistään, ja seutu oli varsin vaarallista. Puuttomassa laaksossa he olivat epäedullisessa asemassa, ja siellä liikuskeli öisin peloittavia otuksia. No, he päättivät kuitenkin antautua alttiiksi vaaralle ja nuo neljä alkoivat nyt siirtyä kukkulan matalaa harjaa pitkin kaakkoa kohti joen äyräälle päin. Kukin oli varuillaan ja tarkasteli valppain silmin metsän pimentoja vasemmalla tai laaksoa oikealla puolellaan. Äkisti Korvapuoli hypähti takaisin varjostoon, heilutti kättään pysähdyttääkseen takana tulevia ja osoitti sitten äänetönnä laakson poikki puuryhmää kohti.
Noin sadan kyynärän päässä salahaudasta huojuili korkea heinä hieman; joku eläin kulki sen halki kuoppaa kohti eikä se ollutkaan mikään pienoinen otus. Kaikkien katseet jännittyivät nähdäkseen, kuka sieltä tuppautui heidän näyttämölleen. Oli jo melkein pimeä, mutta luolamiehillä oli kissan silmät, ja niinpä he eroittivatkin kuinka muuan pitkä, tumma ruumis sukelsi esiin ruohojen seasta, ja kiersi uteliaana ja varovaisesti salahaudan ympäri. Yhä lähemmäksi saapui se avutonta vankia, kunnes oli päässyt parinkymmenen jalan päähän siitä. Nyt se näkyi kyyristyvän kokoon ja pysyvän liikkumattomana, mutta vain lyhyen hetken. Sitten kajahti laakson halki repäisevä karjahdus ja se oli niin villi, raaka, murhaava ja kammottava, että yksinpä karaistuneet erämiehetkin hypähtivät säikähtyneinä taaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi ilman halki muuan tumma esine pudoten matalassa haudassa seisovan elukan selkään. Tiikeri oli liikkeellä! Kuului hurja pelon ja tuskan parahdus, kauheampi ja lyhyempi kuin tiikerin ensimäinen käheä huuto, ja sitten seurasi hiljaisuus, mutta vain hetkiseksi. Rämeikön reunalta kaikui röhähdyksiä, jotka puhuivat melkein yhtä peloittavaa kieltä kuin tiikerin karjunta. Matalan pengermän ylitse kohosi mahtava ruumis ja maa tömisi raskaiden jalkojen polkemana. Emäsarvikuono karkasi tiikerin kimppuun!
Uudistuivat hurjat korskahdukset, raivoisana hyökkäsi sarvikuono, kajahti jälleen karjahdus, jonka ääni kiiriskeli pitkin laaksoa, ja sitten näkyi hämärästi, kuinka ilman halki lensi jotakin mustaa pudoten hyökkäävän hirviön selkään. Molempien muodot hämmentyivät toisiinsa ja kuului hirvittävien äänien sekamelskaa, ison tiikerin kumeata karjuntaa ja tuon rotevan paksunahkaisen puolittain viheltävää mylvinää; mutta mitään ei voinut eroittaa täysin selvästi. Luolamiehet tiesivät, että siellä suoritettiin jättiläismäistä kaksintaistelua, ja he tiesivät myöskin, ettei heidän ollut uskaltamista sen näyttämölle. Melske ei ollut vielä päättynyt, kun tuli täysi pimeä, ja silloin kumpikin isä pakeni poikineen kiiruusti kotiaan kohti.
Varhain seuraavana aamuna nuo neljä olivat taasen yhdessä turvallisella tähystyspaikallaan. Huurteen peittämä laakso väikkyi jälleen hopeisena järvenä, mutta tällä kertaa eivät eläinten risteilevät jäljet olleet särkeneet sen pintaa. Ei näkynyt ainoatakaan elon merkkiä, sillä ei yksikään metsän tai tasangon eläjistä ollut kyllin rohkea uskaltaakseen saapua niin pian sarvikuonon ja luolatiikerin taistelutantereelle.
Varovaisesti kulkivat luolamiehetkin poikineen laakson poikki ja lähestyivät salahautaa. Sinne saavuttuaan he käsittivät silmänräpäyksessä koko tapahtuman. Kuopassa oli sarvikuononpoikasen puoleksi syöty ruumis. Se oli epäilemättä saanut surmansa tiikerin ensimäisestä hyökkäyksestä; pedon iso etukäpälä oli ensi iskulla taittanut sen selän tai lujat leuat olivat heti ensi puraisulla repäisseet irralleen sen selkänikamat.
Kaikkialla oli kamppailun merkkejä, mutta ilmeisesti se ei ollut päättynyt kuolettavaan tulokseen. Sarvikuono olisi voinut vain tapaturmassa saada sarvensa tuohon vikkelään kissahirviöön, ja vieläkin harvinaisempaa olisi ollut se, että tiikeri olisi päässyt käsiksi suunnattoman vihollisensa arempiin osiin. Ottelu oli ollut pitkällinen ja uuvuttava — emä taistelemassa poikasensa puolesta ja iso lihansyöjä saalistaan. Mutta tappelijat olivat aivan varmasti eronneet kummankaan kaatumatta, ja koska sarvikuono tiesi poikasensa kuolleeksi, se oli murheissaan jättänyt laakson; tiikeri sitävastoin oli palannut saaliinsa luo ja syönyt kyllältään. Jälellä oli kuitenkin vielä paljon lihaa.
Luolaihmisten mielestä ei juuri ollut olemassa sen herkullisempaa ruokaa kuin nuoren sarvikuonon liha. Senvuoksi ryhtyivät molemmat miehet ensin vaistomaisesti uutteraan työhön piiveitsillään, leikaten isoja lihapaloja kuopassa makaavasta ruumiista. Mutta tuskin he olivat aloittaneet hommansa, kun molemmat kapusivat äkisti ylös haudasta, ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta, ja nyt seurasi lyhyt ja vakava keskustelu. Luolatiikeri, sen ajan valtias, ei suinkaan heittänyt surmaamaansa uhria, ennenkuin oli syönyt sen kokonaan. Vaikka se saattoikin nyt olla kylläinen, niin varmaankin se makasi piilossa jossain lähistöllä. Epäilemättä se palaisi takaisin. Saattoihan se nukkua tuolla lähimmässä pensaikossa! Mahdollisesti sen ruokahalu heräisi ennen pitkää ja se voisi ilmestyä minä hetkenä hyvänsä. Paha perisi silloin ne ihmisolennot, jotka olivat uskaltaneet tunkeutua sen ruoka-aittaan! Ainoa järkevä menettelytapa oli peräytyä viipymättä. Nuo neljä ihmistä pakenivat jälleen kukkulan rinteelle ja metsään, mutta veivät kuitenkin mukanaan ne lihakimpaleet, jotka olivat jo irroitetut sarvikuonon ruumiista. Siinä oli kummallekin perheelle ravintoa pariksikin päiväksi.
Ja niin päättyi näiden rohkeiden poikien ensimäinen metsästysseikkailu. Päiväkausiin ei kukaan uskaltanut lähestyä laaksoa, koska tiikeri saattoi yhä vielä hiiviskellä sen lähistöllä. Kun poikaset myöhemmin käväsivät urhotyönsä näyttämöllä, niin he tapasivat kaivamassaan salahaudassa vain luita. Tiikeri oli syönyt saaliinsa suuhunsa ja lähtenyt toisille metsästysmaille. Loppusyksyllä syntyi laaksossa suuri tulva, joka nousi niin korkealle, että se karkoitti Tammen isän perheineen heidän luolastaan ja pakoitti heidät siirtymään tilapäisesti toiseen asumukseen monen virstan päähän. Kesti siis jonkun verran aikaa, ennenkuin kumppanukset tapasivat jälleen toisensa.
Tätä seikkailua voisi melkein pitää Abin miehuudenajan alkuna. Hänen taattonsa — tunsivathan isät silloinkin hiukan isällistä ylpeyttä — oli täytynyt antaa pojalleen jossain määrin tunnustusta hänen reippautensa ja rohkeutensa tähden. Äiti oli siihen luonnollisesti vieläkin valmiimpi, vaikkei hän voinutkaan enää kiinnittää esikoiseensa suurta huomiota, koska Abilla oli nyt luolassa pieni veli ja vieläkin vähäisempi sisko. Poika tuli tästä alkaen tärkeänpuoleiseksi henkilöksi. Hän varttui nopeasti, eikä tuo jäntevä nulikka suinkaan kehittynyt vain voimiltaan, kooltaan ja lihaksiltaan. Ei, hänessä oli myöskin nerokkuutta ja kestävyyttä, ja ne ominaisuudet tekivät hänet melkein poikkeukseksi samanikäistensä luolapoikien joukossa.