TAISTELU VALLITUKSELLA.
Abin huomion ollessa kiintyneenä kotiasioihin alkoi taivaalle nousta uhkaavia pilviä. Hän ja Härkänaama olivat tunteneet toisensa jo ennen tiikerinajoakin. He olivat metsästäneet yhdessä, ja kerran Härkänaama oli käynyt muutamine seuralaisineen Tulilaaksossa ja havainnut sen varsin edulliseksi ja viehättäväksi paikaksi.
Nyt Härkänaama oli mennyt tiehensä vihaisena ja muristen, eikä hänen laistaan miestä suinkaan kannattanut katsoa yli olkansa. Kotiseudulle palattuaan hän ei lakannut raivolla muistelemasta Abin voitonmerkkiä. Miksi annettaisiin tämän lännen luolamiehen pitää yksin hallussaan tuo laakso, joka oli lämmin ja vihanta talvellakin ja minne villipedot eivät voineet päästä? Miksi oli hänen, tämän Abin, sallittu viedä mukanaan koko tiikerintalja? Aprikoiminen kehittyi päätökseksi ja Härkänaama keräsi sukulaisensa ja kumppaninsa. "Lähtekäämme ottamaan Tulilaakso Abilta", hän virkkoi heille, ja vähitellen kuulijat taipuivat ehdotukseen, vaikka moni varoittikin ryhtymästä niin vaaralliseen yritykseen.
"Tuolla alempana joen varrella on toisia tulia", sanoi muuan vanhus. "Mennään sinne, jos tulta eniten tarvitsemme; silloin emme häiritse ja suututa Abia, joka on elänyt vuosikausia laaksossaan. Miksi rupeaisimme taistelemaan Abin ja hänen väkensä kanssa?"
Mutta Härkänaama nauroi ääneen. "Onhan niitä muitakin maatulia", hän sanoi. "Tiedän sen hyvin, mutta niistä ei ole yksikään sellainen, että se kiertäisi leimuavana aitana laaksoa vuoren kyljestä toiseen. Ja onko niiden piirissä vettä ja muodostavatko ne muurin petoja vastaan? Me lähdemme taistelemaan Abia vastaan ja otamme häneltä laakson."
Ja niin he antautuivat tuohon uhkayritykseen. He etsivät siihen apua myöskin Raakkukansalta, mutta onnistumatta. Raakkukansan ja tulilaaksolaisten välit eivät olleet ensinkään huonot ja Abhan juuri oli tiikerinkin tappanut. Sitäpaitsi eivät he pitäneet viisaana sekaantua salolaisten keskinäisiin riitoihin, sillä näillä oli hyvä muisti ja raskaat kirveet. Ainoastaan jokunen nuoremmista ja seikkailunhaluisemmista liittyi Härkänaaman joukkoon, mutta se tapahtui heimon suostumuksetta.
Idän luolamiesten tummapintaisen johtajan seurue kasvoi kuitenkin melkoiseksi. Siihen kuului oivia taistelijoita, ja sanansaattajain käytyä laajalti ympäri itäisiä tienoita hänen luokseen kokoontui lähes pari sataa metsämiestä, jotka osasivat heittää keihäänsä ja käyttää kirvestä eivätkä pelänneet henkensä puolesta.
Joukko lähti Härkänaaman johtamana liikkeelle Tulimaata kohti, aikoen yllättää laakson väen. He kulkivat nopeasti, mutta vielä nopeampi oli muuan ketterä nuorukainen, jonka Raakkukansan vanhimmat olivat lähettäneet heidän edelleen päivää varemmin. Ja niin Ab sai kuulla tuosta aiotusta ryöstöretkestä. Riensipä silloin laaksosta juoksijoita eri suunnille, Nopsajalan silmät kävivät leimuaviksi, koska Abia uhattiin, vanha Vaara tarkasteli huolellisesti keihäitään ja teroitti miettiväisenä isoa kivikirvestään, Kuukasvo läjähytteli lapsiaan ja keräsi aseita kasaan, ja Rampa-ukko meni luolaansa ja viipyi siellä puuhaten jotain kaikille tietymätöntä.
Kaikkialta saapui lännen luolamiehiä, sillä konsanaan ei laaksossa oltu evätty keneltäkään ravintoa ja suojaa eikä kukaan rakastanut itäläisiä. Eri heimojen raivostuneet erämiehet olivat useasti riidelleet saaliista ja monasti oli salon sydämessä sattunut verisiä kaksinkamppailuja. Suuri ei heidän joukkonsa ollut, ei läheskään niin lukuisa kuin idän miesten, mutta silti ei lähestyvä Härkänaama ollut niin erityisen edullisessa asemassa. Laaksoon kerääntynyt joukko oli tosin puolta pienempi hänen seuruettaan, mutta se oli hyvin asestettu ja varustusten sisäpuolella, ja puolustajain joukossa oli muutamia, joita ei ollut hyvä kohdata kahakassa.
Mutta Härkänaama oli täynnä luottamusta eikä hän ensinkään masentunut, kun hän ryömiessään joukkoineen esiin huomasi laakson tavallisen tien tukituksi ja asukkaiden kaikin tavoin valmistautuneen antamaan hänelle lämpimät tervetuliaiset. Olihan siellä yksi aukko, jota ei voitu sulkea niin lyhyessä ajassa, nimittäin puron uoma. Tätä solaa myöten heidän oli tunkeuduttava, sillä mahdottomalta näytti päästä yli muurin, joka kohosi liekkien välissä ja sulki pohjoisessa olevan aukon. Se oli liian kapea, korkea ja jyrkkä ja siinä oli liian monta reikää, joista lännen miehet voivat tunnetulla taidollaan lennättää purevia vasamiaan.
Purossa oli tähän vuoden aikaan vettä niin vähän, että sitä myöten saattoi helposti kahlata, ja sen luo oli rakennettu vain vähäinen sulku petojen varalle, sillä Ab ei ollut koskaan otaksunut ihmisten hyökkäävän laaksoon. Siltä kohtaa mies voi vähällä vaivalla kavuta muurin ylitse eikä siinä päälle päätteeksi ollut puolustajilla mitään ylävämpää ja edullista asemaa.
Koska nyt oli tarpeetonta salata toimiaan, niin viholliset järjestäytyivät puron varsille laakson länsipuolelle ja valmistautuivat hyökkäämään. Heillä oli muutamia etuja. Olivathan he vahvoja miehiä, jotka taisivat käyttää aseitaan, ja lukumäärältään he olivat melkein kaksi kertaa voimakkaampia.
Laaksossa oli jo havaittu vihollisen tulo ja käsitetty hänen aikeensa, ja jäntevän Abin johdolla oli nopeasti käyty käsiksi tarpeen vaatimiin taisteluvalmistuksiin.
Puolustajilla oli se suuri etu, että he saattoivat vastustaa kiipeävää vihollista lujalta jalansijalta, ja niinpä olikin puron varrelle, hiukan ylemmäksi petojen varalle rakennettua muuria, laadittu karkeatekoinen, laaja kivilava, jolle laakson koko väki voi hädän tullen vetäytyä. Tälle oli taistelijain kokoonnuttava puolustaakseen kykynsä mukaan heittokeihäillä ja nuolilla ensimäistä solaa, ja täällä heidän oli lopuksi voittaminen tai menettäminen. Tämä kuului yleiseen valmistautumiseen, mutta sen ohella olivat laakson tärkeimmät asujamet ryhtyneet myöskin omakohtaisiin varokeinoihin.
Vasemmalla solasta, jota myöten hyökkääjien oli saavuttava, kohosi kallio jyrkkänä ja eräällä kohdalla pistäysi ulospäin korkea pengermä, jolle kuitenkin pääsi helposti Tulilaakson puolelta. Ab ja vihainen, levoton ja melkein kyynelöivä Nopsajalka neuvottelivat keskenään puolustustoimenpiteistä. Tuo hurmaava nainen, joka nyt oli heimonsa paras joutsija, oli äkkiä kehittynyt taistonhaluiseksi olennoksi ja vaati nyt itselleen erityisen paikan. Niinpä päätettiin, että hän asettuisi jousineen ja nuolivarastoineen ulkonemalle ja koettaisi sieltä parastaan. Siellä oli verrattain turvallista ja Ab määräsi hänet sinne.
Vanha Vaara ei virkkanut monta sanaa. Kaikki pitivät melkein luonnollisena asiana, että hän seisoisi Abin kera vallituksella, vaarallisimmassa kohdassa. Oikein tyydytyksellä ja ihailulla katseli tuota hoikkaa, jäntevää ja päättäväistä vanhusta, kun hän kuljeskeli hiljalleen sijoitellen paikoilleen aseita, joita hän arveli tarvitsevansa. Kuukasvo häntä yhä seurasi silmillään, milloin hän ei ollut kurittamassa tummia mukuloitaan; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut tuntemaan harmaata valtijastaan kohtaan lempeäkin eikä vain syvää kunnioitusta.
Olihan siellä yllä mainittujen lisäksi muitakin kelpo taistelijoita, miehiä ja naisia, jotka olivat valmiit tekemään parastaan, mutta nämä harvat olivat päähenkilöitä. Härkänaama ja hänen voimakas joukkonsa oli sillä välin sopinut suunnitelmastaan ja pian he hyökkäisivät matalan puron uomaa myöten urhoollisina ja hurjina, kuten ainakin miehet, jotka olivat tottuneet katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ottamaan mitä halusivat.
Julkisesti ja uhkaavin huudoin hyökkääjät kiipesivät puroa myöten, sillä peitteleminen ei tullut enää kysymykseenkään. Vain harvoilla oli jousia eivätkä heidänkään nuolensa tehonneet ensinkään; mutta kaikilla oli jäntevät lihakset, keihäät ja kirveet. He ryntäsivät niin tuimasti, kuin oli mahdollista liukkaiden kivien yli hyrskyävässä vedessä, ja tunkeutuivat yksitellen kiviröykkiöiden välitse aivan vallituksen eteen. Kaiken aikaa sateli heidän keskelleen nuolia ja useampi kuin yksi mies kaatui kivikärkisen vasaman lävistämänä vedessä pulikoimaan, nousematta enää milloinkaan. Mutta tulipa myöskin aika, jolloin jousi oli heitettävä syrjään.
Rynnäkkö tehtiin mainiosti ja yhtä oivallista oli miesten käytös vallituksen takana. Kumpikin joukko ei voittanut toistaan uljuudessa, sillä molempiin kuului erinomaisia sotijoita. Ei roomalaisten kehuttu lyhyt miekkakaan vaatinut käyttäjältään suurempaa miehuullisuutta kuin piikärkisen keihään, kivipuukon tai isketyn kirveen käsitteleminen. Niin kamppailtiin pitkin varustusta mies miestä vastaan, säästämättä toistensa henkeä.
Hyökkääjät menettivät paljon väkeä, sillä nuolia sateli alituiseen eikä kömpelöinkään jousimies voinut olla osaamatta niin isoon joukkoon. Mutta yhä ylöspäin he rynnistivät vallituksen juurelle, missä syntyi tulinen, murhaava ottelu. Eteläpuolella, lähellä sitä kohtaa minne Nopsajalka oli kavunnut jousineen ja nuolikasoineen, seisoi Ab etummaisena, ja lähellä kivivarustuksen toista päätä sinkahutteli vanha Vaara keihäitään ja murskasi kirveellään ryntääjäin pääkalloja. Taistelu muodostui ylen veriseksi; toisella puolen oli vaakalaudalla edullisempi asema, toisella suurempi miesluku. Ja Ab ja Härkänaama etsivät kumpikin toisiaan.
Niin jatkui taistelua runsaasti puoli tuntia ja sen tauotessa makasi vallituksella kuolleita ja kuolevia ja puron vesi punertui kaatuneiden ryntääjien verestä. Sekä Ab että Vaara olivat suoriutuneet kahakasta haavoittumatta. Hyökkääjien tunkeutuessa kovin lähelle Ab oli aika ajoin kuullut nuolen suhahtavan ja nähnyt lähimmän vihollisen kaatuvan, ja vanhan Vaaran takaa kajahteli jonkun naisen hurjistuneita huutoja ja sinkoili kiviä niitä päin silmiä, jotka koettivat päästä häneen käsiksi. Mutta nyt taistelu laimentui tuokion ajaksi.
Härkänaama oli havainnut mahdottomaksi valloittaa niin hyvin puolustettua jyrkännettä ja oli miettinyt, miten voisi paremmin saavuttaa päämääränsä ja tuhota Abin ynnä hänen väkensä. Hän oli kuullut kerrottavan, kuinka Ab ensin saapui tähän laaksoon, kuinka hän oli susien ahdistamana loikannut liekkien läpi, ja se synnytti hänessä uuden tuuman. Mitä yksi mies oli tehnyt, se kävisi päinsä muillekin, ja valiojoukko mukanaan hän teki nopeasti kierrosliikkeen ja samaan aikaan päävoima hyökkäsi jälleen vimmatusti vallitusta vastaan.
Jos taistelu oli ennen ollut oivallista, niin vielä se siitäkin parantui. Moni menetti henkensä, pian loppuivat nuolet ja keihäät ja sitten kuului vain kivikirveiden kumeata kalsketta. Ab riehui aina etummaisena ja ruhjoi lähestyviä vihollisia kuin väkevä ja epätoivoinen mies ikään. Useamman kuin yhden kerran hänen elämänsä riippui hiuskarvasta, kun pari kolme karkasi samalla haavaa hänen kimppuunsa. Mutta aina viuhui sellaisissa tilaisuuksissa hänen päänsä ohitse vasama ja yksi ryntääjistä kaatui kurkku tai ruumis lävistettynä taaksepäin, estäen tovereitaan, joiden päitä Abin iso kirves ahnaasti tapaili. Ja kaiken aikaa taisteli vanha Vaara rauhallisena ja hirvittävänä lähellä vallituksen pohjoista päätä. Paljo oli jo kuolleita puron lätäköissä vallituksen ja laakson sisäänkäytävän välillä. Ja yhäti lauloivat Abin ympärillä kallion ulkoreunalta sinkoilevat nuolet.
Hurja oli melske, jonka synnyttivät aseiden kalske ja taistelun huumaamien miesten karjunta, mutta se ei voinut tukehuttaa erästä kiljahdusta, joka viilsi terävänä ryskeen halki. Ab tunsi sen Nopsajalan ääneksi, ja kohottaessaan katseensa hän näki vaimonsa vaarasta välittämättä seisovan suorana ja viittaavan laakson yläpäähän. Hän käsitti, että siellä oli kysymys elämästä ja kuolemasta ja että hänen oli lähdettävä. Hän hypähti taaksepäin ja muuan roteva lännen luolamies syöksähti hänen paikalleen koettaakseen siinä parastaan.
Tuo kimakka huuto ei ollut ennättänyt soturin korviin silmänräpäystäkään liian varhain. Hän juoksi takapuolelle, kutsuen samalla parikymmentä miestä mukaansa, ja tuossa tuokiossa hän äkkäsi, että ainakin hetken ajaksi kostonhimoinen Härkänaama oli voittanut hänet viekkaudella. Rynnätessään itäiselle sivulle liekkimuuria kohti hän huomasi jonkun mustan esineen lentävän yhdellä loikkauksella sen läpi. Hän tiesi, että pian niitä saapuisi useampia. Härkänaama ja hänen valiojoukkonsa aikoi uudistaa hänen oman ammoisen urostekonsa!
Hyppääjä ei ollut Härkänaama, vaan eräs uljas nuorukainen, joka oli rohkeasti tehnyt ensimäisen hyökkäyksen. Hänen rohkeutensa kävi hänelle kalliiksi, sillä tuskin olivat hänen jalkansa koskettaneet maata, kun hänen päähänsä painui kivikirves koko seudun voimakkaimman käden iskemänä, eikä häntä ollut enää elävien ilmoilla. Ab oli ehtinyt tiilimuurin luo kuin vihuri ja hänen kintereillään saapui hänen kiihkeä seurueensa.
Molemmat joukot saattoivat nähdä toisensa aivan selvästi ja taasen oli hyökkääjiä kaksi kertaa runsaammin kuin laaksolaisia. Mutta ne, jotka loikkasivat liekkien läpi, eivät voineet maahan tullessaan olla valmiita iskemään, ja heitä oli odottamassa parvi kostonhimoisia kirvesmiehiä. Hyökkääjät pysähtyivät hetkeksi neuvottelemaan, ja silloin Ab ennätti raivokseen huomata, miten ajattelematon ja varomaton hän oli ollut.
Hänen ympärilleen keräytyneet seuralaiset olivat kaikki jousimiehiä ja jokaisella oli vielä kaari selässään, mutta nuolia puuttui. Jok'ikinen viinentäysi oli jo alkutaistelussa ammuttu pois ja sitten oli seurannut keihäs- ja kirveskamppailu. Ollappa nyt nuolia, kun tuo uhkaava parvi, joka valmistautui vaaralliseen yhteishyökkäykseen, oli turvassa keihäiltä ja kirveiltä, mutta ei suinkaan pieniltä viuhuvilta vasamilta! Niin, nuolia, nuolia, noita hoikkia väkäpäitä turmantuojia, jotka hän oli keksinyt! Ja juuri hänen raivotessaan kajahti laakson alapäästä heikko huudahdus ja hän näki jotain, joka teki sydämelle hyvää.
Sieltä saapui vaivalloisesti, mutta varmasti muuan ontuva, kumarainen vanhus, sylissään taakka sellainen, jota ei itse Abkaan olisi ponnistuksitta ja läähättämättä pystynyt kantamaan pitempää matkaa. Laihan Rampaukon pitkät käsivarret olivat kiedotut summattoman nuolikasan ympäri, ja se kasa oli isompi kuin mitä ihminen milloinkaan ennen oli nähnyt. Raajarikko vanhus ei ollut venynyt velttona luolassaan. Hän oli käynyt käsiksi kokoamiinsa varsi- ja piikärkivarastoihin, ja siinä oli nyt tulos, juuri sellaisia kipeimmin kaivattaessa.
Vanhus viskasi taakkansa maahan ja vaipui sitten hiukan vavisten sen viereen. Abin oli tarpeetonta huutaa mitään määräystä seuralaisilleen. Joukolla he hyökkäsivät riemuhuudoin vasamain kimppuun ja täyttivät nopeasti tyhjät viinensä. Siihen ei kulunut montakaan silmänräpäystä.
Sitten tapahtui jotain äkkiarvaamatonta. Nuo kookkaat soturit toimivat ilman määräystä, mutta nyt he ampuivat "yhteislaukauksen", myöhempien aikojen englantilaisten jousimiesten tavoin. Ja niin lähellä liekkimuuria oli vihollisjoukko, että kehnoimmankin ampujan täytyi osata elävään maaliinsa; ja näitä nuolia lennättivätkin väkevämmät kädet kuin ne, jotka jännittivät jousta keskiajan taisteluissa.
Heti ensimäinen nuolikuuro harvensi tuntuvasti vastustajain rivejä ja moni mies vaipui kuolontuskissa piehtaroimaan. Eloon jääneet pakenivat kiiruimmiten jousenkantaman ulkopuolelle, vaikka Härkänaama koetti raivoissaan koota heitä hyökkäykseen. Heillä oli niin paljo kaatuneita, että molemmat puolueet olivat nyt melkein tasavoimaiset. Mutta Härkänaamalla oli pelotonta väkeä. Turvallisen matkan päässä he järjestäytyivät yhdeksi joukoksi ja ryntäsivät sitten liekkiseinää kohti loikatakseen miehissä sen läpi.
Heitä kohtasi uusi nuolisade, joka lisäsi kaatuneiden lukua, mutta hyökkäystä ei voinut enää ehkäistä. Matalien kielekkeiden ylitse lennähti iso joukko miehiä saaden maahan tullessaan lämpimän vastaanoton. Kiivas ja murhaava oli ottelu, mutta puolueet olivat nyt melkein tasaväkiset ja sisäpuolella olijat edullisemmassa asemassa. Taistelun tuoksinassa Härkänaama ja Ab joutuivat lähekkäin ja kumpikin karkasi karjahtaen toistaan kohti. Siitä koitui suuremmoinen kamppailu, sillä kaksi voimakasta päämiestä oli joutunut vastatusten ja kysymyksessä oli monen henki.