TOVERUKSET.
Vaihtomaisesti pysyttelivät luola- ja raakkuväki vielä ryhmissä kulkiessaan eri tahoille kotejaan kohti. Seurustelu päättyi aina ennen pimeän tuloa ja vieraat saapuivat ja poistuivat yhdessä suojellakseen toisiaan noina luolakarhun ja muiden vaarallisten petojen aikoina. Mutta mammutinpeijaisten päivänä ei noudatettu aivan yhtä suurta varovaisuutta kuin tavallisesti. Olihan saapuvilla kymmenittäin rotevia ja hyvin asestettuja metsämiehiä ja sellaisessa seurueessa saattoivat naiset ja lapset pimeänkin tultua kulkea verrattain turvallisina, ellei iso luolatiikeri, Sapelihammas, sattunut olemaan liikkeellä — mutta sepä olikin paljon harvinaisempi kuin muut senaikuiset villipedot. Se iski aina kuin salama ja sen kantapäillä seurasivat surma ja murhe.
Mitä enemmän varjot metsässä tummenivat, sitä varovaisemmaksi kävi vaellus. Terävästi tähystelivät miehet, ja vaimot pitivät lapsiaan lujasti kädestä. Silloin tällöin erosi joku perhe pääjoukosta ja hävisi metsään, kääntyen omaan luolaansa johtavalle polulle.
Niinpä poikkesi Vaarakin perheineen syrjään siitä ryhmästä, missä Ab ja Tammi kulkivat, ja heitä seurasivat tuliset katseet. Molemmat neitoset, Nopsajalka ja Kuukasvo, olivat astuneet yhdessä jaaritellen kuin varikset. He olivat pujotelleet punasia marjoja ruohonkorsiin, ripustaneet niitä tukkaansa ja kaulaansa ja olivat siten aika koreita katsella. Nopsajalka nauroi tapansa mukaan oikullisesti mille hyvänsä ja tuo tukeva toveri säesti uutterasti hänen ilakoimistaan.
Olipa sentään hetkiä, jolloin hillitsemätön Nopsajalka kävi miettiväiseksi ja niin hiljaiseksi, että se ihmetytti toista tyttöä. Isompaa neitoa oli kevyesti koskettanut tuo nimetön voima, joka on kaikkina aikoina saanut miehet ja naiset muuttumaan. Hänellä oli mielessään Abin vakava muoto eikä se tahtonut millään haihtua sieltä. Tietysti ei hän voinut eikä koettanutkaan selittää mielialaansa. Nuorukaista ajatellessaan hän tunsi sisässään omituisen väristyksen, ikäänkuin pelkoa; mutta toistamistaan hän toisti itsekseen, ettei hän pelännyt. Koko ajan hän saattoi nähdä Abin kasvot ja hänen kaihoisan ja valloitushaluisen katseensa; vaan olipa hänen silmissään, kun ne kohtasivat hänen omansa, jotain muutakin, jota tyttö ei voinut tajuta eikä tuntea. Itse ei hän saattanut puhua tuosta nuorukaisesta, mutta Kuukasvo ei ollut joutunut niin valtaavan vaikutuksen alaiseksi.
"He ovat samannäköisiä", hän virkkoi.
Nopsajalka myönsi sen, tietäen toverinsa tarkoittavan Abia ja Tammea. "Mutta Ab on solakampi ja väkevämpi", jatkoi Kuukasvo ja Nopsajalka myönsi yhtä välinpitämättömästi, sillä kuinka olikaan, niin muisti hän noista molemmista selvästi vain toisen. Hänen mietteensä kävivät rohkeammiksi: "Entäpä jos hän tahtoisi kantaa minut luolaansa?" Ja sitten hän koetti paeta tuota ajatusta, kaikkea, jokaista, lähti juoksemaan ja jätti jälelle koko seurueen. Hän ennätti isänsä luolaan aikoja ennen muita ja seisoi nauraen sen suulla, kun muu perhe ja Kuukasvo, joka aikoi jäädä yövieraaksi, saapuivat verkalleen perille.
Eikä ollut Abkaan, tuo hilpeä ja voimakas nuorukainen, aivan entisellään matkatessaan joukkoineen kotia kohti. Muuttunut oli hänenkin mielensä, hän erosi Tammesta ja jättäytyi tuon pienen seurueen loppupäähän, kun se kulki kierrellen metsän halki. Ennen pitkää huomasivat toisetkin hänen mielialansa ja koska kaikki tunsivat hänet pikaluontoiseksi ja vahvakätiseksi, niin hänen annettiin kulkea rauhassa äreine mietteineen. Hän tunsi rinnassaan ahdistusta ja polttoa. Ja Tammelle hän oli kiukuissaan siitä, että tämä oli katsellut Nopsajalkaa lämpimin silmin. Mokomakin! Kun hänen olisi pitänyt tietää, että Ab katseli tyttöä! Tämä teki hänen mielensä raivoiseksi, ja siihen tuli lisäksi alakuloisuutta, sillä tyttö saattoi hänet ymmälleen. "Kuinka saan hänet omakseni?" hän mutisi itsekseen astuessaan edelleen.
Mutta kulkueen etupäästä kuului hälinää ja ilonpitoa. Noin mieslukuisina ei luola- ja raakkuihmisten tarvinnut välittää villipedoista, he olivat voineet hetkeksi vapautua pelosta ja saaneet yllinkyllin ravintoa: niinpä he tunsivat olevansa nyt kerrassaan hupaisella tuulella. Varsinkin olivat nuoret miehet haltioissaan ja huimalla päällä. Mutta vaarallisia ja huimia olivat heidän huvituksensa. Siinä oteltiin sekä painittiin ja hurjapäisimmät sinkauttelivat kivikirveitään, vieläpä toisinaan tovereitakin kohti. Päästettiinhän tosin aina varoitushuutoja, mutta heitto tapahtui niin hurjalla, tiedottomalla voimalla, että elävään maaliin osaaminen olisi voinut tuottaa surman.
Ab oli syventynyt mietteisiin, jotka olivat perin erilaisia kuin tuo karkea kisailu, ja hän tuli hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Hänkin halusi tytön tavoin paeta aatoksiaan, hän syöksähti eteenpäin yhtyäkseen aseitaan viskelevään ja heiluttelevaan etujoukkoon ja oli ennen pitkää heidän tyhmänrohkean leikkinsä nopea ja reipas johtaja, koko hälinän keskusta. Heittipä joku jäntevä mies kivikirveensä tai tukevan piikärkisen keihäänsä johonkin vihantaan puuhun ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään, kunnes koko maali oli aseiden peitossa; merkin saatuaan kaikki hyökkäsivät paikkaa kohti koettaen ennättää ensimäisinä perille ja kiskaista aseensa irti, ennenkuin toiset saapuivat. Se oli hauskaa kilpailua, mutta liian varomatonta: siinä saattoi helposti tapahtua onnettomuuksia. Seurasi kokonainen sarja tällaisia hurjia leikkejä, ja vanhukset hymyilivät kuullessaan tuon ripeän kilpailun hälinän ja juoksivat itsekin minkä jaksoivat, pysyäkseen voimakkaamman joukon kintereillä.
Ab oli kaikissa leikeissään osoittautunut varsin nopeaksi. Nyt hän juoksi etummaiseksi ja kiskasi voittajana irti keihäänsä, pyörähti sitten ympäri ja riensi polun vartta myöten takaisin sekaantuakseen matkamiesten keskelle, sillä hän tahtoi olla osallisena ja ensimäisenä niin monessa kilpailussa kuin suinkin. Kuului uusi merkkihuuto, pääjoukko teki uuden hyökkäyksen, ja hän hypähti muista erilleen ja lähti juoksemaan saadakseen tilaisuuden heittää jälleen yhtä hyvin. Polun keskellä kohosi iso tammi ja sitä kohti oli jo lennätetty muutamia keihäitä, tähdättyinä erääseen valkeaan sienimäiseen kasvannaiseen, jonka ensimäinen heittäjä oli valinnut maaliksi. Tällä kertaa vaadittiin tarkkuutta. Ab loikkasi muutaman kyynärän edelle muista ja sinkahutti keihäänsä menemään. Hän näki valkoisten sirpaleitten lentävän irti tuosta kääpämaalista, ja keihäänvarren tutisevan, kun kärki tunkeutui syvälle puuhun, ja sitten hän tunsi toisessa jalassaan äkillisen pistoksen ja kipua. Hän kaatui polun syrjään pensaiden sekaan, juuri kun tuo hurja lauma, nuoret ja vanhat, pyyhälsi ohitse. Hän oli tullut rammaksi eikä voinut kävellä, ja vaikka hän huusi kovalla äänellä, ei kukaan kuullut häntä huolettoman kilpailun hälinässä. Hän koetti jälleen ponnistella pystyyn, mutta toinen jalka petti ja hän kaatui uudestaan pitkälleen.
Siinä hän nyt makasi aivan polun vieressä, melkein aseetonna ja metsän petojen saaliina. Se, mikä oli satuttanut häntä niin ankarasti, oli takaapäin heitetty keihäs. Voimakkaasti lennätettynä se oli iskenyt erääseen pehmeään puunrunkoon ja luiskahtanut siitä syrjään; kärki oli osunut nuoren miehen pohkeeseen, tunkeutuen hieman itse luuhunkin ja lamauttaen jokaisen hermon. Piikiven särmät olivat katkaisseet pari suontakin, joista nyt vuoti runsaasti verta.
Mutta se ei merkinnyt mitään, todellinen vaara johtui hänen avuttomuudestaan. Ab oli yksin ja sopi mainiosti ravinnoksi niille metsänolioille, jotka ennen pitkää tulisivat etsimään häntä. Villipedoilla oli ihmeellinen vainu. Mies koetti kohottautua pystyyn, mutta painautui taasen äreänä pitkälleen. Kaukaa kaikuivat yhä heikoten nauravien keihäänheittäjäin huudot.
Tämä voimakas nuori mies, joka oli nyt jäänyt yksikseen melkein varman kuoleman uhriksi, ei sentään antautunut kokonaan toivottomuuden valtaan. Olihan hänellä vielä oivallinen kivikirveensä ja pitkä, terävä kivipuukkonsa. Ainakin voin haavoittaa jotakin tuntuvasti, ennenkuin minut syödään, hän mietti tuimana itsekseen. Ja sitten hän painoi lehtiä haavansa päälle, laskeutui selälleen ja odotti.
Kauaa ei hänen tarvinnutkaan odottaa eikä hän ollut muuta ajatellutkaan. Kukaan ei tietänyt paremmin kuin hän, kuinka täynnä metsät olivat verta vainuavia ihmissyöjiä. Hänen tarkka ja tottunut korvansa kuuli etäältä yhä lähenevää sipsutusta. "Susia", hän virkkoi ensin itsekseen ja sitten, "hyeenoja", sillä askeleet olivat erehdyttäviä. Hän tuli ymmälleen. Tuo käynti oli säännöllistä eikä se kuulunut metsästä, vaan itse polulta. Hän joutui kauhun valtaan ja ryömi syvemmälle varjostoon, kun hän huomasi, että askeleet ensin taukosivat ja taas lähenivät, etsien ja epävarmoina. Ja sitten kajahti voimakas ihmisääni huutaen hänen nimeänsä ja se oli Tammen ääni! Hän ei voinut hetkeen vastata ja huudahti sitten riemuisasti.
Hyökätessään joukon mukana eteenpäin Tammi oli nähnyt Abin haavoittuvan ja kaatuvan; mutta hän oli arvellut sen olevan jotain vähäpätöistä, koska taaempana tulijat eivät olleet päästäneet mitään hälyytyshuutoa, ja niin hän oli jatkanut matkaansa muiden mukana. Lopulta hän oli kuitenkin huomannut, että Ab oli poissa, oli tiedustellut ja sitten — pyydettyään ensin lähimpiä tovereitaan jäämään muista jälelle ja odottamaan häntä — lähtenyt juoksemaan takaisin sitä paikkaa kohti, missä hän oli viimeksi nähnyt ystävänsä. No, helppoa oli peittää Abin lamauttava, mutta ohimenevä haava kosteilla lehdillä. Nojautuen toveriinsa ja pahasti ontuen hänen onnistui vihdoin saavuttaa Tammen seurue, joka oli jo ruvennut nureksimaan tuota viivyttelyä. Nyt Ab sai kaksi auttajaa ja loppumatkasta suoriuduttiin helposti. Abin kotipolulle saavuttua Tammi seurasi ystäväänsä ja molemmat viettivät yönsä yhdessä.
Kun Ab oli päässyt omaan vuoteeseensa ja näki Tammen lepäävän vierellään, niin hän tunsi hämmästyksekseen, ettei ainoastaan hänen ruumiillinen kipunsa ollut poistumassa, vaan että tuo toinenkin, suurempi, oli hävinnyt. Ahdistus ja poltto olivat kadonneet hänen rinnastaan eikä hän tuntenut enää kiukkua Tammea kohtaan. Hänen ajatuksensa kehittyivät sokeasti, mutta suoraa päätä johtopäätöksiin. Hän oli melkein halunnut surmata Tammen ja ainoastaan siitä syystä, että kumpikin oli havainnut erään hennon, ihanan olennon sulouden ja tahtonut hänet omakseen. Sitten hänelle oli tapahtunut jotain vaarallista ja tämä samainen Tammi, hänen ystävänsä, mies jonka hän oli halunnut surmata, oli tullut takaisin ja pelastanut hänen henkensä.
Silloin nuoressa luolamiehessämme heräsi se tunne, jota me kutsumme kiitollisuudeksi ja johon oli sekoittunut vähän sitäkin, mitä me nimitämme kunniantunnoksi. Kiusaantuneena ja unettomana hän mietti monellaisia asioita; ja kenties lievä, mutta silti kiihottava haavakuume teki hänen käsityskykynsä terävämmäksi. Hän muisteli, kuinka he molemmat, hän ja Tammi, olivat yhdessä rakentaneet suunnitelmia ja antautuneet alttiiksi vaaroille, muisteli yhteisiä poikamaisia hullutuksia, tappioita ja voittoja, kuinka usein Tammi oli viime aikoina auttanut häntä, kuinka hän oli kerran pelastanut Tammen hukkumasta rämeikön lietteeseen ja kuinka Tammi nyt oli maksanut tuonkin velan korjaamalla hänet villipetojen kynsistä ja varmasta kuolemasta. Ei yksikään — ja tunsihan hän monta luolamiestä — ei yksikään toinen koko tuossa huolettomassa, iloisessa seurueessa ollut kaivannut häntä, paitsi Tammi. Varmaankaan ei hän olisi kyennyt selittämään syytä, mutta hän tunsi itsensä iloiseksi voidessaan palkita kaiken sen niin runsaasti, että hän jäi sittenkin saamamieheksi. Hyvä, että hän oli pitänyt jousen ja nuolet omana salaisuutenaan! Sen hän nyt ilmaisisi Tammelle. Ja niinpä tapahtui, että myöhään sinä iltana, kun nuotio oli palanut pieneksi eikä ollut viisasta puhua kovempaa kuin kuiskaten, Ab kertoi Tammelle uudesta aseestaan, sen keksinnöstä, käytöstä ja merkityksestä metsästettäessä ja taisteltaessa. Noutipa hän vielä oivallisimman jousensakin ja paraimmat nuolensa, kertoi Tammelle, että ne olivat nyt hänen ja lupasi opastaa häntä seuraavana päivänä. Hänen hämmästyneellä ja ihastuneella toverillaan ei ollut paljoa sanottavaa tuon uutisen johdosta. Hän odotti hartaasti aamunkoittoa, mutta ojensi silti raajansa lehväpatjalle ja nukkui makeasti. Niin teki hiukan myöhemmin myöskin Ab, lievästä kuumeestaan huolimatta.
Aamu koitti ja luolaväki nousi askareilleen. Ensin syötiin lyhyt, mutta vahva ateria ja sitten Ab, Tammi ja Rampa-ukko, jolle Ab oli haastellut pitkään syrjässä, lähtivät luolasta metsään. Siellä Tammi sai oppia tuntemaan tuon uuden aseen voiman ja kuinka sillä saattoi turvallisen välimatkan päästä tuottaa surman. Suuremmoinen oli tuo aamu kaikille kolmelle, yksinpä ankaralle ja tarkalle opettaja-vanhukselle, kun he nyt pitivät kokousta metsän kulmassa ja kahden keksimä salaisuus ilmaistiin kolmannelle. Ja Tammi oli aivan haltioissaan. Hän ei ollut ensinkään hidasjärkinen, vaan käsitti kohta kuinka äärettömän edullinen oli tuo uusi tapa surmata ne olennot, joita he söivät tai pahimmin pelkäsivät. Tuskinpa hän saattoi pidättyä koettamasta sitä itse heti paikalla. Ennen puoltapäivää hän oli jo matkalla vieden mukanaan jousen ja oivia nuolia. Kun hän katosi metsään, ei Ab sanonut mitään, mutta itsekseen hän mietti: "Pitäköön hän vain kaikki jouset ja nuolet, jotka hän voi valmistaa, mutta Nopsajalan tahdon itselleni!"
Ab ja Rampa palasivat jälleen luolaan, nuorukaisella oli jousi kädessään ja nuoli valmiina. Heidän viereltään kuului metsästä kevyttä astuntaa ja lehtien kahinaa. Silloin nuoli sovitettiin jänteeseen ja Rampa-ukko, joka oli vahvakätinen, vaikkakin heikkojalkainen, kohotti keihästään. Tänäpäivänä eivät ystävämme etsineet kahakkaa, he asettuivat vain valmiiksi puolustautumaan. Kovin heitä kummastutti tuo ääni, jonka heidän terävät korvansa erottivat. Heidän rinnaltaan kaikui yhtämittaista tassutusta, mutta syvällä metsänsiimeksessä kuului kulkevan jotain uhkaavia seuralaisia.
Jännittyivät siinä hermot. Tuima Rampa-ukko, joka uskoi tiedottomasti sallimukseen, osasi pysyä rauhallisempana kuin nuori seuralaisensa, joka oli asestettu jousella, kivikirveellä ja puukolla. Lopulta saavuttiin avoimelle paikalle, jonka poikki tuo tuttu polku johti. No, nyt täytyi vaaran tulla ilmi. Molemmat miehet astuivat esiin aukeamalle, ja seuraavassa tuokiossa hypähti sille kisaillen ja ystävällisesti tervehtien nuo kaksi sudenpentua, jotka olivat leikkineet luolan ympärillä niin kauan; ne elivät nyt erillään heimolaisistaan ja viihtyivät paremmin ihmisen seurassa. No, siitä syntyi naurua ja aseet saivat jäädä rauhaan.