TULIMAA.
Oli valoista ja aurinko paistoi ihan Abin pakopaikkaan. Nyt, aistimien toimiessa, hän ei voinut olla ihmettelemättä ympäristöään. Hän oli metsäaukeamassa, joka oli painunut niin syvään, että se muodosti laakson. Sen ympärillä, idässä, pohjoisessa ja lännessä, kohosi liehuvana, aaltoilevana seinänä tulikehä, jonka läpi hän oli hypännyt; paikoitellen se oli kuitenkin mitättömän korkea. Etelässä ja kaartuen hiukan itäisellekin sivulle yleni kallioseinä, joka arvattavasti oli metsäisen niemekkeen loppupää, sillä aivan sen reunalla kasvoi tiheässä puita, joiden viheriöitsevät oksat riippuivat jyrkänteen ylitse. Jostain halkeamasta idän puolella syöksyi esiin kuohuisa puro, vieri laakson halki ja katosi sitten johonkin solaan lännen puolelle.
Tällä tulen ja kallion piirittämällä alueella ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ottamatta lukuun lintuja, jotka visertelivät pensaissa puron partailla, kukkasilla keinuvia perhosia ja muita hyönteisiä, jotka hymisivät hiljaista aamulauluaan. Kaikkea tätä Ab katseli ihastuneena ja kummissaan, mutta tajuamatta. Ei hänellä kuitenkaan ollut edessään mikään ihme. Se oli tuloksena jostain kohoamisesta siihen aikaan, jolloin maan jäähtynyt kuori oli jonkun verran ohuempi kuin nykyään ja jolloin maanjäristykset, vaikkei vielä ollutkaan kaupunkeja hävitettävinä, tekivät toisinaan jonkun verran tuhoa muuttamalla maiseman piirteitä.
Maahan oli syntynyt iso puoliympyrän muotoinen rako, jonka molemmat päät ulottuivat jyrkän vuorenseinämän luo. Luonnonkaasu, tuhansien vuosisatain kasvullisuuden tuote, oli saanut tilaisuuden purkautua ja ruvennut tunkeutumaan ulos. Jokin oli sytyttänyt sen, liekö se sitten ollut salama ja tuleen leimahtanut puu tai joku luolamies, joka oli tehnyt valkean, joutuen heti onnistuessaan tuhon omaksi. Tuloksena oli liekkimuuri. Siihen aikaan se oli varsin luonnollista ja tavallista. Lähistöllä loimusi useampia alati palavia liekkirivejä — kuten nykyäänkin Pohjois-Aasiassa — mutta Ab tunsi nämä tulet vain Rampa-ukon kertomuksista. Ihmetyksen valtaamana hän katseli nyt tuota näkyä.
Mutta tämä mies oli nuori ja varsin vahva, hänellä oli soluja uudistettavina ja ruumis alkoi vaatia hoitoa. Hänen täytyi saada syötävää. Hän juoksenteli tarkastellen sinne tänne ja havaitsi pian että laakson länsipäässä, missä puro tyrskyi paasien välitse alempana sijaitsevalle tasanteelle, oli helppo päästä ulos tulen kiertämältä ja suojelemalta alueelta. Kiivettyään puron epätasaista äyrästä myöten hän joutui mukavammalle rinteelle ja -saattoi sieltä kavuta sankkaa metsää kasvavalle ylätasangolle. Siellä hän arveli löytävänsä jonkinlaista ravintoa, vaikk'ei hänellä ollutkaan muuta asetta kuin Tammen veitsi. Mutta olihan edessä metsä ja siis pähkinöitä!
Ennen pitkää hän oli metsässä, harmaarunkoisten, mustankirjavien pyökkien ja rosoisten ruskeiden tammien keskellä. Maahan varisseiden lehtien joukosta hän löysikin terhoja ja pähkinöitä, vaikk'ei sato ollutkaan mainittavan runsas. Niistä luolaihminen sai kuitenkin kohtuullisen hyvää ravintoa, ja Ab söi ahnaasti sen verran kuin löysi. Aterioituaan hän kohosi maasta ja alkoi katsella ympärilleen.
Hänellä ei ollut nyt muuta asetta kuin piiveitsi ja sellaistahan saattoi käyttää vain käsikähmässä. Ollappa hänellä nyt kirves ja keihäs ja tuo vahva joutsi, jolla voi vahingoittaa niin pitkän matkan päästä. Mutta olihan kuitenkin saatavissa muuan ase: nuija. Hän kuljeskeli tarkastellen kaatuneiden puiden latvoja, väänteli niiden kuivettuneita oksia ja repäsi lopulta irti sellaisen, josta sai taittamalla karkean, mutta käyttökelpoisen nuijan. Oli sekin parempi kuin paljas käsi.
Sitten Ab alkoi päättäväisesti astua jälleen kohti tavallista elämää. Salon halki johti epämääräisiä villieläinten tallaamia polkuja. Niitä samotessaan mies mietiskeli syvästi.
Hän ajatteli tulimuuria, vaan ei saattanut parhaimmalla ymmärrykselläänkään päästä selville sen alkuperästä; niinpä hän hylkäsi koko asian, koska se oli käsittämätön. Se oli tuorein kysymys ja ensimäiseksi pohdittava. Mutta jälellä oli vielä muitakin ja ne palautuivat hänen mieleensä toinen toisensa perästä. Kulkiessaan eteenpäin koiran hölkkää hän ei juuri tuntenut sanottavaa pelkoa, vaikka olikin melkein aseeton. Hän oli tarkkanäköinen ja liikkui metsässä päivänvalossa. Nuija kädessä hän kyllä pystyi suojelemaan itseään pienemmiltä pedoilta, ja jos ilmestyi vaarallisempia, niin saattoihan silloin kavuta puuhun. Hänellä oli siis tilaisuutta mietiskellä astellessaan.
Paljon hän mietiskelikin sinä päivänä, tuo kummasteleva mies, meidän varhainen esi-isämme. Eipä edes oikean suunnan etsiminen kääntänyt hänen huomiotaan muuanne. Hän ei pannut merkille auringon asemaa, ei purojen lähdevesien kulkua eikä sammaleen paikkaa puiden rungoilla. Vaistoansa hän seurasi saloa samotessaan, tuota melkein käsittämätöntä lahjaa, joka lankeaa metsän olioiden osaksi. Sen omistaa susi ja intiaani ja joskus myöskin meidän aikamme valkoihoinen mies.
Kulkiessaan Ab vaipui syvempiin ja sitkeämpiin ajatuksiin kuin milloinkaan ennen elämässään. Olihan hän nyt yksin, uudet ja oudot seudut olivat laajentaneet hänen tietopiiriään ja nopeat tapahtumat teroittaneet hänen käsityskykyään. Päivämääriä oli koko hänen olentoaan hallinnut Nopsajalan tapaaminen mammutinpeijaisissa ja ne tapahtumat, jotka olivat äkillisesti seuranneet tuota kohtausta. Tammen surkea kuolema oli tehnyt hänen tuntonsa herkemmäksi. Sitäpaitsi se, mikä oli häntä viimeksi kohdannut, oli omiansa saattamaan hänet sellaiseen tilaan, että hän kykeni tajuamaan entistä paremmin. Viisaat miehet arvelevat nimittäin, että runsas määrä kiihottavaa ainetta tai suuri puute tekevät aivot kykeneviksi toimimaan hyvin, vaikka puute tuottaa paremman tuloksen. Marcus Aureliuksen askeettisuus sai aikaan paljon enemmän kuin yhdenkään nuoren roomalaisen kirjailijakeikarin juopottelu. Paastoavien ajattelijain luoma kirjallisuus on todellakin oivallinen.
Ponnistettuaan päiväkausia voimiaan äärimmilleen Ab ei ollut vielä syönyt lihaa ja ne voimakkaat vaikutelmat, joiden alaiseksi hän oli joutunut, tapasivat siis paastoavan miehen. Karkea ja kehittymätön luolan lapsi kohosi hetkeksi tunnelmain ja mielikuvituksen ilmapiiriin. Ja tämä kokemus vaikutti huomattavassa määrässä koko hänen myöhempään elämäänsä.
Astuskelevan miehen valtasivat tuon tuostakin tunteet, jotka ehdottomasti seuraavat hurjaa rakkautta, surmatyötä, epämääräistä katumusta ja jonkun hämärän pelkoa. Hän näki Nopsajalan kasvot ja vartalon, näki uudelleen kamppailun, joka oli tuottanut kuoleman hänen nuoruutensa ystävälle ja kasvinkumppanilleen. Hän muisti hämärästi puolihullun pakonsa, kulun pelätyn rämeikön poikki ja varsinkin susien takaa-ajon. Tulimaa ja yleensä kaikki se, mikä oli tapahtunut hänen herättyään, oli luonnollisesti vielä tuoreena muistissa. Kylläpä hänellä oli ajateltavaa!
Yhä uudelleen ja muita painostavampana palautui mieleen sen miehen muisto, jonka hän oli surmannut ja haudannut, peittäen ensin kasvot, jott'eivät ne tuijottaisi häneen. Ja jälleen hän kysyi itseltään: oliko Tammi todellakin kuollut? Olihan hän, Ab, heti uneen vaivuttuaan nähnyt läheisen ystävänsä elävänä ja reippaana. Hän takertui kiinni tuohon näkyyn ja mietiskeli sitä niin syvästi kuin saattoi.
Kun hän koetti keksiä jotain valoa, niin mieleen juolahti toisiakin asioita, jotka olivat jonkinlaisessa yhteydessä häntä ja hänenlaisiaan kummastuttavan kuolema-salaisuuden kanssa. Täytyihän olla olemassa joku, joka sai joen nousemaan ja vaipumaan tai teki pähkinämetsän joko hedelmälliseksi tai niukkasatoiseksi. Kuka ja mikähän se mahtoi olla? Miten oli hänen, miten kaikkien hänen ystäväinsä järjestettävä suhteensa tähän tuntemattomaan seikkaan?
Tällaisia kysymyksiä, jotka Abille ja hänen aikalaisilleen merkitsivät yliluonnollisia asioita, oli noussut hänen mieleensä jo varemminkin. Niinpä hän oli mietiskellyt varjoa ja kaikua. Hän muisti, kuinka hän oli Tammen kanssa keskustellut kaiusta ja kuinka he olivat koettaneet päästä erilleen tuosta olennosta, joka useamman kuin yhden kerran oli rohjennut vastata heille laakson toiselta puolen. Jokaisen heidän huutamansa sanan tuo lymyilevä olento toisti kiusoitellen, eivätkä he mahtaneet sille mitään. Kerran he olivat jo tarttuneet aseisiin ja päättäneet hurjan rohkeuden puuskassa ottaa selville, kuka ja mikä tuon äänen omistaja oli — voisihan sen kanssa ainakin koettaa tapella. He olivat kulkeneet laakson poikki ja samoilleet saloa, mistä ääni kuului lähteneen, vaan eivät löytäneet etsimäänsä.
Varjo, joka seurasi heitä aurinkoisina iltapäivinä, oli sekin saattanut heidät ymmälleen. Peräti itsepintainen oli tuo litteä, musta, maata matava ja epäsuhtainen olento, joka kulki kaikkialle heidän mukanaan. Mikähän se mahtoikaan olla, tuo musta, käsin tuntematon ilmiö, joka heidän liikkuessaan seurasi mukana niin itsepäisesti kaikkialla, missä ei ollut siimestä, pitäen aina jalkansa heidän jaloillaan?
Mutta kaiku ja varjo eivät olleet mitään niiden olentojen rinnalla, jotka saapuivat ihmisen luo öisin, hänen nukkuessaan. Miksi ne pakenivat päivän koittaessa, ilmestyäkseen uudelleen hänen vaivuttuaan avuttomuuden tilaan?
Aurinko kohosi korkealle ja painui verkalleen länteen, kohti kaukaista valtamerta. Varjot pitenivät hieman, mutta vielä oli valoisaa metsäpoluilla, joita myöten uupumaton mies yhä kiiruhti. Hän oli nyt lähellä kotiseutuaan ja alkoi käydä huolettomaksi ja rauhalliseksi. Mutta mielikuvitus oli yhä työssä, hän ei voinut vapautua muististaan. Uudelleen hän näki ajatuksissaan ystävänsä, jonka hän oli haudannut, peittäen ensin kasvot. Tiedonhalu valtasi hänet jälleen kiihkeän voimakkaana. Missä oli Tammi nyt? hän uteli itseltään ja koko luonnolta. "Missä on Tammi?" hän huusi polun varren tutuille puille. Mutta puut, joita luolaihminen oli niin lähellä sekä aineellisessa suhteessa että luonnolliselta olemukseltaan, eivät voineet antaa mitään vastausta.
Niin koetti luolamies hämärällä, epämääräisellä tavallaan ratkaista tuota ikuista kysymystä: onko ihminen kuoltuaan elävä uudelleen? Sitä pohtii ihmismieli yhä vieläkin, tuhansien vuosisatojen kehityksen jälkeen. Meidän ja niiden välillä, jotka eivät enää ole elossa, kohoaa yhä muuri, jonka läpi on vaikeampi tunkeutua kuin Abin äskettäin näkemän liekkimuurin. Me tavoittelemme jotain tietoa niistä, jotka ovat kuolleet, ja käymme melkein mielettömiksi, kun tapaamme vain tyhjyyttä. Katkeamaton äänettömyys, läpäisemätön pimeys vartioivat ainiaan kuoleman salaisuutta. Niinä pitkinä aikakausina, jotka ovat kuluneet noista päivistä, ovat rakkaus ja toivo uskossa rakentaneet synkkyyden ja epätoivon rajamuurien ulkopuolelle kauniita lupauksen ja lohdun tupia; mutta todellisuuden ja aineellisten seikkojen ankaralle tutkijalle ei äänettömyyden seinien sisäpuolelta ole saapunut mitään tietoja. Kyynelsilmin me anomme jotain sanaa kuolleilta, mutta vastausta ei kuulu. Niin haparoi ja harhaili Ab yksinään metsässä, ollen vielä nuori ja tietämätön, kuten koko meidän rotumme niinä aikoina.
Viimeinkin Ab sukeltausi joen vartta noudattavalle polulle. Nyt hän oli tutussa ympäristössä. Tuolla alangossa puuryhmän luona oli paikka, minne hän ja Tammi olivat kaivaneet salahautansa silloin, kun he vielä olivat vain poikasia ja astuivat ensimäisiä askeleitaan eränkävijän opintiellä.
Pian tuli näkyviin hänen oman luolansa suu. Hän oli jälleen kotona. Ei kuitenkaan samana kuin sieltä lähtiessään kolme päivää takaperin. Hän oli poistunut nuorukaisena; hän palasi miehenä, sillä noina päivinä hän oli kärsinyt ja mietiskellyt paljon.