UIMARETKI.
Ab ja Tammi harhailivat laajalti metsästysretkillään ja olivat jo aikoja sitten tutustuneet raakkukansaan, vieläpä nauttineet sen vieraanvaraisuuttakin, vaikk'eivät purolaisten olinpaikat juuri vetäneetkään vierasta puoleensa. Asuntoina heillä oli vain pienet luolat, tuskin syviä maakuoppia suuremmat; niitä oli kaivettu hujan hajan äyräisiin kohoveden rajan yläpuolelle, ja villipedoilta niitä suojeltiin tavanmukaisilla kiviröykkiöillä, jotka jättivät suulle vain ahtaan aukon. Tämä teki ne lämpimiksi ja verrattain turvallisiksi, mutta näistä kodeista puuttui vuoriluolien ja onkaloiden tilavuus. Eikä satunnaista luolavierasta miellyttänyt heidän ruokansakaan, jona oli kalaa, raakkuja ja simpukoita, sitä vastoin ani harvoin lihaa ja hedelmiä. Ab ja Tammi harjoittivat toisinaan kauppaa raakkukansan kanssa, vaihtaen jonkun maaeläimen veden tuotteisiin, mutta viipyivät vain lyhyen aikaa tuolla paikkakunnalla, jonka ravinto ja tuoksu olivat heille outoja. Tapasipa tässä asutuksessa sentään jotain, mikä herätti heissä hiukkasen mielenkiintoa. He olivat havainneet muutamat raakkuneitosista varsin hilpeiksi, ja olihan kumpikin nyt tullut siihen ikään, jolloin mielihyvällä katsellaan toiseen sukupuoleen kuuluvia kirkassilmäisiä nuoria olentoja. Mutta mitään rakkausjuttuja ei heillä vielä ollut. Nuorukaisista ei kumpikaan ollut vielä pihkaantunut niin pahasti.
Eräänä syysaamuna olivat Ab ja Tammi tavanneet toisensa päivänkoitossa ja päättäneet pistäytyä raakkumiesten luo lähteäkseen heidän kanssaan kalastamaan. Raakkukansa kalasti usein veneestä ja nuo purret olivat oivallisia. Ne oli laadittu neljästä tai viidestä lyhyestä tukista, jotka olivat kytketyt lujasti yhteen sitkeillä vitsoilla. Silti tämä laitos oli yksinkertaista lauttaa parempi, sillä se oli keulasta hakattu suipoksi ja tukit oli valittu niin, että jokainen kaartui ylöspäin. Oli näet tultu huomaamaan, että siten voitiin helpommin halkoa aaltoja, joita vastaan välistä saatiin taistella. Nämä veneet eivät saattaneet ollenkaan upota ja silloinen ihminen liikkui vedessä kuin kotonaan. Nuorista miehistämme oli hupaista lähteä raakkuväen kera, auttaakseen keihästämään kaloja tai vetämään niitä joen syvänteistä karkeatekoisilla koukuilla; eikä raakkuihmisilläkään ollut mitään sitä vastaan, vuoriylimystön edustajain läsnäolo herätti heissä päinvastoin ylpeyttäkin.
Oli aamu sellainen, että näitä molempia vanhemmatkin miehet olisivat tunteneet itsensä uskaliaiksi ja elämänhaluisiksi. Vuodenaika oli jo kulunut pitkälle, mutta jokivesi ei ollut sentään vielä käynyt kylmäksi. Terhot olivat jo ruvenneet putoilemaan ja niitä makasi paksulti lehtien seassa. Joka aamu, paljon säännöllisemmin kuin nykyään, lepäsi alangoilla, metsä-aukeamilla ja kaikilla puuttomilla paikoilla kimmeltävä kuuravaippa. Sellaisina aikoina esiintyi luonto luolaihmisille semmoisen loiston kirkastamana, että me tuskin voimme sitä käsittääkään. Valtaavimmalta se näytti keväisin ja syksyisin ja ihmeellistä se oli, kerrassaan ihmeellistä. Kenties eivät luolaihmiset panneet siihen mitään arvoa. Olivathan he tottuneet siihen, että se kuului jokaiseen vuosikertomukseen. Mutta epäilemättä valoi tuon kuura-ajan pureva ilma heihin enemmän virkeyttä, epäilemättä kävi tuossa oivallisessa säässä jokaisen askeleet joustavammiksi ja joka miehen urheus paljon varmemmaksi. Nykyisen Thames-laakson luolaseuduilla vallitsi lauhkea, ihmeellisen raikas ilmanala. Jo luolaihmisen aikoina kaarsi näet voimakas ja lämminvetinen Golf-virta päiväntasaajalta pohjoista kohti, huuhdellen silloisen niemimaan rannikkoa, kuten nykyäänkin Brittein saaria. Ilmasto oli melkein samallainen kuin nytkin, mutta jääkaudelta siinä oli jälellä jonkun verran viileyttä. Kelpasipa elää sinä aikana ja ystävykset olivatkin hilpeällä tuulella vaeltaessaan edelleen tuona hohtoisena aamuna.
Nuorukaiset vitkastelivat matkallaan ja tuhlasivat pari tuntia, koettaessaan turhaan lähestyä muuatta peuraa keihäänkantaman päähän. Kun he puron poikki uituaan ennättivät Raakkukylään, he saivatkin kuulla saapuneensa liian myöhään; retkikunta oli jo lähtenyt liikkeelle. He arvelivat mahdollisesti saavuttavansa kalastajat ja lähtivät reippaasti astumaan joen rantaa pitkin. Sinä päivänä ei heidän kalastuksestaan kuitenkaan ollut tuleva mitään.
Kolme tai neljä virstaa kuljettuaan he saapuivat eräälle suoralle kohdalle jokea ja sen toisessa päässä, virstan verran kauempana, näkyivät raakkukansan veneet juuri katoavan seuraavan mutkan taakse. Mutta olipa siellä jotain muutakin nähtävänä. Eräällä paadella, jonka kyljet olivat niin äkkijyrkkiä, että vain ihmisolento voi niissä saada jalansijaa, istui mukavasti muuan nuori raakkukansan neitonen, joka oli jo varemmin herättänyt Abissa mielenkiintoa, vieläpä hiukkasen ihailuakin. Hän kalasti uutterasti. Retkikunta oli jättänyt hänet siihen, noutaakseen hänet palatessaan, sillä virran pyörteessä paaden juurella oleskeli varsin maukkaita pikkukaloja ja tämä tyttö oli pienen heimonsa taitavimpia siiman ja koukun käyttäjiä. Kuullessaan rannalta askelten kopinaa hän kohotti katseensa, vaan ei osoittanut mitään säikähdystä nähdessään nuoret miehemme. Raakkukansan nainen ei yleensä pelännyt ollessaan veden likellä. Hän osasi uida kuin saukko ja sukeltaa kuin kuikka, eikä hänellä ollut mitään vaaraa villipedoista noin etäällä metsän surmakätköistä. Neitonen istui paadellaan ylevän rauhallisena.
Nuoret miehet huusivat hänelle saamatta mitään vastausta. Hän vain onki kainoutta teeskennellen edelleen, vetäen tuon tuostakin ylös kirkassuomuisen elävän; tyynenä hän paiskasi sen kuoliaaksi kiveä vastaan ja heitti sitten taakseen hopeahohtoiseen läjään, joka oli jo karttunut aika sieväksi. Tuota nuorta kalastajaneitosta katsellessaan Ab rupesi tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa häntä kohtaan ja pysyi vaiti, vaikka Tammi huuteli tytölle härnääviä sanoja ja kysyi, eikö hän osannutkaan puhua. Raakkukansan tytöistä oli eräs toinen miellyttänyt Tammea eniten.
Rakkautta ei Ab vielä tuntenut, mutta neitonen veti häntä sentään puoleensa. Hänellä ei ollut mitään varmaa halua viedä häntä mukanaan johonkin uuteen kotiin, mutta hän tahtoi tutustua tuohon olentoon paremmin. Saattoihan raakkutyttöjen joukosta kenties saada yhtä hyviä vaimoja kuin vuorien ketteräjalkaisista tyttäristä.
"Uinpa tuonne paadelle!" hän virkkoi kumppanilleen ja Tammi vastasi nauramalla ääneen.
Niinä aikoina ryhdyttiin vitkastelematta päätöksestä toimeen ja tuskin oli Ab saanut sen sanotuksi, kun hän jo heitti Tammelle nahkaverhonsa ja puettuna vain lanteille sidottuun kaistaleeseen pudottautui loiskahtaen veteen. Tyttö oli kaiken aikaa seurannut tarkkaavaisesti jokaista liikettä. Kun pienet laineet löivät hilpeinä miehen yli, niin hän laskeutui kevyesti alas kohopaikaltaan ja solahti virtaan yhtä sulavasti ja hiljaa kuin majava. Ja sitten alkoi kilpa-uinti. Tyttö löysi helposti keskiväylän virtapaikan ja oli toista sataa kyynärää edellä, kun Ab tuskin oli ennättänyt hänen vanaveteensä.
Tuo jäntevä nuori vuoristolainen oli oiva uimari. Varhaisesta lapsuudestaan asti hän oli oleskellut vedessä melkein päivittäin ja vaikkei hän ollutkaan koskaan kilpaillut raakkuväen kanssa, niin uskoi hän sentään saavuttavansa jokaisen näistä, olkootpa sitten miten vikkeliä tahansa. Eivätkö hänen käsivartensa ja säärensä olleet pitemmät ja vahvemmat, hänen rintansa lujempi kuin heidän? Hän tunsi helposti voivansa uida uuvuksiin heidän reippaimmat kalastajansa ja tuon tytön — no, hänet hän saavuttaisi varsin pian, vetäisi hänet ranta-äyräälle ja sitten pidettäisiin pientä pakinaa, joka olisi tuleva hupaiseksi, ainakin hänelle. Voimakkaasti halkoivat kädet vettä ja vahvat sääret potkivat nopeasti ruumista eteenpäin kohti tuota ruskeata esinettä. Joen partaalla juoksi Tammi nauraen ja huutaen.
Kyynärä kyynärältä lähestyi Ab voimakkain vedoin kilpakumppaniansa. Tyttö ui rinta-uintia kuten mieskin — Ab ei muuta osannutkaan — meloen koiran tavoin ja usein hän käänsi päätänsä katsahtaakseen takanaan tulijaan. Ei hän näyttänyt vieläkään säikähtyneeltä ja se herätti Abissa ihmettelyä, sillä harvoinpa tuollainen takaa-ajo oli synnyttämättä pelkoa sen ajan naisessa. Ehkäpä hän käsitti, ettei nyt ollut kysymyksessä todellinen ryöväys, sillä hän oli usein kohdannut ahdistajansa; mutta olipa sentään kyllin syytä välttää sinä päivänä lähempää yhteyttä. Hän ui herkeämättä ja yhtä herkeämättä läheni Abkin häntä.
Alaspäin pitkin vyöryvää virtaa, joka painui itää kohti mäkien ja rinteiden, tasankojen ja metsien ohitse, eteni ajo. Rannalla juoksi Tammi huohottaen ja usuttaen, mutta vahvoista sääristään ja kestävyydestään huolimatta hänen oli vaikeata pysytellä noiden molempien päiden tasalla, joiden hän näki kelluvan verrattain lähekkäin kuohujen keskellä. Ab oli jo aikoja sitten unohtanut Tammen. Hän oli unohtanut senkin, kuinka hän oli noin joutunut uimaan jokea pitkin. Hänen ajatuksensa olivat kiinnittyneet yksinomaan tuohon pakoittavaan päämäärään: hänen oli tavoitettava edellä uiva neitonen!
Yhä lähemmäksi saapui nuori mies tyttöä, vaikka nopea virta auttoikin molempia yhtä paljon. Sata kyynärää oli vähentynyt kymmeniksi ja Ab voi nyt selvästi eroittaa tytön vanaveden ja silloin tällöin vilauksen hänen ruskeista kantapäistään, kun hän potkaisi liian korkealle. Hän tunsi nyt olevansa varma saaliistaan ja nauroi itsekseen, kun hän teki käsivarsillaan entistä tuimemman vedon ja tuli niin lähelle, että saattoi eroittaa tytön ääriviivat veden läpi. Tässähän on kysymys vain kestävyydestä, hän hihitti itsekseen. Kuinka voisi nainen uuvuttaa uinnissa hänen kaltaisensa miehen?
Juuri silloin Ab näki raakkuneidon kohottavan päätään, kääntävän sen häntä kohti ja nauravan, nauravan huolettomasti, aivan päin silmiä, niin lähellä olivat he nyt toisiaan. Ja sitten tyttö opetti hänelle jotain! Hän katosi näkyvistä sukeltaen kuin saukko, kun se pyrkii syvyyteen. Tämä oli kuitenkin aiottu vain pieneksi näytökseksi ja hilpeäksi hämäykseksi, sillä ruskea pää pullahti jälleen esiin muutaman kyynärän päässä, pyörähti taasen taaksepäin ja päästi iloisen naurun. Sitten tuo sievä vartalo kääntyi kyljelleen, ja nopeilla potkauksilla sekä sivuvedoilla tyttö syöksyi eteenpäin pienten vaahtoharjalaineiden halki ja poistui kintereillään olevasta kilpailijastaan yhtä helposti, kuin huvipursi jättää lotjan. Joen partaalta kajahti hurja ulvahdus, jonka olisi voinut selittää ilmaisseen hämmästystä, suurta ihastusta ja veljellistä ilkuntaa. Tammi nautti suunnattomasti! Hän oli ainoana todistajana kilpauinnissa, jommoista harvoin näki, ja hän sai maksaa ystävälleen siitä, että tämä oli erinäisissä tilaisuuksissa kohdellut häntä mahtipontisesti.
Mutta roteva ja itsepäinen Ab ei ollut vielä uupunut eikä aikonut tuon uuden käänteen tähden luopua pitkästä ajostaan. Hän veti syvään henkeänsä ja pani veden kuohumaan ympärillään. Mutta yhtä mahdotonta olisi villihanhen ollut saavuttaa lennossa pääskystä kuin hänen tuota ruskeata juovaa vedessä. Ihmeellistä, miten tuo raakkutyttö ui! Niin hän oli kuin lintu, joka ui ja sukeltelee eikä tunne mitään pelkoa, niin kauan kuin se on vedessä kyllin kaukana sellaisista paikoista, missä on kömmittävä maata pitkin ja kivien yli. Eipä silti, että raakkutyttö olisi tuntenut itsensä oudoksi maalla. Olihan hän sielläkin verrattain ketterä, mutta puro ja joki olivat pienestä pitäen olleet hänen varsinaisia elementtejään, ja sen vuoksi oli vuorelaisen kilpailu alusta asti sulaa mielettömyyttä.
Ab kohottautui pystyyn vedessä ja tähysteli tuota etäistä tummaa pilkkua. Suuttuneena ja hullaantuneena hän pani liikkeelle jäntevän ruumiinsa kaiken uintivoiman. Jonkun aikaa näytti siltä, kuin kykenisi hän sittenkin saavuttamaan tytön, joka häämöitti veden pinnalla tuskin pistettä suurempana. Hänen heikot menestyksen toiveensa sammuivat kuitenkin pian. Tuolla pienellä etäisellä pisteellä tuntui olevan omat aikeensa. Sen nopeus ei vähentynyt ja hetkisen kuluttua se ennätti erääseen polvekkeeseen kadoten näkyvistä. Ab ajautui mutkaan ja äkkäsi tytön alempana kapuavan turviin raakkukalastajien lautoille. Mitä tämä kertoisi heille, sitä ei hän tietänyt. Sitä asiaa ei kannattanut ajatella.
Nyt ei ollut muuta jälellä, kuin pyrkiä rannalle ja palata maallisempaan ja mukavampaan elämään. Ei mikään karkoita nuoren miehen mielihaluja niin hyvin kuin vesi. Ab ui hiukan väsynein ja veltoin vedoin rannalle, missä Tammi vuotteli häntä hilpeänä. Melkeinpä he olivat sinä iltapäivänä joutumaisillaan vaihtamaan iskuja, ja heidänkaltaistensa kesken iskut saattoivat merkitä äkillistä kuolemaa. Mutta he eivät olleet vielä kilpakosijoita ja asiassa oli paljon aihetta sovinnolliseenkin sananvaihtoon. Kun Ab oli hiukan kuohahtanut pari kertaa, tulivat he jälleen hyviksi ystäviksi.
Päivän lopputuloksena oli, että se oli tuottanut aika lailla voimistelua ja hauskuutta, ainakin Tammelle. Ab ei ollut saavuttanut raakkutyttöä, kuinka miehuullisesti hän olikin ponnistellut. Jos hän olisi tavoittanut hänet ja jutellut hänen kanssaan joen äyräällä, niin se olisi voinut muuttaa hänen elämänsä juoksun. Niin nuori, roteva ja elinvoimainen mies olisi kenties kyennyt muuttamaan hetken hilpeän mielijohteen syvemmäksi tunteeksi ja tuosta uimaritytöstä olisi saattanut tulla luolakansan nainen, jolla ei olisi ollut yhtä suuria luontaisia mahdollisuuksia synnyttää hyviä kiipijöitä, juoksijoita ja taistelijoita kuin muutamilla vuoriston tytöillä.
Samantekevää miten olisi käynyt, jos päivän ponnistukset olisivat päättyneet toisellaiseen tulokseen. Tämä oli vain kertomus kilpailusta ja siitä mikä seurasi Abin pitkää, raivoisaa ja oivallista uintia. Se oli hänen ensimäinen "hakkailunsa". Mutta olipa hänelle vielä käyvä niinkin, että hän rakastui toden teolla luolaihmisen tapaan.