VAARALLINEN VIERAS.
Abin ja Tammen suunnitelman toteuttamiseen ei riittänyt, että maahan kaivettiin syvä kuoppa. Oli aivan yhtä välttämätöntä toimittaa siitä nostettu multa pois näkyvistä. Salahauta sijaitsi, kuten on selitetty, muutaman sadan jalan päässä koilliseen siitä puusta, johon tähystimö oli tehty. Jonkun matkan päässä lounaaseen oli loiva rinne ja kostea notko, sillä siitä paikasta alkoi maa aleta jokea kohti, muuttuen kaislaa kasvavaksi rämeeksi. Kuopasta nostettu multa päätettiin heittää tähän rämeeseen, ja kun Ab siis oli vetänyt haudan ääriviivat ja viiltänyt nurmen turveviipaleiksi, hän kantoi ne yhden kerrallaan äyräälle ja viskasi kaislojen sekaan, missä vielä välkkyi pieniä vesilätäkköjä. Vuoksen aikana joki laajentui järveksi ja nousi aina sinne saakka. Turpeen alta paljastui suorakaiteen muotoinen ala mustaa multaa; maaperä oli tulvan tuomaa sakkaa, siis helppoa kaivaa. Ab kantoi haudasta multaa raakunkuorellisen toisensa perästä, tallustaen kärsivällisesti edestakaisin. Mutta uuvuttavaa oli tuollainen kuljettaminen ja siihen tuhlautui paljon voimia. Tammi se tällä kertaa keksi sukkelan keinon.
"Meidän on kannettava enemmän kerrallaan", hän huusi ja heitti sitten Abille sudentaljan, jonka hän oli saanut taatoltaan suojaksi yön kylmyyttä vastaan. Hän oli tuonut sen aivan sattumalta mukanaan vyötäisille sidottuna, sillä tavallisesti eivät nämä pojat käyttäneet mitään verhoa lämpimän sään vallitessa. Luola-aikana kuului vaatetus vain täysikasvaneille, paitsi talvisin. Mutta Tammi oli ottanut taljan mukaansa, koska hän oli yhtymäpaikalle ja sieltä takaisin kulkiessaan keksinyt ison joukon tammenterhoja ja aikoi kantaa jonkun määrän niistä luolakotiinsa. Vuota tuli nyt heti hyvään tarpeeseen.
Ab levitti nahan viereensä nurmelle ja kasasi sille multaa niin paljon, kuin jaksoi kantaa. Sitten hän veti sen nurkista kokoon, raahusti miehuullisesti taakkansa äyräälle ja kaatoi sen alas rämeikköön. Kaivaminen edistyi nyt nopeasti, kunnes Ab hengästyneenä ja väsyneenä heitti vuodan maahan ja rupesi tähystäjäksi sillä välin, kun Tammi täytti hänen paikkansa. Niin he työskentelivät vuorotellen puunlatvassa ja maassa, kunnes auringonsäteet lankesivat punertavina ja kaltevina lännestä käsin. Nämä poikaset olivat liian viisaita viipyäkseen niin kauaa että hämärä pääsi tummenemaan ylen määrin. Tähystäjä ilmoitti tien olevan vapaan, luisui sitten maahan ja yhtyi ystäväänsä, jolloin molemmat kipasivat kukkulaa kohti ja kapusivat sen puunlatvojen turviin. Pojat erosivat täynnä innostusta ja lähtivät kumpikin kotimatkalle. He tunsivat olevansa tärkeitä henkilöitä. He eivät ensinkään epäilleet onnistuvansa aloittamassaan yrityksessä ja varhain seuraavana aamuna he olivat jälleen yhdessä, ryhtyen innolla kaivamaan edelleen.
Monta multataakkaa kannettiin toisena päivänä haudasta rämeen reunalle ja vain kerran sai tähystäjä aihetta huomauttaa työskentelevälle toverilleen, että tämän oli parasta kiivetä puuhun. Muutaman sadan kyynärän päässä oli ruohikossa näkynyt epäilyttävää liikettä. Siellä oli kulkenut joku villipeto. Mutta mikä hyvänsä se lienee ollut, puuryhmää se ei lähestynyt ja niin ryhdyttiin heti uudelleen työhön. Hämärän tullessa oli kostea musta multa saatu kokonaan kannetuksi pois haudasta ja pojat olivat suunnattomaksi mieliharmikseen kohdanneet kerroksen kovaan sullottua soraa. Se oli tekevä heidän työnsä äärettömän paljon vaikeammaksi ja vaati jotain uusia tarvekaluja.
Tuo uusi pulma ei sentään säikähdyttänyt heitä. Sekä Ab että Tammi tiesivät vallan hyvin, mistä saisivat työaseen kiinteää soraa kaivaakseen. Eläessään kautta vuosisatojen joen partaalla luola-asujamet olivat oppineet, miten soraa oli käsiteltävä, ja palatessaan seuraavana päivänä näyttämölle Ab toi mukanaan noin kuuden jalan pituisen, tukevan ja teräväkärkisen tammikangen, joka oli tulessa karaistu melkein raudankovaksi. Se työnnettiin maahan niin syvälle, kuin sen sai yhdellä iskulla tunkeutumaan, ja painettiin vipuvoimalla alaspäin; siten sora irroittui ja kohoutui ylöspäin lohkareittain, jotka voi nostaa pois kokonaisina, tai murentui niin, että sen saattoi helposti kaapia ulos raakunkuorella. Työ sujui tosin hitaammin, mutta edistyi kuitenkin toivehikkaasti. Sitä ei pitkään aikaan häirinnyt mikään huomattava tapaus. Pojat rupesivat jo käymään hilpeiksi ja tekivät sen johtopäätöksen, että tuo ruohoinen laakso oli melkein kokonaan rauhassa vaarallisilta eläimiltä. Tulivatpa he toisinaan huolimattomiksikin ja työskentelivät salahaudassa yhteisvoimin. Ylipäänsä noudatettiin sentään varovaisuutta — tämä oli luolaihmisen synnynnäinen ja välttämätön ominaisuus — ja se olikin heille parasta, sillä kun sitten tuli äkkiyllätys, niin oli vaan toinen heistä haudassa, kun toinen taasen istui valppaana korkealla tähystämässä.
Se tapahtui eräänä iltapäivänä kello kolmen aikaan, kun Ab, jolla silloin sattui olemaan työvuoro, uurasti urheasti haudassa, Tammen kiikkuessa korkealla silmät terävinä. Äkkiä kuului puunlatvasta kirahdus, joka ei ollut mikään poikamainen ylikuohuvan innostuksen ilmaus. Siinä oli jotain, joka sai Abin hypähtämään ylös haudasta ja ennättämään parahiksi Tammen rinnalle, juuri kun tämä syöksyi suinpäin alas tähystimöpuun runkoa myöten.
"Juokse!" virkkoi Tammi ja molemmat kiitivät nuolen nopeudella laakson poikki, saapuivat metsään ja kiipesivät piiloon toisiinsa takertuneiden oksien sekaan. Siellä sai Tammi huohotuksensa välissä jälleen äännetyksi sanan:
"Katsohan!" hän lausui.
Ab loi katseensa sinne ja käsitti silmänräpäyksessä, kuinka viisaasti Tammi oli tehnyt päästäessään hälyytyshuudon ja kuinka hyvä heidän oli olla kaukana tuosta puuryhmästä, joka sijaitsi niin lähellä jokea. Hän näki jotain, mikä olisi pannut poikien isät pakenemaan yhtä nopeasti, jos he olisivat olleet näiden sijassa. Eikä Ab kuitenkaan huomannut muuta kuin kaislojen aaltoilevan säännöllisessä koukerossa joen ja saarekkeen välillä ja erään pään kohoavan noin kymmenen tai viisitoista jalkaa kaislikon yläpuolelle. Se, mikä oli niin säikähdyttänyt poikia, olisi saattanut kokonaisen lauman heidän hengenheimolaisiaan hämmingin valtaan, vaikkapa he olisivat sattuneet olemaan koossa ja asestettuja hampaisiin asti. He eivät nähneetkään mitään tavallista. Hyvin harvoin olikin Thamesin varsi joutunut sellaisen hyökkäyksen alaiseksi. Tammen isä ei ollut nähnyt sellaista ilmiötä milloinkaan ja Abin isä oli nähnyt sen vai kerran, jo monta vuotta takaperin. Se oli näet suuri merikäärme!
Pojat olivat nyt varmassa piilossa erään puun oksien seassa, josta näki tuon pienen laakson yli, ja siellä he pääsivät pian hengästyksestään ja kykenivät jälleen keskustelemaan. Korkeintaan oli kulunut kaksi minuuttia siitä, kun he olivat lähteneet työpaikaltaan. Eläin, joka oli niin säikähdyttänyt heitä, liukui yhä vielä nopeasti alangon ja joen välillä sijaitsevaa rämeikköä pitkin. Se saapui suoraa päätä puuryhmää kohti ja korkeat kaislat huojuivat sen kulkiessa, mutta muuten ei mikään ääni tai muu häiritsevä merkki osoittanut sen lähestyvän. Pieneltä äyräältä kohosi esiin suuri käärmeenpää ja sitten hirviö pyyhälti empimättä puiden luo ja riippui pian isoimman oksilla. Ruumis kiertyi suurin kiemuroin löyhästi rungon ja oksien ympäri ja pää heilui alimmalta oksalta hiljalleen edestakaisin.
Se käärme oli ainakin kuudenkymmenen jalan pituinen ja keskikohdaltaan kahden tai useammankin jalan levyinen. Nahka oli eriskummaisen täplikäs, vaan ei loistavan värinen, ja pää melkein samallainen kuin nykyisen jättiläiskäärmeen. Merikäärme oli jo kehittynyt matelijaksi. Se oli jo tehnyt sen havainnon, jonka se sitten on jättänyt perinnöksi jättiläiskäärmeelle, että se nimittäin saattoi poistua joesta ja voi joltain kohopaikalta rannalla löytää itselleen uhrin paljon varmemmin kuin meren tai joen vesistä. Tämä käärmehirviö odotti vain jotain maaeläintä saapuvaksi, vaikkei kenties sentään mammutin, kuningashirven, luolakarhun ja luolatiikerin suuruista. Mammutti oli luonnollisesti mahdoton itse merikäärmeellekin. Hirvi taasen oli suuruutensa ja isojen sarviensa tähden lievimmin sanoen hämmästyttävä otus niellä. Sarvikuono oli vaarallinen ja mitä luolakarhuun ja luolatiikeriin tuli, niin ne olivat kaikille eläville olennoille varsin epämukavia tuttavia. Mutta olihan vielä jälellä nautakarja, alkuhärkä ja biisoni, pikku hevoset ja peurat, villisiat ja parikymmentä muuta elukkaa, jotka merikäärmeen mielestä kelpasivat erinomaisen hyvin syötäviksi. Käärmeen herkkupalana oli ihminen, mutta sellaista se ei saanut yhtä puoleen vuosisataan.
Kauaa eivät pojat viipyneet edes tuossa etäisessäkään turvapaikassaan.
Kumpikin riensi kotiinsa uutisineen.