VANHAN VAARAN VIIMEINEN TAISTELU.
Juuri liekkein läpi hyökätessään hurja Härkänaama viskasi Abia kohti kivilohkareen, jota oli paras välttää, ja hän oli jo jaloillaan valmiina taisteluun, kun kirveet kalahtivat toisiinsa. Ab oli ehdottomasti Härkänaamaa älykkäämpi, kenties myöskin sukkelampi ja voimallisempi; mutta jälkimäinen oli nuoruudestaan asti harjoittanut rosvoutta ja hänellä oli omat keinonsa. Noina hurjina aikoina oli taistelun tarkoituksena tuhota vihollinen millä tavoin tahansa.
Aivan Härkänaaman kintereillä oli hypännyt eräs nuorukainen, jolle johtaja oli ennen rynnäkköä antanut erikoiset määräykset ja joka nyt, tuntiessaan laakson nurmen jalkainsa alla, ei etsinytkään omaa vastustajaa, vaan kierteli molempia päämiehiä pyrkien Abin selän taakse, sillä välin kuin Härkänaama veti tämän huomion puoleensa. Nuorella miehellä oli kädessään hirvittävä ase, iso kivipäinen nuija. Huimasti iskivät miehet ja raskaista kirveistä lenteli sirpaleita, mutta Härkänaaman oli pakko väistyä verkalleen. Silloin osui Abin olkapäähän lyönti, joka sai hänet horjahtamaan ja olisi varmasti kaatanut hänet, jos hänellä olisi ollut pehmeämmät lihakset. Samassa tuokiossa Härkänaama suuntasi häneen ankaran iskun ja Ab hypähti syrjään torjumatta sitä tai iskemättä vastaan, sillä hänen käsivartensa oli hervoton. Hän tiesi olevansa hukassa, jos uusi hyökkääjä uudistaisi äskeisen lyöntinsä; kuitenkaan ei hän uskaltanut kääntyä — se olisi hänelle kuolemaksi. Ja nyt Härkänaama teki uuden hyökkäyksen, ja kirvesten osuessa toisiinsa hän kehotti kätyriään iskemään paremmin.
Mutta silloin, juuri kuin Ab arveli loppunsa olevan lähellä, hän kuuli takanaan jousenjänteen terävän helähdyksen, saman jänteen, joka oli soinut niin suloisesti laakson toisessa päässä, ja nurmikolle hänen viereensä tupsahti parahtaen mies, joka väänteleikse ja sätkytteli tuskissaan sääriään, saatuaan takaapäin nuolen hartiainsa väliin. Ab tiesi, mitä se merkitsi. Käsivarsi, joka oli niin voimakkaasti lennättänyt tuon nuolen, ei ollut miehen, vaan erään solakan olennon. Nopsajalka oli hurjana rakkaudesta ja levottomuudesta syöksynyt Rampa-ukon ohi juuri, kun tämä laski maahan vasamataakkansa, ja huomatessaan puolisonsa vaarallisen tilan hän oli hypännyt esiin jousi jännitettynä ja surmannut hänen toisen ahdistajansa aivan viime hetkessä. Nuoli jänteeseen sovitettuna ja kiihkoisa polte poskilla hän asettui uudelleen väijymään, lähettääkseen toisen vasamansa Härkänaaman rintaan.
Se oli kuitenkin tarpeetonta. Ab voi nyt esteettömästi hyökätä vihamiehensä kimppuun ja tämän niskaan sateli iskuja sellaisia, että vain jättiläinen olisi kyennyt niitä torjumaan. Härkänaama taisteli epätoivoisesti, mutta nyt oteltiin mies miestä vastaan eikä hän vetänyt vertoja hurjistuneelle viholliselleen. Kirves lensi hänen kädestään, kun Abin ase murskasi hänen ranteensa, ja seuraavassa tuokiossa hän painui veltosti maahan ja tuskin liikahtikaan, sillä uusi isku oli vajottanut kivikirveen niin syvälle hänen päähänsä, että varsi peittyi pitkään tukkaan.
Tuokion kuluttua kaikki oli lopussa. Taistelu päättyi nopeasti, kun Ab kääntyi päin päästäen voitonhuudon. Siellä täällä oteltiin vielä hetkinen, mutta idän miehet olivat vailla johtajaa ja huonommin varustettuja kuin vastustajansa, ja vaikka he kamppailivatkin yhtä hurjasti kuin saarretut sudet, ei heillä ollut enää mitään voiton toivoa. Kolme pääsi pakoon. He karkasivat tuimasti liekkejä kohti ja loikkasivat läpi liehuvien kielekkeiden. Kukaan ei ruvennut ajamaan takaa, sillä nyt ei piiritetyillä ollut aikaa tavoitella hyödytöntä kostoa. Laakson alapäästä, missä päätaistelu oli käymässä, kuului hurjia huutoja. Karjahtaen keräsi Ab miehensä ympärilleen ja voittoisa parvi riensi takaisin vallitukselle, lopettaakseen siellä ylivoimallaan kamppailun. Ab ei lakannut koskaan seuraavina aikoina pahoittelemasta, ettei hänen ottelunsa Härkänaaman kanssa ollut päättynyt varemmin. Hän saapui liian myöhään pelastaakseen erästä vanhaa sankaria.
Ottaessaan mukaansa laakson yläosaan melkoisen joukon Härkänaama oli kuitenkin jättänyt omasta mielestään musertavan ylivoiman valloittamaan vallitusta. Siellä vanha Vaara ryhtyi johtamaan puolustusta, koska Ab oli poistunut näyttämöltä. Kuolemaa uhmailevan horjumattomuutensa vuoksi hän olikin mies paikallaan.
Ab ei ollut koskaan saanut Nopsajalan isää käyttämään tai edes koettamaankaan uutta asetta, jousta ja nuolta. Hän ei ollut mikään uudistuksen ystävä. Hänellä oli terävä silmä ja vahva käsi, keihäs ja kirves olivat hänelle kyllin hyvät! Tunnustihan hän Abilla olevan erinomaisia ominaisuuksia, mutta kaikissa seikoissa ei vanha perheen pää sentään taipunut edes suositun vävynsäkään vaikutuksen alaiseksi. Sellaisia oli tuo heläjävä kaari kevyine vasamineen; ne soveltuivat paremmin lasten leluiksi kuin oikeaan miehen työhön. Hän puolestaan valitsi raskaan keihään tai kirveen, joiden terä oli sidottu jänteillä lujasti varteen. Harvoin iski kirves syrjään, harvoin lensi keihäs harhaan. Ja nyt hän pani jurona henkensä alttiiksi todistaakseen vanhanaikaisen uskonsa oikeaksi. Jälellä oli vain muutama keihäs, molemmin puolin oli tyytyminen ainoastaan kirveisiin.
Niin seisoi vanha Vaara vallituksella ja hänen rinnallaan ja takanaan oli miehiä yhtä urhoollisia, joskaan ei aivan yhtä tukevia tai kuuluisia. Rivin takana hääräilivät, milloin julmistuneina, milloin itkien, vaimot, jotka olivat taitavuudessa melkein miesten vertaisia ja vihassaan heitä voimakkaampiakin. Ensimäisenä näiden joukossa raivosi Kuukasvo, ilmaisten samalla haavaa sekä levottomuutta että kostonhimoa. Hän pysytteli aivan miehensä vartiojoukon kintereillä ja viskeli yhä kiviä aika tehokkaasti. Niin ne lensivät kuin heittokoneen sinkahuttelemina, ja sinä päivänä murskasivat tämän pyylevän villivaimon ja äidin kädestä lähteneet "kuulat" useamman kuin yhden luun tai pään.
Mutta vastustajat olivat lukuisammat ja urhoollista väkeä, heitä kiihotti nyt erilaiset tunteet: valloitushalu, mieshukan synnyttämä raivo ja, ennen kaikkea, ajatus tuon kauniin, lämpimän ja turvallisen kotipaikan omistamisesta; he jatkoivat senvuoksi sitkeästi rynnäkköään. He luottivat johtajaansa Härkänaamaan ja odottivat joka hetki hänen varmasti hyökkäävän yläpäästä heidän avukseen. Ja niin he kiipeilivät eteenpäin vetistä rinnettä myöten, toinen työntäen verenhimoisena toistaan, lähestyivät lujuudella, jota vain yhtä hyvin varustetut ja yhtä urhoolliset tai urhoollisemmat voivat toivoa kykenevänsä vastustamaan. Lopputaistelu muodostui hurjan epätoivoiseksi.
Vaara oli etummaisena kahden kalliolohkareen välissä laakson pääportilla, josta matala puro purkautui ulos. Hän seisoi paadella, joka oli melkein yhtä laakea, kuin jos joku myöhemmän ajan insinööri olisi tasoittanut sen pinnan ja sovittanut sen sitten vaakasuoraan asemaan jättäen veden ryöppyilemään sen ympärille. Paasi pisti jonkun verran esiin rinteestä, joten täytyi kiivetä hieman päästäkseen tuon vanhan soturin kimppuun. Molemmin puolin leveni loiva vesiputous, missä isot kivet estivät hyökkäämästä eteenpäin joukolla ja suoraa päätä.
Mutta niiden välitse syöksyi ylöspäin mustanpuhuvia miehiä ja heitä vastassa seisoivat vanhan Vaaran molemmin puolin ne eloon jääneet luolamiehet, joiden avulla hänen oli pidettävä huolta koko vallituksen puolustuksesta. Vierellään, taistelun keskuksessa, hänellä oli ne kaksi olentoa, joihin hän saattoi parhaiten luottaa, nimittäin jäntevät, oivalliset poikansa Vahvakäsi ja Oksa, ja näiden joukossa pysytteli myöskin innokas Haukku, joka oli yhtä uljas, joskin heikompi kuin hänen Ab-veikkonsa.
He olivat valmiita kaikki, nämä nuoret miehet, mutta asema sattui olemaan sellainen, että alussa saattoi vain yksi kerrallaan ottaa vastaan mieslukuisena kapuavan vihollisen. Laakea paasi näet suippeni etupuolelta, joten kaikkien muiden täytyi pysytellä tämän etummaisen takana. Siinä hän seisoi karvaisena ja alastonna, ottamatta lukuun lanteille sidottua nahkaa, ja kädessään vain kirves; tämä jälkimäinen seikka ei kuitenkaan merkinnyt niin paljoa kuin olisi luullut, sillä ei hyökkääjilläkään ollut muita aseita. Kirveen heittäminen oli yksinkertainen tehtävä tarkkasilmäiselle ja notkealle luolamiehelle. Ken ei osannut väistää kirvestä, hänen oli paras pysyä poissa tieltä ja koko maailmasta. Kohtauksessa, johon nyt valmistauduttiin, saattoi tulla kysymykseen vain mieskohtainen ottelu, vastustaja oli käden ulotuttavissa, mutta sen käden tuli olla yhtä notkea kuin voimakaskin.
Alkoi kuulua kiviaseiden kalsketta ja väkeviä ihmisolentoja pyllähti toinen toisensa perästä halaistuin kalloin taaksepäin, pudoten lorisevaan puroon ja muuttaen verellään sen värin. Vanha Vaara oli vihollisia vastassa milloin milläkin kiven laidalla, ja ne, jotka pääsivät hänen ohitsensa, joutuivat hänen isojen poikiensa tai näiden takana odottavien saaliiksi. Mutta voimat eivät olleet tasaväkiset, nousu ei ollut kyllin jyrkkä eikä puro kyllin syvä estääkseen järjestettyä hyökkäystä. Hirvittävän säännöllisesti kohosi ja laski Vaaran kirves, lentäen silloin tällöin myöskin sivullekäsin iskuja torjuakseen, ja yhä uljaammaksi kävi taistelu, yhä uljaammin astuttiin kuolemaan. Eikä ollut työ juuri huonompaa hänen sivuillaankaan. Aivan hänen rinnallaan seisoivat nyt hänen molemmat poikansa, ja kun hyökkääjät taa'immaisten tunkemina painuivat lähemmäksi, niin nuorukaiset todistivat selvästi teoillaan sukuperänsä. Ja Haukku, hän raivosi kuin nuori tiikeri.
Mutta liian voimakas oli rynnäkkö, liian suuri ylivoima. Kajahti kovia huutoja, tehtiin äkillinen ponnistus, ja vaikka kirveet nousivat ja laskivat nopeasti ja entistä enemmän miehiä kaatui taaksepäin veteen, niin paasi vallattiin ja vanhus jäi yksikseen vihollisten keskelle, sillä pojat ryntääjäjoukko painoi tieltään taaksepäin. Jäykkää oli taistelu ylemmällä tasanteella, mutta missään ei vuotanut verta niin viljalti kuin Vaaran kohdalla, kun hän vanhuudestaan huolimatta yhä vielä heilutteli hirmuista kirvestään tiheässä vainolaislaumassa. Neljä ennätti kaatua murskatuin kalloin, ennenkuin muuan jättiläismäinen hyökkääjä pääsi solan harmaan puolustajan taaksi. Sitten iski kirves rusahtaen alas ja vanha Vaara kaatui eteenpäin, heittäen henkensä, ennenkuin putosi alhaalla olevan lätäkön viileään veteen.
Nähdessään vaarallisimman vihollisensa kaatuvan, ylöspäin kiipeilevät itäläiset puhkesivat riemuhuutoihin, mutta ennenkuin kaiku ennätti kantaa ne takaisin, ne hukkuivat heidän yläpuoleltaan kuuluvaan ääneen. Se oli voimakas ja uhkaava, mutta aivan erilainen kuin heidän kiljuntansa.
Itäisellä laidalla voittanut joukko pyyhälsi myrskynä alas laakson halki. Ab oli kokonaan taistelunhimon huumaamana, ja kuullessaan Kuukasvon hurjat huudot tämän puolison kaatuessa, hän kävi yhtä verenjanoiseksi kuin julmin metsän pedoista. Hänen seuralaisensa olivat melkein yhtä hirmuisia. Kiivas ja peloittava oli ottelu, joka nyt syntyi, mutta tulos ei näyttänyt hetkeäkään epävarmalta. Vallituksen eloon jääneet puolustajat tulivat itsekin yhtä hurjiksi kuin heidän voittoisat auttajansa. Taistelu muodostui todelliseksi verilöylyksi. Idän soturien jäännösjoukko, vain parikymmentä miestä, pakeni toivottomana laakson yläosaan ja etsi siellä turvaa eräästä tyhjästä isonpuoleisesta luolasta. Siinä he saattoivat sulkujen takana puolustautua ainakin jonkun aikaa.
Nämä jätettiinkin toistaiseksi rauhaan; olivathan he varmassa vankilassa ja luolan edustalle sijoittui syömään ja lepäämään kaksi kertaa suurempi määrä kostonhimoisia urhoja. Taistelu oli päättynyt ja voitto saavutettu, mutta eipä kohonnut riemu korkealle Tulilaaksossa, jota oli puolustettu niin oivallisesti.
Kuukasvo oli kesken hurjaa kamppailuaan nähnyt miehensä kuolevan. Abin palaava väki tempasi hänet mukaansa, kun hän koetti kirkuen päästä paadelle, missä vanha Vaara oli käyttäytynyt niin mainiosti. Nyt toiselta syrjältä astui esiin vaimo, joka sanaakaan lausumatta kiipesi alas puron epätasaista uomaa pitkin, kahlasi paaden alle muodostuneeseen pieneen suvantoon, kumartui, ja nosti jotain vedestä. Se oli vanhan kelpo metsästäjän ruumis. Käsivarret kiedottuina sen ympärille vaimo alkoi jälleen kiivetä ylöspäin, pudistaen mykkänä päätään, kun karkeat soturit, tuntien tylyydestään huolimatta hiukan liikutusta, kahlasivat auttamaan häntä tuon kaamean taakan kantamisessa. Hän ennätti kuormineen kedolle ja laski sen varovaisesti nurmelle, mutta ei virkkanut sanaakaan, kunnes hänen lapsensa olivat koolla ja Nopsajalka saapui itkien paikalle ja kääri käsivartensa hänen ympärilleen. Silloin tuon karkeatekoisen olennon silmistä purkautui esiin kyyneltulva, jännitys laukesi ja kautta laakson kaikui kuolonvalitus. Tuo lämminsydäminen raukka tuli jälleen enemmän kaltaisekseen.
Myöskin laakson itäpäässä virui kuolleita liekkien ääressä; nämä kannettiin nyt vallitukselle ja heitettiin huolimattomasti alas lätäkköihin, missä jo ennestään makasi niin paljon surmattuja. Taivaalle kokoontui myrskypilviä, ja laakson kansa tiesi, miten piakkoin kävisi. Puhkesi rankkasade, paisuttaen pikku puron äkkiä tulvavirraksi, joka pyyhkäsi ruumiit mukanansa jokeen ja niin edelleen merta kohti.
Koko vainolaisjoukosta oli jäänyt eloon vain ne kolme, joiden oli onnistunut hypätä takaisin liekkien yli, sekä luolaan piiritetyt. Sinä yönä Ab neuvotteli ystävineen siitä, miten mukavimmin suoriuduttaisiin noista vangeista, ja joku ehdotti että teljettäisiin luolan suu ja kurjien voitettujen annettaisiin menehtyä nälkään. Mutta mielevä Rampa-ukko vei Abin syrjään ja virkkoi:
"Miksi ei heidän sallittaisi elää ja tehdä työtä meidän hyväksemme? He tekevät niinkuin sinä määräät. Tätähän paikkaa he himoitsevat. Nyt voivat jäädä ja tehdä meidät voimakkaammiksi."
Ab havaitsikin tämän ehdotuksen järkeväksi, ja niin nälkiintyneet vangit saivat valita joko kuoleman tai kuuliaisen kumppanuuden. Eivätkä he kauaa epäilleet. Laakson lämpimyys ja muut edut juuri olivat houkutelleet heidät sinne eivätkä he suinkaan olleet ahdasmielisiä, mikäli kysymys ei koskenut ravintoa ja lämpöä. Hyvähän laakso oli. He alistuivat Abin herruuteen, astuivat ulos ja saivat ruokaa. Ja niin heistä tuli laakson asujamia, samaten myös heidän vaimoistaan ja lapsistaan, jotka siirtyivät hekin sinne.
Tämä turvapaikka, koti ja linnoitus kävi yhä merkityksellisemmäksi.