PALLIANON HERTTUATAR
En ole luonnontutkija. Osaan vain hyvin kehnosti kreikkaa. Matkustaessani Sisiliaan ei siis päätarkoitukseni ollut katsella Etnan ihmeellisyyksiä, ei hankkia itselleni tai muille selvyyttä kaikesta siitä, mitä vanhat kreikkalaiset kirjailijat ovat sanoneet Sisiliasta. Ensi kädessä hain viehättävää silmänruokaa, jota tämä kummallinen seutu runsaasti tarjoaa. Sanotaan, että se muistuttaa Afrikkaa, mutta minusta ainakin on aivan varmaa, että se muistuttaa Italiaa vain kuluttavilta intohimoiltaan. Juuri sisilialaisista saattaa sanoa, ettei heidän sanavarastossaan ole sanaa mahdoton, kun he ovat syttyneet rakkauteen tai vihaan, eikä vihan syynä tässä kauniissa maassa milloinkaan ole rahanhimo.
Olen huomannut, että Englannissa ja etenkin Ranskassa puhutaan usein italialaisesta intohimosta, hillittömästä intohimosta, sellaisena kuin se Italiassa oli kuudennellatoista ja seitsemännellätoista vuosisadalla. Meidän päivinämme se kaunis intohimo on kuollut, tyystin hävinnyt niistä kansanluokista, jotka ovat ottaneet matkiakseen ranskalaisia tapoja ja Pariisissa ja Lontoossa muodissaolevia käyttäytymisen muotoja.
Tiedän vallan hyvin voitavan sanoa, että Kaarle V:n aikaan (1530) jäljiteltiin Napolissa, Firenzessä, vieläpä Roomassakin jonkin verran espanjalaisia tapoja, mutta olihan näillä ylevillä seuratavoilla pohjana kunnioitus, jonka jokainen ihmisen nimen ansaitseva on velkaa sisimmälleen. Ne eivät suinkaan olleet toimintatarmon vihollisia, vaan kiihottivat sitä, kun sen sijaan Richelieun herttuaa matkivien keikarien (vuoden 1760 vaiheilla) ensimmäinen elämänohje oli, ettei saanut minkään asian vuoksi näyttää liikuttuneelta. Eikö englantilaisten dandyjen perusohjeena, heidän, joita nyt ranskalaisten keikarien asemesta Napolissa jäljitellään, ole että he ovat olevinaan ikävystyneitä kaikkeen, tuntevat olevansa kaiken yläpuolella.
Niinpä ei italialaista intohimoa ole vuosisataan tavattukaan tämän maan hienoston keskuudessa.
Saadakseni jonkinlaisen käsityksen tästä italialaisesta intohimosta, josta romaaninkirjoittajamme puhuvat niin suurella varmuudella, minun on ollut pakko tutkia historiaa, mutta kuitenkaan eivät suuret historiankirjoittajat, lahjakkaat miehet, puhu juuri mitään sellaisista yksityiskohdista. He eivät katso hyväksi ottaa huomioon mielettömyyksiä paitsi silloin, kun niitä ovat tehneet kuninkaat ja ruhtinaat. Olen turvautunut kunkin kaupungin paikallishistoriaan, mutta minua on säikähdyttänyt aineiston runsaus. Tuollainen pikkukaupunki komeilee historialla, johon kuuluu kolme tai neljä painettua nelitaitteista nidosta ja seitsemän tai kahdeksan nidosta käsikirjoituksia, nämä jälkimmäiset miltei mahdottomia lukea, täynnä lyhennyksiä, jotka antavat kirjoitukselle erikoisen muodon, ja kiintoisimmissa kohdissa noudattaen paikkakunnan puhetapaa, jota kahdenkymmenen peninkulman päässä ei kukaan ymmärrä. Sillä koko kauniissa Italiassa, jossa rakkaus on synnyttänyt niin paljon traagillisia tapahtumia, puhutaan vain kolmessa kaupungissa, Firenzessä, Sienassa ja Roomassa jotakuinkin samalla lailla kuin kirjoitetaan. Kaikkialla muualla kirjakieli melkoisesti eroaa puhekielestä.
Se mitä nimitetään italialaiseksi intohimoksi, se on: intohimoksi, joka koettaa tyydyttää itseään eikä vain antaa lähimmäiselle loistavaa kuvaa omasta persoonastamme, saa alkunsa renessanssin alkaessa kahdennellatoista vuosisadalla ja sammuu ainakin korkeimmissa piireissä vuoden 1734 vaiheilla. Siihen aikaan pääsivät Bourbonit hallitusohjiin Napolissa. Ensimmäinen heistä oli don Carlos, erään Farnese-sukuun kuuluvan ruhtinattaren poika hänen toisesta avioliitostaan Filip V:n, Ludvig XVI:n surkuteltavan pojanpojan kanssa, joka ei keskellä kuulasadettakaan pelännyt, jonka aina oli ikävä ja joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Tiedetään, että kahdenkymmenen neljän vuoden kuluessa etevä kastraatti Farinelli lauloi joka päivä hänelle kolme mielilaulua, aina samat.
Filosofiaan taipuvainen henkilö pitänee kummallisena erityisen Roomassa tai Napolissa tunnetun intohimon nimeämistä, mutta tunnustan, ettei mikään ole minusta luonnottomampaa kuin romaanit, jotka antavat vain italialaisia nimiä henkilöilleen. Emmekö ole yksimielisiä siitä, että intohimot muuttuvat, siirryttyään sata peninkulmaa pohjoiseen? Onko rakkaus samanlainen Marseillessa ja Pariisissa? Korkeintaan saattaa sanoa, että paikkakunnat, joilla kauan on ollut samanlainen hallitus, saavat yhteisön jonkinlaisen ulkonaisen yhtäläisyyden.
Maisemat, samaten kuin intohimot, samaten kuin musiikki, muuttuvat sikäli kuin siirrytään kolme tai neljä leveysastetta pohjoiseen. Napolilainen maisema näyttäisi Venetsiassa luonnottomalta, ellei Italiassakin olisi sovittu siitä, että Napolin kaunista luontoa tulee aina ihailla. Pariisissa menemme vielä pitemmälle, luulemme, että metsät ja viljapellot näyttävät aivan samanlaisilta Napolissa ja Venetsiassa, ja vaadimme, että Canaletton värit esimerkiksi ovat aivan samanlaiset kuin Salvator Rosan.
Naurettavuuden huippu on, kun englantilainen vallasnainen, jolla on kaikki saarensa mainiot ominaisuudet, mutta joka ei kykene kuvaamaan vihaa ja rakkautta edes omalla saarellaan, kun rouva Anna Radcliffe antaa henkilöilleen italialaisia nimiä ja valtavia intohimoja kuuluisassa romaanissaan Mustan veljeskunnan rippituoli.
En koeta antaa miellyttävämpää pukua tämän tosikertomuksen yksinkertaiselle ja usein loukkaavan karkealle kertomatavalle, jolla koettelen lukijan kärsivällisyyttä, niinpä esimerkiksi käännän tarkoin Pallianon herttuattaren vastauksen serkkunsa Marcello Capeccen rakkaudentunnustukseen. Tämä perhetarina on kerrottuna — en tiedä miksi — erään Palermon käsinkirjoitetun historian toisen nidoksen lopussa, josta en voi antaa mitään yksityiskohtaisempia tietoja.
Tämä kertomus, jota mielipahakseni suuresti lyhennän (jätän pois koko joukon luonteenomaisia seikkoja) käsittelee enemmän onnettoman Carafa-suvun viimeisiä vaiheita kuin kertoilee yhdestä ainoasta intohimosta. Kirjallinen turhamaisuus sanoo minulle, että kukaties olisin kyennyt lisäämään muutamien kohtien mielenkiintoisuutta ja tekemään niistä enemmän arvailemalla ja kertomalla yksityiskohtaisesti lukijalle, mitä henkilöt tunsivat. Mutta voisinko minä, nuori ranskalainen, syntynyt Pariisin pohjoispuolella, aavistaa mitä italialaissielut vuonna 1559 kokivat? Korkeintaan voin toivoa arvaavani, mitä 1838:n ranskalaiset lukijat pitivät mieluisana ja viehättävänä.
Se tunteiden intohimoisuus, joka vallitsi Italiassa vuoden 1559 vaiheilla, kysyi tekoja eikä sanoja. Siksipä seuraavassa kertomuksessa onkin hyvin vähän keskusteluja. Se on vahingoksi tälle käännökselle, tottuneet kun olemme romaanihenkilöittemme pitkiin keskusteluihin — heillehän kaksinpuhelu on taistelua. Kertomus, jolle pyydän lukijaa suomaan koko kärsivällisyytensä, käsittelee muuatta omituista ilmiötä, joka espanjalaisten kautta on kotiutunut italialaisten tapoihin. En ole hitustakaan poikennut kääntäjäntehtävästäni. Kuudennentoista vuosisadan tunne-elämän ja kertojan esitystavan uskollinen säilyttäminen on minun mielestäni tämän traagillisen tarinan pääansio, mikäli sitä nyt voi ansiona pitää. Kertoja oli todennäköisesti aatelismies, joka kuului onnettoman Pallianon herttuattaren sukuun.
Pallianon herttuan hovissa vallitsi mitä ankarin espanjalainen etiketti. Ottakaa huomioon, että jokaisella kardinaalilla, jokaisella roomalaisella ruhtinaalla oli samanlainen hovi, niin voitte saada käsityksen siitä, minkälaisen näyn vuonna 1559 sivistynyt Rooman kaupunki tarjosi. Älkää unohtako, että samaan aikaan kuningas Filip II, joka salajuoniaan varten tarvitsi kahden kardinaalin äänet, antoi kummallekin heistä kaksisataa tuhatta livrea korkoja kirkollisina almuina. Rooma, jolta puuttui merkittävä sotajoukko, oli maailman pääkaupunki. Vuonna 1559 Pariisi oli vielä kutakuinkin miellyttävien raakalaisten asuinpaikka.