II LUKU.
Miehet seisoivat katsellen 'mietteissään tähtitaivasta.
Dick Herron hutki hieman pahantuulisena ruohoa vitsalla, jonka hän ohikulkiessaan oli taittanut jostakin pajukosta. Hän oli napissut koko sen lepohetken kestäessä, jonka oli itselleen täällä sallinut nopean pikamarssin jälkeen Winnipegistä. Hän antoi kyllä arvon äsken saamansa tehtävän vaikeudelle, mutta suhtautui siihen kuin raskaaseen taakkaan, jättäen heti kaikki yksityiskohdat ja suunnittelut toverin huoleksi. Sam Bolton kyllä osoittaisi aikanaan hänelle, mitä milloinkin oli tehtävä. Silloinpa hän kyyristäisi hartiansa, sulkisi silmänsä ja puskisi työtä koko mahtavalla, raa'alla väellään ja voimallaan. Odottaessaan suipisti hän huuliaan, vihellellen jotakin kanoottilaulua.
Mutta metsästäjäveteraani, Sam Bolton, seisoi kuin haltioituneena, tuijottaen lempeillä vanhan miehen silmillään unelmoiden avaruuteen.
Tumman samettinauhan takana oli erämaa. Siellä oli raivaamaton seutu, laajempi kuin Yhdysvaltain alue, siellä suuret metsät, kartoittamattomat vedet, lakeudet, hedelmättömät maat, vuoret ja virrat leveämmät kuin Hudson. Siellä saattoi kesäisenä päivänä nähdä hirven ja karhun, nuo metsien todelliset kuninkaat; karibulaumoja, toisinaan tuhatpäisiäkin, harhaili laajoilla kankailla, ja sudet kokoontuivat lymyillen tahi avoimesti, aina sen mukaan oliko uhri voimakas vai heikko, näiden ympärille saaliin toivossa. Ahmoja, näätiä, minkkejä,, saukkoja, kärppiä, myskirottia, ilveksiä, kettuja ja majavia liikkui siellä harjoittamassa ammattejaan, joko murhatöissä tai rauhallisissa teollisuushommissa. Metsäintiaaneja, herkkiä ja villejä kuin eläimet, asuskeli puunkuoresta tai nahasta kyhätyissä majoissa, pyydystellen turkiseläimiä tai kalastellen ja sillävälin vaeltaen villihanhien tavoin pitkiä taipaleita. Päivänpaistetta, varjoa, sadetta, vilua, lunta, nälkää, runsautta ja työtä, kaikkea tätä oli Sam Bolton tavannut vuosien kuluessa pitkää matkaa patikoidessaan. Hän vaistosi ne nyt hämärästi,, vartoessaan sen taipaleen varressa, jota oli ryhtynyt kulkemaan.
Sam Bolton oli elänyt vuosikausia metsässä, vuosikausia yksin. Hänellä oli mielikuvitus, rajoitettu tosin, mutta sen avulla hän kykeni asioissa havaitsemaan kaiken olennaisen, tärkeän. Nytkin, tähystäessään erämaahan leirin edullisesta asemasta, turvallisesta elämän tyyssijasta, hän tunsi tuon samaisen erämaalle ominaisen vihamielisyyden läsnäolon, jonka oli tuntenut jo neljäkymmentä vuotta sitten. Pitkässä taistelussa saatuja arpia vieläkin vihloi. Kovien käsien suonipunos, ryhdin irtonainen joustavuus, nöyryys, varovaisuus, katseen terävyys, kärsivällisyys — kaikki ne olivat samalla merkkejä käydyistä taisteluista, vihollisesta saatujen voittojen tunnuksia. Erämaa, tyven, säälimätön, tarkka ja peloittava, vaani metsän varjossa. Se ei etsinyt taistelua, mutta ei myöskään karttanut; sen voitoilla oli ennaltamääräyksen ylväs tuntu, se taipui suurenmoisesti ikäänkuin hetkellinen voitto, jonka saavuttamiseksi mies oli jännittänyt sielunsa joka säikeen, itse asiassa lopultakin olisi vain mitätön seikka. Erämaa ei koskaan väsynyt, se ei koskaan iloinnut, ei koskaan rauhoittunut. Se oli välttämätön, mahtava. Sen elämä oli hiljaisuus, sen kieli hiljaisuus, sen peloittavin ase oli tuo suuri valkoinen hiljaisuus, joka salpasi miehiltä hengen. Sam Bolton tajusi selvästi Pohjolan luonteen. Hän tunsi sen vastustuksen puristavan itseään. Se saattoi höllentyä, mutta vain jälleen kiristyäkseen. Mitä se moniaassa hetkessä ehkä menetti viholliselleen, sen se takaisin otti vihamiehen pitkinä heikkouden tunteina. Tämän hän hämärästi vaistosi; erämaa muuttui vanhan miehen mielikuvituksessa olennoksi, jota vastaan kaikki mahdolliset aseet oli saatettava kuntoon.
Jossakin tuolla toisella puolen, metsissä, lymyili mies. Hän saattoi olla yhtä hyvin viiden kuin viidensadan penikulman päässä. Hän oli oppinut pitämään huolta itsestään korvessa. Sam Bolton alkoi äkkiä kehitellä ajatuksiaan ääneen.
— Meidän on napattava hänet tai kenenkä hyvänsä muun, joka tietää meidän ajavan häntä takaa, sanoi hän. — Mutta leikki taitaa olla tuolle punanahalle liian helppo. Onnellinen Jingoss on ojibwa, ja hänen kansansa on suuri. Tätä joukkoa täällä voimme puijata helpostikin; kerromme heille lähtevämme katsastelemaan paikkoja uusille talviasemille. Mutta me joudumme seudulle, joka on peloittavan laaja.
— Mitä tietä meidän on ensin kuljettava? uteli Dick, osoittamatta edelleenkään mitään erikoista innostusta. Miten hyvänsä Sam päättäisikin, olisi ratkaisu varmasti paras mahdollinen.
— Tätä tietä, ilmoitti Bolton. — Jingossin täytyy olla jossakin kauppaa tekemässä. Millekään Hudsonlahden asemalle hän ei voi saapua. Mikä paikka sitten olisi lähinnä? Hyväinen aika, Missináibie tietysti, tuolla alhaalla, Yläjärven tienoilla. Luultavasti hän onkin siellä. Lähdetään etelää kohti.
— Ojibwain olinpaikkoja, häh? arvasi Dick umpimähkään.
— Kyllä, mutta Jingoss on Georgianlahden ojibwa. Tuolla Missináibien tienoilla on jokaisella injunilla oma metsästysalueensa, ja he ovat eri heimoa kuin meidän cree-intiaanimme — nämä pitävät melko lujasti kiinni omasta alueestaan. Jotkut vieraat, jotka ovat yrittäneet metsästystä tai turkispyyntiä siellä, ovat ykskaks saaneet kuulan kalloonsa. Tämäpä paneekin minut ajattelemaan, että jos Jingoss on pyrkinyt etelään ja jos hän nyt hieroskelee kauppoja Missináibiessa, ja ellei hän ole saanut joitakin ojibwa-miehiä pyörrytetyiksi niin, että sallivat hänen pyydystellä alueillaan, tai ellei hän ehkä olisi puskenut kotia kohti tahi länteen Winnipegin alueelle, on todennäköisintä, että löydämme hänet jossakin Kabinikágamin seutujen vaiheilla.
— Siispä painukaamme ensin Missináibie-jokea ylöspäin, ehdotti Dick.
— Taitaa olla oikea lähtösuunta, myönteli Bolton.
Ja lopettaen keskustelunsa tähän he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kääntyivät takaisin etäämpänä häämöttävien toveriensa luo. Heidän lähestyessään kuului ääniä:
— Tässä hän on… Dick, tulehan tänne. Dick, laula meille! Chante donc
»Oncle Naid», Diik. [Laulahan »Setä Naidista», Diik. — Suom.]
Ja Dick hyräili, huolettomasti nojaten kenttätykkiin, voimakkaalla vaikka hiukan käheällä baritonillaan kaukaiselle pohjolalle etäisen etelän vienon tervehdyksen:
»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned, hän eli kauan sitte etelässä…»