III LUKU.
Aikaisin seuraavana aamuna vaati Sam meloja valittaessa, että otettaisiin käytäntöön intiaanien keskuudessa vallitseva tapa. Nämä näet mittasivat aina tarkasti, että kukin meloja sai ruumiinkokoaan vastaavat vehkeet. Itse piti hän parhaimpana vaahterasta tehtyä kapealapaista melaa, sillä se ei särkynyt koskipaikoissakaan, vaikkapa kovan vauhdin aikana useinkin sattui pohjaa raapaisemaan. Nämä melat olivat maalatut kirkkaan oranssinvärisiksi.
Dick Herron oli jo katsonut koivunkaarnakanooteista sopivan. Hän tunsi hyvän kanootin niinkuin hevosentuntija jalon ratsun. Tämä kanootti oli neljäntoista jalan pituinen ja tehty kovasta, talvella irrotetusta puunkuoresta. Suuria kuhmuja tai repeämiä ei näkynyt ainoatakaan.
He nostivat sekä kanootin että melat kuivalta veden partaalle ja kääntyivät sitten takaisin varastorakennukselle, missä MacDonald istui yläkerran huoneessa kirjoittelemassa. Tavallisesti turkispyytäjien ei ollut lupa mennä »konttorin» ristikon sisäpuolelle, mutta Samia ja Dickiä oli käsketty liikkumaan vapaasti ja selviytymään perille omin neuvoin. Vaatevarusteista antoi Dick vanhemman toverin huolehtia, itse hän varasi mukaansa ainoastaan satasen panosta uusimalliseen Winchester-rihlaan, joka juuri näihin aikoihin alkoi päästä pyssymiesten suosioon.
Avaran, matalan huoneen hämärässä hääri vanha metsästäjä, milloin tässä milloin tuossa nurkassa nuuskien. Nyykäyttämällä päätään väisteli hän katosta riippuvia esineitä, kysellen tarpeen tullen asioita MacDonaldilta, joka vaiteliaana seurasi häntä. Ensiksi pantiin syrjään pari teräslanka-ansaa, kapea, tiheäsilmäinen kalaverkko, ongensiima ja koukkuja, ruutia, kerä, sekä kotelo vanhan erämiehen suustaladattavaa varten, ynnä suolasäkki. Ne kaikki tarvittiin elatuksen turvaamiseksi. Sitten tulitikkuja, tulukset, pari huopaa. Nämä lämmön vuoksi. Vielä kymmenen naulaa tupakkaa ja yhtä paljon teetä. Tavanmukaiset nautintoaineet. Ja lopuksi pikku säkillinen jauhoja ja kohtalainen liikkiökimpale. Ne olivat tarpeen tilapäismuonana. Jos ne loppuisivat, oli miesten yksinomaan turvattava metsän antimiin.
Sam Bolton tutkiskeli tavarakasaa, kun kaikki oli hilattu kokoon. Silmät puoliummessa hän uudelleen ja uudelleen mutisi nimiä ja laski esineitä, varmistuakseen siitä, ettei mitään puuttunut. MacDonald puolestaan teki huomautuksia silloin tällöin.
— Saanut vaskisangon, häh, Sam? Entä paistinpannun? Kuppeja?
Onko läjässä kirves? Parasta ottaa vielä ylimääräinen veitsikin.
Tarvitsetteko kangasta? Kompassi kunnossa?
Kuhunkin kysymykseen nyökkäsi Sam myöntävästi päätään. MacDonald vaikeni lopulta, kun havaitsi, ettei enää ollut mitään lueteltavaa.
Mutta Dick, joka laiskasti oli rummutellut ikkunaa sormenpäillään, kääntyi nyt. tehden vuorostaan hänkin huomautuksen.
— Miten on kenkien laita? Minä en ole ainakaan saanut mitään.
MacDonald kalpeni.
— Yrjänän nimessä, pojat, en saanut mahtumaan enempää kuin neljä viisi
mokkasiiniparia kampsujenne joukkoon, mutta nahkaa on, jotta riittää.
Olkaa vain varovaisia. Abitibin sakki oli kerran tehdä minusta pietin.
Koettakaa selvitä intiaaneista.
Bolton ja Herron painuivat matkaan pitkin pientä jalkapolkua — hevosia ei näillä syrjäisillä tienoilla ollut — päällikön ja hänen apulaisensa asumusten välitse ja kääntyivät sitten polveilevalle tielle, joka korkean ruohon lomitse johti alas niitylle, missä intiaanimajojen terävät huiput kohosivat kohti taivasta.
Majat olivat hajallaan — minkäänlaista järjestystä ei nähtävästi noudatettu. Jokaisen edessä savusi nuotio. Naiset ja tytöt ahersivat mikä missäkin työssä. Kesy varis räpytteli edestakaisin ikäänkuin kiusaten suippokuonoisia, takkuisia susikoiria, varoen kuitenkin joutumasta niiden ulottuville.
Hurtat syöksähtivät raivokkaina lähestyviä vieraita kohti, päästäen ilmoille oudon, pitkäveteisen haukunnan, joka enemmän muistutti susi-sukulaisten kuin kotieläimen ääntä. Dick ja Sam hätistelivät niitä syrjään lyhyillä kepakoilla, joita olivat varanneet tähän tarkoitukseen. Koirat tunnustivat heidän herruutensa, hypähtämällä heti takaisin. Muutama tavallista kainompi nainen livahti näkyvistä »wigwamiinsa». Lapsiliuta pyrähti kuin viiriäisparvi piilopaikkaan, tähystäen sieltä helmenkirkkailla silmillään tulokkaita.
— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti Sam Bolton.
— Bo’ jou, bo’ jou, vastasivat nuo kolme miestä.
Intiaanit olivat kaukaa ylämaista. He eivät puhuneet englantia enempää kuin ranskaakaan, ja tyytyivät kaikessa hiljaisuudessa huoltamaan isäinsä perintöä, noudattaen näiden tapoja niin uskonnollisissa menoissa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. He olivat viipyneet täällä jo moniaita päiviä jonkun loitsumenon takia. Velhon suuri maja kohosi keskeltä leiriä kuin sirkusteltta. Sam Bolton puhutteli miehiä heidän omalla kielellään:
— Haluamme ostaa monta mokkasiiniparia vanhoilta vaimoiltanne, sanoi hän.
Yksi punanahoista livisti heti tiehensä. Seuraavan viiden minuutin aikana näkyi hän nopeasti siirtyvän majasta majaan.
Vanhempi valkoisten miesten seuraan jääneistä alkoi kysellä:
— Pikku Isä on hommautumassa pitkälle matkalle?
— Tokkopa lyhyelle matkalle paljon jalkineita tarvitsisi?
— Lähtee turkiksia pyytämään, häh?
— Ehkä.
— Mihin suuntaan kääntää kanootin keulan?
Äkkiä Dick Herron, joka tapansa mukaan oli kiinnittänyt huomionsa johonkin muuhun kuin käsilläolevaan asiaan, kiskaisi heinätukun hajalle. Seuraavassa tuokiossa hän suoristausi, pidellen kyynärän päässä itsestään sätkyttelevää pojantenavaa. Tämä päästi kimeän pelonhuudahduksen, suhtautuakseen jo seuraavassa silmänräpäyksessä heimonsa tavalla stoalaisen tyynesti vangitsijaansa.
Mutta riitti tuo yksikin kiljahdus. Lähimmästä majasta tuli apu. Sieltä syöksähti kevyt olento, joka kymmenellä askeleella ehätti nuoren miehen luo, tempaisten lapsen hänen käsistään. Sitten olento pysähtyi askeleen päähän, läähättäen ja väristen kuin metsän eläin, uhman tunnuskuvan kaltaisena.
Tyttö kuului ehdottomasti miellyttävään tyyppiin; hituisella mielikuvitusta sai hänestä todellisen kaunottaren. Vartalo oli suora, solakka ja sopusuhtainen, silmät suuret, kasvot kaidat, vailla sitä tyhmää ilmettä, joka on niin yleinen pohjoisten rotujen keskuudessa. Tällä hetkellä hän suorastaan leimusi suuttumusta ja pelkoa.
Dick tuijotti häntä ensin hämmästyneenä, sitten puoleksi ihaillen puoleksi vallattomasti. Hän päästi julman murinan ja kyyristi hartioitaan kuin ottaakseen saaliinsa takaisin. Siinä tuokiossa uhma sammui. Tyttö kääntyi ja pakeni, hypähtäen kuin kaniini lähimpään suojaan. Vanhat intiaanivaimot huusivat ihastuksesta, Dick nauroi iloisesti ja miehisetkin punanahat hymyilivät.
— May-may-gwán (Perhonen), sanoi vanhin heistä kuin esitelläkseen, tuon äsken kaappaamanne pojan kasvattisisar.
— Ojibwatyttö, päättäen nimestä, arvaili Dick.
— Ni-in, myönsi cree välinpitämättömästi. Sekaantumiset toiseen heimoon joko avioliiton kautta tai muuten eivät ole ollenkaan harvinaisia intiaanien keskuudessa.
Samassa palasi kolmas intiaani.
— Ei ole mokkasiineja, ilmoitti hän. — Paljo peurannahkaa.
Sam Boltonin naama venyi. Tulisiko tässä viivytys? Miten hyvänsä. Ellei sitä voitu välttää, niin…
— Antakaa vanhojen naisten valmistaa joitakin pareja, kehoitti hän.
— Ei tule mitään. Ei ole aikaa. Käännämme kanoottimme Missináibieta kohden auringon nousussa, sanoi vanha cree-intiaani päätään pyöritellen.
Sam punnitsi mielessään tätä uutta vastusta. Mutta Dick, joka kärsimättömänä potki maasta multakokkareita, huudahti:
— No, lähtekäämme kaikin mokomin Missinäibieen sitten. Pankaa naiset tekemään mokkasiineja. Seuraamme myötänne.
— Olkoon niin, vastasi vanha intiaani.
— Hyvä, virkahti Bolton.
Vanha nainen kutsuttiin paikalle. Hän otti pukinnahkaisella hihnalla mitan asiakkaitten jaloista. Tämänjälkeen he poistuivat enemmittä puheitta. Intiaani lausuu harvoin jäähyväisiä. Kun hän on toimittanut tehtävänsä, hän poistuu.
— Dick, mutisi Sam, sinun ei pitäisi pistää nenääsi tähän.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dick ymmällään.
— Ruveta ehdottamaan yhteistä matkaa?
— Entä sitten? huudahti Dick ällistyneenä. — Etkö sinä ole matkustanut intiaaniseurassa aikaisemmin?
— Ei ole kysymys siitä. Huomasitko tuota kolmatta intiaania? Joka ei puhunut halaistua sanaa koko aikana?
— Varmasti! Entä sitten?
— Hän on ojibwa. Muut ovat metsäcreeheimoa. Ja väärinpä arvaan, ellei mies ole pahanilmanlintu. Hän tarkkasi meitä viekkaasti ja hänellä oli ilkeät silmät. Hän on valpas. Nyt hän kummeksii, keitä mahdamme olla, minne pyrimme ja miksi olemme lähteneet näin pitkälle matkalle. Ja mikä tärkeintä, hän kuuluu Jingossin kansaan. Hän on pahempi kuin viisikymmentä creetä. Jos hän tuntee Jingossin ja alkaa epäillä meitä, voi hän tehdä meille aika kiusan.
— Antakaamme heidän painua hiiteen sitten, esitti Dick kärsimättömänä.
— Ostetaan peurannahkoja ja laitetaan mokkasiineja itse.
— Liian myöhäistä, epäsi Sam. — Peruutus olisi vain pahaksi.
— Sinäpä osaat keksiä vastuksia vaikka mistä, naureskeli Dick.
— Ehkä, ehkä, myönsi toinen, mutta eränkäyntitaitoon kuuluu mahdollisten vaikeuksienkin huomioonottaminen, ja keinojen keksiminen sen varalta, että nämä olettamukset toteutuisivat.
— Sam, huudahti Dick, jonka ajatukset olivat takertuneet muutamaan toverin aikaisemmin lausumaan sanaan, hellittämättä niistä, — huomasitko tuota tyttöä äsken? Hurja pikkuinen kaunotar, vai mitä?