IV LUKU.
Keskipäivä lähestyi. Matkamiehet veivät tavaransa rannalle, missä kanootti oli. Vaikka intiaanit eivät tahtoneetkaan lähteä ennen seuraavaa aamua, olivat he päättäneet painua taipaleelle heti, jotta kaikkinainen tungos ja hämminki, minkä yhtäaikainen lähtö saattaisi aiheuttaa, vältettäisiin.
Aamulla matkavalmistuksien aikana oli jo uutinen heidän retkestään ehtinyt levitä. Etenkin olivat muut lähetit ja postinkuljettajat heitä surkutelleet. Koko talven olivat nämä miehet viettäneet pohjolan pakkasten kynsissä, tarmokkaina hommiaan hoitaen. Nyt oli sopiva levon hetki, ja he säälivät noita tovereita, jotka kesken kaiken joutuivat lähtemään Hiljaisille seuduille.
Sam Bolton ja Dick Herron tapasivat siis, ollessaan lähtövalmiina, rantaäyräällä miesjoukon koolla. Nämä olivat luultavasti tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli vakoilu vihollisen maassa, selon otto oloista, niin että yhtiö syksyllä voisi erämaahan kylvää asutuksiaan, joissa sitten sopi asuskella kylmimpinä kuukausina.
— No, te katso siele se Musta Majava lahti, neuvoi Louis Placide, mine luule ne ojibwa on siele laittanu itselle semmoisi kerpenkoloja.
— Pojat, pyysi Kern, Old Brunswick Housen kauppamies, — jos lähdette Missináibieen, niin heittäkääpä silmäys valtaukseeni Gull-järven rannalla ja katsokaa, onko se saanut olla rauhassa.
Nuori Herbert oli utelias.
— Minne asti aiotte uskaltautua, pojat? kysyi hän.
Mutta Ki-wa-nee, Lentävän aseman uskollinen kauppuri, seisoi joukossa kuin joku erikoisvaltuuksilla varustettu upseeri ja murisi halveksivasti koko jutulle, sillävälin kuin New Brunswick Housen Achard antoi varoittavia vihjauksia takalistolla seisoville intiaanimetsästäjille. — Hiljaa, poikaseni, sanoi hän Herbertille, — uutiset kulkevat kulona, ja etelässä vaaniskelevat vapaakauppiaat uusia leipämaita.
Matkamiehet olivat jo kääntäneet kanoottinsa, tyrkänneet sen veteen ja kasanneet kamppeensa kulkuneuvon keskelle.
Mutta ennenkuin he ehtivät astua siihen, riensi paikalle Virginia Albret, joka silloin oli seitsentoistavuotias, solakka ja sievä kuin nuori saksanhirvi. Päällikön tyttärellä oli tapana antaa määräyksiä, mutta hän antoi ne varsin miellyttävästi. Samalla kuin hän omisti puhuteltavilleen muutaman yksinkertaisen, ystävällisen sanan, katsoi hän heitä suoraan kasvoihin syvillä, tummilla silmillään. Molemmat metsänkävijät kunnioittivat häntä suuresti ja he kuuntelivat häntä kömpelösti lakkejaan käännellen, samalla metsämiesten tapaan tietämättään ihaillen hänen hipiänsä tuoretta, tummaa rusoa, punaisia huulia ja tukan kultaista runsautta. Se oli suloinen muisto viedä mukanaan Hiljaisille seuduille ja jo itsessään lahjan arvoinen. Sitäpaitsi oli Virginialla vielä, tapansa mukaan, tuomisensa. Kummallekin antoi hän pitkän silkkisen liinan. Sam Bolton mutisi kiitoksensa ja työnsi taitamattomasti lahjan paitansa aukosta povelleen. Dick taas riisti puoliksi ritarillisella, puoliksi kerskailevalla eleellä oman liinansa kaulaltaan ja heitti sen pois, sitoen sitten tytön antaman sen paikalle. Virginia hymyili. Kovalla nykäyksellä työnnettiin kanootti vesille. Miehet alkoivat meloa vastavirtaan.
Melkein penikulman verran kulkivat he saarien lomitse, mutta sitten laajeni heidän eteensä Moosen leveä uoma. He asettuivat nyt melomaan suoraan eteenpäin, pysytellen visusti lähellä rantaa, jotta virta ei pääsisi painamaan liiaksi. Näin saattoivat he edetä nopeasti, sillä he meloivat luonnollisesti intiaanien tavoin — taivuttamatta kumpaakaan kyynärpäätä ja sysäten voimakkaasti hartioitaan eteenpäin aironvedon lopulla — ja osasivat käyttää edukseen jokaista pikku pyörrettä.
Puolentoista tunnin kuluttua he saapuivat ensimäiselle vähäiselle koskelle, missä heidän oli pakko nostaa melansa ja käyttää pitkiä kuusisalkoja, jotka aamulla olivat hakanneet ja kuorineet. Dick oli keulassa. Hän näytti uljaalta seisoessaan siinä hajareisin, takakenossa, kasvot kohisevalle virralle suunnattuina. Yhtäkkiä ennättivät he vihaisimpaan pyörteeseen, missä putous odotti. Silloin nuorukainen, syvään hengähtäen, pani koko voimavarastonsa käytäntöön. Sillävälin kuin hän otti uuden puhdin, keikkui Sam Bolton peräpuolessa, pitäen kanoottia tasapainossa, tyytyväisenä antaen tunnustuksensa pojan taitavuudelle ja ruumiilliselle kuntoisuudelle. Sanottakoon mitä hyvänsä, Dick Herron taisi ammattinsa. Galen Albret oli viisaudessaan pannut Sam Boltonin käteen todella voimakkaan aseen.
Kanootti sukelsi jälleen tyynempään veteen, saatuaan naarmun pari kosken kouraisussa. Sam ja Dick pudistivat rauhallisesti veden seipäistään ja asettivat ne eteensä. Jälleen alkoi kuulua melojen tasainen »huiss klik — huiss klik!»
Nyt alkoi virta rientää kymmenen penikulman putousta kohti Abitibin alapuolella. Vaikka vedenpinta olikin sileä, koskipaikkojen poreita lukuunottamatta, kävi virta kuitenkin kovin vaikeaksi kulkea. Matkamiesten oli uudestaan pakko tarttua sauvoimiin, ja niin raatoivat he voimakkaina ja uupumattomina koko sen päivän lopputaipaleen. Kun he vihdoin nousivat maihin yöksi, olivat he jo sivuuttaneet Ranskalaisen joen suun.
Heidän kaltaisilleen harjaantuneille miehille oli leirin pystyttäminen perin pieni seikka. Dick raivasi kirveellään matalaa ryteikköä pois tieltä ja kokosi kuivia puita polttoaineiksi. Sillä aikaa vanhempi miehistä etsiskeli kuivuneita koivunvesoja, joita sitten taittoi voimakkailla riuhtaisuilla. Koivun kova kuori halkeili sieltä täältä, paljastaen käävän ja jauhomaisen puuaineen, joka oli kuivaa kuin taula ja helposti syttyvää kuin tykinruuti. Kouralliseen näitä sytykkeitä sinkautti Sam kipinän tuluksistaan. Ensimäiset liekit leiskahtivat kaarnasta ilmoille ja Dick palasi samassa ruokkiakseen ahnasta nuotiota polttopuilla.
He keittivät teetä vaskikattilassa ja paistoivat oksannenään pistettyjä lihaviipaleita liekeissä. Heidän ateriaansa kuului lisäksi vain leipää, jota olivat asemalta ottaneet mukaansa. Illastettuaan he tupakoivat, ympäröivät nuotion tuoreilla puilla ja kääriytyivät senjälkeen huopiinsa nukkuakseen. Oli kesä, eivätkä he välittäneet pystyttää telttaa.
Tuli yö ja hiljaisuus. Tuli paloi verkkaan, leimahdellen viheriäin pölkkyjen raoista. Metsäneläimiä pysähtyi tuijottamaan valkeaan liikkumattomin silmin, joista liekit kirkkaina kuvastuivat. Huuhkaja istahti johonkin läheisyyteen, alkaen huhuilla. Yläpuolella kaukaisen pohjolan aamurusko jo väreili hiljaisuudessa, joka melkein peloitti. Siellä täällä hiipivät varjot kuin mustapukuiset kirkonpalvelijat. Tuulenhenkäys leyhähti ohi ja haipui. Metsän kansoittivat aavemaiset olennot, koskemattomat, epätodelliset, jotka kuitenkin tuntematonta Läsnäoloa symbolisoiden vartioivat nukkuvia miehiä. Pohjola, tyyni ja kärsivällinen, tietoisena vallastaan ja hetkeään odottaen, houkutteli erämaaleirin kupeella.
Ennen pitkää tuli sinne pieni susilauma kyyristyen takamuksilleen varjoon. Ne olivat kylläisiä ja vaarattomia, ja istuivat hiljaa, vilkuillen uneliaasti liekkeihin riippuvin kielin, takkuisten, kilttien koirien näköisinä. Kello kahden tienoissa kömpi Dick esille huovastaan korjaamaan tulta. Hän teki sen puolinukuksissa, unisin silmin, kasvoillaan lapsellinen ilme. Sitten häh kuin puoliksi tajuissaan vilkaisi taivaalle, oliko ehkä kaunis ilma luvassa, ja kompuroi uudelleen lämpimän huopansa turviin. Sudet eivät olleet liikahtaneetkaan.