VIII LUKU.
Kun seuraavana päivänä puuhattiin lähtöä, kävi selville, että May-may-gwán saisi rangaistuksen teostaan edellisenä iltana. Hänen paikkansa vanhan Moose Cowin kanootin keulassa oli annettu eräälle pienelle tytölle, ja itse sai hän seurata matkaajia jalkaisin miten paraiten taisi.
Täällä oli äärimmäisen vaikeata päästä eteenpäin maitse. Tiheä seetriä ja lehtikuusia kasvava metsä työntyi aina vedenrajaan asti. Missä ranta oli avoin, siinä levisi louhikko, jonka kivet olivat liian pieniä tarjotakseen jalansijaa, mutta tarpeeksi suuria vaikeuttaakseen astumista. Tyttö joko lipesi ja kompasteli liikkuvilla ja Hiljaisilla kivillä, tahi rämpi mutaisessa rämeessä. Kun kanooteilla kulkeminen ei näillä paikoin ollut erikoisen työlästä, ei hän, vaikka ponnistikin kaikki voimansa, voinut pysytellä muitten rinnalla.
Totta puhuen ei May-may-gwán itsekään näyttänyt pitävän rangaistusta epäoikeutettuna. Hän antoi tukkansa valahtaa silmilleen ja poisti kauniit, värikkäät nauhat, jotka olivat koristaneet hänen pukuaan. Koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä katumusta. Mutta Dick Herron oli suuttunut.
— Kuulehan, Sam, virkkoi hän, tämä ei vetele ensinkään. Tyttö kärsii nyt meidän takiamme, ja me herrastelemme tässä kanootissa kuin mitkäkin öykkärit, tuon pikku raukan tarpoessa eteenpäin jalan. Ottakaamme hänet myötämme.
— Ei käy päinsä, vastasi Sam lyhyesti, emme voi sekaantua asiaan. Antaa intiaanien hoitaa hommansa itse. Parasta pysyä tyyninä vain.
— No, oletpa sinäkin koko turkanen! nurisi Dick. — Pahustako me välitämme muutamasta Rupert's Housen punanahasta? Emme ole pyytäneet heiltä muuta kuin jonkun mokkasiiniparin, ja elleivät he halua valmistaa niitä meille, niin käyttäkööt minun puolestani peurannahkansa vaikka kipeitten kallojensa siteiksi.
Hän työnsi melansa keulan eteen ja käänsi kanootin rantaa kohti.
— Tule nyt Sam, kehoitti hän, ja näytä sisuasi!
Vanhempi mies ei vastannut mitään. Hänen vakavat, siniset silmänsä olivat suuntautuneet toverin selkään; katse niissä ei ollut epäystävällinen, vaikka kulmat olivatkin kurtussa.
— Tulehan tänne, pikku sisar, huusi Dick tytölle.
Tämä tunkeutui vaivalloisesti ryteikön läpi veden partaalle.
— Astu kanoottiin, kehoitti Dick.
Tyttö peräytyi kuin anteeksipyytäen.
— Ka’-ka’ win! epäsi hän suorastaan kauhistuneena. — Vanhat miehet ovat määränneet minut Pitkälle matkalle, ja kuka olen minä, että vastustelisin? Ei käy päinsä.
— Astu kanoottiin, komensi itsepäinen Dick.
— Veljeni on minulle hyvä, mutta en voi. Päälliköt ovat antaneet minulle määräyksensä. Minulle kävisi kovin huonosti, jos olisin tottelematon.
— Voi helvetti! räjähti Dick äkeissään, läimäyttäen melallaan vettä.
Hän loikkasi maihin, koppasi tytön syliinsä ja lennätti hänet melkein väkisin kanoottiin. Sitten hän tyrkkäsi kevyen aluksensa virtaan ja ryhtyi tuikean näköisenä jälleen melomaan.
Tyttö peitti käsillään kasvonsa. Kun valkoisten miesten alus saavutti pääjoukon, kyyristyi hän kanootin pohjalle, väristen pelosta huomatessaan heimolaistensa julmat, tarkastelevat katseet. Dick meloi halveksivan näköisenä eteenpäin, kääntämättä katsettaan oikeaan tai vasempaan, lähestyen intiaaneja, vaikka väylän vaikeus hidastuttikin kulkua. Sam Bolton pysytteli perässä rauhallisena ja tottuneena.
Kerran, kun intiaanit olivat jääneet taakse, hän nojasi eteenpäin ja alkoi puhua tytölle matalalla äänellä, lohduttaen häntä kuin pientä lasta. Hetken kuluttua lakkasi tämä vapisemasta ja katsahti ylös. Mutta hänen katseensa oli tyhjä, eikä siinä näkynyt mitään kiitollisuutta vanhaa, vakavaa miestä kohtaan, joka niin ystävällisesti oli koettanut lievittää hänen epätoivoaan. Ei, hänen silmänsä tuijottivat vain suuttuneen nuorukaisen suoraa selkää, miestä, jonka teko oli hänen onnettomuutensa aiheuttanut. Ja Sam Bolton, joka ymmärsi hänet, huokasi hiljaa, ryhtyen jatkamaan tasaista melomistaan.
Kun keskipäivän tienoissa pysähdyttiin ja astuttiin maihin, oli mahdotonta päästä perille villien mielialasta, mutta iltapuoleen kävivät heidän aivoituksensa sitä selvemmiksi. May-may-gwán itse ei saanut enempiä moitteita, mitä hän suuresti ihmetteli, vaan hänet päästettiin menemään, naisten letkausten ja pistosanojen rapsahdellessa hänen ympärillään. Ehkäpä hänen valtiaansa olivat siksi oikeudentuntoisia, että myönsivät hänen olleen syyttömän ainakin viimeiseen rikkomukseen. Tahi, mikä on todennäköisempää, ehkä Hiljaisten seutujen julmat miehet, joiden rotuviha aina on valmis leimahtamaan ilmi, tästä saivat aiheen antaakseen tunteensa muuttua teoiksi. Nuoremmat punanahat vetäytyivät siekailematta erilleen muista. Vanhemmat taas katsoivat sopivaksi istuutua valkoisten miesten nuotion ääreen, mutta heidän keskustelunsa oli kovin muodollista ja sanojen lomassa oli pitkiä taukoja. Tilanne kärjistyi päivä päivältä. Jo viikon verran oli kylmä pohjatuuli heitä kiusannut, ja sen koommin he eivät olleet nähneet mitään suurriistaa. Arat eläimet vainusivat heidät pitkien matkojen takaa. Lihavarasto teki loppuaan. Yölliset saaliit ansoista ja verkoista eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Ja syypäinä jatkuvaan huonoon onneen pidettiin vieraita. Lopulta leiriydyttiin päiväksi, ja Koukkunenä, paras erämies ja metsästäjä, lähti yrittämään karibunpaistia metsästä. Dick, joka toivoi saavuttavansa hiukan suosiota, lainasi Winchesterinsä tarkoitukseen.
Intiaani hiipi hiljaa sammalpeitteisten puitten välissä, kunnes saapui karibunjälille, jotka vielä olivat verrattain tuoreet. Kukaan muu kuin Koukkunenä tuskin olisi tainnut seurata heikkoja askeltenpainamia, mutta hänpä tiesikin temput: kulki ensin nopeasti, sitten yhä hitaammin ja lopulta maleksi kuin etana. Kaikki sujui äänettömästi. Siitä, että hän pystyi vaikean tehtävänsä viemään päätökseen, sai hän kiittää valppaita silmiään, jotka oitis osoittivat hänelle, mihin jalkansa panna, ja myöskin taitoa hallita notkeita lihaksiaan, niin ettei ruumiinpaino koskaan langennut yhdelle, vaan jakaantui kaikille tasan. Näin hän suorastaan liukui metsän läpi.
Kun jäljet muuttuivat tuoreiksi, pysähtyi hän usein tutkiakseen niitä tarkoin; toisinaan hän niitä haistelikin, tai kosketti ruohoa, jota eläinten sorkat olivat tallanneet. Kerran hän peloitti närhin, mutta ehti jäykistyä liikkumattomaksi; ennenkuin tämä metsien vikkelä vartija ennätti kajahuttaa varoituksensa. Täydet kymmenen minuuttia villi patsaana pötkötti. Vihdoin lensi lintu tiehensä ja mies ryhtyi jälleen hiljaiseen hiipimiseensä.
Keskipäivä oli jo kohta käsissä. Karibu oli syödessään edennyt hitaasti. Nyt se oli kylläinen ja halasi lepoa. Ja Koukkunenä tunsi tarkoin sen tavat: se aikoi poiketa hiukan oikeaan tai vasempaan polultaan, paluutietä vartioidakseen.
Koukkunenä tutki yhä huolellisemmin rikkipoljettua ruohistoa. Sitten hän jätti polun, hiipien kuin aave, äänettömästi ja tasaisesti, mutta niin verkkaan, että jo piti tähyillä tarkasti, ennenkuin saattoi huomata hänen ollenkaan liikkuvan. Katse hänen kiiluvanmustissa silmissään harhaili sinne tänne. Hän ei odottanutkaan näkevänsä karibua, vielä vähemmän yritti sitä puijata, toivoipa vain näkevänsä edes ruskean pilkahduksen, oudon ääriviivan, valon ja varjon tavallisesta leikistä erottuvan häilähdyksen. Se riitti kokeneelle erämiehelle. Hetken kuluttua keskittyi hänen katseensa yhteen pisteeseen. Muutaman vaahteraryhmän tummassa, vilpoisen vehreässä siimeksessä hän pikemmin tunsi kuin näki jonkun erikoisen, syvän värivivahduksen. Koukkunenä tiesi, että tämä lämmin väri kuului kaivatun riistan ruskeaan kesäasuun. Hän kiskaisi rihlansa hanan vireeseen.
Mutta karibu on suuri eläin ja sitä voi satuttaa kuolettavasti vain muutamaan paikkaan. Eikä Koukkunenä suinkaan ollut niin tyhmä, että olisi ampunut umpimähkään. Hän vihelsi.
Tumma väriläikkä hajosi. Ei tapahtunut ainoatakaan äkillistä liikettä, ei risahdustakaan kuulunut; eläin ilmestyi kuin loihdittuna esiin hämärästä vihreästä varjosta. Karibun korvat työntyivät eteenpäin, kirkkaat silmät laajenivat ja sieraimet värisivät sen tähyillessä suuntaan, josta tuntematon ääni oli kuulunut. Tapahtuma tuntui totisesti taialta: missä äsken ei ollut mitään, siinä seisoi nyt uljas riista.
Koukkunenä kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkasti lapaan, hyvin alas, ja veti liipasinta. Kuului vain terävä naksahdus. Tottuneena yksinomaan vanhaan kauppapyssyyn oli hän unohtanut siirtää panoksen makasiinista piippuun.
Karibu pärskähti äänekkäästi ja kapasi pakosalle niin että tanner tömisi. Kymmenkunta väijyksissä ollutta kanadannärhiä lennähti kuusten oksille alkaen rähistä. Punaisia oravia pyöri joka puolella pahasti pärpättäen, kirskuen kiukkuisina kuin pirulaiset. Hälyytys oli tapahtunut.
Koukkunenän katse suuntautui länteen, sitten hän kääntyi ja palasi oikopäätä tovereittensa leiriin. Saavuttuaan perille marssi hän kuin mikäkin teatterisankari suoraan valkoisten miesten luo, viskasi lainaamansa rihlan heidän jalkoihinsa ja vetäytyi nuotion ääreen, kyyristyen välinpitämättömänä kannoilleen. Metsästysmatka oli epäonnistunut.
Koko loppupuolen iltaa juttelivat miehet nyreinä toistensa kanssa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nyt oli odotettavissa huolta ja harmia jos jonkinlaista. Yön lähestyessä moni nuoremmista äityi suorastaan röyhkeäksi, ryhtyen heittämään häjyjä silmäyksiä valkoisiin vieraisiin.
Lopulta, kun oli jo hyvin myöhä, tuli vanha Haukemah näiden luo. Tovin istui hän ääneti ja vakavana, tuprutellen piippuaan ja tuijottaen hajamielisenä hiillokseen.
— Pikku isä, virkkoi hän vihdoin, sinä ja minä olemme vanhoja miehiä. Me olemme hitaita. Mutta nuo muut miehet ovat nuoria. Heidän verensä on kuuma ja se virtaa vuolaana. Se tekee heidät äkkipikaisiksi. He sanovat, että te olette saattaneet tuulen, pitkän-pauhun, pohjoismyrskyn, puhaltamaan niin, ettemme voi saada mitään riistaa. He sanovat, että te loihditte karibun niin, ettei Koukkunenä onnistunut tappamaan sitä, vaikka pääsikin hyvin lähelle. Vielä he sanovat, että te etsitte punaista miestä, saattaaksenne hänet ikävyyksiin, ja siitä syystä ovat heidän sydämensä täynnä vihaa teitä kohtaan. Myöskin sanovat he, että olette riistäneet vanhoilta miehiltä vallan, sillä mitä nämä ovat käskeneet, sen te olette kieltäneet, ottaessanne pikku sisaremme kanoottiinne. En tunne näitä asioita, tiedän vain viimeksi mainitsemani tapahtuman, ja se oli järjettömyyttä.
Vanha mies heitti Dickiin terävän katseen, imaisi melkein sammunutta piippuaan ja jatkoi:
— Veljeni sanovat etsivänsä paikkoja talviasemia varten; minä uskon heitä. He sanovat, että heidän sydämensä ovat kiintyneet minun kansaani; uskon heitä. Pitkä-pauhu, pohjatuuli, on puhaltanut jo monta kertaa aikaisemminkin joelle, ja Koukkunenä on narri. Minun sydämeni on teille hyvä, mutta se ei ole nuorten miesten sydän. He nurisevat ja riitelevät. Tässä erkanevat tiemme. Veljieni täytyy nyt kulkea omaan suuntaan.
— Hyvä, vastasi Sam hetken kuluttua. — Olen iloine siitä, että veljeni sydän on minulle hyvä, ja tunnen myös nuoret miehet. Me lähdemme. Kerro tämä nuorille miehillesi.
Helpotuksen tunne kuvastui Haukemahin kasvoilla. Ilmeisesti oli välien selvitys ollut hänelle pulmallisempi asia kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. Sitten kopeloi hän laukkuaan ja kaivoi esiin pienen käärön.
— Mokkasiineja, sanoi hän.
Sam silmäsi niitä. Näyttiväthän ne mukiinmeneviltä kaikin puolin. Niihin oli käytetty lujaa hirvennahkaa ja valkeata, kauppa-asemalta hankittua palttinakangasta; koristeita ei ollut ollenkaan lukuunottamatta ohutta silkkipunosta kärjissä. Jotakin hymyntapaista ilmestyi hetkeksi vanhan Haukemahin kasvoille hänen kaivaessaan esille laukustaan vielä yhden mokkasiiniparin.
— Kotkansilmälle, sanoi hän, ojentaen jalkineet Dickille. Nuori mies oli saanut tämän nimen omituisten silmiensä perusteella eikä suinkaan minkään erikoisen tarkkanäköisyyden vuoksi.
Mokkasiinit oli valmistettu silkinpehmoisesta, tummanpunaiseksi värjätystä peurannahasta. Korvakkeet oli tehty saksanhirven vasikan nahasta, joka oli valkaistu maidonväriseksi. Liitoskohtiin oli ommeltu leveä, irtonainen, kirkkaanpunaisilla silkkikirjailuilla koristeltu päärme. Koristeaihe oli monimutkainen ja sitä oli käsitelty taitavasti. Tällaisten mokkasiinien valmistukseen saattaa kulua monen kuukauden joutohetket. Intiaanityttö kuljettaa rakasta työtä mukanaan samalla tavalla kuin hänen korkeammalla sivistystasolla oleva sisarensa kuljettaa matkassaan käsityölaukkua. Kaukaisessa pohjolassa on varsin helppo jalkineista päätellä, kuinka suuressa arvossa naisväki pitää miestä.
— May-may-gwánin lahja, huomautti Haukemah.
— Periköön piru minut! toivoi Dick englanniksi.
— Haluaako veljeni maksun teessä vai tupakassa? tiedusteli Sam Bolton.
Haukemah nousi.
— Muistuttakoot antimet teitä siitä, että sydämeni on täynnä hyvyyttä teitä kohtaan, sanoi hän. — Saanko kertoa nuorille miehilleni, että lähdette?
— Kyllä. Olemme kiitollisia lahjoistanne.
— Siisti, vanha velikulta, tuumiskeli Dick Haukemahin ylväänä poistuessa.
— No, eipä olisi meille voinut käydä paremmin, ihastui Sam. Tässä minä olen vaivannut päätäni livistämiskeinoja aprikoimalla. En olisi halunnut enää jatkaa matkaa heidän seurassaan kovinkaan pitkälle, mutta toiselta puolen oli vaikea keksiä sellaistakaan veruketta, että olisi päässyt heistä kunnialla eroon. Tunnen suoranaista helpotusta saatuamme näin rukkaset heiltä. Paras tie Kabinikágamiin kulkee pitkin erästä jokivartta, jota intiaanit nimittävät Mattawishguiaksi, ja mikäli tiedän, on se noin viiden tunnin matkan päässä täältä.
Hän olisi voinut lisätä, että Dickin ajattelemattomuus oli ollut syynä kaikkeen siihen harmiin, jonka hän oli nurkumatta sietänyt, mutta hän vaikeni, vakuutettuna nuoren miehen luotettavuudesta tarpeen vaatiessa.