IX LUKU.
Dick Herron ja Sam Bolton istuivat kaatuneen puun rungolla. Oli hämärä aamu. Jokea peittävän usvan läpi häämötti heikosti joku liikkuva olento. Silloin tällöin rikkoi terävä ääni äärettömän hiljaisuuden — mela loiskahti, kanootin keula liukui kohisten veteen, kesy varis vaakkui. Vähitellen kutistuivat miesryhmät yhä pienemmiksi. Näkymättömiä kanootteja työnnettiin teloilta näköpiirin ulkopuolella. Tovin kuluttua oli jälellä van muutama kaapuniekka olento, viimeisetkin naisista kiiruhtivat astumaan aluksiin, etteivät muut pääsisi jättämään. Hiljaa he työntyivät harmaan sumuseinän läpi. Valkoiset miehet olivat yksin.
Joukon poistuessa hiipi Pohjola vielä kerran varovasi esiin. Tähyillen hyljättyä leiriä lähestyivät metsien pienemmät asujamet arasti kymmenittäin, kirkkain silmin valppaina, valmiina peräytymään, mutta yhtäkaikki innokkaina tutkimaan, olikohan paikalle ehkä jäänyt ruuantähteitä. Oravat narskuttelivat kuusten latvoissa, loikaten rohkeina oksalta toiselle, tai vilistäen vähäisten aukeamain poikki. Kanahaukkoja liiteli varansa pitäen siellä täällä. Kahina kuivassa lehvistössä ilmaisi muidenkin eläinten olevan liikkeellä. Heikko viserrys ja siipien suihke kertoi lintujen saapuneen; ne seurasivat rohkeampia muonanhankkijoita. Päivässä muuttui intiaanileiri jälleen metsäksi, kuukauden kuluttua siitä ei ollut muuta jälellä kuin muisto.
Usvapilvet siirtyivät vähitellen metsästä joelle ja levittäytyivät viiden jalan paksuisena kerroksena sen ylle, siten tarkasti osoittaen virran suunnan. Aurinko näyttäytyi ja kultasi puitten latvat. Kirkassilmäinen, mietteisiinsä vaipunut pöllö päästi pari pikku vihellystä ja heti muuan peukalolintu piti sitä merkinantona alkaakseen kiivaan konsertin.
Lopultakin lähtivät Sam Bolton ja Dick taipaleelle. Tunnin kuluttua saapuivat he erään lisäjoen suulle. Sam sanoi sen olevan aikaisemmin mainitsemansa Mattawishguian. He kääntyivät vitkastelematta joen suuntaan.
Mattawishguiaa on kuvailtu monella eri tavalla; Kaliforniassa siitä puhutaan jokena, Uudessa Englannissa sitä mainitaan puroksi ja ylämaissa väitetään vahvasti, että se on vuolas virta. Se on sadan jalan levyinen, täynnä putouksia ja pyörteitä, ja viittä hiljaista suvantoa lukuunottamatta, jalan parin syvyinen. Pohjalla on paljon pyöreitä kiviä.
On suorastaan hullutusta lähteä kanootilla pyrkimään tällaista jokea ylös. Virta on siksi voimakas, ettei kukaan jaksa sauvomalla sitä vastaan taistella enempää kuin jonkun hetken, rannat taas ovat niin tiheän kasvullisuuden peitossa, ettei hinaaminenkaan voi tulla kysymykseen. Melkein ainoa keino oli käyttää parasta mahdollista tietä. Ja se merkitsi etenemistä kahlaamalla. Dick polskutteli kokassa ja Sam peräpuolessa, molemmat etunojassa ponnistellen kohisevaa virtaa ylöspäin. Kaikenkokoiset vierinkivet vaikeuttivat kulkua, jalat lipesivät liukkailla paasilla, vaarallisia koloja ja kuoppia väijyi joka puolella, ja vesi oli jäätävän kylmää. Välistä onnistui heidän meloa eteenpäin viitisen sataa jalkaa. Silloin he tavallisesti istuivat hajasäärin, toinen keulassa toinen perässä, jalat vedessä riippuen. Siinä oli sitten varottava, ettei vettä päässyt räiskymään alukseen. Koska kesä oli vasta alussa, törmäsivät he silloin tällöin ajopuihin, ja sellainen tärähdys kyllä riitti ajamaan kankeuden jaloista, niin että he saattoivat tuntea pohjan niiden alla.
Se oli kovaa työtä ja kylmää työtä ja kysyi kärsivällisyyttä. Joka penikulmalta oli suoritettava korkea maksu, ja ponnistukset toistuivat moneen kertaan sekä illalla myöhään että varhain aamulla.
Dick, nuoruutensa parhaissa voimissa, näytti nauttivan tästä. Matkustaminen intiaanien seurassa ei ollut suurestikaan käynyt hänen lihaksilleen. Nyt hänellä oli tilaisuus ponnistaa oikein olan takaa. Hän suorastaan nautti elämästä, ahmi ilmaa keuhkojen täydeltä, kyyristi hartioitaan ja murtautui läpi Pohjolan uloimpien etuvartioketjujen hurjana ja häikäilemättömänä, sokeana, kuurona ja välinpitämättömänä kaikelle muulle kuin vaaroille, joiden voittamiseen hän sai käyttää kaiken tarmonsa ja voimansa virran kanssa painiskellessaan.
Mutta Sam silmäili tyynenä, kärsivällisenä ja nurkumatta näköalaa hieman laajemmaltakin. Hän taisteli uljaasti kylmyyttä ja vettä vastaan, ei rehkien niinkuin Dick, vaan pitkäaikaisen tottumuksen terästämänä, ja hänen tarkat silmänsä tähyilivät metsää yhtä paljon kuin edessä virtaavaa jokeakin. Nuoruutensa ohella oli hän menettänyt taidon täysin hallita ruumistaan, vankkumattoman terveyden ja pettämättömän vastustuskyvyn, mutta iän karttuessa vastukset ja harmit olivat käyneet yhä vähäpätöisemmiksi tekijöiksi hänen elämässään. Hän oli tietoinen metsän hiljaisuudesta, lintujen ja petoeläinten läsnäolosta ja niistä tuhansista pikkuseikoista, jotka yhdessä muodostavat korven.
Ja tottuneen erämiehen tarkalla kuudennella aistilla tajusi Sam eteenpäin tarpoessaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Tämä aistimus ei suinkaan tullut mitään tavallista tietä. Se oli vain yhtäkkiä tavoittanut hänen aivonsa. Hänen olemuksessaan oli moni säie viritetty väräjämään sopusoinnussa korpimetsän kanssa. Ja tämä sopusointu oli nyt jollakin tavoin rikkoutunut. Sam Boltonista tuntui metsä merkillisen vieraalta, ja se saattoi hänet levottomaksi.
Tämän tästä hän pysähtyi äkkiä, joka hermo väristen, sieraimet laajenneina kuin villieläimellä sen vainutessa vaaran. Ja koko ajan hänen viisi muuta aistiansa, joihin hänen myös täytyi luottaa, todistivat kuudetta vastaan. Ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin erämaan tavalliset asujamet.
Tuo itsepintainen vieras tuntu ei kuitenkaan väistynyt. Sen saattoi helposti ajaa pakosalle, mutta se palasi aina uudelleen. Kahdesti, kun Dick lepäsi nauttien piipullisesta tupakkaa, taivalsi hän takaisin samaan suuntaan, josta olivat tulleet, etsien tuntematonta vaaraa, levottomana, vaikka ei itsekään tiennyt miksi. Metsä pysyi tyhjänä. Kaikki tuntui olevan kuten olla piti. Hän palasi kanootilleen päätään pyöritellen, kykenemättömänä pääsemään vakaumuksestaan, että jotakin oli vinossa.
Myöhemmin päivällä ajautuivat he pikku kalliolle. He kapusivat sille, tekivät pienen tulen ja keittivät teetä. Sitten he söivät viimeiset rippeet leivästään, hieman liikkiötä ja kylmää peltokananpaistia. Aurinko oli jo korkealla ja ilma oli lämmin. Metsä tuoksui heikosti ja lintuperheet livertelivät kotoisia laulujaan. Joku utelias paarma töksähteli vasten heidän poskiaan. Vaatteet höyrysivät ja jäsenet norjistuivat päivän armottomasti loimottaessa.
Sam Boltonpa vain ei vieläkään voinut heittäytyä niin iloisen huolettomaksi kuin Dick. Kahdesti hän syömisensäkin keskeytti, jääden suu avoinna kuuntelemaan, kunnes jälleen epävarmana ja ikäänkuin hölmistyneeni hapuili huuliaan.. Lopulta hän nousi tehdäkseen taaskin tarkoituksettoman kierroksen metsässä. Dick ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen edesottamuksiinsa. Vaaran sattuessa oli hän totisesti voimakkaampi ja hyödyllisempi kuin toveri; mutta nyt kun kyseessä oli ainoastaan vaikeasti kuljettava taival, ja vastuu oli toisen hartioilla ei hän ensinkään viitsinyt vaivata päätään, vaan jätti, kuten kunnon luutnantti ainakin, koko jutun kapteenina selvitettäväksi, itse puoleksi ummistetuin silmin seuraten ruusupuisen piippunsa savukiemuroita.
Illan hämärtyessä laskettiin verkko veteen, langat laitettiin ja ansat asetettiin. Niinkauan kuin voitiin toivoa näiden riittävän riistan hankintaan, säästettiin ampumavaroja. Märät vaatteet ripustettiin tarpeellisen matkan päähän nuotion liekeistä.
Sam liikehti levottomana koko yön, synkkänä ja epäluuloisena vatvoen ajatusta, joka häiritsi hänen sielunsa rauhaa. Hän tunsi kaikki nuo tuhannet päivän äänien heijastukset, jotka yhdessä muodostavat yön ja sen hiljaisuuden; kaukaiset ja äänekkäät huudot, tai heikot, läheiset; viserrykset, vihellykset, surinan ja rasahdukset; kaikki ne olivat tuttuja. Vain omaa itseään hän ei tuntenut, ei käsittänyt. Ja nyt hän etsi luonnosta jotakin vastaavaa, yhdenmukaista.
Seuraavana päivänä hän palasi tavallista pitemmältä tutkimusmatkaltaan takaisin Dickin luo, kantaen jotakin esinettä. Tämän hän laski maahan Dickin luo. Kivihän se oli, lattea kivi, jolla oli märkä mokkasiinin jälki.
— Meitä seurataan, virkkoi hän lyhyesti.
Dick tarttui kiveen ja tutki sitä tarkoin.
— Se on liian tuhruinen, sanoi hän lopulta, en saa siitä mitään selkoa. Mutta se mies, joka tuon jäljen on jättänyt, ei voi olla kovinkaan kaukana. Etkö saanut häntä näkyviisi? Hänen täytyi olla välissämme sinun löytäessäsi tuon kiven.
— Eikö mitä, murisi Sam. Mokkasiininjäljestä oli kärki suunnattu myötävirtaan. Hän tietysti kuuli minun liikkuvan ja kääntyi heti pistelemään virtaa alas. Hän on koko ajan pysytellyt vedessä, ettei kadottaisi yhteyttä meidän kanssamme.
— Ei kannata seurata intiaania, joka tietää, että olemme hänen jälillään, arveli Dick.
— Se on varmaankin tuo hullu chippewa, huudahti Sam. — Epäilin häntä alusta alkaen. Nyt hän on lähtenyt meitä seuraamaan saadakseen selville, mitä meillä oikein on mielessä. Ja sinä etenkin olet tällä kertaa huonoissa kirjoissa. Dick, sekä tytön että korvatillikan takia. Mutta ne eivät kuitenkaan liene nyt syynä hänen vakoiluunsa. Luulen, että hän on joku Jingossin ystävä tai sukulainen, ja haluaa varmistua siitä, että ajamme tuota lurjusta takaa.
— Mutta miksi hän sitten väijyy meitä ja seuraa meitä näin etäälle? kysyi Dick.
— Selvä juttu, selitti Sam lyhyesti. — Hän tosin tarvitsisi vain kauppapyssyn: kaksi laukausta — selvä! Mutta todennäköisesti hän ajattelee, ettei meidän surmaamisestamme olisi suurtakaan hyötyä. Komppania lähettäisi uusia miehiä meidän tilallemme. Ei, jos kerran Jingossia todellakin etsitään, on varoitus ainoa pelastuskeino. Mutta toiselta puolen ei ystävä tahtoisi säikyttää Jingossia turhaankaan.
— Niinpä niin, myönsi Dick.
— Vielä hän ei tiedä, että olemme paljastaneet hänen aikeensa, tuumi Sam. Minun vakoilumatkani saattoivat yhtä hyvin olla riistaretkiä, eikä hän mitenkään voinut nähdä, että otin kiven maasta. Parasta kun emme yritäkään siepata häntä juuri nyt. Hän on tietysti leiriytynyt jonnekin. Odottakaamme yöhön asti. Varmastikin aikoo hän poiketa syrjään joesta ja peittää jälkensä. Odotappas, nythän on kuutamo. Luulen, ettei kukaan muu pystyisi suorittamaan tätä temppua niin näppärästi kuin sinä, Dick. Ja miksi ei sittenkin heti — eihän meillä ole mitään menetettävänä. Tehkäämme leirimme tuonne alas, ja sitten mennään riistan hakuun, haetaan niin, että hän lopulta tulee aivan sairaaksi alituisesta roikkumisesta meidän kantapäillämme.
Siinäpä se. Ja niin pian kuin Dick oivalsi, että tässä saattoi joutua vaaraankin, oli hän muuttunut mies. Kokematon hän tosin oli, ja varomatonkin, mutta sensijaan olivat hänen aistinsa tavallista herkemmät ja hänellä oli erehtymätön metsämiehen vaisto. Hän oli parempi taipaleentekijä kuin Sam, hänen näkönsä oli tarkempi, kuulonsa terävämpi, hajuaistinsa herkempi, jokainen hermonsa eloisampi kuin toverin, intiaanin — tai naisen — helppoudella hän pääsi yhdellä harppauksella samaan tulokseen, johon tullakseen Samilta hänen nelikymmenvuotisesta kokemuksestaan huolimatta kului monta rupeamaa. Jos hänellä, kuten Samilla, lisäksi olisi ollut terävä äly, olisi hän ollut suorastaan ihmeellinen.
Vanha mies istui leiritulen ääressä hämärän laskeuduttua tienoon yli, vakuutettuna hänkin puolestaan siitä, että Herron hoitaisi tehtävän paremmin kuin hän itse. Hän luotti toveriinsa. Vaikka lehvistön läpi tunkeutuvat kuunsäteet valaisivatkin heikosti, huomaisi nuori mies pienimmänkin merkin ja jäljen vieraasta. Ja yhtä varmaa oli hänen astuntansa: Dickin pehmeän mokkasiinin alla ei ainutkaan oksa risahtaisi, ei pieninkään viidakon kahina kavaltaisi häntä miehelle, jota hän etsi. Tämänkaltaisen eränkäyntitaidon hallitsi Dick täydellisesti; aivan kuten Sam Boltonkin osasi täydellisesti oman taitonsa. Aikaa Dick ehkä tarvitsisi runsaastikin, mutta tulos oli varma — ellei intiaani mitään epäillyt.
Dick oli ottanut rihlansa.
— Ymmärräthän, vihjaisi Sam, — ettei meidän aivan välttämättä tarvitse saada häntä napatuksi.
— Ymmärrän, vastasi Dick kiukkuisesti.
Nyt kyyhötti Sam Bolton nuotion ääressä, odottaen laukausta. Aika ajoin lämmitteli hän pahkuraisia, ruskeiksi parkkiintuneita käsiään liekkien edessä. Kapealierisen hatun alta tuijottivat harmaansiniset silmät liikkumattomina tuleen, mutta kulmien kurtut ilmaisivat, milloin niistä ei veitikka vilkuillut, että mies oli vaipunut mietiskelyyn. Kuten aina, tuprutteli hän nytkin piippuaan.
Aika kului. Kuu kohosi korkeammalle, kunnes se jälleen alkoi laskea. Lopulta kumotti se melkein miehen silmien tasalla puunrunkojen lomasta, kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes vihdoin näytti valtavalta levyltä, jolle oksista ja lehvistä oli sommiteltu kokonainen koristekudos. Vähitellen läheni se muutamasta aukeamasta näkyvää mäenrinnettä ja pysähtyi. Se muuttui suunnattoman suureksi, jättiläismäiseksi valkoiseksi mysteerioksi. Suoraan edessäpäin istuva susi kuvastui mustana varjokuvana sitä vastaan. Pian senjälkeen nosti hurtta terävän kuononsa, päästäen surkean ulinan, jonka kaiku häipyi pimeään erämaahan.
Nuotio muuttui hehkuvaksi hiilikasaksi. Sam lisäsi siihen tuoreita puita. Ne sähähtivät ilkeästi, savusivat tavattomasti, mutta syttyivät vihdoin. Vanha metsämies istui kärsivällisesti, kuin puusta veistettynä, odottaen toverin työn päättymistä.
Tuokion kuluttua Sam Bolton tajusi, että joku liikkui varjojen joukossa, hypähdellen yhä lähemmäksi. Ensin hän ei voinut päästä selville siitä kuka tuo olento oli, se oli salaperäinen ja häämötti vain silloin tällöin puitte lomasta. Metsänkävijä ei tuijottanut sitä; vain hänen silmänsä soukkenivat. Sitten kuului rasahdus — tuntematon oli taittanut oksan. Samin jännitys laukesi. Olipa tulija kuka tahansa, ainakaan hän ei pyrkinyt salaamaan lähestymistään.
Yhtäkkiä vanha mies havaitsikin, että olentoja oli kaksi, toinen pitkä ja ryhdikäs, toinen pienempi ja kumarampi. Sam oli kuin puulla päähän lyöty. Vieläkö tässä saisi vangin niskoilleen? Mutta hän odotti liikkumattomana, osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa, välinpitämättömänä kuin eränkävijä ainakin.
Tulijat lähestyivät valopiiriä; astuivat lähemmä liekkejä ja pysähtyivät vihdoin. Sam Bolton katsoi Dickin vankia suoraan kasvoihin.
May-may-gwán siinä oli, ojibwatyttö.