X LUKU.
Äreänä riuhtaisi Dick tytön leiritulen ääreen, hellitti sitten otteensa hänen käsivarrestaan ja jätti hänet seisomaan alakuloisena ja nöyränä. Nuorukainen oli jonkinlaisen voimattoman raivon vallassa, niinkuin miehet usein ovat, havaitessaan naisen anastaneen heidän ajatuksensa paljon suuremmassa määrässä kuin itsekään olivat uskoneet. Hän oli jollakin tavoin tytön lumoissa.
— No, mitä sinä tästä ajattelet? huudahti hän.
— Mitä sinä täällä teet? tiukkasi Sam tytöltä ojibwain kielellä, vaikka jo etukäteen arvasi, mitä tämä vastaisi.
Mutta May-may-gwán ei vastannutkaan.
— Tämäpä on kerrassaan kaunis juttu, jupisi Dick.
— Teiskaroisit vähemmän, poikani, virnisteli Sam Bolton. — Koettaisit olla vähemmän miellyttävä, Dicky.
Dick murisi.
— Nyt olet saanut hänet. Mitäs nyt aiot hänellä tehdä? ahdisteli vanha mies.
— Tehdä? huusi Dick. Mitä me hänellä teemme! Min’ en ainakaan häntä tarvitse; ei kuulu minun alaani, näetsen. Hänen on paras lähteä takaisin, luonnollisesti.
— No, varmasti! myönsi Sam. Hänen on lähdettävä takaisin. Selvä se! Tästähän on vain pari päivämatkaa myötävirtaan ja cree-kanaljoilla on neljän päivän etumatka, puhumattakaan siitä, että he etääntyvät yhä enemmän joka hetki. Kymmenen päivän metsätaival varusteitta. Kovin helppoa, erittäinkin naiselle. Mutta tietysti sinä annat hänelle varusteesi, Dick.
Hän tuijotti liekkeihin, lystikäs väike silmissään, odottaen miten ajattelematon toveri suhtautuisi tähän uuteen pulmaan.
— Me emme voi ottaa häntä mukaamme, intti itsepäinen Dick. — Hänestä on meille harmia ja vaivaa, hän on tiellämme ja tarvitsee ruokaa — itse saamme vaikka nääntyä nälkään — ja sitten hän on niin turkasen hyödytön. Hän ei jaksa kävellä, enkä minä hänestä huoli; en ole sitoutunut raahaamaan mukanani naisjoukkoa tällä retkellä. Hän tuli mukanani. En minä häntä pyytänyt… Lähteköön takaisin lyhintä tietä. Intiaanityttö totisesti kykenee tulemaan toimeen metsässäkin. Ja jos hänelle sattuisi vaikeuksia, niin syyttäköön itseään.
— Hauska pulma, eikö olekin, Dick? irvisteli toinen.
— Ei tässä ole mitään pulmallista. Tämän hullun päähänpiston kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Mitä hittoa hän luuli voittavansa seuraamalla meitä korven läpi puolen penikulman päässä? Ja odottipas juuri siksi, että kerkisimme joutua niin etäälle punanahoista, ettemme voi lähettää häntä takaisin. Kyllä minä hänet opetan. Lyön lyttyyn koko otuksen! Hän potkaisi muuatta pölkkyä nuotiossa, niin että säkenet räiskähtelivät.
— Ihmettelenpä, onko hän saanut mitään syödäkseen äskettäin, virkkoi
Bolton.
— Viis minä siitä, onko hän syönyt vai eikö, vastasi Dick.
— Rauhoituhan nyt, poika, neuvoi Sam taas. — Sinä olet suuttunut siksi, että luulit jo selviytyneesi koko jutusta, ja nyt huomaatkin, ettei se niin sievästi käynyt.
— Teet minut kipeäksi, marisi Dick.
— Ehkä, myönsi metsänkävijä. Hän vaikeni hetkeksi tuijottaen suoraan eteensä ja puhaltaen pieniä savupalleroita piipustaan. Tyttö seisoi yhä liikkumattomana paikoillaan.
— Lähetän hänet takaisin huomenna, tuumi Dick viisi minuuttia myöhemmin. Ja kun hänen sanansa eivät saaneet mitään huomiota osakseen, jatkoi hän: — Voimme varustaa hänet miten kuten, ja sittenhän on kumma, ellei tyttö selviydy.
Sam pysyi töykeästi vaiti.
— Vai mitä? tiukkasi Dick. Hän odotti tuokion vastausta. Sitten, kun ei mitään kuulunut, noitui hän kiukkuisesti, ja pyörähti istumaan kannolle nuotion toisella puolen, ärtyneenä kuin pahankurinen lapsi.
— Kuulehan nyt, Sam, puuskahti hän tovin kuluttua. — Puhukaamme nyt asia päätökseen. Me emme voi raahata häntä mukanamme, vai voimmeko?
Sam siirsi piipun suustaan, puhalsi haiun, ja pisti nysän uudelleen hampaittensa väliin.
Dick punastui hitaasti, huomautti jotakin hulluista ihmisistä, ja ryhtyi levittämään huopiaan niukan suojuksen alle. Hän mutisi itsekseen, suuttuneena ympäristönsä äänettömiin vastalauseisiin, joita ei voinut sysätä sivuun. Äkkiä hän jälleen tarttui tyttöä käsivarteen.
— Miksi sinä tulit? kysyi hän lyhyesti ojibwain kielellä. — Mistä sinä saat huopia? Mistä sinä saat ravintoa? Millä tavalla sinä aiot kulkea pitkän matkan? Mitä sinä teet, jos kuljemme kauas ja joutuin? Mitä meidän on tekeminen kanssasi?
Mutta kun hän ei kohdannut muuta kuin tyhmän ilmeen, jolla intiaanit aina salaavat huolensa, sysäsi hän tytön syrjään. — Tyhmä pöllö! kähähti hän.
Hän istahti maahan ja ryhtyi irroittamaan mokkasiinejaan tarkoituksellisen välinpitämättömänä, yhtäkkiä kaikesta piittaamattomana. Hitaasti suoritti hän valmistelunsa mennäkseen levolle, haukotellen vähän väliä ja tuijottaen taivasta. Hän järjesteli hieman nuotiota, ja sovitteli ja viivytteli kovasti liikkuessaan, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että hän ei pitänyt muita asioita tärkeinä. Lopulta hän heittäytyi pitkäkseen, kääntäen taistelunhaluisesti hartiansa noita molempia tulen ääressä liikkumattomina viipyviä olentoja kohti.
Keskiyö oli jo saapunut. Suuri kuu oli aikoja sitten livahtanut töyräällä kyyköttävän suden sivu. Mutta Sam Bolton ei vieläkään liikahtanut makuuhuopiaan kohden, eikä tyttö siirtynyt alakuloisesta asennosta, johon oli jäänyt seisomaan. Vanha metsämies punnitsi vakaasti tilannetta. Hän käsitti täysin pulman, jonka Dickin ajattelemattomuus oli matkaansaattanut. Nainen, erämaahan tottunut intiaaninainenkin, lisäisi vain'entisestäänkin tuntuvaa taakkaa. Hän ei pystynyt kulkemaan nopeasti ja kovinkaan pitkälti, ei jaksanut kantaa samanlaisia kuormia ja kestää samanlaisia vastuksia kuin miehet, mutta kuitenkin tarvitsisi hänkin ravinto-osuutensa. Ja ennenkuin tämä retki Hiljaisille seuduille päättyisi, saattoi ehkä tapahtua, että kulkunopeutta oli kiihdytettävä äärimmilleen, taakkaa tarvittaisiin lopullisestikin mies kantamaan, talvi saattaisi yllättää suojattomalla lakeudella, ja Pohjola, joka näiden kesäkuukausien aikani oli ollut niin äveriäs, myisi lunten pudottua antimensa kalliista. Ehkäpä koittaisi aika, jolloin miesten oli taisteltava ankarasti leivästä. Tarvittaisiin ehkä julmuutta, ankaruutta, taipumattomuutta, itsekkyyttä, häikäilemättömyyttä ja sydämen kovuutta ottamaan väkivalloin sitä, mitä ei hyvällä annettu. Ja koska he ehkä joutuisivat näin ryöstämään, tunsi Sam muun muassa, että naisen oli paras lähteä. Jos hätä tulisi, olisi hänen ehkä kuoltava, sillä tämä matka oli tärkeämpi kuin naisen tai miehen henki. Eikö olisi parempi lähettää häntä takaisin nyt, vaikkapa ankaruuttakin noudattaen, kuin raahata häntä mukanaan mahdollisesti kuolemaan Valkoisessa Hiljaisuudessa. Sillä tähän saakka oli Pohjola tyytynyt vain pikku kahakoihin, sen todelliset voimat väijyivät lumen ja jään takana.
Tyttö seisoi yhäti liikkumattomana. Sam Bolton puhutteli häntä.
— May-may-gwán.
— Pikku isä.
— Miksi olet seurannut meitä?
Tyttö ei vastannut.
— Sisar, virkkoi vanha metsämies ystävällisesti, minä olen vanha mies.
Olet kutsunut minua isäksi. Miksi olet seurannut meitä?
— Jibiwanisi näytti minusta hyvältä, vastasi May-may-gwán yksinkertaisen arvokkaasti, ja hän katsoi minuun.
— Taisitpa tehdä hyvin typerästi.
— Ah, äänsi tyttö.
— Ei hän halua ottaa sinua majaansa.
— Kotkansilmä on nyt vihoissaan. Mutta aurinko sulattaa vihan.
— Luulenpa vain, ettei hän suostu.
— Sitten tahdon hoitaa hänen tultaan, valmistaa hänen peurannahkansa ja keittää hänen ruokansa.
— Me olemme hyvin pitkällä matkalla.
— Seuraan teitä.
— Ei, epäsi vanha eränkävijä lyhyesti, aiomme lähettää sinut takaisin.
Tyttö vaikeni.
— Sopii? arveli Sam.
— En tahdo lähteä.
Hiukan ymmällään kun oli tästä tyynestä itsepintaisuudesta Sam ei heti tiennyt mitä sanoa. Äkkiä tyttö astui häntä kohti.
— Pikku isä, selitti hän vakavana, minä en voi palata. He eivät ole minun kansaani. Omaa kansaani en tunne. Sydämeni on täällä. Pikku isä, jatkoi hän matalammalla äänellä, se on täällä, täällä, täällä! Hän löi molemmin käsin rintaansa. — En ymmärrä, mistä se johtuu. Rinnassani on suuri tuska, ja Kotkansilmän sanat ovat tehneet sydämeni murheelliseksi. Vain täällä paistaa päivä, vain täällä laulavat linnut. Muualla on pimeätä. Siinä kaikki. En ymmärrä, Pikku isä, mutta vain täällä viihtyy sydämeni. En voi lähteä pois. Jos ajatte minut luotanne, seuraan teitä kuitenkin. Tappakaa minut, jos tahdotte, Pikku isä, väliäpä sillä. En tahdo olla teille taakaksi Pitkällä matkalla. Osaan auttaa monella tavalla. Ellen pysty taivaltamaan tarpeeksi nopeasti, niin jättäkää minut. Sydämeni on täällä; en voi lähteä takaisin.
Hän herkesi äkkiä puhumasta, seisoen loistavin silmin, katkonaisesti hengittäen ja intohimosta väristen vanhan erämiehen edessä. Mutta sitten palasi alistuvaisuus hitaasti. Alakuloisesti painui pää, kärsivällisenä hän taas kohtaloonsa näytti mukautuvan, tyynenä tuntui olosuhteisiin taipuvan, kuten intiaaninaisen tulee.
Sam Bolton ei vastannut tähän vetoomukseen. Hän veti veitsensä tupesta, leikkasi paksun huovan kahtia, antoi toisen puoliskon tytölle, ja osoitti hänelle paikan telttasuojuksen alla. Tulen loimussa kovenivat hänen kasvonsa, kun ajatukset lensivät tulevaisuuteen. Pulmaa hän ei ollut vielä ratkaissut, olipa vain siirtänyt päätöksen teon tuonnemmaksi. Suuressa taistelussa ei ollut sijaa naisille.
Herätessään kello kahden tienoissa aikoi hän lisätä puita nuotioon. Mutta siitä oli intiaanityttö, joka yhäti oli valveilla, jo pitänyt huolen. Tyttö loikoi kyynärpäähänsä nojaten, huopa hartioilla ja silmät suurina liekkeihin tuijottaen. Tulenkieli tuiskahti kohti korkeutta. Se valaisi hetken suojuksen jokaista nurkkaa. Dick nukkui upiuupuneena vanhurskaan unta, oikea käsi silmien peittona. Tyttö vilkaisi Sam Boltoniin. Tämä oli ilmeisesti syventynyt nuotion korjaamiseen. Hiljaa kurkotti May-may-gwán käsivarttaan ja kosketti nuoren miehen huopaa.
Xl LUKU.
Nukuttuaan viitisen tuntia oli Dick taas jalkeilla. Hän herätti Samin ja ryhtyi puuhaamaan aamiaista. May-may-gwán pyrki auttamaan, mutta eipä piitattu enempää hänestä kuin hänen yrityksistäänkään. Hän toi puita: Dick raahasi niitä samoin, kiinnittämättä mitään huomiota tytön pieneen pinoon; hän lisäsi palikoita nuotioon: tyynenä Dick — ikäänkuin vain tulta kohentaakseen — teki tyhjäksi hänen apunsa; hän lennätti esille astioita: Dick etsi niitä itsepintaisesti sieltä, minne ne alunperin oli pantu. Hän ei nähtävästi tahtonut suorastaan estää tyttöä auttamasta, halusipa vain olla välittämättä hänen läsnäolostaan. Kun murkina oli valmis, jakoi hän ruuan kahteen osaan, syöden itse toisen. Aterioituaan puhdisti hän harvalukuiset ruoka-astiat. Kerran otti hän tytön kädestä kulhon, jota tämä parastaikaa kuivasi, aivan kuin olisi hän siepannut sen kannon nenästä. Ja sitten hän ryhtyi sitä puhdistamaan ikäänkuin olisi se äsken ollut käytännössä.
May-may-gwán ei ollut huomaavinaan näitä pieniä ilkeyksiä. Tovin kuluttua hän jo oli auttamassa Samia käärimään huopia, purkamaan telttaa ja säälimään yhteen tavaroita. Nyt hänen apunsa kyllä otettiin vastaan, vaikkakaan Sam ei puhutellut häntä. Viitisen minuuttia myöhemmin olivat he lähtövalmiit.
Ensimäiset tunnit taivallettiin kuten aikaisemminkin virrassa kahlaten. Koska May-may-gwán ei tällöin voinut olla vähimmässäkään määrässä hyödyksi, tyytyi hän pysyttelemään metsässä, tunkeutuen turtuneena eteenpäin, kasvot ilmeettöminä, salaten visusti kaikki tuskansa. Aamupäivällä ehtivät matkaajat aina putoukselle saakka, missä vesi syöksyi viidenkymmenen jalan korkuiselta jyrkänteeltä alas paasien ympäröimään lammikkoon.
Tässä ei auttanut muu kuin ryhtyä kantamaan tavaroita ja kanoottia. Penger oli äkkijyrkkä, eikä minkäänlaista polkua tai tietä ollut olemassa. Dick otti pienen kenttäkirveen ja lähti tutkiskelemaan etenemismahdollisuuksia. Hän nuuski kolme kuiluntapaista solaa, yrittäen kavuta jyrkännettä ylöspäin tiheitten pensaikkojen ja rehevien sananjalkamättäiden läpi, veden tihkuessa hänen niskaansa, mutta aina kohtasi hän lähellä huippua seinämän, johon ei pystynyt jalka ei käsi. Viimein äkkäsi hän notkon, josta hän otaksui mahdollisesti voitavan nousta jyrkänteen laelle. Täältä hän sitten raivasi takaisin vesipuolelle polun kanoottia varten.
Ryteikköä poistaessaan huolehti hän siitä, että polku tulisi tarpeeksi tilavaksi. Siitä piti miehen sopia kulkemaan kanootti selässä. Nuoret vesat katkaisi hän taittamalla ne vasemmalla kädellään, käyttäen kirvestään silloin kuin sitkeä viidakko oli liian taipuisa. Lopetettuaan työnsä oli hän saanut aikaan noin kolmen jalan korkuisen, kiemurtelevan, lieriömäisen holvin tiheikköön. Tämän lieriön läpi kyllä saisi kanootin kuljetetuksi taitava kantaja, kunhan vain osaisi tarpeeksi varoen astua liukkaiden paasien välissä, kompastumatta vanhoihin kannonkönttyröihin, juuriin ja maakuoppiin. Niiden, jotka myöhemmin ehkä yrittivät seurata tällaista intiaanipolkua, ei suinkaan tarvinnut vaivautua etsimään jalanjälkiä — parasta oli pitää silmällä vain vyötäisten korkeudella esiintyviä kirveen merkkejä.
Kun kanootti oli raahattu jyrkänteen laelle, mistä vesi ryöppysi alas notkoon, laskettiin se lammikkoon. Sillävälin oli May-may-gwánkin saanut tilaisuuden auttaa. Hän oli näet kanniskellut varusteita. Dick astui taas kanoottiin. Sam Bolton huomasi, että hänen aikomuksensa oli tyrkätä vene vesille heti, ikäänkuin olisivat muutkin jo siihen sijoittuneet. Sam esti kuitenkin tyynesti tämän yrityksen tarttumalla veneen partaaseen, ja May-may-gwán pujahti paikalleen keskellä kanoottia, heittäen puolittain paheksuvan katseen nuorukaisen tutkimattomaan selkään. Kun he hetken kuluttua olivat saavuttaneet lammikon toisen rannan, hypähti tyttö ensimäisenä maihin.
Myöhään illalla tuli eteen paha paikka. Puolen penikulman verran saivat he ponnistella kovin vaikeasti kuljettavassa maastossa. Virta oli vähitellen muuttunut vuoristopuroksi. Kanootin kuljettaminen paasien välitse, vähäisissä putouksissa ja polveilevien solien pikku sokkeloissa otti lujille. Metsä työntäytyi aivan veden rajaan ja puron yli kaareutuva oksaholvi pimensi päivän. Melkein joka askeleella oli väistettävä rantaan kurkottavaa puuta, joka kumartui korkean töyrään yli. Onneksi olivat näillä runsaslumisilla seuduilla kevättulvat niin voimakkaat, että ne kuljettivat mukanaan kaikki kaatuneet puut, joten virta oli jokseenkin vapaa vaarallisista ruuhkista. Ja vihdoinpa matkailijat saapuivatkin pikku majavalammelle ja sitten kukkulain välissä piileksivälle järvelle, Mattawishguian lähteille.
Kaksi hirveä, nuori ja vanha, oli saapunut järvelle juomaan. Dickin onnistui kaataa vasikka, vaikka siihen tarvituinkin kaksi winchesterin panosta. Matkaajat päättivät leiriytyä tänne pariksi päiväksi, jotta voisivat käyttää hyväkseen näin hankitun ravinnon.
Pieni järvi oli kuin suppilon pohjalla. Ympäröivillä ylänteillä kasvoi vaahteroita ja koivuja, joiden joukkoon siellä täällä oli eksynyt joku amerikankuusi tai yksinäinen mänty, ja rannoilla nojasivat seetrit partaan yli ikäänkuin kuvaistaan katsellakseen. Syvä, äänetön rauha lepäsi tyynen veden yllä. Kyyhkysen kuherrus, melan loiskaus, Dickin pyssyn pamaus ei pystynyt häiritsemään suurta hiljaisuutta. Lyhyt ääni painui nopeasti pehmeään äänettömyyteen kuin katkonainen sana, joka lausutaan rakkaan vainajan huoneessa. Äärettömän erämaan tyvenessä hiljaisuudessa ei sekunti merkitse mitään. Kaksi koskeloa kellui aavemaisina vedenpinnalla. Puitten, mäkien ja veden yllä lepäävä autio rauha tuntui melkein kammottavalta. Vaara tuntui piileksivän kaikkialla eikä kuitenkaan missään. Korpi vaikeni kuin kaukaisissa ajatuksissa, horroksissa torkkuen — se oli kuin Buddha nirvanamietteissä, poissa maailmasta, haluton osoittamaa selvästi tyytymättömyyttään. Sen uneksivain silmien edessä ahersivat miehet tehtävissään arkoina ja kunnioittavina — arasti ja kunnioittavasti he hengittivät, hiljaa puhuivat, vaiteliaina ja vakavina liikkuivat Pohjolan läheisyydessä.
Pikku leirissä seeterien alla Dick Herron ja Sam Bolton May-may-gwánin, ojibwatytön, avustamina leikkelivät hirven lihat hienoiksi viipaleiksi, suolasivat ja kuivasivat ne kirkkaassa päivänpaisteessa. Koskelojen viihtyminen täällä merkitsi, että järvessä oli kaloja, ja siksi veivät he verkkonsa veteen. Näin kului monias päivä.
Vähitellen vakaantui myös noiden kolmen erämaan taivaltajan suhde toisiinsa — tottumus on toinen luonto. Hiljaisten seutujen kävijät muuttuvat nopeasti ympäristönsä kaltaisiksi. Myöskin äänettömyys tarttuu — he tulevat vaiteliaiksi. Suuri matkailijajoukko ehken saattaa rupatella ja naureskella; he luovat monilukuisuutensa voimalla itselleen oman ympäristön. Mutta kaksi tai kolme ei siihen pysty. Heillä on niin vähän puhumista; suuri luonto valtaa heidän sielunsa ja ajatuksensa.
Tavallisissakin oloissa vetäytyi Dick Herron mieluimmin kuoreensa. Hän katseli asioita kulmat kurtussa, kyynärpäät kyljissä, kädet nyrkkiin puristettuina. Itseensä sulkeutuneena pysytteli hän syrjässä, tarkkaillen tapahtumia ja vainuten usein vaaraa, milloin joku seikka tuntui hänestä käsittämättömältä. Nyt oli hän vielä lisäksi äreä. Tämä äreyskin oli vaistomaista. Tytön läsnäolo toukkasi häntä jollakin tavoin. Aluksi oli hänen kiukkunsa pääasiallisesti kapinoimista kohtaloa vastaan, joka oli viskannut hänen harteilleen epämieluisan vastuun. Lopulta se muuttui alituiseksi pahantuulisuudeksi, jonka aiheuttajana hän itsepintaisesti piti tyttöä. Tämä oli hänelle edelleenkin pelkkää ilmaa. Metsän yksitoikkoisessa hiljaisuudessa kiusasi kuitenkin naisen läheisyys häntä päivä päivältä yhä enemmän, tuntuen vihdoin sietämättömältä. Samkin oli vaitelias, mutta tyyni ja avokatseinen. Hän seurasi tapahtumain kulkua rauhallisesti ja mietteliäänä kuten vanhan miehen tapa on. Hän oli puhumatta siksi ettei ollut mitään puhumista. Ojibwatytön ilme pysy tutkimattomana. Hän auttoi, missä auttaa taisi, haluamatta sen enempää kiitosta kuin moitettakaan.
Kolmannen päivän päättyessä oli muonavarat saati kuntoon. Sievoinen röykkiö siinä olikin syötävää, lähes kuusikymmentä naulaa. Matkan jatkaminen vesitse ei enää käynyt päinsä, oli pyrittävä suoraan metsän läpi ja ylängön poikki Kabinikágamin seuduille.
Dick nosti hartioilleen kanootin ja kolmekymmentä naulaa painavan varustaakan. Lopusta pitivät Sam Bolton ja tyttö huolen. Melkein joka kahdeskymmenes minuutti oli heidän levättävä, henkäistävä hieman jollakin puunrungolla, sammalpeitteisellä kivellä tai pehmeässä sammalmättäässä. Metsä kasvoi mahtavia puita, jotka tarvitsivat väljiä tiloja. Vaahteroista, nuorista koivuista ja pyökeistä leyhki vilpoisa tuoksu, ja korkealla heidän yläpuolellaan kimaltelivat puitten rungot ja vehreä lehvistö kuin kullalla koristeltu kirkon pylväistö holvikattoineen. Edessä nousi ylänkö yhä. Tuolla täällä kohosi homeenkarvainen, sammalkatteinen paasi ikäänkuin vanha, hyljätty alttari, ja oudon suloisten tuulenhenkäyksien mukana kantautui lintujen liverrys heidän korviinsa.
Sanaakaan ei puhuttu. Etunenässä kulki Dick, määräten levähdyshetket. Kun hän heilautti kanootin hartioiltaan, hellittivät Sam ja tyttökin kantamustensa hihnoja. He leyhyttelivät kasvojaan leveillä lehvillä pitääkseen loitolla aikaisia kärpäsiä, hengittivät syvään ja ojentelivat käsivarsiaan kuin nyrkkeilijät levähtäessään. Kerran, heidän päästyään harjanteen laelle, Dick kiipesi puuhun. Hän ei odottanutkaan näkevänsä vesistöä koko laajuudessaan, toivoipa vain voivansa saada jonkinlaisen yleiskatsauksen seudusta, jotta sitten voisi päätellä, missä oikeastaan olivat.
Eräällä aukeamalla amerikankuusien alla keksi Sam ahtaan, korkean pikku karsinan, kolmen jalan pituisen ja ehkä kuuden tuuman levyisen, joka oli kyhätty katkotuista puunvesoista. Dick toimitti heti tarkastuksen.
— Näädänloukku, selitti hän. Laitettu viime talvena. Täällä on ollut turkispyytäjiä.
Hetken kuluttua huomasivat he muutamassa puunrungossakin merkkejä siitä, että täällä oli käyty ennen heitä. Sitten he saapuivat vähäiselle purolle, seurasivat sitä ja päätyivät pian vesirikkaammalle joelle. Tämä oli jo kanootilla kuljettava — pohjoisten seutujen malliin — mikä merkitsee, että kanoottia uitetaan joen uomassa, miesten kahlatessa molemmin puolin veden partaassa. Lopulta Sam, joka johti »kulkuetta», nyykäytti päätään vasemmanpuoleista rantaa kohti ja tokaisi lyhyesti:
— Heidän leirinsä.
Mitätön polku johti rannasta pyöreälle mäennyppylälle. Ylinnä törrötti terävähuippuinen tepee [salkojen varaan pystytetty intiaanimaja. — Suom.], jonka pitkät salot haarautuivat liittymäkohdastaan ylöspäin kuin sormet ikään. Pieni läjä erikokoisia, valkeita, jyrsittyjä pääkalloja oli vielä jälellä todistamassa viime pyyntikauden saaliista. Dick käänteli niitä jalallaan, laiskasti luetellen eri eläinten nimiä. Muutaman läheisen kuusen oksista riippui neljä lumikenkäparia, jotka oli jätetty paikalle tulevan talven varalle. Sam kiinnitti ensiksi huomionsa niihin.
— Mies, vaimo ja kaksi kohtalaisen kokoista tenavaa, arveli hän, sivellen kädellään lumikengän pohjaa ja heikosti ylöspäin kaartuvaa kärkeä. — Ojiwba-mallia, päätteli hän tovin kuluttua ja lisäsi: — Dick, me olemme ensimäisessä metsästyspiirissä. Täällä hommamme alkaa.
Hän kulki kahdesti alueen poikki, tarkastellen huolellisesti rikkakasoja ja nuotiotulien jälkiä.
— He ovat lähteneet täältä suunnilleen kuusi viikko sitten, otaksui hän. — Elleivät he ole vierailumatkalla, täytyy heidän oleskella jossakin joen alajuoksun varrella. Nämä ystävät eivät viivy turkiskauppamatkoillaan kauempaa kuin ehkä elokuun tienoille.
Pari päivää myöhemmin Dick illan pimetessä rannalla tähyillessään huomasi muutaman kiven kupeessa epämääräisen mustan möhkäleen.
— Eläin, mutta mikä? ihmetteli hän.
— Enpä taida sanoa, mutisi Bolton tirkistellen hämärään.
— Ninny-moosh, sanoi intiaanityttö välinpitämättömästi. Tämä oli ensimäinen sana, jonka hän virkkoi heille aina siitä lähtien, kuin kiinni jouduttuaan oli vedonnut vanhempaan mieheen.
— Koira, totisesti onkin, myönsi Sam. — Tytöllä on terävät silmät.
Eläin kompuroi jaloilleen ja alkoi haukkua. Pensaikon läpi tunkeutui paikalle pari sen tovereista. Puitten latvojen yläpuolella leijaili savuhattara, hajaantuen avaruuteen. Eränkävijämme jatkoivat matkaa joen mutkan toiselle puolelle. Siellä he äkkäsivät miehen, joka tarkasteli heitä lehvistä kyhätyn suojuksen läpi.
Kanootti ohjattiin rantaa kohti. Noin sata kyynärää etäämpänä astuttiin maihin.. Kuten tavallisesti, ryhdyttiin nytkin heti leirin tekoon. Valmistettiin illallisatria ja kohennettiin nuotiota niin, että se paloi iloisesti. Sitten, juuri ennen kuin kaukaisen Pohjolan viimeinen päivänsäde häipyi, rasahti pensaikko.
— Nyt antakaa minun huolehtia tarinoimisesta, varoitti Sam.
— Hyvä on. Sillävälin pidän minä silmällä tuota, sanoi Dick nyökäyttäen päätään tyttöä kohden. — Hän kuuluu ojibwain heimoon, kuten tiedät, ja voi pian antaa meidät ilmi.
— Oh, hän ei arvaakaan aikomuksiamme, virkkoi Sam. — Ei hätää mitään.
Pensaikkoon syntyi aukko ja intiaani ilmestyi näkyviin. Hän maleksi huolettomana valkoisten miesten luo, katseen harhaillessa sinne tänne hänen yrittäessään päästä perille vieraitten laadusta ja puuhista.
— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti hän.