XII LUKU.
Verkkaan astui intiaani nuotion ääreen, kyykistyen kantapäilleen. Hän täytti piippunsa käyttäen hyväkseen Samin tarjoamaa tupakkapötköä. Painellessaan tupakkaa tiukemmalle piipun pesään tarkkasi hän valppaasti ympäristöään. Toivoi kaiketi huomaavansa jotakin, josta sitten sopisi tehdä johtopäätöksiä.
Sam, vaitelias ja varovainen mies, arvasi suunnilleen hänen aivoituksensa. Kanootti merkitsi matkustamista, varusteiden niukkuus joko lyhyttä tai nopeaa matkaa, teräslanka-ansat taas, että matkustettiin satunnaisen ravinnonsaannin varassa. Intiaanin katse liukui nopeasti yli tytön ja pysähtyi nuorempaan mieheen. Sam Boltonille valkeni äkkiä, että tytön läsnäolo oli mainio todistus heidän matkansa varsin rauhallisesta laadusta. Miehet eivät ota vaimojaan mukaan kun he liikkuvat tärkeissä toimissa ja kiire ahdistaa. He eivät vie naisiaan myötänsä vaaroihin ja vainoretkille.
Äkkiä puhkesi punanahka puhumaan, käyden intiaanien tapaan suoraan asian ytimeen.
— Mistä kaukaa olette?
— Winnipegistä, vastasi Sam, ilmoittaen täten heidän lähteneen liikkeelle komppanian päämajasta.
Heidän matkansa suunta ei tosin sopinut näihin sanoihin, mutta Sam näytti viatonta naamaa. Hänellä ei ollut mitään halua antaa ilmaisia selityksiä. Intiaani veteli haikuja piipustaan.
— Mistä te nyt tulette? kysyi hän hetken kuluttua.
— Tschi-gammista (Yläjärveltä).
Se oli jo selvempi vastaus. Jälellä oli enää vain kysymys tämän hieman omituisen retken päämäärästä. Sam tiesi, että intiaani tässä kohden tyytyisi omiin arvailuihinsa — mitään suoraa tiedustelua hän ei koskaan tekisi — mutta arvailutkin saattoivat viedä hänet varsin lähelle totuutta. Niinpä erämies siirtyikin kyselemään hiukan punanahan omista puuhista.
— Oletko tämän piirin metsästäjä? uteli hän.
— Olen.
— Harjoitatko turkispyyntiä laajallakin alueella?
Intiaani mainitsi joitakin pyyntialuetta rajoittavia jokia ja puroja.
— Entä missä teet kauppaa?
— Missináibiessa.
— Pitkä matka, vai mitä?
— On.
— Mutta monet tekevät tämän matkan vuosittain?
Intiaani luetteli nopeasti toistakymmentä nimeä.
Äkkiä Sam »vaihtoi nuotteja».
— En tunne tätä seutua. Onko täällä suuria järviä?
— On Animiki.
— Onko siinä kaloja? Maukkaita kaloja?
— Paljon hyvää kalanlihaa. Ogâ, kinoj. (Nuoria haukia ja isoja haukia).
Sam vaikeni toviksi.
— Voisikohan kanoottiprikaati helposti päästä sinne? jatkoi hän sitten.
Prikaati on arvoisan Hudsonlahti-komppanian keksintö. Sitä käytetään kahteen tarkoitukseen: ylläpitämään yhteyttä ulkomaailman kanssa ja rakentamat syksyisin talvileirejä sekä purkamaan niitä keväisin. Tilanne oli yhtäkkiä aivan selvä. Intiaani ymmärsi, hänen silmänsä kirkastuivat. Metsämiehelle ominaisella perusteellisuudella ja tarkkuudella selitti hän pääsyn järvelle. Tämä riittikin Samille tällä kertaa, eikä hän jatkanut kyselemistään.
Seuraavana iltana kävi hän intiaanin leirissä. Se oli rakennettu mahtavan puun katveeseen. Tepee-salkojen tueksi oli osittain käytetty alimpia oksia. Punaisen miehen vaimo ja tytär pysyttelivät wigwamin suojassa, mutta poika, iältään suunnilleen viisitoistavuotias, saapui miesten luo tulen ääreen.
Sam otti vastaan vieraanvaraisesti tarjotun piipun ja ryhtyi kyselemään samaan tapaan kuin edellisenä iltana.
— Jos Hudsonlahti-komppania rakennuttaa talviaseman Animikin tienoille, niin suostutteko siirtämään kaupantekonne Missináibiesta sinne? tiedusteli hän alkajaisiksi.
Intiaani nyökkäsi myöntävästi.
— Paljonko nahkoja saatte hyvinä vuosina?
Intiaani silmäili nopeasti luetteloaan.
— Melkoisia kasoja, häh? On tainnut onnistaa? Hoidatko alueesi hyvin? uteli Sam.
Näin kysellessään tunnusteli hän varovasti maaperää — mieheltä ehkä voisi saada tärkeitäkin tietoja. Kuten ehkä tiedetään, on jokaisessa säännöllisessä intiaaniyhteiskunnassa kullekin perheenpäälle määrätty oma metsästysalueensa, jossa ainoastaan hänellä on metsästys- ja pyyntioikeus. Tällaiseen järjestelyyn on ryhdytty turkiseläinten suojelemiseksi sukupuuttoon häviämiseltä. Intiaanit eivät ainoastaan tunne tarkalleen majavalampien määrää, he ovat selvillä eläintenkin luvusta ja tietävät hyvin, montako niistä voi tappaa lukumäärää vähentämättä. Tällainen suojelu ei voisi tulla kysymykseen, ellei oikeuksia olisi rajoitettu. Jos intiaanit voisivat harjoittaa pyyntiä vapaasti, tyhjentäisivät he muitta mutkitta joka lammikon; jos joku jättäisi sen tekemättä, täydentäisi kyllä seuraava paikalle osuva metsästäjä hänen työnsä. Sam kyseli ilmeisesti vain tarkoituksella saada tietoonsa pyyntimahdollisuudet näillä seuduin, päästäkseen selville, oliko tässä metsästyspiirissä turkiseläinkanta säilynyt niin hyvin, että maksoi vaivan ryhtyä talviasemaa tänne pystyttämään. Todellisuudessa hän kuitenkin toivoi pääsevänsä perille sivullisen mahdollisuuksista saada jalansijaa täällä. Niissä piireissä, joissa heimokuntaoikeuksista pidettiin ankarasti kiinni, oli se luonnollisesti mahdotonta, ellei sattunut olemaan ystävyyssuhteita tai rahaa, mutta onnistuihan muukalaisenkin päästä riistamaille joskus — kun isäntien heimositeet olivat löyhät ja kuri huono.
— Hyvin hoidettu piiri, vastasi intiaani. — Minun piirini käsittää Kabinikágamin latvukset aina Hietajokeen saakka. Jos keksin miehen metsästämässä maillani, ammun hänet. Nahkoja tulee melkoisesti.
Sam oli toistaiseksi tyytyväinen näihin tietoihin. Seuraavana aamuna hän palasi takaisin intiaanileiriin.
— Luulenpa, että lähdemme tänään, ilmoitti hän. — Kerrohan minulle, keitä metsästäjiä näillä main on, missäpäin saan heidät käsiini, mitkä ovat heidän piirinsä ja paljonko he kaatavat riistaa.
— Ah hah! suostui intiaani. Samin verkkainen ja mutkaton kyselytapa oli saanut hänet vakuutetuksi valkoisen miehen rehellisistä aikeista. Kysymättä annetut tiedot panevat intiaanin ajattelemaan, ja intiaanille merkitsee ajatteleminen tavallisesti epäluulojen hautomista.
Molemmat astelivat rantaan. He kyykistyivät kannoilleen pienen hiekkaläjän eteen ja intiaani ryhtyi havainnollisesti opastamaan Samia. Hiekkaläjästä muokkaantui kömpelö mutta tarkka kohokartta jokineen ja kukkuloineen, joiden välisistä teistä intiaani samalla teki selkoa. Sam kuunteli, pitäen muhkuraista, ruskeata kättään suunsa edessä ja seuraten valppaasti viisailla harmailla silmillään kabbalistisia merkkejä ja piirtoja hiekassa. Oltuaan kerran jollakin seudulla muistaa intiaani maiseman pienimmätkin yksityiskohdat aina vierinkiviä, joenmutkia, akanvirtoja ja teitten koukeroita myöten. Ne jäävät hänen mieleensä ainaiseksi. Kokeneen vanhan metsänkävijänkin muisti oli vuosien varrella kehittynyt tarkaksi, mutta intiaanille hän ei riittänyt. Kuitenkin osasi hän ottaa yksityiskohdista vaarin ja kätkeä ne muistiinsa niin, että ne tarpeen vaatiessa helposti löytyivät ja sehän on jo huomattava taito.
Äkkinäisellä kädenliikkeellä tasoitti intiaani jälleen hiekkaläjän. Hän kallistui takamuksilleen, tunki piippuunsa tupakkaa ja rupesi juttelemaan turkispyytäjistä. Kertoillessaan viittasi hän alituisesti Boltonin muistiin piirtämäänsä karttaan ikäänkuin olisi se parastaikaa ollut levällään heidän edessään. Sam sijoitti jokaisen nimen asianomaiseen metsästyspiiriin, niinkuin sinä tai minä kirjoittaisimme ne johonkin kartan osaan, pitäen mielessään ne alueet, jotka siten olivat saaneet merkintänsä näkymättömässä kartassa. Se oli työläs, mutta ei silti harvinainen yritys. Erämiesten oli usein luotettava tämänkaltaisiin »karttoihin». Korpielämässä kehittyy muistin keskittämisen taito nopeasti.
Intiaani vaikeni. Sam jäi hetkeksi mietiskelemään kuulemaansa. Kaikki metsästyspiirit oli mainittu, kaikilla oli haltijansa, mutta Jingossin nimeä ei vain kuulunut. Pikku seikka. Ojibwa oli hyvinkin saattanut muuttaa nimensä, tahi päästä metsästämään jonkun toisen alueella. Kokemattomampi mies olisi helposti joutunut kiusaukseen tiedustella asiata suoraan. Mutta Sam tiesi, että intiaanin epäluulot heräisivät pienimmästäkin tämäntapaisesta vihjauksesta. Huoleton, kautta rantain tehty kysymys on vaaraton. Uudistettu kysymys sensijaan saattaa käydä vaaralliseksi. Sam oli valmis etsimään vaikka kaksi vuotta, kunhan vain ei herättäisi epäluuloja miehessä, jonka tahtoi tavoittaa.
Loppujen lopuksi oli hän saamiinsa tietoihin hyvin tyytyväinen. Hänen yksinkertainen valtioviisautensa oli johtanut sangen huomattaviin tuloksiin. Hän oli saanut miehen lujasti vakuutetuksi rehellisistä aikeistaan. Ja he olivat seudulla, jossa uutiset kulkivat nopeasti. Lisäksi oli hänellä nyt tiedossaan, mistä löytäisi jokaisen metsästyspiirin päällikön koko Kabinikágamin alueella. Oliko Jingoss, jota hän vainosi, joku näistä päälliköistä, vai metsästikö hän jonkun vieraana tai vuokraajana, siinä taas oli kysymys, johon saisi vastauksen vain suoranaisella etsinnällä. Vihdoin tiesi hän vielä, minne etsiskelynsä suuntaisi, ja tämä helpotti luonnollisesti suuresti hakemista.
— Mi-gwetch — kiitoksia, lausui hän intiaanin lopetettua juttunsa. — Ymmärrän. Menen nyt katsomaan järveä. Lähden pakisemaan piirien päämiesten kanssa. Haluan nähdä pyyntimaat omin silmin. Kun olen nähnyt kaikki, painun takaisin Winnipegiin kertomaan päällikölleni havainnoistani.
Intiaani nyökkäsi. Hänestä olisi tuntunut aivan käsittämättömältä, että
Sam olisi uskonut muuta kuin mitä omin silmin näki.
Kolme eränkävijäämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa samana iltana. Sam tiesi tarkalleen minne kulku oli suunnattava. Dick oli synkällä ja kapinallisella tuulella, jota itsekin oudoksui. Hänen kiukkuunsa ja kostonhimoisuuteensa ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä. Ollessaan kuohuksissa kaipaavat hänenlaisensa miehet ennenkaikkea toimintaa. Täällä, eräretken alati toistuvien ponnistusten parissa ei voinut iskeä hampaitaan muuhun kuin ikuiseen yksitoikkoisuuteen. Dick Herron vihasi yksitoikkoisuutta, hän vihasi harkintaa, joka näin vaikeassa tehtävässä ehdottomasti oli tarpeen, hän vihasi kantohihnan muuttumatonta hankausta ja melan synnyttämiä, aina uudistuvia poreita vedessä; vanhan miehen tyyneyttäkin hän vihasi, mutta enemmän kuin mitään muuta vihasi hän tytön hiljaista, nöyrää alistuvaisuutta. Hänen tuijottava katseensa oli pahaenteinen. Hän mutisi itsekseen. Hänen vaistomainen toimintahalunsa nousi kapinaan viivytyksiä vastaan. Hänen intonsa ja toivehikkuutensa yllyttivät häntä ponnistelemaan äärimmäisyyksiin asti, mutta äärimmäisiä ponnistuksia ei kysytty. Aina ja alituisesti, päivästä päivään, ehtoosta aamuun, häntä ärsyttivät tapahtumain hidas kulku ja viivytykset, vanhan miehen pitkäpiimäisyys ja tytön läheisyys. Hänen kehittymättömissä aivoissaan myllertävät ajatukset olivat kuitenkin niin sekavat, ettei hän osannut erottaa asioita toisistaan, ja niin kohdistuivat hänen tyytymättömyytensä ilmaukset yksinomaan tyttöön. Voimaa pursuvana, mutta allapäin ja katkeroituneena käsittäessään, että hänen oli mukauduttava, koska yksin oli voimaton, tunkeutui hän yhä syvemmälle vastahakoiseen korpeen.