XIII LUKU.
Sam Bolton ymmärsi täydellisesti toverinsa mielentilan, mutta kiinnitti siihen hyvin vähän huomiota. Ilmiö oli itse asiassa sangen tuttu vanhalle eränkävijälle ja se todisti vain tarmoa, päättäväisyyttä ja itsepintaista rohkeutta, mikä vaaran tullen olisi hyvinkin tarpeen. Metsäelämä lyö aina mieheen oman leimansa. Se poikkeaa aivan merkillisesti muista elämisen tavoista. Kun metsän tenho tunkeutuu miehen sieluun, vaihtaa hän entisen olemuksensa uuteen, siirtyy uuteen ympäristöön; heti kun hän jälleen vapautuu korpimaan valvonnasta, palaa hän vanhoihin tottumuksiinsa. Mutta metsien syleilyssä oppii hän tuntemaan hiljaisuuden. Toisinaan on se tyydytyksen, riippumattomuuden tunteen aiheuttamaa hiljaisuutta, toisinaan syntyy se kunnioituksesta, ehkäpä pelosta, välistä on se äreyden äänettömyyttä. Autio hiljaisuus on näille tienoille nimenkin antanut — Hiljaiset seudut.
Vanhempi metsämies ei pelännyt, että nuoremman peittelemätön, rehellinen viha purkautuisi pahoina töinä. Heitä liitti yhteen jokin voimakkaampi tunne kuin mieltymys toisiinsa. Heidän yläpuolellaan oli Komppania, ja sen määräysten tieltä väistyi kaikki muu. Samapa se, kapinoitsiko Dickin sydän vai ei, Bolton tiesi tarkkaan ettei hän horjuisi hetkeäkään päätöksessään pyrkiä matkan päämäärään. Rauhallisena ja lempeänä saattoi siis vanha erämies hautoa omia ajatuksiaan. Herkin aistein otti hän vastaan metsän monet salaisuudet — havaitessaan ne tajuavansa hän tunsi täysin elämään tyytyvänsä.
Päivät kuluivat toinen toistaan seuraten. Leirihetket joen varrella tai metsässä olivat toistensa kaltaiset. Suojakatos, sen muoto, raivattu maatilkku, nuotio, esille levitetyt keittovehkeet ja vähäiset tarvekalut olivat aina samat. Ainoastaan ympäristö hiukan vaihteli, mikä ei suuria merkinnyt — poppeli muuttui koivuksi, seetri männyksi, rantaäyräs oli ensin kaakossa, sitten luoteessa, suvanto vaihtui vuolaaksi vedeksi, korkeaksi töyrääksi matala penger, mutta aina kimmelsi öisin sama tähtitaivas puitten, veden ja rantojen yllä. Vähitellen muuttui päivien vaihtuminen taruksi, jonka käsittämiseen tarvittiin luja usko. Korpi oli suuri polkumylly, jossa miehet raatoivat päivät pääksytysten, joutuakseen aina lopulta yön saarroksiin, uudelleen ja uudelleen. Ajan rajat katosivat tässä loputtomassa kierroksessa ja vuodet kutistuivat kokoon, jos niitä mittasi työllä, joka tarvittiin tämän lumotun, korpea kietovan seitin puhkaisemiseen.
He tiesivät kokemuksesta — vaikka ei yksikään heistä olisi sitä voinut nousta todistamaan — että kanootti jonakin päivänä kiertäisi äyrään ja he huomaisivat olevansa jossakin. Silloin he voisivat sanoa itselleen, että tosiaan olivat päässeet eteenpäin, tajuaisivat, että tämän seudun ja lähtöpaikan välillä oli monta sataa penikulmaa. Vielä he eivät sitä uskoneet. He havaitsisivat, että juuri äsken olivat olleet vain nurkan takana. Välissä oli ainoastaan jokunen työn raskauttama uni-päivä metsässä.
Tämä on se lumous, johon Pohjola lapsensa kietoo. Jos raataminen heitä rasittaa ja kuolema näyttää uhkaavan, eivät he sitä murehdi, sillä he tietävät, että turhaa on ponnistelu kaikki.
Kabinikágamin tienoilla eränkävijämme sivuuttivat monta
metsästyspiiriä. Ei tarvinnut kiirehtiä enempää kuin vitkastellakaan.
Aika ajoin oli hankittava riistaa ja ruoka tietenkin oli valmistettava.
Marjoja ja villiriisiä löydettiin runsaasti. Heinäkuu teki loppuaan.
Sam Bolton tunsi nyt ne miehet, joiden kanssa piti joutua tekemisiin, eikä hänen yksinkertainen valtioviisautensa häntä kertaakaan pettänyt. Ojibwakavaltajasta ei nähty jälkeäkään, mutta jokaisen turhaan kolutun loukon jälkeen supistui mahdollisuuksien piiri yhä ahtaammaksi. Kaikki sujui niinkuin pitikin, kunnes myöhään eräänä iltapäivänä jotakin tapahtui.
Heidän piti kulkea putouksen poikki muutaman ahtaan solan yli. Suoriutuakseen tästä urakasta täytyi heidän ensin kiivetä jyrkän pikku kukkulan kuvetta ylöspäin ja sitten päästä suunnattomalle, pyöreälle paadelle, joka riippui yli kuilun. Kallion rosoinen pinta ja heidän mokkasiiniensa karheat nahkapohjat yksin saattoivat pelastaa heidät luisumasta syvyyteen. Onnettomuudekseen oli Dick huomaamattaan astahtanut vesilätäkköön noustessaan maihin. Peurannahka on kuivana hyvinkin kiinni tarttuvaa, mutta märkänä livettävän liukasta. Kun nuori mies yritti seurata Samia kallion kielekkeelle, luiskahti hänen jalkansa, hän kadotti tasapainonsa, horjui hetken ja oli lopulta sortua raskaan taakkansa alle. Onneksi kantoi Sam itse kanoottia. Dick vapautui ihmeelliset nopeasti kantohihnasta. Taakka kirposi, kimmahti kallion kupeeseen ja räiskähti veteen kadoten näkyvistä. Samaa vauhtia paiskautui nuori mies kiivaasti eteenpäin saadakseen jälleen kalliosta kiinni. Ehkäpä olisi yritys onnistunutkin, ellei tyttöä olisi ollut. Tämä seurasi miehiä noin viiden askeleen päässä. Kun Dickin jalka luiskahti, heittäytyi tyttö eteenpäin ojentaen käsivartensa ikäänkuin yrittääkseen häntä tukea. Valitettavasti teki hän sen samalla hetkellä kuin Dick ponnahtihe ylöspäin saadakseen jalansijaa. Nuori mies hoippui silmänräpäyksen pelastuksen partaalla, pyörähti sitten ja putosi nurinniskoin kuohuvaan veteen.
May-may-gwán tuijotti kuiluun säikähdyksen jäykistämänä. Sam viskasi kanootin harteiltaan ja lähti juoksemaan kallion yli toiselle puolen.
Intiaanityttö näki metsämiehen velton ruumiin viskautuvan sinne tänne vaahtoavissa pyörteissä; väliin näkyi käsivarsi, väliin jalka, lyhyeksi hetkeksi pistäytyi pääkin näkyviin syvyydestä. Kahdesti se iskeytyi kiviin kuin jauhosäkki, ja katosi lopulta.
Silloin sai hän jalat alleen ja ryömi Samin jälessä kukkulan yli melkein nikahtuneena. Putouksen alapuolella oli lätäkkö ja sen partaalla istui Dick puolittain vedessä, ruhjoutuneena ja naarmuisena, sylkien vettä ja jutellen kiihtyneenä toverilleen. Tyttö ymmärsi tilanteen heti. Nuori metsämies oli kekseliäästi antautunut aivan hervottomana kuohujen heiteltäväksi, ikäänkuin olisi ollut eloton kappale, auttamatta itseään sormellakaan. Se oli epätoivoinen temppu, mutta ainoa mahdollinen tällaisessa tapauksessa. Pieninkin lihasten jännittyminen, vähäisinkin ponnistus, olisi syössyt hänet virran luonnollisesta suunnasta vierinkiviä vasten, ja jäykäksi ojennettu ruumis olisi auttamattomasti murskaantunut paasiin paiskautuessaan. Hän oli aivan sattumoisin päässyt pälkäästä, ruhjottuna ja vahingoittuneena tietysti, mutta tajuissaan. Sam oli raahannut hänet pensaitten peittämälle rantaäyräälle. Täällä oli hän kompuroinut istualleen jalat vedessä, ja selvitti nyt keuhkojaan. Hän oli suorastaan raivoissaan.
— Tyttö sen teki, pärskyi hän niin pian kuin sai sana suustaan. Tyttö sen teki ja tahallaan! Hän kurkotti kätensä ja tyrkkäsi minua! Herra Jumala, tuossa hän nyt on!
Metsästäjän vaisto oli saanut hänet tarraamaan rihlaansa pudotessaan. Nyt hän tempoi sen lukkoa ja työnsi piippua eteenpäin ampuakseen, mutta pyssyn suu oli litistynyt — ase oli käyttökelvoton.
— Hän kurottautui eteenpäin ja tyrkkäsi minua! Tunsin hänen tekevän niin! karjui nuorukainen, yrittäen nousta mutta pudoten jälleen istualleen ja voihkaisten kivusta, joka saattoi hänet liikkumattomaksi jonkun siunaaman ajaksi.
— Sam, mutisi hän sitten, tyttö on vielä tuossa. Ammu hänet. Etkö näe? Olin jo tasapainossa, mutta hän työnsi minua! Hän on valmistellut jotakin tämäntapaista minua varten!
Nuoren miehen kasvot kalpenivat hetkeksi, mutta sitten kohosi niille vihan punerrus.
— Taivaan Jumala, huusi hän tuskaisena, tuo tyttö työnsi minut kuiluun!
Hän väänsi hartiansa irti Samin otteesta, ponnistaiksen polvilleen ja kaatui taaksepäin, voihkaisten vihlovasti kivusta. Hänen päänsä kolahti kiveen ja sitten makasi hän liikkumattomana.
— May-may-gwán, kutsui Sam Bolton terävästi.
Tyttö tuli heti, nopeasti juosten, havahtuen halvaannuttavasta kauhustaan kuullessaan miehen äänen. Sam neuvoi häntä päännyökkäyksillä. Hiukan vaivaloisesti kantoivat he tajuttoman miehen aukiolle, laskivat hänet maahan ja asettivat hänen päänsä Samin kokoonkääritylle nutulle. Sitten, May-may-gwánin rakentaessa nuotiota, kantaessa vettä ja tuodessa paikalle pari jälelläolevaa varustekantamusta sekä avatessa niitä Boltonin lyhyitä määräyksiä totellen, tunnusteli vanha metsämies varovasti Dickin jäseniä ja tutki hänet kiireestä kantapäähän. Haavat päässä eivät merkinneet suuria vahvalle miehelle, ruhjevammat vielä vähemmän. Tarkastuksessa selvisi myös, että solis- ja kylkiluut olivat säilyneet eheinä. Mutta lopulta ilmaisi lyhyt huudahdus, että jotakin oli vinossa.
Dickin oikea jalka oli vääntynyt pahasti ulos- ja taaksepäin.
Kokematon olisi väittänyt, että se oli nyrjähtänyt, mutta Sam ymmärsi heti, ettei niin ollut laita. Hän ymmärsi, koska kerran, suunnilleen viisitoista vuotta sitten oli avustanut tri Cockburnea, tämän käsitellessä samanlaista tapausta Turkiskomppanian talossa. Nyt hän seisoi muutaman hetken vaiti, yrittäen huolestuneena palauttaa muistiinsa pienimpiä yksityiskohtia myöten, mitä oli nähnyt ja mitä lääkäri oli sanonut.
Pienten oksien ja märkään hiekkaan piirtämänsä kuvan avulla selitti hän nopeasti May-may-gwánille, mistä oli kysymys ja mitä oli tehtävä. Ulompi sääriluu oli katkennut alapäästään juuri nilkan yläpuolelta, jalka oli venähtänyt sijoiltaan, ja joko nilkka oli antanut perään tai — mikä oli vieläkin pahempi — oli nilkkaluu murskana. Sam Bolton oli täysin selvillä siitä, että tässä oli toimittava mahdollisimman ripeästi ja ennenkuin nuori mies tulisi tajuihinsa, jotta murtuman sitominen voisi tapahtua lihasten ollessa velttoina. Yhtäkaikki veivät valmistelut ja suunnitelmien selittäminen tytölle aikaa. Oli ikuinen onni Dick Herronille, että hän sattui matkalle juuri sen miehen kanssa, joka aikaisemminkin oli ollut apuna tällaisen tapauksen käsittelyssä. Muuten häntä melko varmasti nyt olisi odottanut raajarikon kohtalo.
Ensi työkseen Sam haki kanootista pari kolme litteätä seetri-rimaa, joita oli käytetty pohjan vahvistuksena. Nämä hän vuoli eri paksuiksi lastoiksi. Lastojen päälle hän laskosti huovan vaajan muotoon, jättäen sen paksumman pään kolme tai neljä tuumaa lastojen kärkiä ylemmäksi. Hän pani syrjään muutaman peurannahkasuikaleen ja käski May-may-gwánin repiä sopivia kangaskappaleita siteiksi.
Sitten hän nosti polvelleen loukkautuneen säären. May-may-gwán piteli sitä Samin asetellessa jalkaa asentoon, jota piti luonnollisimpana. Erittäinkin pyrki hän huolellisesti saamaan jalkaa väännetyksi sisäänpäin, niin että nilkkaluu osuisi paikalleen. Hän tunsi itsensä kiusallisen epävarmaksi tämän toimituksen kestäessä, mutta koetti kuitenkin tehdä parhaansa. Hän muisti aseman lääkärin asialliset huomautukset ja yritti vakuuttaa itselleen, että murtuneen luun päät olivat kokolailla sopineet yhteen, ilman että jänteet tai lihakset mitenkään olisivat jääneet puristukseen. Nilkka liikkuisi totisesti tämän jälkeen niinkuin ennenkin.
May-may-gwán siirsi nyt lastat pieluksineen säären viereen. Sam sitoi huovan ohuemman pään Dickin polven ympärille. Pieluksentapainen pää taas painettiin pohjetta vasten juuri nilkan yläpuolelle; jalka sekä vahingoittunut luu jäivät paljaalle lastakolle. Sam sovitti leveän peurannahkaliuskan nilkan ja jalan ympärille, niin että jalka ei voinut päästä vääntymään ulospäin. Näin oli murtuma sidottu. Hihnat kääräistiin tasaisesti säären ympäri antamaan tarpeellista tukea lastoille.
Sitten he äärimmäisen varovasti kantoivat potilaansa ylemmäksi rannalle, tasaiselle aukiolle, joka mainiosti soveltui leiripaikaksi, sekä laskivat hänet pitkälleen maahan. Tärkein työ oli tehty, vaikkakin esim. päässä yhä oli näkyvissä haavoja ja ruhjevammoja.
Kun murtuma oli saatu hoidetuksi — hyvissä ajoin ennenkuin Dick palasi tajuihinsa — ja nuori mies kannettu aukiolle, neuvoi Sam lyhyesti May-may-gwánia kokoamaan lääkkeitä pahimpia ruhjevammoja varten. Tyttö kaapi joistakin puista pihkaa, vähän kerrallaan. Siellä täällä, missä kaarna oli halkeillut tai pudonnut pois, oli rungoissa nihkeäpintaisia rakkuloita. Puhkaisemalla ne sai hän aina jonkun pisaran voimakasta, parantavaa ainetta. Sillävälin kuin hän näin kokosi lääkettä koivun tuohesta tuotapikaa kyhäämäänsä ropeeseen, rakensi Sam leiriä.
Hän tajusi täysin, että Dickin loukkautuminen oli monta viikkoa, ehkäpä useita kuukausiakin kestävä juttu. Tasaiselle niemekkeelle joen äyräälle raivasi hän tilavan palstan, tasoittaen kumpareet kirveensä hamaralla. Sitten kuori hän nuorista puunrungoista parisenkymmentä salkoa. Näistä sitoi hän kolme yläpäästään yhteen, käyttäen vitsaksiksi seetrin sitkeää sisäkuorta. Loput saloista pystytti hän tämän kolmijalan varaan. Hän lykkäsi tuonnemmaksi katteeksi tarvittavan tuohen kiskomisen, ja ryhtyi ensiksi rakentamaan pehmeätä vuodetta sairasta varten. Alustaksi kokosi hän karibun jäkälää, jota sai kuivana kukkuloilta; katteeksi taas taitavasti sovitteli palsaminoksia. Päällimäiseksi asetti hän vihdoin kaiken mitä oli jälellä huovanpuolikkaasta. Vuoteen yläpuolelle iski hän kehän, josta ripusti hihnan kannattamaan katkennutta säärtä.
Kaikki tämä ei vienyt pitkää aikaa. Saatuaan työnsä valmiiksi vilkaisi
Sam toveriaan, kohdaten hänen katseensa.
— Jalka poikki, vastasi vanha mies äänettömään kysymykseen. — Siinä kaikki.
— Tuo tyttö… aloitti Dick.
— Älä viitsi, sanoi Sam.
Hän hääri innokkaasti, kasaten yhteen litteitä kiviä jonkinlaiseksi liedeksi. Aukion syrjässä tapasi hän intiaanitytön, joka palasi retkeltään pienine tuohiropposineen.
— Pikku sisar, virkkoi hän.
Tyttö kohotti katseensa.
— Haluan kuulla totuuden.
— Minkä totuuden, Pikku isä?
Metsämies loi tyttöön tutkivan katseen.
— Eipä väliä; tiedän sen jo, virkkoi hän sitten.
Tyttö ei kysellyt enempää. Jos hän olikin utelias, ei hän sitä ilmaissut; jos hän ehkä arvasikin miehen ajatukset, ei hän ollut siitä tietääkseenkään.
Sam palasi Dickin luo.
— Kuuleppa, Sam, sanoi tämä, kaikki on…
— Älähän viitsi, neuvoi Sam jälleen. Katsos, sinä olet jo saanut aikaan tarpeeksi huolta. Nyt sinä olet vuoteen omana, ja pitkän tovin saat ollakin. Ei ole kysymyksessä mikään tavallinen jalan katkaiseminen. Tämä juttu voi kestää kolme kuukautta, niin, ehkäpä et enää koskaan voi kävellä suorana. Ensiksikin tarvitset huolellista hierontaa, ja sitten on sinun seurattava määräyksiäni ihan tarkkaan. Syy oli itsessäsi. Ei kukaan muu ole onnettomuuteesi syypää. Tytöllä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa. Ellet olisi hiton suuri narri, käsittäisit sen itsekin. Nyt täytyy meidän molempien pitää sinusta huolta. Sinä olet kohdellut häntä hävyttömästi kuten minuakin. On jo aika sinun tulla järkiisi.
Hän oli puhunut suunsa puhtaaksi. Siitä huolimatta hän May-may-gwánin avustamana hoiti Dickiä huolellisesti, melkeinpä hellästi. He kantoivat hänet uuteen suojaan — vaikea tehtävä kaikesta varovaisuudesta huolimatta, sillä nuorukainen oli aivan voimaton — ja lopun iltaa makasi Dick sitten jonkinlaisessa horrostilassa.
Sam ei hellittänyt uutterassa työssään pysyvän asunnon aikaansamiseksi. Hän kulki pitkät taipaleet »kanoottikoivuja» etsimässä, palaten vihdoin mukanaan mahtavat kaarnakääröt. Tytön kanssa hän ryhtyi yhdistämään kappaleita, sitoen niitä toisiinsa valkoisilla kuusenjuurisäikeillä. Näin saivat he valmiiksi vedenpitävän suojuksen wigwamia varten. Polttopuupinokin syntyi parin tunnin aherruksen jälkeen. Tällä välin oli jo May-may-gwán ehtinyt saamaan muutaman kalan onkensa koukkuun ja keräämään marjoja. Kuivatusta lihasta keitti hän Dickille aimo annoksen ravitsevaa lientä. Oman ateriansa söivät tyttö ja vanha mies kahdenkesken illemmällä ylhäällä mäennyppylällä, mistä saattoivat katsella kohisevaa jokea. He eivät vaihtaneet monta sanaa, vaan nauttivat rauhasta ympärillään, päästyään hetkeksi kärsimättömän ja kiukkuisen nuoren miehen läheisyydestä.