XIV LUKU.
Seuraavina päivinä lujittui Sam Boltonin ja intiaanitytön ystävyys. Aluksi oli keskustelu rajoittunut aivan välttämättömimpään, mutta vähitellen alkoivat heidän mielipiteensä asioista katkonaisesti ja varovasti päästä ilmoille. Lopulta nuo kaksi oppivat tuntemaan toisensa ja luottamaan toisiinsa. Vain yhtä keskustelunaihetta he visusti karttoivat. Teräväkatseinen Samkaan ei päässyt selville tytön ja Dickin välisestä suhteesta. Tytön tunteista alussa ei tosin voinut olla epäilystäkään, mutta mitä hän nyt nuorukaisesta ajatteli, oli täydellinen arvoitus. Hänen käytöksensä oli tutkimaton. Kuitenkin rupesi Sam yhä suuremmassa määrässä luottamaan häneen.
Suloisessa, raikkaassa ulkoilmaelämässä seurasivat päivät toisiaan juhlallisina kuin johonkin vanhaan seinäverhoon kirjaillut olennot. Oli tehtäviä, jotka piti suorittaa jokaikinen aamu — Dickin haavojen ja ruhjoutumien hoiteleminen parantavalla voiteella, lastojen oikominen ja peurannahkasiteiden kääriminen; ruuankeittopuuhat ja astioiden pesu; puiden pilkkominen; kalastus putouksen alapuolella; ansojen kokeminen; tilapäinen suuremman riistan pyynti; jänislankojen laittaminen. Parhaista jäniksennahoista sommitteli May-may-gwán peitettä, palmikoiden yhteen pitkiä suikaleita. Hän savusti myös parkittuja peurannahkoja, korjaten niillä perinpohjaisesti sekä miesten että omat vaatteensa. Nämä työt teki hän verkkaisesti, hautoen välillä turtana omia ajatuksiaan, korpiunelmia unelmoiden.
Mutta wigwamissa makasi Dick Herron avuttomana, kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen silmänsä punoittivat ja näytti siltä, kuin olisi hän kärsimättömyydessään koettanut pidättää hengitystäänkin. Aika kului. Siinä kaikki, mitä hän tiesi, mitä ajatteli, mistä oli huolissaan. Hän tarttui vihaisena mataviin hetkiin, heittäen ne taakseen. Niin syventynyt oli hän tähän tehtävään, että hän vain nuristen ja pinnallisesti malttoi kiinnittää huomiotaan johonkin muuhun. Hän ei puhunut enempää kuin oli aivan välttämätöntä; tuskinpa näytti liikkuvankaan nurkassaan. Samiin nähden hän oli äärimmäisen välinpitämätön. Vanhan miehen pikku palveluksetkin kuitattiin kiitoksetta. Intiaanityttöä ei Dick sietänyt läheisyydessään ollenkaan. Kahdesti hän katkaisi äänettömyyden ikäänkuin todetakseen eräitä asioita.
— Emme kaiketi pääse lähtemään ennenkuin lokakuussa, murahti hän muutamana iltana.
— Tuskin, sanoi Sam.
— Odotatte kai, kunnes pystyn lähtemään mukaan, virkkoi hän joitakin päiviä myöhemmin, asiasta varmistuakseen.
Kolmannen viikon alussa istuutui Sam palsamikuusen oksista ja sammalista kyhätyn vuoteen ääreen ja ryhtyi täyttämään piippuaan kuten ainakin tärkeän keskustelun alkajaisiksi.
— Dick, sanoi hän, olen tuumiskellut itsekseni, että olemme nyt vetelehtineet täällä tarpeeksi kauan.
Herron ei vastannut.
— Taidanpa jättää sinut tänne ja lähden yksinäni katsastamaan naapuripiiriin, mitä sinne kuuluu.
Vastaus viipyi.
— Sopiiko? kysyi Sam.
— Miten minun käy? tiedusti Dick.
— Tyttö huolehtii sinusta.
Pitkä hiljaisuus.
— Hän ottaa kaiken, mitä olemme haalineet kokoon ja lähtee lipettiin, sanoi Dick vihdoin.
— Eikä ota! Hän olisi voinut tehdä sen jo aikaisemmin.
— Hän jättää minut ensimäisten tänne osuvien intiaanien käsiin.
Sam hyIkäsi tällaisen ajatuksen.
— Sinun ei ole pakko antautua vaaroille alttiiksi. Jos tahdot, voin odottaa, virkkoi hän sitten.
— Vaaraan antautuminen on juuri minun varovaisuuttani, puuskahti Dick heti. Mene hiiteen!
Erämies puhalteli haikuja piipustaan.
— Sam, aloitti nuorukainen.
— Mitä?
— Tunnen, että olen nyt juuri hiukan vaikeasti sulatettava. Mutta älä minusta välitä. On helvetillistä maata toisten taakkana mihinkään kykenemättömänä. Minä olen nähtävästi turmellut pelin alunpitäen. Odotappas, kunnes pääsen jalkeille jälleen.
— Hyvä on, poikaseni, vastasi Sam. — Ymmärrän. Älä huoli tuskastua, äläkä pahastu. Käyn vain silmäilemässä hiukan naapuripiiriä, ettemme turhaan hukkaa aikaa. Ja, Dick, olehan höyli tytölle.
— Oh, vie hirteen tuo tyttö, ärähti Dick, unohtaen sovinnollisen mielentilansa. — Tyttöhän koko tähän onnettomuuteen on syypää.
Eikä hän puhunut sanaakaan enempää, makasi vai: kattoon tuijottaen ja vanhaa kaunaansa märehtien.
Heti tämän keskustelun päätyttyä jutteli Sam Bolton pitkään May-may-gwánin kanssa, ja painui sitten taipaleelle pikku kantamus hartioillaan. Oli turha ajatella kanootin käyttöä tällä matkalla; jalkapatikka soveltui paraiten vuodenaikaan. Näin lyhenivät myös välimatkat huomattavasti. Seudun kartan oli intiaani tarkkaan syövyttänyt Samin hitaasti toimiviin aivoihin.
Keskipäivän maissa toi May-may-gwán Dickille ruokaa. Kun hän oli syönyt, raivasi tyttö harvalukuiset astiat syrjään ja palasi tuokion kuluttua vuoteen ääreen.
— Pikku isä käski minun hoitaa vammojanne, sanoi hän mutkattomasti.
— Koipeni on kunnossa, murisi Dick. — Osaan laittaa kääreet itse.
May-may-gwán ei vastannut, vaan jätti teltan. Hän palasi melkein heti, mukanaan muutama oksa, tuohenkappale ja hiilenpala.
— Kas, näin on laitanne, sanoi hän nopeasti. — Nuo tuossa ovat sääriluut, tuo on nilkkaluu. Tämä luu on poikki — noin. Pikku isä on taitavasti pannut sen sijoilleen tällä tavalla. Näin se paranee; lihakset ja rusto ehkä jäykistyvät, niin että Kotkansilmän aina täytyy kävellä ihan tönkkänä, eikä hän kenties enää koskaan voi juosta. Pikku isä on May-may-gwánille sanonut, mitä on tehtävä. Nyt on aika käsissä. Viisitoista aurinkoa on laskenut siitä lähtien kuin vammat tulivat.
Hän puhui tyynesti. Dick tarkasti suuttumuksestaan huolimatta huvitettuna oksien ja hiilen avulla nopeasti kyhättyä havaintovälinettä.
Hiljaisuutta kesti vain minuutin verran. Sitten töksähti nuorukainen, joka oli nojannut kyynärpäähänsä, takaperin vuoteelle, arvoituksellisesti nenäänsä tuhauttaen. May-may-gwán piti sitä suostumuksena ja ryhtyi varovasti hieromaan ja taivuttamaan loukkaantunutta säärtä. Tällainen käsittely, edellyttäen, että se suoritettiin mitä suurimmalla huolella ja varoen, ettei katkennut luu päässyt luiskahtamaan paikoiltaan, oli hyvinkin omiaan edistämään loukkaantuneen jäsenen saattamista jälleen käyttökelpoiseksi.
Kerran päivässä sai sääri hoitonsa, kolmasti päivässä toi tyttö ruokaa. Jälelläolevan ajan käytti hän omiin puuhiinsa, mutta niin kiire ei hänellä koskaan ollut, ettei tuolloin tällöin olisi ehtinyt teltan lievettä nostamaan laskeakseen suojaan raitista ilmaa. Milloin lennätti hän lisäksi sairaalle raikasta vettä kupposessa, milloin taas kiristi lastojen ympärille käärittyä hihnaa tai suoritti jonkin muun pikku palveluksen. Hän toimi levollisesti, osoittamatta millään tavoin mieltään. Ja kun Dick ääneti otti vastaan hänen apunsa, ei hänkään aukaissut suutaan puhuakseen. Ei kukaan olisi voinut arvata ajatuksia, jotka hänen mielessään liikkuivat.
Viikon lopulla Dick eräänä päivänä äkkiä kohottausi kyynärpäänsä varaan.
— Joku tulee! huudahti hän englanniksi.
Kuullessaan hänen äänensä hypähti tyttö jalkeilleen. Hän raotti huuliaan, silmät loistivat, sieraimet värähtivät. Äkillinen, haltioitunut ihastus paljasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sydämensä ja sammui sitten yhtä nopeasti hänen käsittäessään, että nuorukaisen huudahdus oli ollut vaistomainen — yhtä vähän tarkoitettu tytölle kuin kelle hyvänsä muullekaan. Heti senjälkeen ilmestyi Sam Bolton näkyviin metsän reunasta.
Vanha mies viskasi mytyn hartioiltaan, laski kiväärinsä puun kupeelle, osoitti May-may-gwánille koiraa, jota talutti hihnasta, ja lähestyi telttaa. Hän näytti olevan hyvällä tuulella lausuessaan tervehdykseksi:
— Hei, mitä kuuluu?
Nähdessään terveen miehen reippaasti astelevan luokseen, kääriytyi Dick jälleen typerään kiukkuunsa. Hänen ärtyisyytensä oli suorastaan järjetöntä, kuten hän itsekin hyvin tiesi. Jokin tuntematon voima tukki hänen suunsa, ja ne sydämelliset sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan, jäivät lausumatta. Kaikki muu, paitsi sairauden panemat kahleet, tuntui hänestä tympeän yhdentekevältä.
— Eipä hätää, vastasi hän yrmeästi.
Sam aukaisi näppärästi siteet, tutkiskellen tarkasti loukkaantunutta jalkaa.
— Luu näyttää olevan paikoillaan, totesi hän sitten. — Onko tyttö liikutellut säärtäsi joka päivä?
— On.
— Ovatko kivut lisääntyneet?
— Ei.
— Tylsää maata selällään päiväkaudet, voimatta tehdä mitään?
— Niin on.
— Lähdin kulkemaan kaakkoista suuntaa. En keksinyt juuri mitään, lukuunottamatta hyvää koiraa, jonka otin mukaani. Se on vain puoliksi kesy.
Dickillä ei ollut tähän mitään huomautettavaa. Sam tapasi May-may-gwánin hieromassa ystävyyttä koiran kanssa, jolle hän oli antanut joitakin ruuantähteitä. Tyttö taputteli koiran päätä ja käänteli sen suippoa kuonoa, jota silloin tällöin varovasti läiskäytti kämmenpohjalla. Joka läimäys pani eläimen kiivaasti pärskähtämään. Mutta samalla se kaikin tavoin osoitti nauttivansa hyväilystä. Sillä oli hyvin karheakarvainen turkki, terävät korvat sojottivat eteenpäin, häntä oli tuuhea ja silmät ilmaisivat älyä, puolittain hurjasta katseesta huolimatta.
— Kotkansilmä voi hyvin, jutteli erämies.
— Olen toiminut Pikku isän määräysten mukaan, vastasi tyttö ja nousi ryhtyäkseen ruuanlaittopuuhiin.
Seuraavana päivänä valmisti Sam parin kainalosauvoja, jotka hän varusti sammalpehmikkeillä.
— Pikku sisar, sanoi hän, — Nyt lähden pitkälle matkalle, pari viikkoa, ehkä kuukaudenkin kestävälle. Kuuden päivän perästä saa Jibiwanisi nousta vuoteeltaan. Sääri on tietysti sidottava. Eikä hän saa astua kipeällä jalalla maahan ollenkaan. Sinun on pidettävä siitä huolta. Minä sen sanon hänellekin. Joka päivä on hänen istuttava auringonpaisteessa. Sitten hänelle on hankittava jotakin puuhaa. Kun lumet tulevat, lähdemme jälleen pitkälle taipaleelle. Pane siltä varalta kaikki kuntoon, ja katsokin, ettei Kotkansilmä vetelehdi joutilaana.
Dickille puhui hän yhtä suoraan.
— Olen lähdössä jälleen, Dick, virkkoi hän. Ei sille mahda mitään: sinun on pysyttävä pitkälläsi vielä viikon päivät. Sen jälkeen näyttää tyttö sinulle, miten on meneteltävä, ettei luu jälleen lähde sijoiltaan. Saat liikkua kainalosauvojen varassa. Jos hiukankin tuet ruumistasi kipeään jalkaan ennenkuin palaan, jää se jäykäksi koko eliniäksesi. Neuvoisin sinua siis jättämään sellaiset yritykset. Tee kuten tahdot — minä sinuna lekottelisin päivänpaisteessa. Et sinä suuriin kuitenkaan pysty ennen lumen tuloa. Voisit hiukan järjestellä asioita ja näperrellä jotakin; tyttö hankkii sinulle työtarpeita ja auttaa sinua. Näkemiin!
— Hyvästi, jupisi Dick. Hän huokasi syvään tuntiessaan jälleen avuttomuutensa. Leppymätön raivo sallimusta kohtaan, joka hänestä oli tehnyt ramman, kiehui hänen sisimmässään ja hän sinkosi tyhjyyteen katkeria, hyödyttömiä kysymyksiä: miksi tuollaisen onnettomuuden piti turmella juuri hänen nuoren elämänsä? Ulkopuolelta saattoi hän kuulla vähäisen nuotion rasahtelevan, intiaanitytön juttelevan koiralle matalalla äänellä, ja eläimen tyytyväisen vikinän. Sitten havaitsi hän äkkiä kaipaavansa seuraa ja lopen kyllästyneensä iänikuisesti samaa rataa kiertäviin ajatuksiinsa. Hän kutsui tyttöä:
— Hei!
May-may-gwán ilmestyi melkein heti teltan aukkoon. Hänen katseessaan kuvastui orastava toivo, sillä Dick oli nyt ensi kerran kutsunut hänet luokseen.
— Ninny-moosh — koira, komensi nuorukainen kylmästi.
Tyttö kääntyi viheltämään hurttaa. Se tuli heti, osoittaen kaikin tavoin ystävällisiä tunteitaan naista kohtaan.
—- Tulehan tänne, veli hopea, suostutteli Dick, kättään ojentaen.
Tuo puoliksi kesy eläin näytti hieman epävarmalta. Se halusi nähtävästi ensin päästä perille miehen tarkoituksista. Dick ymmärsi ja ryhtyi hieromaan tuttavuutta. Hänen tyytymätön ilmeensä katosi ensi kertaa moniin aikoihin ja entinen miellyttävä poikamaisuus palasi. Teltta-aukon luona seisoi May-may-gwán unohdettuna, odottavana, äänettömänä. Dick lirkutteli lempeästi, kutsuen, taiten taivutellen, kunnes koira suostui keveään taputukseen suipolle kuonolle. Nuori mies jatkoi huvitettuna varovasti ja tyynesti maanitteluaan. Lopulta selviytyi hän voittajana. Eläin antoi hyväillä korviaan ja taputella kuonoaan. Tyytyväisenä se vihdoin paneutui pitkälleen uuden isäntänsä ulottuville. Miehen käsi hyväili yhä sen päätä. Hiljaa hiipi intiaanityttö ulos. Hän istuutui nuotion ääreen, jääden tuijottamaan liekkeihin. Ja ihme tapahtui: pari kirkasta kyyneltä kohosi hänen silmiinsä. Hän räpytti ne pois ja ryhtyi valmistamaan illallisateriaa.