XV LUKU.
Johtuiko tuo sitten lupauksesta, että pian jälleen pääsisi ulkoilmaan, tai huvista, jonka koiran seura hänelle tuotti, joka tapauksessa tuntui Dick olevan huomattavasti hilpeämpi seuraavina päivinä. Tuntikausia hän hullutteli hurtan kanssa. Se oli saanut nimekseen Billy, erään vanhan metsästystoverin mukaan, ja nyt se opetettiin ojentamaan käpälää, puhumaan, irvistelemään »koiramaisesti», paneutumaan käskystä pitkälleen ja tekemään kaikenkaltaisia muita hyödyllisiä ja huvittavia temppuja, jotta saattoi lopulta sanoa sen siinä suhteessa saaneen mitä täydellisimmän kasvatuksen. Uuden ystävän kompastukset ja edistyminen tuntuivat suuresti hauskuttavan nuorukaista, sillä teltasta kuului usein riemastuneita huudahduksia. Rakosista tirkistelevä May-may-gwán näki Dickin taas samanlaisena kuin kohdatessaan hänet ensi kerran. Silmät loistivat, suu hymyili, kasvoilla viipyi veikeä ilme, valkeat hampaat välkkyivät ja otsan kurtut olivat kadonneet. Kolme päivää tyttö häilyi toivottomuuden ja uudelleen elpyvän toivehikkuuden rajamailla, kunnes vihdoin pelokkaasti kokeili lähentymistä.
Hän livahti kainona teepeehen. Siellä kyyhötti koira takamuksillaan, tarkaten pää kallellaan isäntäänsä.
— Hyvä koira, sanoi tyttö tukahtuneella äänellä.
Nuori mies ei ilmeisestikään kuullut.
— On hyvä, että koiralla on nimi, jonka se tuntee, niin että se tottelee kutsua, yritti May-may-gwán taas.
Odottamattoman vierailun yllättämänä, vaivautuneena, naisen aiheuttaman kiusallisen tilanteen suututtamana ja kykenemättömänä vapautumaan keinotekoisesta ärtymyksestä, joka paadutti hänen mieltään, kohotti Dick äkkiä katseensa. Hänen ilmeensä oli tylsä, eloton.
— On verkonnoston aika, virkkoi hän.
Tyttö ei jatkanut sovinnon rakentamista. Hän hyöri melkein koneellisesti toimissaan, puuhaten mitä milloinkin arveli olevan tarpeen.
Täsmälleen seitsemäntenä päivänä Dick varovasti ja huolellisten valmistelujen jälkeen pyrki jalkeille. Hänen oli nyt sallittava tytön auttaa itseään. Kun hän nousi pystyyn, tunsi hän aluksi rajua huimausta, ja olisi kenties kaatunut, ellei May-may-gwán olisi tukenut häntä. Vaivalloisesti hoiperteli hän ulos teltasta. Käsivarretkin tuntuivat aivan hervottomilta. Uupuneena ja huohottaen lysähti hän istuimelle. Kesti kotvan, ennenkuin hän saattoi tyvenesti silmäillä ympärilleen.
Hänen katseensa osui ensimäiseksi hirvenvaahteran kirkkaanpunaisiin lehviin, jotka näyttivät veritäpliltä vihreällä sametilla. Ja ne kertoivat hänelle, että syyskuu eli Monta-karibua-metsässä-kuukausi oli käsissä.
— Hei! huusi hän.
May-may-gwán totteli kutsua kuten aina aikaisemminkin, mutta toivo oli sammunut hänen katseestaan.
— Tuo minulle mashkigiwátegin, lehtikuusen puuta, käski Dick; tuo minulle mókamon, veitsi, ja tschi-mókamon, iso veitsi; tuo myöskin ah-tékin, karibun, vuota.
— Nämä kaikki ovat valmiina, vastasi tyttö.
Pohjan perien käyrää veistä, couteau crochea, käyttäen vuoleskeli Dick verkkaisesti pitkiä lehtikuusen sälöjä, jotka perin huolellisesti silitteli. Hän oli ylen tarkka sekä puita valitessaan että niitä käsitellessään. Lopulta sai hän valmiiksi riman, johon näytti olevan tyytyväinen. Hitaasti hän sitä sitten muovaili ja norjensi, varovasti kaarelle taivutellen, niin että vihdoin päät koskettivat toisiaan ja puu kaartui kehän muotoiseksi. Pari poikkipuuta kiinnitettiin vielä kaiken varalta pönkiksi. Nämä sitoi nuori mies paikoilleen karibunnahkasuikaleilla, jotka hän ensin oli kastellut lämpimässä vedessä. Riman päät kiinnitti hän samanlaisilla hihnoilla. Koko vehe pantiin sitten syrjään kuivumaan.
Tällä tavalla sai Dick muutamassa päivässä valmiiksi kuuden lumikengän rungot. Ne olivat kaikki ojibwamallia, jota Dick piti paraimpana, sillä näillä seuduin ei rosoisilla vierukiviylängöillä käytännössä oleva lumikenkä vastannut tarkoitustaan enempää kuin tasankojenkaan pitkulaiset, nopsat sivakat. Joitakin päiviä myöhemmin kuumensi hän rautalangan hehkuvan punaiseksi ja poltti sillä reiät paulahihnoja varten. Nämäkin hihnat valmisti hän karibunnahasta, koska se märkänä kutistuu ja kiristyy, kun taas muunlaisesta nahasta tehdyt hihnat helposti venyvät. Poikkisälöjen sekä ylle että alle laittoi hän hienon, tiheän punoksen, sovittaen väliin helposti lävitseen laskevan ristikon, jotta löyhä lumi pääsisi siivilöitymään läpi. Joka säikeen tutki hän tutkimasta päästyäänkin, joka solmun kestävyyttä koetteli kerran toisensa jälkeen.
Älköön kukaan silti kuvitelko, että hän yksinään tässä työssä uurasti. May-may-gwán auttoi voimiensa mukaan, ei ainoastaan työkaluja ja aineksia kanniskellen, vaan myöskin rimoja taivuttelemisessa, sitomisessa ja hihnojen pujottelussa.
Työ ei vaatinut suurta taitoa ja näpertely puitten pehmoisessa siimeksessä, tuoreitten lastujen tuoksun ja metsän satojen lemujen leyhkiessä oli erinomaisen mieluisaa. Noilla kahdella yksinäisellä ihmisolennolla vain ei ollut mitään yhteistä. Vihdoin riippui tuuheassa kuusenoksassa valmiina kolme lumikenkäparia, mäystimiään myöten viimeisteltyinä.
— Tuo minulle nyt, komenteli nuori mies, hickorysalkoja ja gijikin, seetripuun pölkkyjä; tuoppa myös wigwassia, koivunkuorta, ja mooswan, hirven, raakaa vuotaa.
— Valmiina on, toisti taas May-may-gwán.
Jälleen ahkeroitiin päiväkausia. Dick ei tietenkään voinut heiluttaa kirvestä, joten tytön piti opetella sitäkin käyttämään. Tarvittiin kiiloja puun halkomiseen; tarvittiin yhä uusia ja uusia yrityksiä, kunnes lopulta veistetyt rimat ottivat muokkaantuakseen suoriksi ja virheettömiksi; piti taiten tehdä solmuja, sievästi piti nahkoja liotella, ja vihdoin tuli osata liittää yhteen luja babiche, jotta siitä syntyisi koirien vedettävä reki. Tämä sitten pantiin puun juurelle piiloon.
— Nyt tuo minulle, määräsi Dick, mooswan, hirven, raakaa vuotaa, niin myös ah-tékin, karibun, nahkaa, ja wátabia, juurisäikeitä.
Toisiansa vastapäätä istuen, työnsä yli kumartuneina, he rakensivat koiranvaljaita, vahvoja, käytännöllisiä, kestäviä. Siinä syntyi kaulanauha, sukeutui selän yli kulkeva, leveä nahkavyö, raskaat vetohihnatkin valmistuivat. Neljät valjaat laitettiin, sillä Sam aikoi epäilemättä täydentää valjakkoa, ja taas työnnettiin työn tulokset puun oksalle odottamaan.
Jo palasikin Sam pisimmältä matkaltaan, niukoin tiedoin tosin, mutta sitä hilpeämpänä mieleltään, sillä ovelasti oli hän nytkin osannut karkoittaa intiaanien epäluulot. Hänen mukanaan oli jälleen »husky», puoliksi kesy susikoira, ja suuri newfoundlandilaisen näköinen otus. Olipa hän saanut hankituksi hieman teetäkin ja tupakkaa sekä mainion kirveenterän. Kirves etenkin oli arvokas lisä heidän vähäisiin varusteihinsä. Sam antoi tunnustuksensa tehdystä työstä, mutta lähti, vain päivän levättyään, uudelleen liikkeelle.
Teepeen sisäpuolella riippui monias May-may-gwánin Dickin maatessa pyydystämän jäniksen nahka. Suikaleista punottu peite oli jo valmis. Nyt ryhtyi tyttö ompelemaan nahkoja yhteen päällystäen ne villahuovilla. Näissäpä sitten tarkenisi kuka hyvänsä — mitään lämpimämpää et voi kuvitella. Karibunnahasta, johon karva visusti oli jätetty, hän yhdessä Dickin kanssa sommitteli takkeja, huppukaulusniekkoja. Hiipan pääaukon reunusteiksi ommeltiin tuuheita ketunhäntiä, vieläpä se varustettiin kurenauhallakin, jotta saattoi peittää kasvonsa kokonaan, jos halusi. Lapaset laitettiin myskirotan turkiksista ja mukavat, pitkävartiset mokkasiinit sisustettiin jäniksen nahalla. Tukevat nahkasiimaruoskat ja peurannahkaiset pyssykotelot vielä valmistettiin ja sitten olivatkin yksinkertaiset talvivarusteet kunnossa.
Mutta vielä oli muonakysymys järjestämättä. Pakkaskuukausina oli riistansaanti aivan sattuman varassa.
Seitsemän viikkoa oli nyt kulunut Dickin onnettomuuspäivästä. Varovasti ja vähitellen ryhtyi nuorukainen koettelemaan jalkansa kestävyyttä. Huolellinen hoito ja hieronta olivat tuottaneet hyviä tuloksia — nivelessä ei tuntunut mitään sanottavaa jäykkyyttä. Mies voimistui päivä päivältä. Pian saattoi hän jo nilkuttaa jonkun matkaa sauvan varassa. Tosin ei hän vieläkään voinut nauttia liikkumisvapauden suomasta ilosta, mutta kuitenkin kykeni hän jo hiukan harjoittamaan metsästystäkin. Päiväkausia kyykki hän kärsivällisenä lähellä polkua, jota myöten karibut iltaisin saapuivat juomapaikoilleen; uskaltautuipa toisinaan virtaa alas aina lähimmälle putoukselle saakka; joskus tyytyi hän vain istumaan kivellä riistan näyttäytymistä odotellen. Eikä suinkaan suotta — lihavarasto kasvoi kasvamistaan.
He antoivat osan lihasta heti syötäväksi koirille, ja nämä tietysti ahmivat herkkua niin paljon kuin suinkin sietivät. Mutta suurin osa saaliista valmistettiin kuitenkin säilykelihaksi. Rasva erotettiin tarkasti, sitten viillettiin liha ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin päivänpaisteessa. Kuivatut palat survottiin vuorostaan rikki ja sekoitettiin sulatettuun ydinmehuun ja rasvaan. Lämpimänä tämä keitos sitten puristettiin tiiviisiin pikku pusseihin. Melkoinen lihakimpale kutistui tällä tavoin käsiteltynä hämmästyttävän vähiin. Säilykepussit nostettiin vihdoin korkeilla telineillä olevalle lavalle, pois koirien ja petojen ulottuvilta.
Uusi susikoira oli heti joutunut kiistaan Billyn kanssa, mutta Dick Herronin tyydytykseksi piti Billy lujasti puoliaan. Kolmas koira, tuo iso kuvatus, oli narttu, ja sen kanssa tietysti elettiin sulassa sovinnossa. Kun Dick oli riistaa vainoamassa, sidottiin koirat visusti leirin kupeelle, mutta muina aikoina ne saivat kierrellä ympäristössä. Niitä ei kuitenkaan laskettu raivion ulkopuolelle riistaa peloittamaan. Iltaisin istuivat ne tarkkaavan näköisinä toistensa vieressä, odottaen säännöllistä ehtooatriaansa. Miehiä ei leirissä ollut monta, mutta koirat korvasivat tavallaan tämän puutteen. Ne ikäänkuin olivat vahvistamassa rintamaa erämaata vastaan. Tällä puolen oli siis ihmisolento, joka tähän asti koskemattomassa korvessa hioi hyökkäys- ja puolustusaseitaan. Hänen varusteihinsä kuuluivat nuotiot, teltat ja kotieläimetkin. Tuolla puolen taas väijyivät kauhistuttavina salaperäisinä, suunnattomina, tyyninä, koruttomina mahtavat vihollisvoimat. Varhaissyksyn kuulaassa ilmassa tuntuivat verkkaisesti ohi liukuvat päivät vihamielisyyden kyllästämiltä ja ilmitaistelun todennäköisyys paisui paisumistaan.