XVI LUKU.
Puitten lehdet kellastuivat, käpristyivät, putosivat maahan. Korpi muuttui äkkiä äänettömäksi. Suuri hiljaisuus laskeutui kuin huurrehuntu seudun ylle, hiljaisuus, joka tuntui soivan tuhansia metsän säveliä, hauraita ja vihdoin vaimentuvia. Kuolleet lehvät riippuivat liikkumattomina puissa, ilma uinui horteessa, ja päivän himmeä hohde lepäsi viileänä kaiken yllä.
Hiljaisuuteen oli kätketty suuri, salaperäinen tarkoitus; äänettömyydessä piileksi uhkaus. Tämä oli tasapainon silmänräpäys ennen suunnatonta romahdusta.
Silloin tällöin keskeytti hiljaisuuden kumma kohina, eikä tainnut kukaan selittää mitä se merkitsi. Äkkiä saattoi polun poskessa väijyvä mies kuulla kuivien lehtien rapinan, hätäisen melun, odottamattoman äänen, joka jännitti hermoja ja pani sydämen jyskyttämään. Yhtä äkkiä taas hiljaisuus palasi, herkkä, hauras äänettömyys jatkui.
Korvessa tuntui kaikki tapahtuvan varovasti, nopeasti, syöksyttäin, samalla tavoin kuin ampumalinjassa oleva mies etenee suojasta suojaan maastoa hyväkseen käyttäen. Kaikki elävät olennot kuuluttivat lehvistössä olemassaolonsa. Ja vaara väijyskeli niitä hyvällä menestyksellä. Mieskin, astuessaan harvat askeleensa, hämmästyi tavatonta ääntä, jota ne saivat aikaan. Tuntui kuin olisi hän seurannut peräytyvää luontoa täyteen ahdetun salin läpi, tiukujen helistessä joka askeleella. Alituiseen halutti pysähtyä, jotta melu taukoaisi, jotta pysyisi huomaamattomana. Ja jos pysähdyit, lankesi hiljaisuus heti, siinä silmänräpäyksessä, kaiken yli, seuraten kiinteästi kintereilläsi.
Pari punaista oravaa loikkasi kesken kaiken kuusen oksalta toiselle ajaen kiihkeästi toisiaan takaa. Tuo tuntui jo, toden totta, väkivallalta syksyistä rauhaa kohtaan. Tuollainen melske oli loukkaus. Toivoit kärsimättömästi kahinan loppuvan, mutta se jatkui sietämättömänä, raadellen hermoja kuin koiran haukunta öiseen aikaan. Lopulta se tuntui rivoudelta, jumalattomien hurjastelijain mekastukselta, pyhäinhäväistykseltä, tutkimattoman metsän jumalten herjaamiselta. Mutta sitten tuli taas hiljaisuus kuin säilän isku.
Korpi tuntui pysyvän samanlaisena päivästä päivään, mutta kuitenkin oli kumma muutos tapahtunut. Sitä ei voinut millään tavalla määritellä. Joka aamu oli taivas yhtä kaunis, päivä yhtä lempeä, lehvät yhtä kirjavan loistavat kuin edellisenäkin aamuna, mutta joka aamu puuttui myös jotakin sanoin selittämätöntä, joka oli ollut olemassa päivää aiemmin, ja sen sijaan oli tullut jotakin uutta, yhtä vaikeasti kuvailtavaa. Ja viikkojen kuluessa kävivät muutokset vähitellen yhä selvemmin havaittaviksi. Hiljaisuus tuntui lopulta yhä pahaenteisemmältä, erämaan eläjät yhä salaperäisemmiltä. Korpi koveni raudaksi ja kovettuessaan kävi se vieläkin uhkaavammaksi, kauhistavammaksi. Se ei enää torkkunut horroksissa; se oli herännyt ja lähestyi vihollistaan valppaana, ovelana, varovaisena ja valmiina iskemään.
Aamuisin saattoi jo nähdä jäähilettä verkkaan juoksevan joen partaalla. Pakkanen alkoi pureskella sormia. Päivä oli heilahtanut etelämmäksi, yön tunnit olivat venyneet pitemmiksi. Siika oli alkanut hypähdellä joessa.
Mies ja tyttö pyydystivät innokkaasti hopeanhohtoisia kaloja, jotka savustettiin ja nostettiin korkealla keikkuvalle lavalle. Näin saatiin talviruokaa koirille. Juuri eläinten muona muodostikin suuren osan niistä tarpeista, joita etupäässä oli varattava mukaan matkalle.
Dick rupesi jo pysymään pystyssä kainalosauvoittakin. Hän aloitti yrityksensä varovasti ja äreänä. Hänen päätön raivonsa palasi jälleen, kun hänen avuttomuutensa paljastui koko surkeudessaan. Siitä huolimatta hän itsepintaisesti jatkoi kävelyharjoituksiaan ja vähitellen alkoi parantuminenkin edistyä joutuisammin. Jokainen yritys lisäsi lihasvoimaa, notkeutta ja itseluottamusta. Vihdoin hän varmistui siitä, että intiaanien Siikakuukauden saapuessa pääsisi aivan entiselleen. Mutta tämänkin asian totesi hän tyytymättömänä, nuristen. Oli niin tai näin, koskaan ei ollut hyvä.
Kun hänen sitten oli lopulta myönnettävä, ettei jalkaa enää mikään vaivannut, muuttui kuitenkin mieliala äkkiä. Välttämättömän, sokean alistumisen ja kärsivällisyyden aika läheni loppuaan. Valoisammalta tuntui jälleen maailma. Jännitys laukesi. Hän leikki pitkät puhteet koirien kanssa — niistä oli Billy hänen erikoinen suosikkinsa; silloin tällöin pääsi häneltä pieni laulun lurituskin ja välistä huikea vihellys halkaisi ilman. Vihdoin hän eräänä päivänä ykskaks keskeytti työnsä ja katsahti tyttöä kapeilla, hämmentävillä silmillään.
— Tule, Pikku sisko, sanoi hän, menkäämme verkkoja kokemaan.
Tyttö kohotti katseensa, hehkuvan punan lehahtaessa hänen kasvoilleen. Ensi kertaa senjälkeen kun he olivat kohdanneet toisensa intiaanileirillä Missináibiessa, oli nuorukainen käyttänyt tuota tuttua, herttaista nimeä häntä puhutellessaan.
He nostivat verkon, ja kasasivat kanootin puolilleen hopeanhohtoisia kaloja. Dick oli jo saanut takaisin entisen huolettoman tuulensa. Tosin ei tytön läsnäolo näyttänyt häntä suuresti huvittavan, mutta tässä välinpitämättömyydessä ei ollut mitään töykeää, yliolkaista — se ei tuntunut loukkaavalta. Ja tyttö oli hartaan kiitollinen siitä vähäisestäkin ystävällisyydestä, jota hänelle riitti. Hänen kasvoiltaan oli jäykkä, jäätynyt ilme tyyten kaikonnut. Ne uhosivat jälleen veikeätä, viehättävää suloa, mutta nuori mies oli kuin sokea — hänen välinpitämättömyytensä oli aito, eikä äkkinäinen mielialan häilähdys suinkaan johtunut mistään muutoksesta hänen tunteissaan tyttöä kohtaan. Ei, hyvän tuulen synnytti ilo, joka täytti hänen olemuksensa nyt, kun hän tervehtyneenä taas saattoi ajatella Pitkälle taipaleelle lähtöä.
Mutta Sam Bolton, joka samana päivänä palasi omalta pitkältä matkaltaan, huomasi heti May-may-gwánissa tapahtuneen muutoksen. Hän tuli levottomaksi. Kaartaen joen rantaa pitkin lähestyi hän leiriä. Askeleet eivät synnyttäneet mitään ääntä pehmeässä sammalistossa, eikä kukaan hänen tuloansa huomannut. Tyttö oli kumartunut nuotion yli ja kirkkaat liekit valaisivat hänen hehkuvia kasvojaan. Hiljaa hyräili hän vienoa, oman kansansa laulua:
»Mong-o doog-win nin dinaindoon —» »Koskelon korean siiven luulin välkkyvän aallokossa. Taisipa ollakin sulhoni mela, joka kimmelsi kuutamossa.»
Heti senjälkeen kohotti hän katseensa ja huomasi vanhan metsänkävijän.
— Pikku isä, huudahti hän riemukkaasti.
Nuorukainenkin keksi samassa tulokkaan ja kompuroi ulos wigwamista.
— Hei, vanha mörökölli! luikkasi hän. — Luulimme, ettet ensinkään ilmestyisi takaisin. Katsohan, mitä olemme saaneet aikaan. Arvelin jo vähin sinun jääneen metsiin makailemaan työnteosta päästäksesi. Mistä sinä tuon koiran olet varastanut?
— Heipä hei, Dick! tervehti Sam, vapautuen kantamuksestaan. — Olen aikalailla väsynyt. Sanohan tytölle, että kiiruusti laittaa minulle hiukan haukattavaa.
Hän nojautui, silmät puoleksi ummessa, seetrin runkoon, yhtäkaikki eloisana ja valppaana. Leirin ilmapiiri hämmensi häntä. Ja Dick… Samista tuntui yhtäkkiä, että hän kernaammin olisi kohdannut vanhan, äreän Dickin, kuin tämän hilpeän nuorukaisen.
Monta sanaa ei vaihdettu ennenkuin ateria oli päättynyt ja piiput täytetty. Vihdoin kysyi Dick:
— No, missä sinä kävit ja mitä sait tietoosi?
Sam vastaili lyhyesti, kertoillen matkastaan. Hän selitti nyt käyneensä tämän seudun kaikki metsästyspiirit, yhtä ainoata, Kenógamin toisella puolella olevaa, lukuunottamatta. Mitäkö hän oli keksinyt? Ei mitään. Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei ollut mitään erikoista keksittävissäkään.
— En tietysti voi taata intiaanien kaikkien tiedonantojen todenperäisyyttä, sanoi hän, mutta riistapoluilla ja metsästysleireillä tekemieni havaintojen perusteella saatoin kyllä päätellä, montako miestä kulloinkin oli ollut koolla, ja olen varma siitä, että näin keräämäni tiedot heidän lukumäärästään myös pitävät paikkansa. Koiran sain käsiini Leftfoot-järven tuolta puolen. Tuleppas tänne, peni!
Eläin löntysti lähemmäksi, nuokuksissa ja silmät verestävinä. Se oli valtava, musta, parkittu peto. Merkillisen ryppyinen kuono ja pitkät, lerppuvat korvat tekivät sen perin oudon näköiseksi.
— Vahva poika, mutta pirun näköinen, huomautti Dick. — Ja mitenkähän se aikoo tareta noin lyhytkarvaisena?
— Se on jo viettänyt talven täällä, ilmoitti Sam. — Kush, pane pitkällesi tuonne!
Pään ja korvien joka askeleella heilahtaessa paarusti koira lähemmäksi May-may-gwánia, joka kaikessa rauhassa piti seuraa hurtille jonkun matkan päässä miehistä.
— Mitä Kenógamiin tulee, jatkoi Sam juttuaan, on se kahden viikon matkan takana, jos nimittäin käytämme koiravaljakkoa. Ja näillä main on se viimeinen mahdollinen paikka, josta meidän kannattaa miestämme etsiä. En uskaltanut kysellä liian paljon, niin etten tiedä muuta kuin sikäläisten metsästäjien lukumäärän. Neljä perhettä siellä on ja lisäksi joku yksinäinen saalistaja, sen verran sain urkituksi. Meidän on odotettava lumen tuloa täällä. Ellemme sitten löydä ukkeliamme Kenógamin seuduilta, on meidän parasta painua Nipissingin puolelle.
— Hyvä on, sanoi Dick.
Vanhempi mies kyseli senjälkeen yhtä ja toista varuksista ja muonavaroista, kunnes vähitellen pääsi asiaan, joka erikoisesti hänen mieltään askarrutti.
— Kaikki sujuu kyllä hyvin, sanoi hän, niinkauan kuin ei ole mitään erityistä hätää ja riista riittää. Ja mikäpä olisi ollessa, jos saisimme Jingossin yllätetyksi tai kierrokseen? Mutta oletappa, että hän haistaa palaneen käryä ja livistää. Kuinkas silloin? Syntyy varmasti kova kilpajuoksu, poikaseni, jossa tarvitsemme kaiken sisumme. Meidän on siirreltävä kinttuja kevyesti ja nopeasti, ja varmasti silloin myös tarvitsemme joka ainoan ruuanpalan, jonka vain saamme hankituksi.
Nuorukaisen silmät loistivat ja sieraimet värähtivät hänen kuvitellessaan tällaista leikkiä.
— Totta maar me hänen tiensä pystyyn saamme! huudahti hän.
— Hyvä, virkkoi eränkävijä, mutta — ja hänen silmänsä kapenivat — mitenkä käy tytön?
Dick ei osoittanut mitään närkästymisen merkkejä, vaan virnisti leveästi:
— Mitenkö käy? Siten kuin olen ennustanut. Taidat olla huolissasi sen takia.
Vanha mies vaikeni puolittain tyytyväisenä. Hetkistä myöhemmin sai hän tilaisuuden puhutella May-may-gwánia.
— Onko kaikki hyvin, Pikku sisar? kysyi hän.
— Kaikki on kunnossa, vastasi tyttö. — Olemme valmistaneet parkat, reet, lumikengät, huovat, ja lisäksi olemme hankkineet paljon syötävää.
— Entä Jibiwanisi?
— Hänen jalkansa on melkein terve. Eilen hän käveli aina Isolle lammikolle asti ja takaisin. Tänään, tänä iltanakin, Pikku isä, on paha henki poistunut hänestä ja hänen mielensä on iloinen.
Vanha mies vaihtoi keskustelunaihetta.
— Pikku sisar, sanoi hän, kohtapuolin lähdemme talvitaipaleelle. Mahdollisesti on meidän kuljettava hyvin nopeasti, Ehkäpä tulee ruuastakin puute. Eikö olisi parempi, ettet lähtisi mukaan?
Tyttö katsoi häntä silmiin.
— Aavistin teidän sanovan niin. Olen kuullut keskustelunne kohtaamienne ojibwa-miesten kanssa. Olen nähnyt matkavalmistuksenne. En ole erehtynyt. Te ette suinkaan ole etsimässä paikkaa talviasemia varten. En tiedä, mitä haette, ja ymmärrän, että haluatte salata matkanne tarkoituksen. Koska ette ole siitä mitään virkkaneet, käsitän, että haluatte pitää sen minultakin salassa. En ollut selvillä näin paljosta, kun jätin Haukemahin ja hänen kansansa, mikä muuten oli tyhmä teko. Mutta tehdyksihän se tuli — minkäpä sille taitaa? Tekemättömäksi sitä ei saa. En voi enää palata Haukemahin kansan luo; he tappaisivat minut. Mihinkäpä muuannekaan osaisin lähteä? En tiedä missä oma kansani oleskelee.
— Minne luulet joutuvasi, jos jäät minun seuraani? kysyi Sam uteliaana.
— Te tulette turkiskomppanian talosta. Sanoitte intiaaneille lähteneenne Winnipegistä, mutta se ei ole totta. Kun olette saaneet tehtävänne suoritetuksi, palaatte jälleen komppanian talolle. Siellä voisin ryhtyä esim. jonkun komppanian virkamiehen taloutta hoitamaan.
— Mutta sinä et voi lähteä mukaan talviselle taipaleelle, väitti Sam.
— Olen vahva; jaksan hyvinkin pysyä mukana.
— Meidän on ehkä pidettävä kovaa kiirettä.
— Niinkuin vihollista takaa-ajettaessa, sanoi tyttö tyynesti. — Hyvä. Koetan pysyä kintereillänne. Ja jos niin kävisi, etten jaksaisi teitä seurata, jätän teidät nurkumatta.
— Entäs ruokavarat? penäsi Sam edelleen.
— Huomatkaa, Pikku isä, vastasi May-may-gwán, olen varustanut mukaan runsaasti syötävää; olen ahertanut kovasti. Olen kokenut ansoja, nostellut verkkoja, ommellut kaikenlaista vaatetta ja hoitanut Kotkansilmää. Ellei minua olisi ollut, Pikku isä, olisivat teidän matkanne jääneet tekemättä. Olette siis voittanut kokolailla aikaa.
— Totta, myönsi Sam.
— Kuulkaa, Pikku isä, ottakaa minut mukaan. Ajan koiravaljakkoa, rakennan leiriä, keitän ruokaa. Koskaan ette saa kuulla minun valittavan. Jos ravinnosta tulee puute, luovun omasta osastani. Sen lupaan.
— Uskon sinua, myönteli metsänkävijä, mutta sinä unohdat, että tulit seuraamme vapaaehtoisesti, meidän pyytämättämme. Parempi olisi sinun lähteä Missináibieen.
— Ei, vastusti tyttö.
— Jos luulet Jibiwanisin ottavan sinut vaimokseen, niin erehdyt, sanoi
Sam töykeästi.
Tyttö ei puhunut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.
Vihdoin sanoi hän vielä kerran kuin varmemmaksi vakuudeksi:
— Turkiskomppanian talon väen minä tunnen.
Sam lopetti keskustelun lupaamalla ajatella asiaa.
Dick ei voinut havaita mitään puolustettavaa tytön aikeessa. Hän ei edes huolinut keskustella koko asiasta, vaan antoi ymmärtää, että hän puolestaan oli sanoutunut irti kaikesta vastuusta; vieläpä näytti Samin pula häntä hienokseltaan huvittavankin.
— Saat sinä urakan, kun rupeat nipottamaan naista mukanasi Pohjan perille, huomautti hän tärkeästi. — Luonnollisestikaan emme voi jättää häntä tuuliajolle tänne — en soisi koirallekaan sellaista kohtaloa — mutta minusta tuntuu, että varsin hyvin voisimme jättää hänet Missináibieen, ja päästäksemme hänestä kannattaisi meidän kyllä poiketa sen verran suunnastamme.
— Niin, enpä tiedä… epäröi Sam. — Luonnollisesti…
— Oh, ota hänet mukaan vain, jos haluat. Sinun lystisi, sinun murheesi. Näytät varsin ikävöivän hankaluuksia. Ja niitä syntyy. Sano minun sanoneen.
Noiden kahden miehen suhtautumisesta tähän kysymykseen kävi selvästi ilmi, että Sam alusta pitäen oli ottanut suuremman vastuun kannettavakseen. Ja vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, päättikin ottaa tytön mukaan. Saattoihan hänestä olla apua. Sitäpaitsi ei todennäköisesti jouduttaisi pitämään kovinkaan kiirettä.
Ilma kävi yhä kylmemmäksi. Luoteesta purjehti raskaita pilviä ja raaka tuuli viuhui vihaisena korven yli. Oksaholvin alla jäätyi maa möhkäleiksi, jotka eivät enää sulaneet. Kellastuneet lehdet, jotka äsken olivat rapisseet puissa, kohmettuivat liikkumattomiksi. Viluinen oli viima, joka vihelsi oksissa ja pelmusi pyörteinä puitten pakkasenpuremia latvoja kiskoen. Kylmät, pienet laineet nuoleksivat ohutta rantajäätä veden partaassa ja uomassa virtasi vesi mustana. Joku outo lintu lehahti ohi kuin lehvä tuulessa, huhuten seudulle hyisen hyvästinsä. Erämaa tuimeni teräkseksi.
Pienen leirin asujamet odottivat. Joka aamu oli Dick jo aikaisin jalkeilla taivaanmerkkejä tähyilemässä, tutkimassa rantaäyräästä ulkonevaa, aina laajenevaa jääpeitettä, joka kohta iskisi kyntensä jokeen, pannakseen sen kahleisiin. Kylmä nipisteli kiukkuisesti hänen paljaita sormiaan, mutta silläkös nyt väliä. Jalka oli melkein entisellään, ja kärsimättömänä hän jo odotteli matkalle lähtöä, päästäkseen näkemästä putousta, joka oli hänet voittanut — tosin hetkeksi vain. Hänen mielensä keveni sitämukaa kuin lähtöpäivä lähestyi. Olisi ollut perin vaikea tuntea tätä hymyilevää poikaa samaksi ärtyneeksi, pahansisuiseksi mieheksi, joka koko kesäajan jörötti aamusta iltaan. Hän oli hieronut ystävyyttä kaikkien koirien kanssa — hurjat susikoiratkin olivat kesyyntyneet, niin että rajusti muristen ja vastahakoisuutta teeskennellen antautuivat temmellykseen, jopa sallivat kiskoa itseään hännästäkin. Narttu oli saanut nimekseen Claire; pitkäkorvainen totteli Mack-nimeä, joka oli sille annettu, koska se jollakin murheellisella tavalla muistutti kaupanhoitaja MacDonaldia; toinen susikoirista kastettiin »silmiinpistävistä syistä» Wolfiksi [wolf = susi. — Suom.]; toinen oli, kuten jo on kerrottu, nimeltään Billy. Dick huolehti niiden ruokkimisesta. Aluksi tarvitsi hän usein lyhyttä, lujaa ruoskaansa, mutta vähitellen hänen suorastaan ihmeellinen taitonsa päästä eläinten suosioon helpotti työtä, ja lopulta kyyhöttivät hurtat rauhallisina rivissä, vuoroaan odottaen.
Yhä vahvistuvan jääkuoren vuoksi kävi kanootin käyttäminen kalastuksessa vihdoin mahdottomaksi. Vene laahattiin senvuoksi maihin ja sijoitettiin, pohja ylöspäin, kahden puun väliin. Satoi vähän lunta, joka kuitenkin heti kasaantui kuoppiin ja koloihin. Lämpömäärä aleni yhä. Vankemmat vaatteet oli puettava ylle. Jääsilta joen yli alkoi jo kantaa, ja myöhään eräänä iltana saapui lumi luoteisen siivillä. Kaiken yötä ulvoi myrsky tutisevan majan vaiheilla. Vielä seuraavan päivänkin lumi pelmusi ja porotti, myrskyn viskelemänä hurjassa leikissä tuiskien. Ja sitten räjähtivät yhtäkkiä tähdet palamaan taivaalle, kylminä ja loistavina. Korpi tarvitsi vain vaivaiset neljäkolmatta tuntia haahmoa muuttaakseen. Talvi oli tullut.