XVII LUKU.
Pohjolan hyytävän kylmän, tähtikirkkaan aamun autiudessa kuormasivat kolme eränkävijäämme rekensä ja valjastivat koiransa. Nahka oli pakkasessa kohmettunut jäykäksi ja koirat näyttivät levottomilta. Solmun sitominen tuntui melkein mahdottomalta. Pistävä kipu kihelmöi sormissa, kipu, joka syöpyi yhä syvemmälle, kunnes se kosketti paljaita, ärtyneitä hermoja. Jokainen jäykkä, kömpelö liike merkitsi uutta tuskaa. Aika ajoin piti paukutella käsiä yhteen, etteivät ne paleltuisi. Mutta hetkistä myöhemmin pakotti jo uusi punainen kidutus sormenpäitä. He häärivät äänettöminä, nuo kolme, liikkuen nopeasti, tietoisina siitä, että tämä kärsimysten hetki toistuisi joka ainut aamu koko pitkän talvimatkan ajan. Tällä tavoin tervehtisi Pohjola heitä joka päivä, kättä lyödessään julmasti puristaen heidän sormiaan ikäänkuin niiden voimia koetellakseen.
Varusteitten ja huopakääröjen yli vedettiin nahkapeite, joka pauloitettiin reen syrjiin. Viimeiset vastahakoiset solmut solmittiin. Billy vilkaisi isäntiinsä, ja käsittäessään, että kaikki oli kunnossa, nousi se jaloilleen. Dick sovitti taitavasti jalkansa lumikenkiin ja Sam, joka jo odotti lähtövalmiina, viuhautti lujaa ruoskaansa. Tyttö tarttui tanakasti reen ohjaustankoon.
— Us, us matkaan! usutti Sam.
Koirat painautuivat eteenpäin hihnoja vasten, reki irtaantui ja lähti liikkeelle.
Ensin oli kummulta päästävä alas jokiäyräälle. Dick ja May-may-gwán tarrautuivat lujasti reen laitoihin, Samin taitavasti ja ketterästi ohjatessa koirajonoa. Reki heilahti hiukan penkereen syrjällä ja suhahti sitten alas rannalle. Miehet riippuivat perässä, koirien syöksyessä päistikkaa eteenpäin. Sakea lumipilvi pöllähti ilmoille ja joen tasaiselle, valkealle jääpeitteelle ilmestyi kahdeksan tummaa täplää: Pitkän taipaleen tarpojat olivat aloittaneet matkansa.
Dick ravisteli itseään ja kahlasi koirien luo.
— Us! Us! kiihdytti Sam menoa.
Dick polskutti tasaisesti eteenpäin pehmeässä lumessa, laskien koko ruumiinsa painon vuoroin kummallekin jalalle. Hän liikutteli lumikenkiään osaavasti ja eteni hyvää kyytiä huolimatta siitä, että joka askeleella upposi syvälle untuvanpehmeisiin nietoksiin. Tällä tavoin aukaisi ja tasoitti hän tien koirille, jotka hölkyttivät jälestä, kuonot alhaalla ja leuat lerpallaan. Sam ylläpiti vauhtia ja järjestystä koirajonossa kahdella pitkäsiimaisella piiskalla, ja May-may-gwán ohjasi rekeä.
Talvisen aamun kuolleessa hiljaisuudessa liikkui pieni matkue kuin kumma haamujono. Outo, himmeä loiste, joka tällä hetkellä näytti heijastuvan lumesta, riitti vain heikosti valaisemaan valkean aavan poikki pyrkiviä matkamiehiä. Tietä aukova mies, joka kumarassa ponnisteli eteenpäin, ruumiin heilahtaessa säännöllisesti kuin kellon heiluri; susien näköiset koirat, jotka vaivattomasti lönkyttivät perässä, niiden ammottavat kidat ja lunta viistävät, roikkuvat kielet; vieressä tarpova mies, reen matala, musta muoto, ja sen jälessä taivaltava olento kuvastuivat kaikki epämääräisinä, tummina varjoina vaaleampaa taustaa vasten.
Oudoilta tuntuivat heikot äänetkin. Lumikenkien unelias trunts, runts, runts, elävien olentojen hengitys, ja reen jalasten kitinä kantautuivat korviin utuisina ja sekavina. Miten kummasti ne erosivatkaan talviaamun äänettömyydestä…
Dickistä alkoi tuntua lämpimältä, kun hän kymmenisen minuuttia oli kiivaasti puskenut tietä toisille. Sormet lakkasivat kapinoimasta. Jokainen hengähdys hulmahti höyrynä ilmaan, ja muuttui heti huurteeksi. Hän vapautti päänsä huppukauluksesta käsittäessään, että höyryävä hengitys piankin jäädyttäisi nahan, joka sitten paleltaisi kasvoja. Liikkuessaan kiivaasti ei hän tuntenut mitään kylmyyttä. Tuokion kuluttua olivat hänen kulmakarvansa ja silmäripsensä jo aivan huurteessa ja vähitellen tunkeutui hiki läpi puvun, joka kangistui ja kävi valkoiseksi, niin että hän aamun kääntyessä päiväksi yhä enemmän alkoi muistuttaa suurta, valkoturkkista eläintä.
Aukealla joella oli kulku verrattain helppoa. Ohjaushihnaa tuskin tarvittiinkaan, ei ainakaan usein. Kun piti väistää jotakin railoa tai kuoppaa, luikkasi Sam varoituksen Billylle, johtajakoiralle:
— Hooi, Billy!
Ja siinä silmänräpäyksessä kääntyi Billy oikealle. Tai:
— Chac, Billy!
Ja Billy törmäsi vasemmalle, välttääkseen viuhuvaa ruoskaa, joka muuten olisi muistuttanut siitä, että isäntää oli toteltava.
Kun Billy kääntyi, kääntyivät muutkin koirat. Claire, joka oli kestävä ja älykäs, palveli varsinaisena vetokoirana. Milloin kääntyminen ei ottanut oikein onnistuakseen, tempaisi Claire kiukkuisesti reen nokkaa sivuun. Myöhemmin, kun päästäisiin metsiin, missä kulku oli paljon vaikeampaa, joutuisi koirien älykin kovemmalle koetukselle.
Jo koitti päivä. Harmaa maailma kirkastui äkkiä. Ohut pakkasusma, joka tähän asti oli ollut näkymättömissä, loihti näinä muutamina valoisina hetkinä esiin kummia harhanäkyjä. Miljoonat jääprismat syttyivät palamaan, säteiden niihin taittuessa. Joka suunnalla huikaisi silmiä lukemattomien jalokivien säihky. Ja avaruudessa läikähteli hienolta, hataralta harsolta näyttävä, rusottava, savunkarvainen, sahraminkeltainen auer.
Matkamiesten mieliala kohosi auringon kera, kuten Pitkällä taipaleella aina. Dick pidensi askeleitaan, koirat painuivat hihnoja vasten, Sam suoristi hartioitaan, tyttö heilautti kahta reippaammin ohjaushihnaa. Nyt oli kaikki lämmintä, valoisaa ja kaunista. Tähän aikaan päivästä ei vielä väsyttänyt, ja ensi harmeistahan oli jo päästy.
Mutta vähäistä myöhemmin Dick sai tarpeekseen. Koiratkin pysähtyivät.
Oli lepohetken aika.
Kymmenisen minuuttia siinä puhallettiin ja sitten Sam kävi matkueen etunenään, Dickin ottaessa ruoskan hoitoonsa. Nuorukaisen lihakset, jotka sairauden aikana olivat päässeet veltostumaan, särkivät julmasti. Varsinkin nivuset ja säärilihakset tuntuivat nopeasti rasittuvan.
Dick oli oikein iloinen saadessaan taas astella valmiiksi tallattua tietä.
Aurinko kellotteli yhä taivaanrannalla, mutta kylmyyttä se ei pystynyt karkoittamaan. Niinkauan kuin matkaajamme olivat kiivaassa liikkeessä, pysyivät he miten kuten lämpiminä, mutta heti kun pysähdyttiin, vaikka vain tuokioksikin, värisytti heitä vihainen vilu. Ja upottavat nietokset vaikeuttivat nekin kulkua — aluksi vähän, mutta lopulta yhä enemmän ja enemmän. Askeleet alkoivat tuntua raskailta. Eränkävijäin polkumylly oli muuttanut vain näköään, itsepintainen kärsivällisyys oli jälleen tarpeen.
Puolipäivän maissa he pysähtyivät suojaisessa metsässä. Koirat ankkuroitiin perin yksinkertaisella tempulla: reki vain väännettiin kyljelleen. Kuivista kuusen ja männyn oksista rakennettiin vähäinen nuotio, sulatettiin ykskaks lunta kattilassa ja käden käänteessä saatiin teevesi kiehumaan. Syötiin liekeissä käristettyä karibunpaistia ja juotiin palan paineeksi höyryävää teetä. Ja seuraavassa hetkessä oltiin jälleen matkaa jatkamassa.
Ystäviemme Innostus ja touhukkuus oli jo tipotiessään. Aurinkokin painui aina alemmaksi.
Kaikki tuntui väsyvän, uupuvan. Miehet ja tyttö jatkoivat matkaansa kuin horroksissa. Päivänvaloa riitti vain kolme tuntia, mutta raskaalta tuntui jo pelkkä ajatuskin, että tuo aika oli vietettävä polkumyllyssä; vielä raskaammilta tuntuivat noina tunteina askeleet, ja melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia vaati vaellus loputtomassa ehtoopimeydessä. Kääntyi siinä mieli apeaksi. Pohjola tiukensi otettaan, ja pieninkin lisäpuristus tuntui luihin ja ytimiin; kirvelipä kipeästi aivan joutavanpäiväinen pakkasen kiristyminen, tuskalliselta tuntui jo muutaman lumihiutaleenkin paino. Heidän silmäinsä eteen nousi näkyjä vielä synkemmästä, harmaammasta masennuksesta; yksinäisyydentunne kasvoi kasvamistaan; aavikon tuulet alkoivat soida. Suuri vihollinen tiesi, ettei tämä kaikki vielä miehiä pystyisi pysähdyttämään, mutta tällä tavoin se, vähän kerrallaan, heitä heikonsi, jäyti heidän voimiaan, pakoitti heidät raatamaan, voidakseen vihdoin, kun hetki oli käsissä, heidät, heiveröt, musertaa. He pitivät tunteensa salassa, ja puskivat entistä lujemmin niitä lukemattomia pikku sormia vastaan, jotka yrittivät heitä tyrkkiä takaisin.
Jo kierähti päivän kehrä taivaanrannan taa, jättäen vain kapean hämyvyön jälkeensä.
— Chac, Billy! varoitti Sam, joka jälleen heilutti ruoskaa.
Tylsänä, uupuneena kääntyi pikku matkue vasemmalle. Kuusimetsikössä riippui lumi paksuna, raskaana puitten oksilla. He kääriytyivät kylmään pimeyteen kuin kosteaan huopaan. Tuuli, joka katosi päivän mukana, pudisti mennessään lumisia puita ja ulvoi valittaen niiden latvoissa.
Tienoo kääriytyi tiheään, tukahuttavaan harmauteen. Tämä oli päivän toinen peloittava hetki, hetki, jolloin väsyneen, masentuneen, kohmettuneen matkamiehen oli ryhdyttävä majaa rakentamaan korpeen.
Reki käännettiin jälleen kyljelleen. Dick ja May-may-gwán riisuivat lumikenkänsä ja rupesivat, käyttäen niitä lapioina, luomaan lunta syrjään. Sam etsi käsiinsä kirveen ja lähti polttopuita kokoamaan. Hän pienensi palikoita varovilla iskuilla, sillä ankarassa pakkasessa oli teräs käynyt hauraaksi kuin lasi.
Pian saatiinkin syntymään korkeitten lumivallien suojaama vähäinen aukeama, ja nuoret kiiruhtivat nyt riipimään palsamikuusen oksia, peittääkseen sitten kylmän maapohjan havumatolla. He riisuivat koirat valjaista ja hilasivat reen erääseen aukeaman soppeen, kasaten oksia päälle, jotteivät eläimet päässeet peurannahkapeitettä jyrsimään. Samassa sakeni jo hämärä pimeydeksi.
Mutta jopa palasi Samkin puukantamuksineen, ja hetkistä myöhemmin istuivat kaikki kolme nuotion ääressä. Ensimäinen kirkas liekki leimahti ilmoille, ja varjot alkoivat kisailla hankiseinissä. Hiljaa kaikkosivat vihaiset henget, joiden kanssa oli oteltu pitkän päivän loputtomina hetkinä.
Leiri saatiin pystyyn muutamassa siunaamassa; Roihussa lämmitettiin jokunen oksan nenään pistetty jäätynyt kala. Ne jaettiin sitten koirille niin, että kukin näistä sai pari kalanvonkaletta pureksittavakseen. Vesi kiehui kattilassa. Liha pihisi hiilillä. Suipoksi vuollusta jääpuikosta tippui juomavettä kuin hanasta. Lumivallit näyttivät rusottavan loimussa. Ne heijastivat lämpöä vallan mainiosti, vaikka eivät itse lämmenneet. Hauska pihinä ja sihinä, porina ja räiskinä täytti tuon korven ympäröimän, valaistun pikku sopen. Matkamiehet lepuuttivat lopen uupuneina särkeviä jäseniään, ehtooateriansa valmistumista odotellen. Ja koiratkin vartosivat annostaan kärsivällisinä, nauttien liekkien lämmöstä kuonot koholla. Ainoastaan Mack, luppakorva, joka lyhytkarvaisena oli enemmän alttiina kylmyydelle, vaikka se samalla oli muita karaistuneempi, paneutui kyljelleen, ojentaen käpälänsä nuotiota kohden. Kaikki pysyivät ääneti — väsymys oli niin suuri, ettei kukaan jaksanut päätänsä liikahuttaa. Vihdoin viimein Dick nousi ja irroitti oksasta ensimäisen kalan. Tuossa tuokiossa oli joka ainut koira jalkeilla. Niiden silmät kiiluivat keltaisina, kuola tippui suupielistä, ja himokkaina lähestyivät ne miestä, joka riiputti kalaa korkealla päänsä yläpuolella, silloin tällöin antaen tukevan potkun riiteleville eläimille. Sam haki vielä ruoskankin avuksi. Sitten jaettiin kalat: kaksi kullekin koiralle. Hurtat sieppasivat kukin osuutensa, vetäytyivät erilleen, ja hotkaisivat kiireesti annoksensa, palatakseen sitten ylimääräisen annoksen toivossa tai yrittääkseen ryöstää jonkun nokareen toverilta. Hetken siinä juoksenneltuaan, muristuaan ja nuuhkittuaan, istuutuivat ne jälleen toistensa viereen torkkumaan.
Illastettuaan rupesivat matkamiehemme melkein heti hankkiutumaan levolle. He korjasivat nuotiota ja ripustivat mokkasiininsa kuivamaan loimun eteen. Yöksi vedettiin lämpimämmät, tuuheakarvaiset mokkasiinit jalkaan. Makuupussit kääräistiin auki ja kukin kömpi omaansa, peittäen päänsäkin huppuun. Tällä tavoin, puoleksi tukehtuneena, voi nukkua vasta pitkän »harjoittelun» jälkeen. Pohjolassa on kuitenkin tämäkin temppu opittava, sillä se on ainoa keino edes joltisenkaan lämmön säilyttämiseksi, ja sitäpaitsi suojelee se kasvoja paleltumasta. Pian nukkuivat miehet ja tyttö uupuneen sikeää unta.
Heti koirat syöksyivät pystyyn kuin käskyn saaneina, ryhtyen leiriä tarkastelemaan. Mikään ei ollut liian vähäpätöistä niiden tutkittavaksi. Billy keksi ruuanrippeen ja sai kohta ruveta saalistaan suojelemaan pitkäkorvaisen hurtan ja toisen susikoiran vikkelältä hyökkäykseltä. Tappelevat eläimet kieriskelivät toistensa ylitse ja alitse, näykkien ja purren, herättäen metsän uinuvat kaiut, ja tallaten nukkuvia, jotka eivät liikahtaneetkaan. Sillävälin Claire, sotkeutumatta ollenkaan rähäkkään, ahmaisi suihinsa tuon mitättömän suupalan, joka metakan aiheutti. Vähitellen siinä tappelukin asettui. Koirat kaivoivat kukin kuoppansa lumeen, käpertyen siihen makuulle, häntä kierrettynä kuonon ja etukäpälien yli. Vain Mack, ryppykuono, luppakorva, jolle tämmöinen suoja pakkasta vastaan ei riittänyt, tunkeutui rohkeasti nukkuvien isäntiensä väliin.
Hehkuva hiillos tummeni, hajosi tuhaksi. Käsi kädessä hyökkäsivät vilu ja pimeys leiriin. Liekkien sammuessa kuvastuivat lumiset pensaat ja sahalaitainen metsänreuna hehkun läpi tummina tähtitaivaan taustaa vasten. Se vähäinen, keinotekoinen tohina, jolla miehet olivat kuvitelleet tuoneensa elämää erämaahan, kuoli pois korven keskeytymättömässä syleilyssä, ja pian levittäysi taas autiuden rauha metsien mahtavaan pyhättöön. Nuotion hiilloksesta kuului viimeinen heikko rasahdus. Vähäistä myöhemmin kantautui etäältä uusi, outo ääni, räiskähtelevä rätinä. Ja yhtäkkiä syttyivät taivaalla huikaisevat, sädehtivät, loistavat revontulet palamaan.