XVIII LUKU.
Päivää paria myöhemmin joutui Dick peloittavan mal de raquetten kynsiin, taudin, joka aikaansaa sietämättömiä tuskia polven alapuolella olevissa säärilihaksissa, ja joka pani hänet kouristuneena kietoutumaan huopiin. Tämä oli suoranainen seuraus hänen pitkäaikaisesta toimettomuudestaan. Varovaisimmatkin liikkeet aiheuttivat kovia kärsimyksiä, mutta kuitenkin pyrki hän, pohjolan ankaraa lakia noudattaen, eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin kykeni. Pieninkin polven taivutus aiheutti viiltävää kipua nivusissa, aivan kuin olisi niitä raastettu veitsellä; nilkkaan jos nojasi, rääkkäsi tuska pohkeita ja repi jänteitä, kunnes vihdoin jalka tuntui miltei irtaantuvan ruumiista. Illalla oli mies kuolemanväsynyt ja vaipui pakostakin uneen, mutta levottomana hän sitten tuntikausia vääntelehti tuskissaan, valitti ja voihki, mutisten hourailevan käsittämättömiä sanoja. Välistä riisui hän tulen ääressä jalkineensa, ja Sam sai silloin sitoa halaistun lastan särkevien lihasten päälle. Tämä keino oli opittu intiaaneilta ja se vähän auttoi. Mitä kouristuksiin tulee, saivat ne vapaasti temmeltää miten halusivat. Matka oli jo ehtinyt lyhentyä tuntuvasti, kun nuorukainen vihdoin alkoi osittain toipua, mutta vaikka sitten pahin olikin ohi, palautuivat tuskat vielä monta kertaa, varsinkin pitkien marssien jälkeen.
Lähipitäen kymmenen viikkoa taivalsi matkue Kabinikágamin seutuja. Toisinaan suorittivat he pitkiä päivämatkoja; joskus tekivät leirin, saadakseen metsästää jonkun päivän; välistä taas pohjan perien ankarat myrskyt ajoivat heidät suojaan, ja hautasivat kaameasti ulvoen heidät lumeen. Tuulikin teki heille vastarintaa. Ensin se ei suuresti haitannut, mutta ajanmittaan se uuvutti heidät pahanpäiväisesti. Lumirakeet pistelivät lakkaamatta heidän kasvojaan, märät silmäripset kiusasivat heitä alituisesti, yötä päivää painoi vastarinta. Outojen äänten humina soi keskeytymättä heidän korvissaan, hämmentäen heidän aistinsa niin, että esim. välimatkan arvioiminen kävi kovin työlääksi. Ja tuulen mukana tuli levottomuus, joka tarttui miehiin, koiriin ja metsän eläimiinkin. Se raateli hermoja, uuvutti. Eikä se kuitenkaan ollut suurimpia niistä lukemattomista vastuksista, joita Pohjola heidän tielleen asetti.
Päivätkin alkoivat lyhetä. Aurinko sukelsi esiin näköpiiristä, jossakin kaukana etelän suunnalla, solahtaakseen tuokion kuluttua takaisin, ikäänkuin olisi joku tempaissut sitä näkymättömästä nyöristä. Vähän aikaa se pilkisteli puitten lomitse, mutta suurta iloa ei siitä ollut, lämpöä ei senkään vertaa. Aikaisin, ehtoopuolelle käännyttäessä, se jo laski, heittäen hangille pitkiä, verenkarvaisia varjoja, jotka vähitellen hyytyivät harmaiksi. Ja auringon tilalle kohosi taivaalle kuu, etäisenä ja viluisena, kuolleena kuin valkoinen maailma, jota se korkeudestaan katseli.
Ankarassa pakkasessa paukahtelivat puut lakkaamatta. Kylmyys oli jo aikoja sitten avaruudesta puristanut viimeisetkin kosteuden pisarat. Ilma oli kirkas, kova kuin jää, loistava kuin tähdet. Kuu, tähdet, maa ja koko taivas kimmelsivät kuin kiilloitettu teräs. Lumi peitti tienoon paksuna katteena. Idässä hulmusi huurre kuin savupilvi. Leirituli ei jaksanut sulattaa nietoksia kauempaa kuin parin askeleen päästä.
Ja kuitenkin pelasti tuli yksin nämä ihmiset joutumasta vihollisen uhreiksi. Jos Sam hetkeksi kumartui korjaamaan lumikenkänsä hihnaa, tuntui pystyyn ojentuminen tukalalta — kylmyys oli jo ehtinyt kangistaa jäseniä. Ellei Dick, riisuttuaan lapasensa saadakseen piippuunsa tulta, onnistunut sytyttämään tupakkaa heti ensi yrityksellä, oli hänen heti jälleen kiskottava kinnas kouraan ja hierottava sormiaan lujasti, ja vasta senjälkeen yritettävä uudelleen; muuten paleltuivat hyppyset auttamatta. Oli liikuttava, alituisesti liikuttava, jos mieli estää verta jäätymästä suonissa näinä muutamina kylmimpinä päivinä, kunnes jälleen voitiin pystyttää leiri ja rakentaa nuotio, joiden turvissa saattoi taistella valkoista kuolemaa vastaan.
Tämä oli henkien maa. Lukuunottamatta muutamia hetkiä keskipäivän aikaan, saivat matkamiehemme taivaltaa pimeän maailman synkeydessä, varjojen valtakunnassa. Pitkää hämärää seurasi pitkä yö hohtavine tähtineen, kuolleine kuineen, yliluonnollisine revontulineen Askensataneessa lumessa näkyi eläinten jälkiä, mutta elävää olentoa ei näkynyt missään. Vain riekon helmisilmä heitä tirkisteli, linnun valkean höyhenpeitteen kadotessa ympäröivään lumeen. Vikkelästä kärpästä ei voinut eroittaa muuta kuin mustan hännänhuipun. Suuremmatkin eläimet, kuten karibu ja hirvi, olivat joko käyneet likaisen harmaiksi tai aivan huurteen peittämiksi. Oli melkein ällistyttävää havaita, että veri saattoi vuotaa punaisena näistä aaveolennoista, että niiden liha oli kiinteätä, joustavaa. Tuikea luoteinen oli silannut puunrunkojen toisen puolen lumella, jonka alta tummat kaarnaläikät tuijottivat salaperäisinä ohikulkevia. Koko suuren, valkoisen hiljaisuuden maassa oli kapea rekijono, joka hellittämättä yhä samosi eteenpäin, ainoa kiinteä, eittämätön todellisuus.
Valkea autius, mitättömyyden ja kykenemättömyyden tunne, hämärä, pureva kylmyys, loistava yö, epätodellisuus, kummat näyt, haamut samantapaiset kuin ne, jotka ympäröivät Aineiaan, ja vihdoin raskas, ääretön hiljaisuus — siinä kaikki ne matkavaikutelmat, jotka Pohjola tarjosi erämiehelle marraskuun puolivälistä aina tammikuun loppupuolelle.
Tänä ajanjaksona ei matkaajalle suoda ainuttakaan viihtyisää lepohetkeä. Päivän työtä seuraavat yön puistatukset. Uupumus tuo unen, aamun kirvelevä kylmyys siitä herättää. Ainoana ravintona olivat liha, tee ja säilykkeet. Päivän rasitusten ja yön vilun lisänä oli ainainen huoli: ilmestyisikö riistaa vai eikö? Alakuloisuuden syitä oli paljon. Välistä, juuri kun taivaltajat arvelivat saavansa suoritetuksi oikein aimo päivämatkan, joutuivat he yhtäkkiä kiskomaan rekeä kaiken maailman esteiden yli. Silloin tavallisesti myöskin Wolf pahantuulisena teki tenän. Uusi vastus; jo pelkkä kulkeminen otti koville — nyt piti riittää tarmoa vielä vaikeasti ohjattavan koiravaljakonkin paimentamiseen. Ja milloin, kuten usein tapahtui, harmaa susilauma sivuutti heidät niin läheltä, että koirat vainusivat sen, yltyi niiden kiukku aivan hurjaksi. Tämän tästäkin piti Samin melkein väkisin hillitä Dickiä, joka uhkasi iskeä ruoskanvarren poikki Wolfin päähän.
Päivät kuluivat ilman että he kertaakaan olisivat kohdanneet ihmisolentoa matkansa varrella. Poiketen hieman suunnastaan tarkastivat he kuin sivumennen kolme Kabinikágamin neljästä metsästyspiiristä. Samin neuvon mukaan varoivat he näyttäytymästä metsästäjille. Hän huomautti aivan oikein, ettei kukaan tervejärkinen mies antautunut etsimään talviasemapaikkoja tähän aikaan vuodesta, ja muulla tavoin he tuskin voisivat selittää syyn tänne tuloonsa, elleivät kerrassaan tahtoneet ilmaista totuutta. Merkeistä oli perin helppo päätellä, montako miestä kussakin piirissä oli, ja sitten oli yhtä helppo, metsästäjien käydessä ansoillaan, jostakin väijymäpaikasta päästä selville heidän henkilöllisyydestään. Parasta oli tällöin kiivetä puuhun, jotta punanahkojen koirat eivät päässeet jälille. Tietenkin saattoi joku riistanpyytäjä löytää jäljetkin, mutta nähdessään ne otaksuisi hän melko varmasti joittenkin intiaanien olleen tästä matkalla länteen. Dick teki siten monta retkeä, vaaniskellen milloin mistäkin puusta ohikulkijoita. Sillävälin taas Sam ja tyttö saalistivat jollakin toisella taholla muonavarastoa kartuttaakseen. Tällä tavoin pyyhittiin näiden piirien asujamet vähitellen luettelosta. Jingoss ei ollut heidän joukossaan. Jälellä oli enää yksi piiri, nim. pohjoisin. Ellei miestä sieltä löytyisi, ei jäänyt muu neuvoksi, kuin palata takaisin samaa vaivalloista tiet$, jota he olivat tänne tulleet, Kabinikágamia ylös, ohi putouksen, missä Dick oli itsensä loukannut, alas Mattawishguiaa ja poikki Missináibien, jonka varrelta he olivat matkansa aloittaneet, kauas Nipissingin tienoille. Muutamana lepohetkenä he keskustelivat tästä mahdollisuudesta. Dick sanoi:
— Meidän on palattava samaan suuntaan, jota olemme tulleet. Parasta taitaisi olla lähteä Brunswick Houseen ja varustautua siellä uudelleen. Sinne on vain viikon matka Missináibiesta. — Joku ajatusyhtymä pani hänet jatkamaan: — Ihmettelenpä, onko cree-ystävillä ollut hauskaa. Jokohan he ovat kopauttaneet ystäväämme Ah-tekia, chippewaa, päähän? Se poika oli hiukan ikävä vieras.
— Sinun lykkysi, jos niin on käynyt, sanoi Sam. — Sinun vuoksesi hän siihen vaaraan on antautunut.
Dick nosteli hartioitaan ja naurahti.
— Niinpä niin, arveli vanha metsästäjä, intiaani ei unohda koskaan, ei myös koskaan jätä kostamatta. Luulet ehkä hänen unohtaneen, mutta voit olla varma siitä, että hän vain odottaa hetkeään. — Kun he olivat onnistuneet löytämään suojaisen levähdyspaikan erään töyrään kupeella, ja kun keskipäivän aurinkokin sattui juuri paistamaan, antautui Sam kertomaan jutun toisensa jälkeen, kuvaten intiaanin hellittäniättömyyttä, milloin velan suoritus on kysymyksessä, olipa tuo sitten kiitollisuudenvelka tai kosto jostakin kärsitystä vääryydestä. — He matkustavat vaikka tuhannen penikulmaa päästäkseen kuitiksi, kehui hän. — He päästävät käsistään vaikka kuinka kannattavan homman, jos vain arvelevat saavansa tilaisuuden tappaa. Jonakin päivänä, poikaseni, hyökkää tuo pukari sinun kimppuusi. Kuinkas silloin käy?
— Eipä hätää, jutteli Dick. — Kyllä minä hänet käsittelen. Ehkä minä olen paremmin varustettu kuin hän, vaikka tavattaisiin jo ensi tienmutkan takana.
— Mene tiedä, kuinka siinä kävisi, mutisi Sam, mutta olen minä pahemmistakin tilanteista selviytynyt.
Hieman pilkallisen näköisenä irroitti Dick puukkonsa. Mutta Sam oli äkkiä käynyt vakavaksi.
— Olen vähän taikauskoinen tuollaisissa asioissa, virkkoi hän puolittain arasti. — Me ajamme takaa chippewa-intiaania; mies, josta olemme puhuneet, on myöskin chippewa-intiaani. Se merkitsee jotakin.
— Enpä arvaa aivoituksiasi, sanoi Dick.
— Niin, en tiedä, lausui Sam, mutta minulla on pikkuinen aavistus, ettei meidän sittenkään tarvitse lähteä Nipissingiin. — Hän tuijotti etäisyyteen, silmiään siristäen mitään näkemättä.
— Toivokaamme, että aavistuksesi toteutuu, hymähti Dick. — No, us matkaan!
He lähtivät liikkeelle, mutta kuljettuaan tuskin kymmentä askelta pysähtyi Sam, joka asteli edellä, yhtäkkiä.
— Mitäs tuosta arvelet? kysyi hän.
Tien poikki lojui kaatunut puunrunko. Se oli kokonaan sileän, valkoisen lumen peitossa; vain yhdessä kohdassa oli lumikatteessa vähäinen syvennys.
— Niin, mitä tuosta arvelet? uteli Sam uudelleen.
— Mistä?
Sam osoitti syvennystä lumessa.