XIX LUKU.
Dick tuijotti toveriaan vähän ymmällään.
— No, sen kai sinä käsität yhtä hyvin kuin minä, sanoi hän. — Joku on astunut lumikengillään tuohon puun latvukseen, ja sitten on siihen satanut hiukan lunta päälle.
— Niin, joku on siihen astunut, mutta kuka? tivasi Sam.
— Tämän piirin metsästäjä, luonnollisesti.
— Varmasti, ja annahan kun sanon sinulle — tuo metsästäjä on mies, jota etsimme. Tämä on hänen jälkensä.
— Mistä sen tiedät?
— Olen ihan varma. Minulla on aavistukseni.
Dick loi häneen epäilevän katseen, mutta Samin varmuus teki kuitenkin vaikutuksensa. Loppujen lopuksi ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea mies saattaa oppia Hiljaisilla seuduilla, ja vanha eränkävijä oli harmaantunut metsän salaisuuksien parissa.
— Seuraamme hänen jälkiään ja löydämme hänen leirinsä, innostui Sam.
— Etkö aio väijyskellä häntä? kysyi Dick.
— Ei maksa vaivaa. Hän on joka tapauksessa viimeinen mahdollisuutemme tässä piirikunnassa. Vaikkapa hän ei olisikaan Jingoss, ei meidän tarvitse välittää siitä, näkeekö hän meidät vai eikö. Sanomme hänelle olevamme matkalla Yorkista Winnipegiin. Meidän täytyy olla jotenkin lähellä juuri sitä reittiä.
— Hyvä on, sanoi Dick.
He lähtivät seuraamaan latua. Se oli vaikea homma, sillä muuta osviittaa heillä tuskin oli kuin lumikengän jälki kaatunutta puuta peittävässä nietoksessa. Koirat olivat kuitenkin tällä kerralla suureksi avuksi. Kun Dick oli vuorostaan hetken avannut tietä, pysähtyi hän toviksi kiristämään lumikengän paulaa. Koirajono paineli eteenpäin, joutui vähäistä myöhemmin melkein kovaksi tallatulle polulle, ja pysytteli sitten sillä. Verrattuaan kulkusuuntaansa aikaisemmin löytämänsä lumikengän painalmuksen suuntaan, onnistuivat miehet pysymään jotenkin hyvin jäljillä.
Ykskaks Dick seisahtui.
— Katsohan tänne, huudahti hän.
Heidän edessään oli paikka, jossa selvästi mies oli viettänyt yönsä.
— Hän on taipaleella, huudahti Sam.
Latu ei siis ollut intiaanien, joille metsästysoikeus tässä piirissä kuului. Miehet ryhtyivät heti innokkaasti tutkimaan paikkaa, koettaen niukoista jäljistä päätellä, kuka leirin rakentaja oli ollut ja mitä hän oli hommannut. Nuotion sijan laatu vahvisti heidän polun laadusta tekemiään johtopäätöksiä. Mies oli ilmeisesti lähtenyt täältä noin kolme päivää sitten. Rovio oli rakennettu intiaanitapaan, sen sija oli pieni ja ympyränmuotoinen, kun taas valkoinen mies laittaa pitkän, ison nuotion. Todettiin myös, ettei punanahalla ollut koiria; se merkitsi lyhyttä matkaa. Matkavarusteensa hän tietysti kuljetti kantamuksena harteillaan. Mitään merkkejä ei ollut olemassa siitä, että hänellä olisi ollut pyydyksiä mukana, tai että hän olisi käynyt sellaisia kokemassa, joten kysymyksessä ei ollut mikään sellainen kiertokäynti, joita turkispyytäjät toisinaan tekevät alueensa rajoille. Mikäpä siis saattoi olla asiana miehellä, joka ypöyksin teki taivalta talvipakkasessa?
— Mies, jota etsimme, vakuutti Sam. — Joko hän on vierailulla tai sitten on häntä varoitettu.
— Katsokaa, huusi tyttö, joka seisoi erään kuusen juurella.
He kääntyivät. Muutaman oksan suojassa oli lumessa yksinäinen, selvä lumikengän jälki.
— Haa! kiljahti Sam ihastuneena, ja heittäytyi polvilleen lumeen, löytöä tutkiakseen. Jo ensimäisen katseen siihen luotuaan murahteli hän tyytyväisenä, sillä vaikka lumikenkä olikin ollut ojibwa-mallia, osoittivat eräät merkit sen olleen peräisin pohjoisimmilta seuduilta. Näiden lumikenkien kärjet olivat vahvasti ylöspäin taipuneet, itse kenkä oli verrattain lyhyt, ja punonta tiheä.
— Ojibwakenkä, huomautti Sam olkansa yli, mutta sellaisen miehen tekemä, joka kauan on oleskellut creeintiaanien parissa. Sopii Jingossiin. Dick, me olemme oikean miehen jäljillä!
Keskipäivä oli jo käsissä. He kiehauttivat teetä, ja kiristivät vöitään, sillä nyt alkaisi tuima ajojahti.
Tänä iltapäivänä oli tuuli vastainen, vihainen ja hellittämätön. Tovin tuntui siltä, kuin olisi taistelu sitä vastaan ollut turhaa. Kello yhden tienoissa he saapuivat leveälle, aukealle järvelle. Tuuli oli kasannut lumen kinoksiin, niin että jää oli paikoittain aivan valkeana ja sileänä kuin paperi. Tuskin huomattava latu johti alas rantaan — ja hävisi.
Muuta keinoa ei ollut kuin kiertää järvi sekä oikealta että vasemmalta, jotta saataisiin selville, missä matkamies oli noussut toiselle rannalle. Tämä kysyi sekä voimia että tarkkaa silmää, sillä tarkastettava alue oli melko laaja. Etsimiseen saattaisi kulua koko ilta, vieläpä seuraava päiväkin, ja sillävälin ehtisi mies, jonka jälkiä he nuuskivat, edetä jo aimo matkan.
Päätettiin siis, että May-may-gwán jäisi pitämään reestä huolta; Dick lähtisi oikealle ja Sam vasemmalle, ja kaikki kolme pitäisivät tarkasti toisiaan silmällä siltä varalta, että joku heistä antaisi merkin jäljen löytämisestä.
Samassa sattui Sam vilkaisemaan Mackia, kurttukuonoista koiraa. Reki oli sujahtanut alas jäälle, ja Mack yritti nuuhkien ja inisten saada tovereitaan kääntymään vasemmalle.
— Mikä koiraa vaivaa? ihmetteli hän.
— Näkyy jotakin haistelevan; entä sitten? Lähdetäänpäs liikkeelle, vastasi Dick huolettomasti.
— Älähän hätäile, neuvoi Sam.
Hän järjesti nopeasti valjakon, tyrkäten Mackin johtoon.
— Us, koirat! yllytti hän sitten.
Mack ulvahti ja lähti heti pyrkimään suoraan järven yli.
— Nyt sitä mennään, sanoi Sam; koira on löytänyt jäljen.
He riensivät aavan, valkoisen järven poikki, tuulta vasten taistellen, kunnes pääsivät vastarannan suojaan, kiihdyttivät vauhtiaan noustessaan rantaäyrästä ylös, ja pysähtyivät vasta päästyään jälleen metsään.
— Katsokaa, virkkoi vanhempi mies, osoittaen kaatunutta puunrunkoa.
Siinähän jäljet taas ilmestyivät näkyviin.
— Tämäpäs kävi näppärästi, myönsi Dick, unohtaen seuraavassa tuokiossa, mitä oli tapahtunut. Mutta Sam säilytti tapauksen muistissaan vastaisen varalle.
Ja heti tämän jälkeen, kellon lähetessä kahta, teki tuuli heille suuren palveluksen. Viiman pitkillä siivillä kantautui selvästi heidän korviinsa natiseva ääni: lumikenkiä käyttävä mies lähestyi lähestymistään. Nähtävästi tuo kulkija, kuka hyvänsä hän olikin, oli palaamassa samaa tietä, jota oli edennyt.
Sam käänsi heti reen nurin, ankkuroiden siten koiravaljakon, ja Dick kiirehti eteenpäin piilottautuakseen. May-may-gwán huomautti:
— Koirat ehkä rupeavat kohta haukkumaan.
Sam riensi siinä silmänräpäyksessä estämään sellaiset mahdollisuudet, sitomalla niiden kuonot peurannahkahihnoilla. Tyttö auttoi häntä. Kun he saivat puuhansa päätetyksi, kiiruhtivat he Dickin jälkeen, piiloutuen pensaikkoon niin hyvin kuin taisivat.
Nytkö saavutettaisiin päämäärä, jota kohti oli uurastettu kahdeksan kuukauden aikana? Lumikenkien heikko narina kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Yhtäkkiä ääni lakkasi kuulumasta. Dick pidätti hengitystään. Oliko kulkijassa herännyt joitakin epäluuloja? Hän katsahti taakseen.
— Missä tyttö on? sähähti hän. — Vieköön hiisi hänet! Nyt hän on tietysti varoittanut tulokasta.
Juuri kun Sam aikoi vastata, alkoivat askeleet jälleen kuulua, ja hetken kuluttua huomasivat he miehen jatkavan entiseen suuntaansa.
Nopeasti, melkein samanaikaisella liikkeellä, tarttuivat miehet rihloihinsa, melkein läähättäen hämmästyksestä. Dickin vihollinen, Ah-tek, Haukemahin seurueeseen kuulunut chippewa-luopio, ilmestyi näkyviin pensaikosta.