XX LUKU.
Intiaani toipui ensimäiseksi ällistyksestään ja virkkoi tyynesti:
— Bo’ jou, bo’ jou!
Sam sai vasta hetken kuluttua vastatuksi. Dick ei puhunut sanaakaan, vaan vetäytyi taaksepäin,' pyssy kyynärtaipeessa. Ääneti he sitten talsivat kohti koirarekeä, jota May-may-gwán vartioi. Chippewan valpas katse harhaili sinne tänne, liukui yli reen, käväisi koirien kuonokopissa, viipyi varuksissa. Jos hän näkemästään jotakin päätteli, varoi hän visusti ajatuksiaan ilmaisemasta. Yhtä vähän ihmetteli hän miesten ja tytön saapumista näin kauas pohjoiseen tähän vuodenaikaan. Kerran, kun hän luuli heidän huomionsa kiintyneen muualle, iski hän May-may-gwánille silmää. Hetken epäröityään tyttö vastasi merkkiin.
He olivat tavattoman kohteliaita toisilleen. Sam käski keittää teetä, ja tarjosi tupakkaa. Nuotion ääressä antautui hän sitten kyselemään paljon kaikenlaista, poiketen tavanomaisesta varovaisuudestaan.
— Veljeni on sangen kaukana Missináibiesta.
Chippewa nyökkäsi.
— Haukemah siis metsästää näissä piirikunnissa.
Chippewa ei vastannut.
— Veljeni on jättänyt Haukemahin…
Chippewa teki kieltävän eleen, mutta nautittuaan hetkisen vanhan miehen noloudesta, tunnusti hän:
— Veljeni on tämän piirin metsästäjä. Olen ollut käynnillä hänen luonaan.
— Olet tehnyt pitkän matkan niin lyhyttä vierailua varten. Jälkesi ovat vain kolmen päivän vanhat.
Ah-tek nyökkäsi vakavana. Ilmeisesti ei hän paljon perustanut siitä, uskottiinko hänen selitystään vai eikö.
— Monenko päivän matka on täältä Winnipegiin? kysyi Sam.
— En ole koskaan ollut siellä, vastasi intiaani.
— Me olemme viettäneet kesän Missináibien tienoilla. Nyt lähdemme
Winnipegiin, uskotteli Sam.
Intiaanin ilmeestä ei saattanut päätellä, uskoiko hän vai eikö. Hetken kuluttua kopisti hän tuhan piipustaan ja nousi, heittäen jälleen terävän katseen May-may-gwániin. Tyttö oli puuhannut jotakin reen luona. Nyt hän lähestyi miehiä, kantaen huopiaan ja muita kamppeitaan.
— Tämä mies, sanoi hän valkoisille erämiehille, kuuluu minun kansaani.
Hän palaa omiensa luokse ja minä menen hänen kanssaan.
Chippewa sujautti jalkansa lumikenkiin, nyökäytti päätään Samille ja
Dickille, kääntyen senjälkeen ladulle, jota myöten matkamiehemme olivat
tulleet. Tyttö seurasi enemmittä jäähyväisittä hänen kintereillään.
Vain tuokion ajan saattoi erottaa lumikenkien narinan pakkasilmassa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat lähtijät kadonneet mutkan taakse.
Hiljaisuus palasi.
— No, periköön minut hiisi! huudahti Dick lopulta. — Uskotko sinä, että mies oli täällä vain vieraskäynnillä?
— En tietystikään, vastasi Sam. Etkö käsitä —
— Hän oli tyttöä etsimässä!
— Hyvä Jumala, valitti Sam. — Hän —
— No, siinä tapauksessa vaani hän minua, keskeytti Dick taas, yhä kiivaampana. — Mikset antanut minun ampua häntä?
— Suvaitsisitko pitää suusi kiinni ja kuunnella, pyysi vanha mies kärsimättömänä. — Jos hän sinua etsi, olisi hän kaapannut sinut viime kesänä, maatessasi avuttomana, ja jos hän väijyi tyttöä, olisi hän saanut hänet käsiinsä aikaisemminkin. Se on aivan selvä. Hän on ollut käynnillä jonkun ystävänsä luona — miksei veljensä, kuten hän väitti — ja tuo vierailu kesti vähemmän kuin kolme päivää. Miksi hän saapui? Annahan kun kerron! Tuo ystävä tai veli on Jingoss, ja Ah-tek saapui varoittamaan häntä, kertomaan, että olimme häntä hakemassa. Chippewa epäili meitä hieman jo Missináibiessa, mutta hän ei ollut varma silloin vielä. Ehkä hän on pitänyt meitä silmällä siitä lähtien.
— Miksei hän sitten varoittanut Jingossia jo aikaisemmin? ihmetteli
Dick.
— Koska me saatoimme puijata häntä, kuten puijaamme kaikkia intiaaneja. Mehän saatoimme olla talviasemapaikkoja etsimässä, kuten olimme väittäneet. Jos hän sitten olisi tullut tänne kertomaan Jingossille, että me tuota syntistä haimme, kun me itse asiassa emme olisi tienneet mitään koko Jingossista ja hänen varkauksistaan, olisi Jingoss tietysti jättänyt turhan takia hyvän riistanpyyntipiirinsä, ja se nyt totisesti olisi ollut vähän liikaa, vai mitä? Ei, hän tahtoi päästä varmuuteen, ennenkuin ryhtyi toimenpiteisiin. Ja varmuuteen pääsi hän vasta kun joku kertoi hänelle nähneensä kolmen kulkijan taivaltavan keskellä talvea näillä main. Silloin sai hän käpälät alleen ja riensi varoittamaan Jingossia.
— Taidat olla oikeassa! huudahti Dick.
— Olen varmasti. Ja vielä: jos näin on laita, olemme aivan saaliimme kintereillä. Montako metsästäjää tässä piirissä on. Yksi! Chippewa palasi samaa tietä, jota oli kulkenut kolme päivää sitten, eikä tuo toinen mies ole voinut ehtiä edemmäs kuin hänkään. Ja se mies on juuri —
— Jingoss itse, päätti Dick.
— Puolentoista päivämatkan päässä meistä, tahi niillä vaihein; ehkäpä paljon lähempänäkin, täydensi Sam. — Tarkoitan tietysti rekimatkaa.
— Mutta hän on varuillaan, muistutti Dick.
Sam oli kuitenkin liian innostunut, voidakseen olla johdonmukainen, eikä niinollen kiinnittänyt mitään huomiota tuollaiseen vastaväitteeseen.
— Tuo chippewa tiesi, että oleskelimme jossakin täällä päin, tuumiskeli hän edelleen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että olimme näin lähellä. Jos hän sen olisi arvannut, ei hän toki olisi ollut niin typerä, että lähti paluumatkalle samaa tietä kuin oli tullut. En tietysti voi arvata hänen ajatuksiaan, mutta aikalailla hämmästynyt hän oli keksiessään meidät täällä. Hän antoi varoituksensa luultavasti toissapäivänä, mutta ei tietenkään kehottanut Jingossia heti livistämään. Hän sanoi kai: »Nuo kanaljat ovat jäljilläsi, he maleksivat jossakin etelämpänä, mutta ehtivät ehkä tänne talven kuluessa. Taitaisi olla sinun parasta puikkelehtia tiehesi, ennenkuin he tulevat». Sitten hän tietysti lepuutteli jalkojaan päiväkauden, ja tuprutti piippuaan, kunnes lähti paluumatkalle. No, jos Jingoss nyt arvelee, että tulemme jonakin päivänä, mutta emme vielä huomenna, ei hän tietysti pidä niin helvetinmoista kiirettä. Säälii ensin kokoon hankkimansa nahat ja kurkistelee ansoihinsa. Menee siinä monias päivä. Saavumme perille kreivin aikaan, poikaseni!
— Sam, sinä olet suorastaan ihmeellinen, mairitteli Dick. — Enpä totisesti olisi koskaan pystynyt kehittelemään ajatuksiani tuolla tavalla.
— Jos olettamukseni on oikea, jatkoi Sam, ja chippewa oli tulossa Jingossin luota, on meidän kuljettava hänen käyttämäänsä tietä, eikö niin?
— Varmasti! myönsi Dick. — Samaa valmiiksi avattua ja tallattua tietä.
He käänsivät reen jalaksilleen ja vapauttivat koiransa kuonokopista.
— Olemme nyt päässeet tytöstäkin, mutisi Dick. — Vietävän pikku hupakko! Enpä osannut aavistaakaan, että hän jättäisi meidät nyt jo. Olihan hän vasta ollut vähän aikaa mukanamme.
— Enpä sitä minäkään arvannut, lisäsi Sam, mutta se oli aivan luonnollista. Me emme ole hänen kansaansa, emme liioin ole kohdelleet häntä erikoisen ystävällisesti, joten en ihmettele, että hän oli kyllästynyt koko lystiin ja käytti ensimäistä tilaisuutta päästäkseen takaisin. Olemme nyt laatineet toimintasuunnitelman itsellemme, ja voimme seurata sitä aivan helposti häntä paitsi.
— Chippewa oli siis vain eräänlainen yleinen hyväntekijä, aprikoi Dick.
Koirat haukottelivat ankarasti, avaten kitansa ammolleen. Sam alkoi miettivän näköisenä aukoa reen hihnoja.
— Taitaa olla selvintä leiriytyä tänne, sanoi hän. — On jo kokolailla myöhä, ja huomenna on meidän jaksettava ravata niin riivatusti.