XXI LUKU.
May-may-gwán saapui takaisin heidän luokseen yöllä. Sam heräsi koirien toimeenpanemaan hälyytykseen. Ne haukkuivat ensin vihaisesti, mutta pian muuttui ääni kellossa. Vanha mies kömpi jaloilleen, hämmästyen havaitessaan ihmisolennon lähestyvän. Dick poukahti ripeästi pystyyn hänkin. Liekit olivat sammuneet, mutta hiilloksesta riitti vielä valoa, ja puiden lomitse pilkistävä ruskotuskin auttoi senverran, että miehet saattoivat tuntea tulijan.
— No, voi herran pieksut! murisi Dick, mätkähtäen takaisin huopakasaansa, mutta nousten heti jälleen istualleen. — Johan hän teki vaalinsa, yritti hän sitten jatkaa. Pysyköön nyt päätöksessään! Pitäköön kiinni vaalistaan. Ei suinkaan hän voi mieltään muuttaa joka toinen sekunti — mitä se sellainen on? Emmekä me tarvitse häntä.
Mutta Sam sytytti rovion, ja katsahti tyttöä silmiin.
— Ole vaiti, Dick, tokaisi hän terävästi. — Tässä piilee jotakin.
Nuorukainen tuijotti tuokion toveriaan, ikäänkuin vastausta punniten.
— Oh, hyvä on, virkkoi hän lopulta, erittäin välinpitämättömästi. — Minua se ei luultavastikaan liikuta. Älähän pidä nuorta neitiä valveilla liian kauan. Hyvää yötä!
Hän katosi huopiinsa äreänä kuten aina, kun hänen suunnitelmansa eivät oikein ottaneet luonnistuakseen.
Sam kiehautti teetä, käristi karibunpaistia, ja polvistui sitten tytön eteen, riisuen hänen märät jalkineensa ja vetäen niiden tilalle kuivat. Sitten nosti hän kupposen tytön huulille, leikkasi hänelle paistin valmiiksi, ja syötti häntä kuin pientä lasta. Hän lisäsi enemmän puita nuotioon, ja kääri jäniksennahalla reunustetun huovan hänen ympärilleen. Vihdoin, kun ei enää ollut mitään tekemistä, sytytti hän piippunsa ja kyyristyi tytön viereen, rohkaisten häntä äänettömällä ystävällisyydellä.
Tyttö joi teensä, sai ruoka-annoksensa syödyksi, ja otti vastaan vaipan tylsänä, ikäänkuin puoleksi tajuttomana. Hänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen. Jäykät, loistavat silmät tuijottivat jonnekin nuotion, hyppelehtivien varjojen maailman taakse. Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi hän puhua, matalalla äänellä, vaivalloisesti ja katkonaisesti.
— Veljeni etsivät Jingossia, ojibwaa. He tahtovat viedä hänet turkiskomppanian taloon. Mutta Jingoss tietää, että veljeni tulevat häntä vangitsemaan. Ah-tek on hänelle kertonut. Hän lähtee seuraavan auringon noustua. Hän aikoo kulkea länteen, Peace-joelle. Nyt on hänen leirinsä viiden tunnin matkan päässä täältä Pohjoiseenpäin. Tiedän, missä se on. Jingossilla on kolme koiraa. Hänellä on paljon lihaa, mutta ei muuta tuliasetta kuin kauppapyssy. Olen saanut tietää tämän, ja olen tullut kertomaan tietoni veljilleni.
— Minkätähden, May-may-gwán? kysyi Sam hiljaa.
Tyttö loi häneen ylpeän katseen.
— Luulitteko, että jätin teidät hänen vuokseen? kysyi hän. — Olen saanut nuo tiedot.
Sam huudahti melkein kauhistuneena.
— Mitä nyt? kysyi tyttö väsyneesti.
— Chippewahan tietää olinpaikkamme, huomautti Sam. — Hän auttaa
Jingossia ja käy häntä varoittamassa uudelleen tänä yönä!
May-may-gwánin ajatukset liitelivät jälleen murheellisina jossakin etäällä. Hän vastasi vain halveksivalla eleellä.
— Mutta — aloitti Sam.
— Tiedän, ehätti tyttö hillitsemään.
Hämmentyneenä, käsittämättä miksi, kumartui Sam eteenpäin nuotiota korjatakseen.
— Miten olet kaiken tämän perille päässyt? tiedusteli hän lopulta, pitkän epäröinnin jälkeen.
Tyttö tyytyi kiusaantuneeseen eleeseen. Sam tunsi taas merkillistä epävarmuutta.
— Pikku sisar, virkkoi hän vihdoin, minä olen vanha mies. Olen nähnyt monen vuoden alkavan ja päättyvän. Ne ovat kaikki lahjoittaneet minulle hituisen viisautta. Ne ovat tehneet sydämeni ystävälliseksi kärsiviä kohtaan. Miksi menit Ah-tekin mukaan tänä aamuna, ellet aikonut palata kansasi luokse?
— Jotta saisin hankituksi ne tiedot, joita veljeni tarvitsevat.
— Ja sinä luulit, että hän kertoisi sinulle totuuden? äänsi Sam.
Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.
— Pikku isä, vastasi hän hitaasti, tuo mies on jo kauan toivonut saavansa minut wigwamiinsa. Sitävarten liittyi hän Haukemahin seuraan — sitävarten, että minä olin siellä. Hän on minuun mieltynyt. En ole koskaan osoittanut hänelle suosiota vähimmässäkään määrässä. Mutta nyt — saatoin suosionosoituksella avata hänen sydämensä.
— Oletko varma, että hän puhui totta? toisti Sam. — Et ole koskaan suonut hänelle ystävällistä katsetta. Jätit Haukemahin tullaksesi meidän mukaamme. Miten saattoi hän luottaa sinuun?
Tyttö kesti uljaasti hänen katseensa.
— Pikku isä, vastasi hän, on olemassa hetki, jolloin mies ja nainen ehdottomasti uskovat toisiaan, jolloin he selvästi voivat nähdä toistensa sydämiin.
— Hyvä Jumala! huudahti Sam.
— Se oli ainoa tie, vastasi tyttö. — Tiesin entuudestaan hänen taipumuksensa valheisiin.
— Kuinka saatoit, tyttö? Sinulla ei ollut oikeutta, ei ymmärrystä…
Sinun olisi pitänyt neuvotella kanssamme.
— Pikku isä, virkkoi tyttö, teidän rotunne on kummallista väkeä. En ymmärrä teitä. Te kuljette pahan ohi, ettekä muista hyvää. Me olemme erilaisia. Meidän sydämissämme piileksii sekä hyvä että paha. Me kostamme hyvän ja pahan.
— Mitä hyvää olemme sinulle tehneet? kysyi Sam.
— Jibiwanisi katsoi sydämeeni, huohotti tyttö, käyttäen kiihdyksissään intiaanien outoa puhetapaa. — Hän katsoi sydämeeni, ja silloin katosi maailma. Ensin ikävöin kuolemaa siksi, ettei hän katsonut minua mielisuosiolla, sitten ikävöin sitä, koska käsitin, etten ikinä saisi häntä omakseni. Nyt riittää minulle hänen läheisyytensä, iloitsen, kun saan rakentaa hänen nuotionsa, keittää hänen teensä, laittaa hänen ruokansa, kulkea hänen jäljissään, auttaa, kun hän minua tarvitsee; nähdä hänen raivaavan tietä. Kun katson häntä, poistuu pilvi päivän päältä, lumi loistaa, ja valo pilkistää puiden välistä. Ja jos hän, kun katseeni kohotan, on poissa, vihloo vilu sydäntäni, Pikku isä, ja ankeus valtaa mielen.
Hän nousi äkkiä, viskasi huovan syrjään, ja kohotti käsivartensa korkeutta kohti. Sitten hän yhtä äkkiä kumartui, nosti huovan maasta, levitti sen, ja heittäytyi sille pitkäkseen, jääden makaamaan selittäin miehiin.
Mutta Sam valvoi aamuun saakka tulen ääressä, tuijottaen murheellisena liekkeihin.