XXV LUKU.
Matkaa kesti yli kuukauden. Ensimäinen viikko meni jotenkuten, mutta seuraavien kolmen viikon aikana he oppivat tuntemaan sekä nälän että väsymyksen. Kärsimykset tulivat, ja heidän miehuutensa, uljuutensa pantiin lopulta kovalle koetukselle.
Nyt oli heidän pakko osoittaa, mitä he olivat miehiään. Oli luovuttava monesta halusta ja tottumuksesta aivan samoin kuin kuormaa kevennettäessä oli täytynyt viskata monta tarpeellista esinettä tielle. Kaikki romu oli hyljätty jo aikoja sitten. Vain tärkein oli jälellä.
Intiaani oli saatava siepatuksi. Siitä ei päässyt mihinkään. Sekä Samille että Dickille oli henki rakas, ja heitä elähdytti toivo päästä vielä takaisin ihmisten ilmoille. Senvuoksi he eivät lakanneetkaan uskomasta, että mahdoton kävisi mahdolliseksi, että neula ilmestyisi heinäsuovasta, että karibu astuisi näkyviin valkeasta tyhjyydestä. Heidän asemansa kävi kuitenkin yhä kireämmäksi, ja lopulta oli vaikea valinta edessä.
— Dick, sanoi Bolton vakavana, meillä on perin vähän kuivattua lihaa jälellä, jos me nyt käännymme takaisin, selviydymme juuri ja juuri metsäseuduille. Jos taas jatkamme eteenpäin, on meidän saatava hankituksi enemmän ruokaa, muuten käy hullusti.
— Tiedän, vastasi Dick.
— No?
Dick tuijotti häntä kummastuneena. — No, mitä? kysyi hän.
— Luovummeko yrityksestä?
— Ettäkö luopuisimme? huudahti nuorukainen. Emme tietystikään; mitä sinä oikein ajattelet?
— Me voisimme ehkä keksiä karibun, tuumi Sam hieman epäröiden; tai ehkä on Jingossilla enemmän ruokatarpeita kuin hän välttämättä tarvitsee. Mutta kovin ovat mahdollisuudet huonot.
He pienensivät edelleenkin liha-annoksia. Huikea nälkä teki heille kaiken maailman tepposet. Se kohisi aivoissa ja lennätti avaruuteen pieniä, mustia läikkiä, jotka hyppelehtivät raisuina ylös alas. Aamuisin olivat heidän jäsenensä kauttaaltaan kangistuneet ja lihasten verryttely merkitsi suorastaan kuolemantuskia. Heillä ei ollut enää muuta tahtoa kuin päästä eteenpäin, mutta tahtomattaan he näkivät outoja näkyjä, olentoja lumessa, liikkuvia olentoja, jotka katosivat, jos hiukan terästi katsettaan.
He alkoivat kompastua olemattomiin esteisiin, toisinaan jopa kaatuilivatkin. Kaatuminen merkitsi lisäponnistuksia ja ennenkaikkea ajanhukkaa. Täytyi kohdistaa tarmonsa jalkojen nostelemiseen. Astuminen ei enää ollut koneellista, jokaista jalan siirtoon tarvittavaa liikettä oli harkittava. Siinä aihe vielä suurempaan varovaisuuteen ja keskittymiseen. Dickin jalka turposi jälleen, vielä pelottavammin kuin kesällä. Hän puski eteenpäin aivan turtana, välittämättä mistään. Hän käveli, siinä koko hänen olemassaolonsa tarkoitus.
Kun hän joskus myöhemmin palautti mieleensä nämä hetket, muisti hän tytön kerran lyhyesti sanoneen, että heidän kaikkien oli pian kuoltava, ja että hänen, May-may-gwánin, olisi ollut parasta kuolla ensinnä. Ehkä saattaisi hänen liha-annoksensa auttaa miehiä eteenpäin ainakin jonkin aikaa. Paluuajatuksen — josta ei hellitetty, mutta jota ei lausuttu julki — syrjäytti hetkeksi toinen, masentavampi kuvitelma: he pääsivät käsiksi mieheen, jota ajoivat takaa ja kuolisivat toisiinsa takertuneina, vetäen mukanaan intiaanin vainajien tanhuville. Sam hylkäsi tuon ajatuksen heti, pian pääsi nuorukainenkin siitä irti, ja surkea takaa-ajo jatkui jälleen tylsänä tarpomisena eteenpäin, eteenpäin…
Dick oli toivonut saavansa punanahan pehmitettäväkseen, mutta sekin toivo alkoi häilyä. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta tuota miestä kohtaan. Oli ehken tullut arvioitua liian vähäpätöiseksi tämä Jingoss. Dick ei takaa-ajon alkamisesta lähtien ollut hänestä nähnyt vilahdustakaan. Oman uupumuksensa nuori mies täysin tunsi ja käsitti, mutta kukapa intiaanin tiesi? Nuorukaisen itseluottamus väheni hiukan, mutta päätöksessään hän lujasti pysyi. Takaa-ajoraivo astui itseluottamuksen tilalle.
Vähäistä myöhemmin oli toinen koira tapettava. Dick havahtui hetkeksi, muisti Billyn, lemmikkinsä, ja yritti puhua sen puolesta. Sam ei tahtonut kuulla vihjaustakaan Mackin lopettamisesta. Jälellä oli vain Claire, rekikoira, tunteellisina ruskeine silmineen ja lempeine käytöksineen. Mutta kun he sitten aikoivat käydä siihen käsiksi, tapasivat he sen suojelemassa äskensyntyneitä pentujaan Mackilta ja Billyltä, jotka silmät verestävinä ja kielet kuolaisista suista roikkuen vaanivat tilaisuutta hyökätäkseen pentujen kimppuun. Ja tuossa hirveässä näyssä näki Sam Bolton ensimäisen vilahduksen peloittavan vihollisensa kasvoista.
Hän ajoi koirat syrjään, tarttui äkkiä pentuihin ja surmasi ne. Näin pelastettiin Clairen elämä uhraamalla jälkeläiset.
Ei auttanut heitä paljon tämäkään teko. Pian tuli Clairen vuoro kuitenkin. Sekin ammuttiin ja ahmittiin melkein nahkaa myöten. Jälleen asettui Dick suojaamaan Billyä, mutta menestyksettä. Sam antoi määräyksensä sitäkin järkähtämättömämmin, kun hän nyt tunsi voimiensa vähenevän, ja teroitti lisäksi, että ruuan suhteen oli mitä suurin säästäväisyys tarpeen. Dick taipui kuten aina ennenkin, heikon vastarinnan jälkeen. Yhtä asiaa lukuunottamatta oli kaikki hänestä yhdentekevää. Vähitellen olivat hänen kaikki ajatuksensa ja halunsa keskittyneet vain yhteen pyrkimykseen. Hän oli muuttunut vihaiseksi koneeksi. Vanha mies oli kauan kantanut hänen taakkaansa hartioillaan. Nyt, voimiensa vähetessä, aikoi Sam panna koneensa käyntiin.
Lopulta oli jälellä vain yksi koira, Mack, ryppykuono, lerppakorva. Se osoittautui vallan suurenmoisen kestäväksi ja kunnolliseksi vetokoiraksi. Reen se mainiosti jaksoi kiskoa perässään pitkänkin taipaleen, ja kun aterian aika lähestyi, odotti se kärsivällisenä niukkaa annostaan, tarkaten myötätuntoisena viisailla ruskeilla silmillään isäntiensä huolestuneita kasvoja.
Miehet valjastivat itsensäkin reen eteen, Mackia auttaakseen. Tyttö kulki jäljessä, huolehtien ohjauksesta.
May-may-gwán pysyi ihailtavan uljaana. Hänen kestävyytensä oli aivan ihmeellinen. Ei valitustakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivalsi eteenpäin reippaana ja valppaana. Ja kun Dick jääräpäisenä keskitti kaikki kykynsä yksinomaan matkan tekoon, pyrki tyttö kuten Samkin, samalla myös keksimään keinoja vaikeuksien helpottamiseksi.
Lopullisen nääntymisen hetki ei kuitenkaan enää voinut olla kaukana. Heidän voimansa olivat jatkuvasti huvenneet. Dick ehdotti viimeisenkin koiran tappamista. Ehdotus oli hyvin ymmärrettävissä, sillä reki oli nyt perin kevyt. Miehet saattoivat kuljettaa sitä yksinkin. Ja jäisipä sitten koiran ruoka heidän käytettäväkseen.
Sam pudisti päätään, Dick pysyi vaatimuksessaan, vieväpä uhkasikin, mutta silloin nousi vanhan metsämiehen kiukku kerrankin pinnalle, ja raivoissaan hän melkein murskasi nuorukaisen, jonka lopultakin oli alistuttava. Suuttumuksen purkaus uuvutti jo entuudestaan puoliksi nääntyneen Samin pahanpäiväisesti, ja pian vaipui hän taas tylsään horteeseen, jaksamatta edes selittää syytä ylitsevuotavaan kiukkuunsa.