XXIV LUKU.
He painuivat levollisesti matkaan, ikäänkuin kiirettä ei olisi luotukaan. Tavalliseen aikaan illalla he leiriytyivät. Dick oli tosin tunnin ylimääräisen marssin kannalla, vakuuttaen, ettei ainakaan hän tuntenut mitään väsymystä ja että koiratkin olivat hyvissä voimissa, mutta Sam ei kuunnellutkaan sillä korvalla.
— Tästä muodostuu vielä pitkä ja kova leikki, sanoi hän. — Meidän ei ole pakko saada miestämme kiinni tänään enempää kuin huomenna tai ylihuomennakaan. Ei ole kysymys siitä, oletko sinä väsynyt vai et, tai ovatko koirat voimissaan tänä iltana; kysymys on: missä kunnossa olet kuukauden päästä?
— Me emme pystyisi ajamaan häntä takaa niin kauan, huomautti Dick.
— Miksi emme?
— Sataa lunta, ja hukkaamme ladun. Lumituisku ei enää voi olla kaukana.
Ja se peittää tien jalan paksuisen katteen alle.
— Saattaapa niin käydä, myönsi Sam.
— Sitäpaitsi, murisi Dick, on hän kuukauden kuluttua jo oman heimonsa keskuudessa, ja sittenpä ei ole enää mitään jälkiä seurattavina.
Tämä pani Samin hiukan miettimään, sillä juuri tällainen mahdollisuus saattoi tehdä kaikki aikomukset tyhjiksi. Jos Jingoss pääsisi livahtamaan Yläjärven tienoille, voisi hän hyvinkin piilottautua ojibwain keskuuteen; ja jos punanahat sitten asettuisivat häntä suojaamaan, ei valkoisten miesten tarvinnut luullakaan enää pääsevänsä hänen jäljilleen. Niin, jos kaikki pitäisivät Jingossin puolta; — siitäpä olikin kysymys. Hudson’s Bay-komppania oli perustettu monia vuosia sitten; se oli aina kohdellut intiaaneja kunnollisesti; se nautti ääretöntä kunnioitusta; se oli erehtymätön. Veriheimolaisuuden siteet ovat lujat, mutta oli myöskin sangen todennäköistä, että niissä perhekunnissa, joiden luona Jingossin ehkä oli pakko etsiä suojaa, olisi jäseniä, joiden uskollisuus Komppaniaa kohtaan oli yhtä suuri kuin velvollisuudentunne uppo-outoa heimoveljeä kohtaan. Joku ehkä kavaltaisi Jingossin. Se ei ollut niinkään mahdotonta. Sam Bolton käsitti myös, että intiaanin täytyi olla siitä täysin tietoinen, minkä vuoksi hän ei ollut oikein taipuvainen uskomaan, että Jingoss antautuisi vaaraan. Yksinäisen miehen, jolla on käytettävänään kolme koiraa, pitäisi muuten helpostikin päästä pakoon kolmelta takaa-ajajalta, joilla on vain neljä koiraa. Olipa miten tahansa, lopulta Sam kuitenkin arveli, että kova takaa-ajo oli ainoa mahdollinen kortti, jonka varaan enää sopi heittäytyä.
Hän ei tietenkään voinut aavistaa, mihin maan kolkkaan intiaani hänet johdattaisi. Erämaan pelipöytä oli lavea. Hän oli aivan oikein arvannut, ettei Jingossille tuottaisi mitään erikoista vaikeutta pitää vastapelaajia tarpeellisen välimatkan päässä. Koillisseutu on avara alue, tasangot laajat, Kalliovuoret korkeat ja täynnänsä piilopaikkoja — todennäköisesti suuntaisikin Jingoss kulkunsa kohti länttä. Mutta lukuisia salasokkeloita tarjosivat myös rannikon korpimetsät — yhtä hyvin voisi hän valita idänkin. Itse asiassa ei suunta suuria merkinnyt. Olipa se mikä tahansa, oli seuraaminen juuri yhtä helppoa tai vaikeata; ja joka tapauksessa oli Samille yhtä tärkeätä saada riista näkyviinsä ennen lumen sulamista.
Tapansa mukaan intiaani ensin epäröi aikansa ja poikkesi sinne ja tänne, mutta lopulta suuntasi hän matkansa suoraan pohjoiseen. Viikon päivät oli Sam siinä uskossa, että tämä oli kepponen, mahdollisesti yritys päästä jollekin sellaiselle reitille, jonka vain punanahka tunsi. Mutta sitten alkoi metsä kutistua, aavikot avartua. Heidän taakseen jäivät kangasseudutkin, ja Pienen Viidakon maa läheni. Vanha erämies tiesi, että kavaltaja-Jingoss oli päättäväinen ja häikäilemätön mies. Vähitellen alkoi hän uskoa, että tämän vastapelaajan kanssa ei ollut leikkimistä. Intiaani oli lyönyt pöytään korkean panoksen: elämä tai kuolema. Hän oli lisäksi käsittänyt, että tulos riippui kestävyydestä, ja halveksien puolinaisuuksia oli hän heti julistanut: yksi kierros ratkaisee! Edellä kulkien suuntasi hän nyt matkan suoraan talven autiuteen, missä ei ollut muuta riistaa kuin yksi ainoa suuri karibulauma, jonka laidunmaat olivat niin laajat, että sen tapaaminen oli suunnilleen yhtä helppoa kuin jonkun määrätyn delfiiniparven löytäminen seitsemästä merestä.
Niin pian kuin Sam oli päässyt tästä kaikesta selville, kiinnitti hän
Dickin huomion asiaintilaan.
— Olemme kiikissä, sanoi hän. — Mies kuljettaa meidät kangasmaille ja katoaa.
— Jos voi, täydensi Dick.
— Niin, jos voi, myönsi Sam. Ja hetken kuluttua jatkoi hän, tapansa mukaan kehitellen ääneen ajatuksiaan:
— Hän luulee, että hänellä on enemmän ruokavaroja kuin meillä. Hän luulee voivansa uuvuttaa meidät. Mahdollistahan on, ettemme keksi mitään riistaa. Meidän on pakko tulla toimeen sillä, mitä meillä on. Hän on luultavasti varustanut itselleen reellisen — kuten mekin — mutta hänellä on vain yksi suu ruokittavana ja kolme koiraa, kun taas meidän on muonitettava kolme ihmistä ja neljä nälkäistä hurttaa lisäksi.
— Niin oikein; ja hän on intiaani, vastasi Dick tietoisena rotunsa ylemmyydestä; tietoisuus, joka usein jo yksinään riittää saamaan ihmeitä aikaan. — On kerrassaan ikävä juttu, että tyttö on matkassamme, lisäsi hän tovin kuluttua.
— Niin on, myönsi Sam. Huomattava on, ettei nyt juolahtanut kummankaan mieleen ehdottaa tytön käännyttämistä takaisin.
Päivittäinen ruoka-annos oli jo rajoitettu mahdollisimman pieneksi, ja vaikutukset alkoivat tuntua. Pohjolassa vaaditaan kovaa työtä, runsaasti voimia ja vastustuskykyä, elinvoima tarvitsee ruumista polttoaineeksi, ja ruumis vuorostaan vaatii ravintoa. On suorastaan hämmästyttävää nähdä, miten paljon ravintoaineita ruumis voi imeä itseensä ilman, että ne aikaansaisivat mitään näkyvää vaikutusta. Ja kun ravinto kielletään, mutta elinvoimaa silti tarvitaan, on yhtä hämmästyttävää nähdä, miten nopeasti se on imetty tyhjiin. Matkamiehemme laihtuivat kahdessa päivässä, viikon kuluttua heitä huimasi, ja vihdoin he olivat aivan upiuupuneita, ja saattoivat sortua millä hetkellä hyvänsä. Mutta he koettivat huolellisesti lykätä tätä hetkeä.
Sen tajusi Sam Bolton. Hän ei ainoastaan tehnyt ruumiillista työtä, hän kärsi vielä sieluntuskat lisäksi. Hänellä oli samanlainen asema ja vastuu kuin perämiehellä ankarassa tuulessa; pieninkin merkki oli otettava huomioon, ja luonnonvoimia oli hyväksi käytettävä niin taiten, että onnettomuudet välttyivät. Vain tasaisen luonteensa avulla selviytyi hän niistä huolista, joita äkkinäiset vauhdin kiihdyttämiset ja toiselta puolen loputtomat toimettomuuden tunnit tuottivat. Lisäksi piti hillitä Dickiä. Mutta toisaalta piti hän tarkkaa huolta siitä, ettei turhanpäiten hukattu ainoatakaan sekuntia. Käyttäen hyväkseen kaikkia keinoja, joita pitkäaikainen erämiehen kokemus tai luontainen äly toi mieleen, pyrki hän parhaan taitonsa mukaan ratkaisemaan vaikeata kysymystä: miten saavutettaisiin äärimmäisen suuri nopeus mahdollisimman pienellä voimankulutuksella.
Tavallinen päivämatka oli kaksi- tai kolmekymmentä penikulmaa. Sam lisäsi siihen vielä viisi, ehkä kymmenen ylimääräistä. Hän repi ne irti väkisin. Hänen luja tahtonsa loi tarvittavat voimat tyhjästä. Hermojännitys laihdutti hänet, ja uupumus kurtisti hänen kasvonsa, mutta hän ei hellittänyt hetkeksikään.
Aluksi näyttivät kaikki edut olevan intiaanin puolella. Hänellä oli suhteellisesti enemmän muonavaroja ja keveämpi kuormitus, ja jos yhteentörmäys sattuisi, oli hänen asemansakin edullisempi. Mitä vastustajiin tulee, oli heidän ainoa mainittava etunsa itsepintainen anglosaksilainen sisu.
Mikään suoranainen taistelu ei punanahan puolelta voinut tulla kysymykseenkään. Hänellä oli vain jotakuinkin tehoton, yksipiippuinen, suustaladattava kivääri. Väijyksiin asettumalla voisi hän mahdollisesti tappaa toisen takaa-ajajistaan, mutta senjälkeen hän ehdottomasti joutuisi toisen vangiksi. Yöllä hän ei voisi heitä lähestyä koirien vuoksi. Hänen valjakkonsa oli voimakkaampi, mutta on huomattava, että hänen oli pakko avata tietä, kun taas jälestätulijat saivat käyttää valmista latua hyväkseen. Ja vielä: jos hän tapaisikin riistaa matkallaan, niin oli aivan sattuman varassa, pääsisikö hän siihen käsiksi vai eikö, sillä hän oli yksin, eikä niinollen voinut jättää valjakkoa pitkäksi aikaa, Lopuksi muodostuisi hänen nopea vauhtinsakin hänelle kohtalokkaaksi, sillä kiire houkutteli joka päivä ylittämään voimia.
Ensi hädässä valkoiset miehet eivät tulleet ajatelleeksi kaikkea tätä, mutta kun tilanne heille lopulta täysin selvisi, saivat he lisää rohkeutta. Innostus häipyi kuitenkin taas pian lakeuden loputtomassa yksitoikkoisuudessa. He kulkivat raskain askelin eteenpäin, ajattelematta muuta kuin päivän taipaleen pituutta. He uurastivat uupuneina, katse luotuna latuun, jota seurasivat ja joka tuntui johtavan ylös Pohjantähteen. He kiitivät eteenpäin kuin susia pakenevat hirvet, suoraan, hellittämättä.
Tiheää metsäkasvullisuutta seurasivat aikanaan matalat kuusikot ja poppeliviidat; nämä taas muuttuivat puistonkaltaisiksi mäntymäiksi. Ja sitten saavuttiin Pienen Viidakon maahan, kunnes lopulta päädyttiin varsinaisen Pohjolan valkeaan autiuteen, missä puut ovat kääpiömäisiä ja etäisyydet suunnattomia; missä elävät olennot kutistuvat pieniksi, tummiksi pisteiksi äärettömällä valkoisella lakeudella, missä revontulet räiskyvät ja paukkuvat ja uhkaavat kuin mahtavat vihamieliset henget.
Kuljettiin kohti yksinkertaistumista ja yhtenäistymistä. Monivivahteinen kesä vaihtui vaatimattomaksi syksyksi, syksy talveksi; pian hukkasi talvi viimeisetkin eroavaisuudet; pensaat, puut, mäet, laaksot, virrat ja elävät olennot. Kaikki katosi; kukkulat alenivat Pohjolan aukeiksi lakeuksiksi, harvalukuiset eläimet lainasivat värinsä ympäristöltään. Riekko muuttui lumen väriseksi — samoin kettu, kärppä. Ne liikkuivat joko näkymättöminä tai aaveitten kaltaisina.
Vähitellen tuollainen kutistuminen yhdessä liikarasituksen ja nälän kanssa pani matkamiesten ajatukset kiertämään samaa rataa. Sisäinen maailma tuntui olevan saman yksinkertaistumisen lain alainen kuin ulkomaailma. Eroavaisuudet katosivat. Olemassa oli vain valkoinen äärettömyys, tie, he itse. Vain he keskenään saattoivat vaikuttaa toisiinsa. Heidän ulkopuolellaan ei reaktiota ollut.
Valkeassa autiudessa ei ollut ravintoa löydettävissä; heidän ravintonsa oli kutistunut mitättömiin; tie vei heidät lakeuksille, mistä ei ravintoa saanut. Tämä oli se rata, jota heidän ajatuksensa itsepintaisesti kiersivät, päivästä päivään.
Yön saapuessa kaatoi väsymys heidät hangelle, mutta piittaamatta hituistakaan matkamiesten uupumuksesta jatkoi Tie matkaansa, soluen eteenpäin, yhä vain eteenpäin kohti tuntematonta päämääräänsä pohjoisessa. Vihdoin muuttui heidän oma päämaalinsa utuiseksi, unentapaiseksi — pääasiaksi jäi tien seuraaminen. He unohtivat, että mies oli tien avannut, ja jos heidän mieliinsä hetkeksi juolahti, ettei latu itsestään synny, kangasti sen synnyttäjä heidän mielikuvituksessaan salaperäisenä, yli-inhimillisenä voimana, tuulen tai pakkasen tai äärettömän erämaan kaltaisena. Tuskinpa he enää pystyivät tuntemaan nälkääkään tai väsymystä. Pohjoisessa odotti heitä nääntyminen, nääntyminen, jota he päivä päivältä lähestyivät. Heihin oli pinttynyt luja usko, ettei edelläkävijä, Tie, kajoaisi mihinkään aineelliseen, että se etsi ravintonsa ympäristöstään, jollakin salaperäisellä, käsittämättömällä tavalla. Tie oli vain ennalta määrätty johdattamaan heitä eteenpäin, yhä kauemma, siksi kunnes he kuolisivat, ja vasta heidän menehdyttyään olisi tien synnyttäjän tehtävä suoritettu, tien synnyttäjän, joka ei ollut Jingoss, Kärppä, kavaltaja, mies, jolla oli ruumis ja järki, vaan revontulten kaltainen olento, näiden kauhistavien seutujen ruumiillistuma, Pohjolan vihainen renki.
Täällä asui hiljaisuus. Meri laulaa hiljaisimpinakin öinä, metsässäkin soivat sadat äänet sen vaietessa, mutta täällä vallitsi täydellinen, peloittava, tukahduttava äänettömyys. Teki mieli huutaa, huutaa kurkun täydeltä, jotta ei kadottaisi järkeään tuossa tyhjyydessä, ja kuitenkin — jo kuiskaus tuntui pyhyydenloukkaukselta, josta saattoi seurata ankara rangaistus..
Ensin tuntui maailma muuttuvan mittasuhteiltaan aina suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes se äkkiä jälleen kutistui tavalliseen kokoonsa, matkamiesten käydessä mitättömän pieniksi. Heistä tuntui kuin olisivat he muuttuneet pieniksi mustiksi hyönteisiksi, jotka vaivalloisesti ryömivät eteenpäin pitkin tietä, joka tällaisille taivaltajille oli suhteettoman pitkä.
He söivät yksinomaan säilykelihaa. Sitä oli vielä jälellä sievoinen määrä, mutta koirien ruokavarat olivat jo supistuneet kovin vähiin. Ja kuitenkin oli tärkeätä, että juuri koiravaljakko sai tarpeeksi syötävää. Monasti poikkesivat Sam ja Dick päivän kuluessa neljännespenikulman verran tiestä sivuun, toivoen yllättävänsä jonkun ruuaksi kelpaavan eläimen, mutta useimmiten huonolla onnella. Joskus saivat he ketun, toisinaan portimon, siinä kaikki. Nämä säästettiin visusti koirille. Kolmasti päivässä keittivät he teetä, syöden samalla pienen lihakimpaleen kukin. Tämä ravinto ei suinkaan vastannut sitä määrää, jota heidän ruumiinsa vaativat, ja toisinaan tuntui se kuvottavan vastenmieliseltä, mutta kuitenkin kaikitenkin piti se heidät hengissä. Ja lopultakin tämä oli pääasia. Ruuanpuute näivetti heidät ajanmittaan surkean laihoiksi ja voimattomiksi, mutta henki oli lujassa.
He tekivät parhaansa, mutta siitä huolimatta eläinten muona väheni vähenemistään. Oli vain yksi keino jälellä. Reki oli jo käynyt niin paljon kevyemmäksi, että kolme koiraa hyvinkin riitti sen vetämiseen. He tappoivat Wolfin, äreän ja typerän susikoiran, pannen tallelle jokaikisen murun, vieläpä sisälmyksetkin, jotka pakkasessa heti kohmettuivat kovaksi möhkäleeksi. Muiden koirien annos supistettiin puoleen, mikä nipin napin riitti pitämään ne hengissä ja jalkeilla. Nälkä teki ne haluttomiksi ja masentuneiksi. Varsinkin Claire, nuori rekikoira, ahmatti, joka vielä oli kasvuiässä, löntysti eteenpäin kovin surkeana haikeasti vikisten ja lunta nuuhkien.