XXIII LUKU.
Haudanhiljaisuus lepäsi valkean maan yllä. Syvällä korvessa paukahteli pakkanen puissa. Kylmenneen nuotion vaiheilla viipyi neljä liikkumatonta ihmisolentoa. Vain haukottelevat, kangistuneita jäseniään oikoilevat koirat tuntuivat elävän. Ne seisoivat syrjässä, puiden varjossa, ja vastakohta sai ihmiset näyttämään vielä enemmän aavemaisilta ja epätodellisilta.
Yhtäkkiä kolme ystäväämme kuin yhteisestä päätöksestä kääntyivät pois, palaten eläinten luo. Vanhempi mies lähti jälleen tiennäyttäjäksi, nuorempi heilutti ohjasta ja tyttö seurasi jälessä. Vielä kerran ryhtyivät metsän puut hitaasti ja ikäänkuin vastenmielisesti liukumaan päivien polkumyllyssä uurastavien ohi. Leiri jäi taakse, se häipyi pakkasusviin; se katosi Pohjolan salaperäisyyteen ja äärettömyyteen, katosi murhenäytelmineen, muistoineen. Vain äänetön vartija sinne jäi, mies puhumaton, joka hangella maaten tuijotti kohti taivasta, päivän koittoa odottaen. Pian sulki armelias lumi hänet syliinsä, piilotti hänet ihmisten silmiltä.
Pitkän taipaleen tarpojista oli kukin vaipunut omiin unelmiinsa. He kulkivat näkemättöminä kuin unissakävijät. He seurasivat latua aivan koneellisesti, mutta kukaan heistä ei olisi tainnut selittää, miksi he olivat liikkeellä. Heidän aivoissaan ei ollut ainoatakaan johdonmukaista ajatusta. Puut soluivat lakkaamatta ohi kuin huurteiset haamut; taivaanrannalla kangastivat alituisesti Pohjolan ihmeet, kutistuen ja taas kasvaen. Pohjola oli uhkaavan lähellä. Se iski pelon yhä syvemmälle noiden tuijottavien raatajien sydämiin. Sen rautainen nyrkki heilahti jo kohti kulkijoita, jotka voimatta käsittää mitä varten, tunkeutuivat yhä kauemmas kauhujen maahan.
Mutta sitten koirat pysähtyivät ja Billy, johtaja, nuuhkaisi äänekkäästi ilmaa. Lumous haihtui heti. Mysteerio, joka niin kauan oli kangastanut taivaanrannalla, ja joka vihdoin oli hiipinyt aivan lähelle, uhaten tukahduttaa heidät, siirtyi jälleen tavalliselle paikalleen. Pohjola peräytti nyrkkiään.
Heidän edessään oli jälleen leiri. Ja tällä kertaa leiri, jota oli käytetty kauan. Kartion muotoinen tepee, laaja, lumesta puhdistettu alue, monet jätteet ja telineet olivat selviä todistuksia siitä.
Sam tempaisi rihlan kotelosta, todeten nopeasti että se oli panostettu.
Dick marssi majalle, kurkistaen oviaukosta sisään.
— Ei ole ketään kotona! sanoi hän.
— Poissa, oikaisi Sam, osoittaen tuoretta latua lähistöllä.
Miehet keskittivät heti huomionsa siihen. Suurella vaivalla pääsivät he lopulta selville asioista. Majan asukas oli käyttänyt kolmenkoiranvaljakkoa lähtiessään. Tutkittuaan lunta totesivat he myös, että reki oli ollut raskaasti kuormitettu.
— Pelkäänpä pahoin tämän merkitsevän, että hän on lähtenyt ainaiseksi, tuumi Sam.
Jatketut tutkimukset vahvistivat hänen olettamuksensa oikeaksi. Tepeen seinät oli rakennettu kaksinkertaisiksi, rakoset oli tukittu sammalilla, ja muutenkin oli maja huolellisesti pystytetty, joten se luultavasti oli aiottu pysyväiseksi talviasunnoksi. Asukkaan poistuminen tähän vuodenaikaan todisti puolestaan, että hän oli mies, jota etsittiin, ja että kuollut chippewa oli varoittanut häntä. Kallokasat osoittivat hänellä olleen menestystä, mutta niitä, katkennutta veistä, palsaminoksapinoa ja tyhjää wigwamia lukuunottamatta oli hän korjannut mukaansa kaiken omaisuutensa.
— Hyvä juttu, muhoili Sam, varsin hyvä. Nähtävästi ei hän ole kovin pahasti pelästynyt. Hän ei ole voinut aavistaakaan, että olemme häntä niin lähellä; sitäpaitsi talvehtiminen tässä maankolkassa ei ole kovinkaan terveellistä. Jos hän olisi arvannut meidän olevan kintereillään, ei hän olisi kasannut mukaansa kaikkea kamaansa — päinvastoin olisi hän pötkinyt pakoon niin kevein kuormin kuin suinkin.
— Oikeassa olet, myönsi Dick.
— Näinollen hän ei ole edennyt järin nopeasti. Saamme pian hänet kiinni.
— Lähtenyt vasta tänä aamuna, täydensi Dick, tarkasteltuaan äsken avattua tietä.
Tuhlaamatta enempää aikaa paikan tutkimiseen, lähtivät he jatkamaan takaa-ajoaan. Dick sanoi tytölle:
— Luullakseni saamme hänet kohta kiinni.
May-may-gwánin kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat tyytyväisyydestä. Nuo yksinkertaiset sanat merkitsivät luottamusta, todistivat, että hänelläkin myönnettiin olevan osansa yrityksessä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän saanut siivet jalkoihinsa.
Onni suosi heitä. Hienoinen vastatuuli oli alkanut puhaltaa. He etenivät niin ripeästi ja joutuisasti kuin suinkin voivat. Pian saapuivat he paikalle, missä Jingoss kaikesta päättäen oli kiehauttanut itselleen teetä. Hänen oli täytynyt lähteä liikkeelle verrattain myöhään aamulla, koska keskipäivään mennessä oli ehtinyt kulkea vasta näin lyhyen matkan. Lisäksi muuttui latu nyt aivan tuoreeksi.
Billy, vakinainen johtajakoira, sai tämän vuoksi pitää johtavan asemansa, vaikkakin se, kuten aikaisemmin on huomautettu, toisinaan vaihdettiin Mackiin, joka tällä haavaa lönkytteli juuri sen takana. Kolmantena asteli Wolf, vahva mutta äreä peto; sitten Claire lähinnä rekeä, vikkelänä ja valppaana, valmiina väistämään kiviä ja kantoja. Jo kauan aikaa olivat hurtat — kuten useimmiten eläimet, jotka ovat paljon tekemisissä ihmisten kanssa — osoittaneet suurta harrastusta isäntiensä asioihin. Nyt tuntui ilmassa olevan muutakin kuin tavallinen päivämatka. Ihmisten mieliala ei voinut olla vaikuttamatta herkkävaistoisiin koiriin; kirkkaat silmät kertoivat niille, että tuo tutkiminen ja nuuskiminen leirissä ja ladulla ei ollut mitään tavallista toilausta. Tutkiminen ja nuuskiminen vetoaa koiran luontoon. Varsinkin rimpuili Mack kovasti valjaissaan, päästäkseen vapaaksi, jotta voisi haistella sopet ja halkeamat, saada selkoa isäntien mielenkiinnon aiheesta. Lopulta se lukuisten pysähtymisten ja tutkimusten jälkeen äkkäsi, että juuri tie oli tuo tärkeä asia. Aika ajoin nuuhki se sitten sitä hartaasti, painaen visusti mieleensä aistimuksensa laadun, joka vähitellen kävi yhä selvemmäksi. Vihdoin pisti sen herkkiin sieraimiin ihmisen haju; se nosti päätään ja haukkui.
Pitkä, ulvova haukahdus, joka äkkiä katkaisi hiljaisuuden, vaikutti iskun tavoin. Se oli kauhea. Ja Mack haukkui uudelleen, yhä uudelleen, kunnes raju haukunta kuulosti pämpättävältä hätäkellolta. Pohjolan henget heräsivät äkkiä, lähtien miesten mielikuvituksessa liikkeelle ratisten ja pamahdellen.
Dick päästi huudahduksen ja säntäsi eteenpäin, kiskoen winchesterinsä lukkoa. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä paloi viha.
— Älä ammu! karjaisi Bolton, ehkäistäkseen hänen aikomuksensa. Samassa paiskautui hän eteenpäin, ja tyrkkäsi rihlan piippua ylöspäin, mutta ei kuitenkaan ehtinyt estää Dickiä laukaisemasta.
Luoti iski etäällä olevan puun lumiseen runkoon, tuprautti lunta ilmoille, ja kimposi sitten kimeästi vingahtaen yläilmoihin. Samalla se vapautti kaikki erämaan äänet ja kaiut pakkasen lumoista. Tyynessä ilmassa saattoi tuo helvetillinen melu kuulua penikulmien päähän.
Sam katsoi miehestä koiraan.
— Hyvä, ettei sattunut kumpaiseenkaan teistä, sanoi hän.
Dick hypähti eteenpäin ja suomi valjakkoa ruoskallaan.
— Us kiinni! kiljui hän.
Lumi pölisi heidän ympärillään. Vähäistä myöhemmin löysivät he polulta nahkakäärön ja pienen kasan pyydyksiä, Mies, jota he ajoivat takaa, oli keventänyt kuormaansa, heittänyt pois kaiken, mitä ei ehdottomasti tarvinnut. Niin lähellä riistaansa he jo olivat.
Hengästynyt Sam vaati pysähtymistä.
— Seis! komensi hän. — Pysytään tyyninä vain. Tällä tavoin me emme saa häntä kiinni. Hänellä on kevyt kuorma, hän on mies, ja hänellä on levänneet koirat. Hän voi helposti päästä käsistämme, jättää meidät uupuneine koirinemme.
Vanha mies istuutui ja sytytti varovasti piippunsa.
Dick riehui kuin vähäjärkinen, kuohuksissaan viivytyksestä, ja noitui, että jotakin oli tehtävä heti paikalla; mutta oli niin ymmällään, ettei osannut selittää, mitä hänen mielestään oli tehtävä.
Ja tuokion kuluttua hän kysyi:
— Mitä ihmeessä me teemme?
— Mies menee, mutta latu jää, vai mitä? sanoi Sam. — Seuraamme jälkiä.
— Mutta mitä kannattaa — miten me sitten pääsemme hänen kimppuunsa taas?
— Meidän on heitettävä pois pyydyksemme ja ylimääräiset huopamme. Meidän on taivallettava niin nopeasti kuin voimme, ilman että uuvutamme itsemme. Ehkä hän pitää liian kiirettä, ja silloin me voitamme kilpajuoksun. Kuinka hyvänsä, tämä on ainoa mahdollisuutemme. Jos me päästämme hänet käsistämme nyt, emme löydä häntä enää koskaan. Tämä latu on ainoa, johon nyt voimme luottaa.
— Mutta jospa alkaakin sataa lunta kovin? Lumimyrsky voi tulla milloin hyvänsä.
— Jos alkaa pyryttää — no, niin —
Vanha mies vaikeni hetkeksi, imeskellen piippuaan.
— On eräs asia, jonka toivoisin sinun ymmärtävän, jatkoi hän sitten, nimittäin, että sinulla ei ole oikeutta paukutella pyssyäsi, milloin vain päähäsi pälkähtää. Meidän on saatava tuo mies kiinni elävänä. Pyssyn laukaus tänään oli paha juttu; se varoitti Jingossia ja turmeli ehkä mahdollisuutemme yllättää hänet Tosin olisi hän voinut kuulla meidän lähestyvän siitä huolimattakin. Olkoonpa nyt miten hyvänsä. Mutta jos sinä olisit tappanut koiran, niinkuin aioit, olisit saanut aikaan niin paljon vahinkoa, ettet ainakaan oman tylpän järkesi avulla olisi koskaan pystynyt sitä korvaamaan. Tuo koira on paras, mitä meillä on. Minä — minä kadottaisin mieluummin pyssymme, kuin sen… Hän toisti viimeiset sanansa kerran toisensa jälkeen.
Vakavana kuten aina, kun toveri puhui tuossa äänilajissa, kysyi Dick: miksi, mutta ei saanut vastausta. Tuokion perästä rupesi Sam lajittelemaan kuormaa, heittäen syrjään kaiken, mitä ei välttämättömästi tarvittu.
— Mikä on aikomuksesi? uskalsi Dick kysyä.
— Lähteä liikkeelle.
— Pianko luulet meidän saavan hänet kiinni?
— Herra tietää.
Koirat nojautuivat eteenpäin ja olivat vähällä kaatua — kuorma oli odottamatta käynyt perin köykäiseksi. Seuraavassa hetkessä asteli vähäinen kulkue taas tasaisesti eteenpäin. Tuokioon ei puhuttu mitään; Lopulta virkkoi Dick:
— Sam, kuulehan, minusta meillä on jotenkin yhtä suuret mahdollisuudet kuin lumipallolla helvetissä.
— Niin minustakin, vastasi Sam vakavasti.