Kultaa

by Stewart Edward White

ENSIMMÄINEN OSA.

PANAMA.

I luku.

OO, SUSANNA!

Jossakin kohdassa tätä kirjaa on minun pakko kirjoittaa muutama rivi yksinomaan itsestäni. Olen kirjavien kokemusteni jälkeen päätynyt pelkäksi pikku kirjanpitäjäksi ja se riittänee selittämään, miksi muutamassa rivissä on kylliksi. Nuoruuteni päivinä oli minulla monenlaisia unelmia, mutta sallimus ja oma luonteeni ehkäisivät niiden toteutumisen. Ehkäpä nirsommassa iässä — mutta parempi vaieta. Minun täytyy olla rehellinen niitä miehiä kohtaan, joiden vaiheita tässä aion yrittää kuvata. Riittäköön siis, kun lisään, että olin näiden miesten ystävä ja kumppani, osallinen heidän seikkailuissaan, ja että juuri ne luonteeni vajavaisuudet, jotka ovat estäneet minua kohoamasta nykyistä vaatimatonta asemaani korkeammalle, kenties toiselta puolen ovat tehneet minusta sitä valppaamman sivustakatsojan. Mikä kaikki jo on enemmän kuin aioin itsestäni kertoa.

Sivuutan lyhyesti ne niin romanttiset kuin käytännöilisetkin syyt, jotka saivat minut liittymään niiden kullanjanoisten joukkoon, joita v. 1849 tulvi Kaliforniaan. Kultakuume tarttui ja minä olin noihin aikoihin juuri otollisessa mielentilassa.

Ensimmäiset uutiset kultaiöydöistä saapuivat seuduillemme mutkaisia teitä. Ne tihkuivat ensiksi julkisuuteen Sandwich-saarille tulleista laivoista ja ilmestyivät sitten erään baltimorelaisen lehden palstoille. Jokainen nauroi hälinälle, mutta jokainen painoi huhut myös visusti mieleensä. Kultamaa oli niin äärettömän kaukana, ja silloin, kuten myöhemminkin, jutuilla oli taipumus lihomiseen, mitä etäämmälle ne kulkeutuivat. Saattoipa hyvinkin olla, että kultaa oli löydetty, mutta tiedot kirpuista, parkitsemattomista vuodista ja karuista rannikoista tuntuivat paljon todenperäisemmiltä. Muistan kuljeksivien trubaduurien tehneen pilaa noista löydöistä saaden aina naurajat puolelleen. Mutta juuri kun irvistyksemme oli makeimmillaan, julkaistiin lehdessä muuan maaherra Masonin sotaministeriölle lähettämä kirjelmä, virallinen tiedonanto, jota ei sopinut pitää pilkkanaan, vaikka se kuulostikin sadulta.

— En epäröi sanoessani, kirjoitti maaherra, että Sacramento- ja San Joaquin-joissa on enemmän kuin satakertaisesti se kultamäärä, joka tarvittaisiin peittämään Meksikon kanssa äsken käydyn sodan kustannukset. — Ja sitten siirtyi hän yksityiskohtaisesti kuvaamaan suuria kultamöhkäleitä ja mainioita huuhdontatuloksia, nimeten kullankaivajia ja paikkoja ja muistaen päivämääriä tarkkuudella, joka ei jättänyt mitään epäilemisen varaa.

Meitä ei enää naurattanut. Trubaduurit vaihtoivat nuotteja. Muistan vieläkin tohinan, joka tuota tiedonantoa seurasi. Meksikon kanssa käyty sota oli hiljan päättynyt ja veteraanit — nuoria miehiä kaikki — palailivat parastaikaa kotiseuduilleen seikkailunhaluisina ja korvat höröllään heti kun vain nousi puhe kullasta ja kunniasta. Pikku kylissä ja tiloilla pohdittiin vakavasti ihmeellisiä uutisia ja iloittiin näin ilmaantuneesta keinosta sodan rasitusten poistamiseksi. Monet perheet ryhtyivät puuhiin oitis, pänttäsivät omaisuutensa, varustivat tarkoitukseen paraiten soveltuvan perheenjäsenen niin hyvin kuin taisivat ja lähettivät hänet yhteistä onnea etsimään.

Sitten tuli laulu, joka tarttui kuin sairaus. Tulva kultamaahan alkoi. Monia kansanliikkeitä on johdettu laulun, usein mitättömänkin laulun, voimalla. Niin kävi nytkin. Joku katulaulaja viritti ensimmäisenä »Oo, Susannan» tahi oikeammin jonkun väännöksen alkuperäisestä laulusta, ja se vaikutti melkein samalla tavalla kuin ruutitynnyriin viskattu kipinä. Jokaikisellä näyttämöllä, jokaisessa kadunkulmassa, joka ravintolassa kuultiin pian tuota renkutusta laulettavan, soitettavan tai vihellettävän. Ja annappas kun ensimmäiset sävelet kuuluivat, niin jo ryntäsi joka ainut sorkka pystyyn ja sitten syntyi siinä suoranainen hullujen kiljunta.

Kultakuume tarttui kaikkiin. Mutta vaikeampaa oli jokaisen päästä haluaan tyydyttämään. Ensiksikin tarvittiin siihen melkolailla rahaa — siinä syy, miksi minäkään en heti päässyt matkaan — ja toiseksi oli monella suuret perheet tai muut esteet poikkiteloin tiellään. Siitä huolimatta kuuluimme kaikki kerhoihin, joiden tarkoituksena oli varustaa ainakin joku jäsenistään matkalle Kaliforniaan. Pohdimme innokkaasti matkustamismahdollisuuksia, kulkureittejä ja työtapoja, joista itse asiassa emme tienneet mitään, laulettiin »Oo, Susannaa» ja kiihdyttiin siinä määrin, että kokousten jälkeen palasimme koteihimme kuin pilvissä liidellen, Muistan, että joku näistä kerhoista kerran pari tosiaankin kykeni saamaan joukkonsa matkalle. Joku yksityinen hurjapää kyllä saattoi äityä sikäli tarmokkaaksi, että yks’kaks’ heittäytyi kurimukseen ja katosi näkyvistä. Sellaista se näet oli; kun mies lopulta oli päässyt jonkinlaiseen hurmiotilaan, menetti hän viimeisenkin malttinsa, möi kaikki mitä omisti, katkaisi kaikki perhesiteet, jätti kaikki asiansa oman onnensa nojaan ja lähti. Mutta, kuten minun äsken piti sanoa, joskus myös tapahtui, että kerhotkin saivat jotakin aikaan. Varat tarkastettiin ja sitten ostettiin yhteisesti joku valaanpyyntilaiva tai vuokrattiin juna, joka vihdoin monen rettelön jälkeen lähti tuonne onnen maille. Useimmiten päättyivät kuitenkin yrityksemme »Oo, Susannaan». Kerran — muistan vielä mainiosti tuon illan — palasin muutamasta kerhomme kokouksesta yhdessä juhlallisen ja vakavan nuorukaisen kanssa, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin minä. Hän pysytteli rinnallani moniaan hetken nähtävästi synkkiin mietteisiin vaipuneena. Lopulta nosti hän päätään.

— Frank, sanoi hän painokkaasti, luulenpa lähteväni Kaliforniaan oikein toden perästä. Tiedän, että huhut liioittelevat suuresti asioita, mutta toiselta puolen täytyy niissä olla perääkin, eikä minulle niin vain pajunköyttä syötetä. En odota liikoja, mutta sittenpä olenkin tyytyväinen tuloksiin, olivat ne millaiset tahansa. Vaikkapa en saisi enempää kuin lakillisen kultaa päivässä, olen täysin tyydytetty.

Tällaisia poikia me olimme kaikki tyynni.

II luku.

OTTELU.

Kerhossamme oli monenlaisia miehiä, mutta melkein kaikki olivat nuoria. Erääseen heistä kiintyi huomioni heti, ja häntä sitten pidinkin silmällä kaikissa kokouksissamme. Sanon, että huomioni kiintyi häneen, mutta oikeammin olisi sanoa, että ihastuin häneen, sillä ensi hetkestä lähtien hänet nähtyäni laittauduin aina istumaan sellaiseen paikkaan, että saatoin häntä häiriintymättä katsella.

Hän oli aina puettu jokseenkin nuhraantuneeseen sotilasvaippaan ja tavallisesti hän huoneeseen astuttuaan heti aukaisi tuon pukineen, niin että punainen vuorikangas pääsi näkyviin, Vaippa tuntui olevan ihan omiaan hänen liikkuvan, joustavan vartalonsa verhoksi. Mies piti muuten päätään pystyssä ja selkänsä suorana ja hänen astuntaansa oli nautinto katsella. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti hallitsevan liikkeitään harvinaisen varmasti. Ellen koskaan olisi nähnyt hänen kasvojaan, olisin epäilemättä pitänyt häntä jonakin iloisena vekkulina, jota tämän maailman murheet eivät paljon painaneet. Hänen päänsä oli pieni, pyöreä ja vähäisten kiharoitten peitossa. Tuo tukka oli melkein kuin lakki — samantapainen kuin eräillä pikkuisilla marmorijumalilla, joita olen nähnyt. Ja vihdoin olivat hänen kasvonpiirteensä kauniit ja säännölliset, iho puhdas ja päivettynyt, ja ylähuulta koristivat lyhyeksi leikatut, vaaleat viikset. Kaikki tämä oli tietysti mielenkiintoista, mutta samanlaista mielenkiintoa olisi kaunis ja vireä eläinkin herättänyt. Vasta kun näin hänen silmänsä, sijoitin hänet omaan, erikoiseen luokkaan. Ne olivat rauhalliset ja kirkkaat, väriltään harmaat ja ne tarkkasivat maailmaa hänen ympärillään ilmeellä, joka todisti, että miehellä oli arvosteleva ja harkitseva sielu. Noissa silmissä ei ollut naurua — päinvastoin haihduttivat ne melkein kokonaan sen käsityksen, jonka hänen olemuksestaan muuten sai. Syvimmällä hänen katseessaan loisti tuulessa lepattavaa liekkiä muistuttava hehku. Toisinaan oli tuo liekki melkein sammuksissa, joskus välähti se niin kirkkaana, että luuli näkevänsä sen aivan selvästi vakaan, tutkivan katseen takaa. Tuo salaperäinen hehku tenhosi tarkkaajan aina ja erehtymättä. Eikä kukaan ole lopultakaan päässyt selville siitä, mistä tuo sammuva ja jälleen syttyvä loimu oikeastaan oli peräisin. Myöhemmin kuulin monen esittävän hyvinkin häpeällisiä arveluita, mutta omasta puolestani olen aina ollut vakuutettu siitä, että hehkun synnytti nerouden henki, joka asusti lujan katseen takana, henki, jota kylmä järki piti aisoissa. Pian sain tietää, että miehen nimi oli Talbot Ward.

Näihin aikoihin pääsin apulaiskirjanpitäjäksi muutamaan suurenlaiseen vientiliikkeeseen. Liike oli yritteliäiden miesten käsissä, ja vähitellen selveni, että nämä miehet hautoivat Kalifornian kaupan valtaamista tarkoittavia suunnitelmia. Pianpa minunkin mielikuvitukseni askarteli asioissa, joista konttorissa puhuttiin päivät kaiket, ja ennen pitkää olin syventynyt laivankauppoja, kapteenien ja miehistön hankintaa ja tavaralähetyksiä koskeviin laskelmiin. Palkkaa minulla oli kokonaista yhdeksän dollaria viikossa. Koska olin yksin maailmassa ja lisäksi vailla pienimpiäkin muita mahdollisuuksia kuin palkkani, en voinut kuvitellakaan saavani kokoon viittäsataa dollaria, jota pidettiin aivan vähimpänä tarpeellisena määränä, jos mieli selviytyä Kaliforniaan asti.

Palatessani eräänä iltana kerhosta asuntooni liittyi Ward hämmästyksekseni seuraani. Aikaisemmin emme olleet vaihtaneet sanaakaan.

— Ollut jo kauan New Yorkissa? tiedusti hän.

— Kuutisen kuukautta, vastasin.

— Mailta kotoisin, tietysti? Mistä?

— Ashburystä Vermontissa, sanoin tyynesti. Kuinka lieneekään, en pitänyt häntä ollenkaan tunkeilevana.

Hän seisahtui äkkiä ja silmäsi minua kiireestä kantapäähän vaiten ja harkitsevan näköisenä.

— Olen tarkkaillut teitä kaikissa näissä hölynpölyn kokouksissa, virkkoi hän sitten, lähtien jälleen liikkeelle.

Tunsin vasten tahtoanikin jonkinlaista mielihyvää.

— Hölynpölyn kokouksissa? kertasin hiukan ymmälläni.

— Olettakaapa, että tuo lauma jollakin merkillisellä tavalla pääsisi yksimielisyyteen, saisi kamppeensa kuntoon ja lähtisi huomenna Kaliforniaan — sitävartenhan tuo kerho kai on perustettu — oikein sakilla. Lähtisittekö mukaan?

— Miksikäs en?

— Niin sanoisi Martin — ja Fowler - ja tuo pikku heittiö Smith — ja kuusi tai kahdeksan muuta lisäksi. Akkoja! Mutta te — kuulkaa, jos aiotte johonkin ryhtyä, niin katsokaa, että joudutte miesten joukkoon. Noiden torvien kanssa en lähtisi edes kahdentoista (Englannin) penikulman päähän käärmeitä tappamaan. Missä asutte?

— Läntisellä Yhdeksännellä kadulla.

— Se on läheisyydessä. Onko teillä tilavaa huonetta?

— Minulla on pikkuruinen makuuhuone eteisen takana, vastasin kummastuneena. Eräät toverini ovat vallanneet koko yläkerroksen.

Minun täytyy vieläkin todeta, että hänen sekaantumisensa yksityisasioihini tuntui perin luonnolliselta. En loukkaantunut ollenkaan.

— No, silloin teillä täytyy olla isohko seurusteluhuone. Montako teitä on?

— Neljä.

— Pystyttekö antamaan selkään tovereillenne?

Pysähdyin ja purskahdin nauruun. Hän oli ovelasti keksinyt seikan, jota voisin kutsua heikoksi kohdaksi seurustelutavoissamme. Olimme kaikki maalaispoikia, toverini ja minä, ja kun me lisäksi olimme eloisia ja voimaa pursuvia, olimme huonossa huudossa alakerroksen vuokralaisten keskuudessa.

— Huomaatte kai, että olen melko roteva —, virkoin.

— Huomaanpa kyllä. Siksi lyöttäydyinkin seuraanne. Luulisitteko kykenevänne rökittämään minut?

Seisahduin jälleen hämmästyneenä.

— Mitä hittoa?

Hän nauroi ja pienet pirulaiset hänen silmissään hyppivät hauskasti.

— Tein yksinkertaisen kysymyksen, sanoi hän, ja minua miellyttäisi yhtä mutkaton vastaus. Luulisitteko voittavanne minut yhtä helposti kuin toverinne?

— Voittaisinpa kyllä, luullakseni, vastasin lyhyesti. Hän tarttui innokkaasti käsivarteeni.

— Lähtekää sitten! huudahti hän. Läntiselle Yhdeksännelle!

Yhteisessä asunnossamme istui pari tovereistani tupakoiden ja rupatellen takan ääressä. Talbot Ward oli kokonaan äskeisen päähänpistonsa valloissa ja heti kun olin hänet esitellyt huoneessa oleville, antautui hän selittämään niistä oli kysymys.

Valmistuksiin ei hukattu aikaa. Harvalukuiset tuolit oli tuota pikaa sysätty syrjään ja nyrkkeilykäsineitä oli meillä entuudestaan melkoinen varasto.

— Pannaanko painiksi vai nyrkkeilläänkö? kysyin vieraaltani.

— Sanoin, ettette satsi minua rökitetyksi, vastasi hän. Nyrkkeily on sääntöjen mukaista käsikähmää — oikeastaan kaikkea muuta kuin tappelua.

— Tarkoitatteko, että meidän olisi käytettävä kynsiä ja hampaita ja kiskottava silmät toistemme päästä? tiedustin huvitettuna.

— En suinkaan. Se ei olisi rehellistä peliä. Taistelu on taistelua, mutta mies voi aina olla reilu — olipa kysymys mistä hyvänsä. Vedetään kintaat käsiin, lyödään painia ja käytetään nyrkkejä. Sitä minä kutsun kunnon otteluksi.

Hän vapautui reippaasti viitastaan.

— Riisuutuisitteko, jos kyseessä olisi oikea tappelukin? utelin hiukan äreänä.

— Kyllä, jos minulla olisi aikaa, sanoi hän. Miksikäs ei? Eivätkö kreikkalaiset ja roomalaisetkin ja juutalaiset ja hunnit ja muut vanhojen aikojen uroot paljastaneet yläruumistaan ennen taistelua, jos heillä vain oli siihen tilaisuutta? Tietysti! Paita pois, nuori mies!

Tein työtä käskettyä, ihmetellen hieman tuota kummallista ottelua, jonka säännöt kaikesta päättäen perustuivat joihinkin Talbot Wardin määrittelemiin yleisiin periaatteisiin.

Vastustajani ruumis oli yhtä hyvin muodostunut kuin hänen päänsä. Irtonaisia lihaksia peitti siloinen, valkea iho. Rintakehä oli laaja, vyötärö ja lanteet hoikat, hartiat pyöreät. Omat lihakseni suuret ja vahvat, ankarassa maatyössä kehittyneet, tuntuivat liikkuvan paljon hitaammin. Havaitsin silti jo ensi silmäyksellä, että minun täytyi olla voimakkaampi kuin hän. Nyrkkitaistelussa olisi hän ehkä kiitos vikkelyytensä päässyt voitolle, mutta ahtaassa huoneessa ja tavallisessa käsirysyssä merkitsi voima enemmän kuin nopeus. Tuntemattomana tekijänä oli vain hänen »sisunsa». Omasta puolestani olin jokseenkin tyyni — olin tottunut yhteenottoihin.

— Näytätte toisenlaiselta nyt kuin pukineissanne, sanoi hän. Tästä syntyy, näemmä, hupaisa leikki.

Huonetoverini istuutuivat pöydälle ja vaatekaapille tehdäkseen enemmän tilaa. Kysyin monenko minuutin eriä hän oli ajatellut.

— Eriä! toisti Talbot Ward, ja hänen hampaansa vilahtivat näkyviin viiksien alta. — Oletteko koskaan kuullut puhuttavan eristä tavallisessa tappelussa?

Samassa hän hyökkäsi, iskien minua kaksi kertaa. Lyönnit tulivat oikein olan takaa ja ne tuntuivat vihaisemmilta kuin mitkään sitä ennen tai sen jälkeen saamani huitaisut. Puoliksi pökertyneenä yritin vastaiskua, mutta nyrkkini heilahti tyhjyyteen ja sitten tunsin neljä tai viisi osumaa eri tahoilta. Kun nyt saatoin arvata, mitä tuleman piti, kohotin kyynärpäitäni ja onnistuin tällä tavoin suojelemaan niskaani ja leukaluitani. Heti siirtyi hän takomaan muita ruumiinosiani, mutta minä kiristin lihaksiani ja otin kiitollisuudella vastaan rangaistukseni. Tukinuitto ja maanviljelystyö on karaissut minua siinä määrin, että luullakseni kestäisin muulin potkujakin, jos vain tietäisin olla varuillani.

Sain hiukan hengähdettyä ja aivoni alkoivat toimia nopeammin. Hitaasti toinnuin huumauksesta, jonka ensimmäiset iskut olivat aikaansaaneet. Saatoin nyt selvästi nähdä Wardin, joka silmät sikkarassa, harkiten ja nopsasti liikahdellen hoiteli hyökkäystä. Tunsin suuttuvani oikein perinpohjin. Hän oli aloittanut leikin antamatta pienintäkään varoitusta, hän oli yllättänyt minut täydellisesti. Ja niin minä iskin.

Hän oli innoissaan ja vakuutettu siitä, että ensimmäinen syöksy oli hämännyt ja sokaissut minut ihan pökkelöksi. Siksipä iskuni osuikin. Näin hänen päänsä retkahtavan taaksepäin ja veren pirahtavan hänen suustaan. Lyöntinä olivat heikot, sillä päätäni huimasi vielä, mutta tunsin kuitenkin saavuttavani tasapainoni jälleen. Me olimme taas tasoissa.

Jonkun siunaaman ajan vaihdoimme lyöntejä. Hän syöksähteli edestakaisin salamannopeana, osuen minuun meikein joka yrityksellään, kun taas minun iskuistani useimmat olivat harhalyöntejä. Olin ehdottomasti alakynnessä, vaikkakin vahva ruhoni kesti iskut helpommin kuin hänen hennompi ja herkempi ruumiinsa. Äkkiä minulle valkeni, että hän etuili minun kustannuksellani. Niinkauan kuin hän saattoi pysytellä poissa ulottuviltani, ei hänellä ollut hätää. Minulle taas oli edullisinta päästä häneen käsiksi.

Ryhdyin hyökkäämään ja sain sitä pahemmin selkääni. Hän väisti taitavasti kaikki yritykseni kytkeä hänen kätensä, enkä minä kyennyt suojaamaan itseäni edes senkään vertaa kuin äsken. Pääni oli kuin mehiläispesä ja iskuni osuivat ilmaan. Ward hyppi ympärilläni norjana kuin pantteri.

Vihdoin sain perin yksinkertaisella tempulla tartutuksi hänen käsivarteensa. Olin hyökkäävinäni, mutta pysähdyin samassa, huitaisin kerran ja syöksyin eteenpäin iskien kourani hänen kyynärvarteensa. Kymmenisen sekunnin ajan hän rimpuili kiivaasti päästäkseen vapaaksi, mutta sitten hän luopui yrityksestä ja vangitsi taitavasti vapaan käteni.

Hän oli melko taitava painija ja lisäksi vahva. Hänen ruumiinsa tuntui olevan täynnä valaanluita. En ole kuitenkaan vielä koskaan tavannut mittaistani miestä, joka olisi riittänyt minulle, ja siksi otaksuin, että Wardille riittäisi vähempikin. Vapauduin hänen otteestaan ja pysyttelin hänen kintereillään.

Hän oli liukas kuin niljainen kala. Kerran toisensa jälkeen oli hän päästä käsistäni. Hänen ponnistelunsa kysyivät voimia enemmän kuin mihin hänellä oli varaa ja niinpä odotinkin joka hetki, että hän antautuisi. Mutta hänellä näkyi riittävän inttiä loppumattomiin. Kaikesta päättäen oli hän ahkerasti harjoittanut voimiaan. Lopulta minun kuitenkin onnistui kiepauttaa hänet ympäri; hän menetti tasapainonsa ja kaatui lattialle viereeni. Kaatuessaan kiersi hän vartaloaan ja sain sattumalta tartutuksi hänen ranteeseensa.

Näin lahjoitti kohtalo minulle »hammerlokin». Useimmat tietävät mitä sillä tarkoitetaan. Ja kuka hyvänsä voi päästä siitä perille, jos asettaa kyynärvartensa selkänsä taa ja antaa jonkun toisen vääntää sitä ylöspäin. Kreikkalaisesta, painijoita kuvaavasta veistoksesta näette, miten temppu suoritetaan. Mitä ylemmä käsivartta väännetään, sitä suuremmat ovat tuskat. Lopulta on painijan pyörähdettävä selälleen ja leikki on päättynyt. Toiset luonnollisesti sietävät enemmän kuin toiset, mutta ennemmin tai myöhemmin on pihteihin joutuneen antauduttava. Monet taitavatkin painijat, jotka tietävät, että lopullinen seuraus muuten olisi käsivarren murtuminen, antautuvat heti vastustajan saatua tällaisen otteen.

Väänsin hitaasti Talbot Wardin kättä ylöspäin. Tuuman kerrallaan siirtyi käsi ylemmäksi. Hän oli vaiti. Kerran yritti hän viskautua sivuun, mutta minä olin vaalillani ja hänen oli luovuttava aikomuksestaan. Kun vihdoin olin saanut käden mielestäni tarpeeksi ylös, pidin pienen tauon.

— No? tivasin.

Hän ei vastannut.

Olin nuori ja hiukan raju ja minua kismitti vielä hänen odottamaton hyökkäyksensä ottelun alkaessa. Siksipä en häntä suuresti säälinyt. Hitaasti ja järkähtämättömästi — ja, häpeä sanoa, melkein nautinnolla — väänsin hänen kyynärvarttaan vieläkin ylemmäksi. Tunsin Wardin ruumiin hytisevän polvieni välissä ja hiki valui virtoina hänen kasvoilleen. Hän ei kuitenkaan antautunut, painoi vain otsaansa lujasti lattiaan.

— Minä kyllä jaksan sietää tätä yhtä kauan kuin tekin, murahdin itsekseni.

Lopulta olin kuitenkin niin pitkällä, että tiesin käsivarren murtuvan, jos hiukankin sitä vielä vääntäisin.

— Antauduttako? kysyin.

— En! pärskähti hän.

— No, sitten taitan käsivartenne!

Hän ei vastannut mitään.

Pienestä otsaani ilmestyneestä naarmusta tihkui verta silmiini. Se ärsytti minua. Olin haavoittunut, hiestynyt ja raivoissani. Tappelin oikein tosissani.

— Olkoon! karjuin. Tapahtukoon tahtonne, hitto vieköön!

Korjasin asentoani, mutta en liikauttanut hänen käsivarttaan. Miesparka mahtoi kärsiä hirvittävästi, sillä jokainen lihas ja jänne oli kiristynyt aivan äärimmilleen. Hänen hengityksensä korisi, mutta muuten pysyi hän äänettömänä. Suuttumukseni laukesi hitaasti. Nousin, sinkauttaen hänet etäämmäksi, Hän pyörähti selälleen ja makasi hetken liikkumatta, silmät ummessa. Taisimmepa näyttää suloisilta, me molemmat nuoret viilit — minä olin haavoittunut, pöhöttynyt ja verissäni, ja hän oli kalmankalpea. Huonetoverini istuivat kuin lumottuina, paikoiltaan hievahtamatta.

Tämä kuvaelma päättyi äkkiä. Talbot Ward kompuroi istualleen ja virnisti minulle tutunomaisella tavallaan.

— Sanoinhan, ettette saisi minua rökitetyksi, virkkoi hän.

Tuijotin häntä ällistyneenä.

— Vai en? Äskenhän makasitte tuossa minun armoillani!

— En ollenkaan.

— Jos olisin vääntänyt hivenen verran lisää, olisi käsivartenne murtunut.

— No, miksette vääntänyt sitten?

Olin edelleenkin ymmällä.

— Olisitteko te vääntänyt? kysyin, kun aloin ymmärtää.

— Tietysti, vastasi hän hiukan halveksivasti, nousten seisaalleen.

— Miksi sivalsitte minua ensin ilman minkäänlaista varoitusta?

— Tulevatko varoitukset kysymykseen oikeassa tappelussa?

En voinut väittää hänen käsitystään vastaan, mutta minusta tuntui kuitenkin, että jossakin oli ollut vikaa. Minulle oli sekä ilmoitettu että jätetty ilmoittamatta, mitä oli tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä kamppailussa, jossa eivät säännöt tulleet kysymykseen, mutta jossa kuitenkin erotettiin rehellisyys epärehellisyydestä. Olin hiukan kummastunut. Myöhemmin vaivasi minua useinkin samantapainen tunne ollessani Talbot Wardin seurassa.

— Mutta te olette ihmeellinen! Ihan ihme-otus! lisäsi Ward.

Samassa havaitsimme että joku naputti ovelle, kopeloiden kädensijaa.
Koputtajan oli täytynyt olla oven takana jo kauan.

— Ellette avaa, kutsun poliisin! Sen teen totisesti! Emäntämme ääni sieltä kuului hyvinkin uhkaavana. Silmäilimme toisiamme hämmästyneinä.

— Luulenpa, että olemme aikaansaaneet hiukan melua, huomautti Talbot
Ward.

Melua! Eiköhän mekastuksemme paremminkin ollut kuulostanut talonhajoittamisyritykseltä. Aikaisemmat pikku nyrkkitaistelumme eivät olleet mitään äskeisen tappelun rinnalla.

Ward kietoutui viittaansa ja istuutui ikkunan ääressä olevaan tuoliin.
Minä puin ylleni päällystakin. Toinen huonetovereistani meni avaamaan.

Emäntä oli nikahtua kiukkuunsa. Hän kehoitti meitä kaikkia muuttamaan talosta. Tämän kehoituksen hän tosin oli lausunut säännöllisesti lauantai-iltaisin, mutta olimme aina houkutelleet hänet pyörtämään sanansa. Tällä kertaa hän kuitenkin näytti olevan vakavissaan. Pelkään pahoin, että tosiaan olimme jyrynneet aika tavalla. Kun tämä asianlaita oli täysin todistettu, otin luonnollisesti kokonaan syyn niskoilleni. Emäntä kohdisti heti hyökkäyksensä minuun. Silloin nousi odottamatta Talbot Ward nurkastaan. Hänen äänensä oli kirkas, mutta samalla niin viileän kohtelias ja ylimyksellinen, että rouva Simpkins nieli jäännöksen keskeytyneestä lauseestaan.

— Pyydän teitä tyyntymään, madame, sanoi Ward. Teidän ei kannata ärtyä tuon äskeisen metakan johdosta. Tapahtuma ei toistu. Hra Munroe matkustaa piakkoin minun kanssani Kaliforniaan.

III luku.

MATKALLA.

En enää muista varmasti, olinko ensinkään epäröivällä kannalla, kun matkasta tuli kysymys. Joka tapauksessa olin jo muutaman päivän kuluttua ylenmäärin innostunut hankkeesta. Sovittiin, että matkustaisin Wardin apulaisena. Ward suorittaisi kaikki matkakustannukset ja minä puolestani olisin velvollinen antamaan hänelle puolet kaikesta löytämästäni kullasta. Minusta tuntui tämä järjestely erittäin tyydyttävältä. Ward osti meille kummallekin tarpeelliset varusteet. Kävi selville, että hän oli Meksikon sodan veteraaneja ja siis tottunut kenttäelämään. Hänen kokemuksestaan ja minun maalaiskasvatuksestani sitten johtuikin, että meiltä jäi hankkimatta monias naurettava esine, joita vailla eivät newyorkilaiset Kaliforniaan matkaajat katsoneet voivansa reissuun lähteä. Varustauduimme lujilla vaatteilla ja jalkineilla, ostimme kumpikin sadetakin, valitsimme kuokat ja lapiot, huovat, kirveet ja veitset, hankimme karkeata purjekangasta, rihlan ja haulikon sekä pari colt-pistoolia. Tällainen käsiase pyörivään silinteriin pistettyine kuusine panoksineen tuntui minusta aivan ihmekalulta, mutta en saanut tilaisuutta koetella sitä.

Ward päätti heti, että matkustaisimme Panaman tietä.

— Kallein reitti, mutta nopein, selitti hän. Kap Hornin kiertäminen purjelaivalla kestää iäisyyden, samoin matka aavikkojen yli. Kultakentille saapuu päivittäin uusia miehiä, siksi emme saa hukata aikaa.

Hän pistäytyi asunnossamme harva se ilta. Minut oli otettu armoihin jälleen, pian tapahtuvan matkalle lähdön takia. En koskaan päässyt perille siitä, missä Ward asusti. Noudimme matkalippumme laivatoimistosta, kulutimme aikaamme varietee-teattereissa, lauloimme »Oo, Susannaa» muitten mukana, pöyhistelimme pikkuisen, ja vain hitunen tervettä järkeä pidätti meitä esiintymästä flanellipaidoissa, coitit vyöllä, New Yorkin kaduilla. Kun vihdoin aika oli täytetty, nousimme laivaan, nojauduimme kaiteeseen ja hurrasimme kuin huilut. Minusta tuntui kuin olisi minussa auennut joku venttiili, josta lopultakin hurmiopilvi pääsi purkaantumaan.

Selvisimme parissa päivässä meritaudista ja ryhdyimme nyt silmäilemään ympäristöämme. Aluksemme oli noin tuhannen tonnin rataslaiva, ja matkustajia oli kaksisataakahdeksankymmentä eli kaksisataa enemmän kuin tavallisesti. Kovin oli sekalaista seurakunta — pitkien, laihojen Mainen jenkkien joukossa harppoi kellahtavia, mustatukkaisia Louisianan miehiä. Luulenpa kaikkien yhteiskuntaluokkienkin olleen edustettuina, mutta innoissamme emme kiinnittäneet mitään huomiota mokomiin asioihin. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli joka miehellä punainen paita, lerppahattu, revolveri ja käyrä veitsi, ja monet antoivat lisäksi partansa kasvaa rauhassa. Oli melkein mahdotonta päätellä, mikä heistä kukin oli aikaisemmin ollut — lääkärikö, lakimies vai jätkä. Meillä ei ollut aikaa heidän puhetapansa tai kasvonpiirteittänsä tutkimiseen. En ole koskaan nähnyt missään niin vilkasta liikettä kuin tällä laivalla, joka nyt hitaasti kynti aaltoja matkallaan eteläisiä vesiä kohden. Meillä oli sen tuhannen asiat pohdittavina. Aloitimme Marshallin ensimmäisistä löydöistä ja kuulemistamme huhuista, ja jatkoimme keskustelemalla ilmastosta, varusteista, prospekteista, suunnitelmista ja parhaista kullankaivuukeinoista. Esitimme tusinoittain eriäviä mielipiteitä. Me olimme niin erilaisia, niin eri tavalla kehittyneitä ja kasvatettuja, ettemme voineet käsittää toistemme näkökohtia muuten kuin suurien ponnistusten jälkeen. On muistettava, että näihin aikoihin liikenne ja matkat olivat aivan toista kuin nykyisin. Maa oli laaja, yhteys eri seutujen välillä huono, siitä nämä niin suuresti toisistaan eroavat ihmistyypit. Keskusteluamme saattoi verrata tuntemattomaan maahan tehtyyn tutkimusmatkaan. Mainen miehen mielenkiintoa herättivät pakostakin carolinalaisen mietteet aivan jokapäiväisistä asioista. Silti eivät puheenaiheemme suinkaan olleet jokapäiväisiä.

Päävaikutelmani tästä matkasta oli, että tuolla kuhisevalla ihmisjoukolla oli niin kiire, ettei minuutinkaan ajanhukka saanut tulla kysymykseen. Kohoava ja jälleen vaimentuva ääntensorina jatkui säännöllisesti myöhään yöhön.

Vain kaksi seikkaa saattoi hajoittaa tuon summattoman mielenkiinnon, jonka naapurin tuumailu herätti — delfiinit ja malmirumpu, joka kutsui aterioille. Kun deifiiniparvi ilmestyi näkyviin laivan sivulla, hyökkäsivät kaikki kaiteen ääreen ja revolverit tyhjennettiin siekailematta noihin nokkaviin vieraisiin. En koskaan huomannut laukausten aikaansaavan mitään vahinkoa, mutta meteli oli kyliä kamala. Kutsu aterialle tuli melkein aina yllättävänä. Syöksyttiin tyrkkien ja kompastellen ruokailusuojaan ja siellä havaittiin, että istuimet jo oli varattu tyynemmille matkustajille. Minkäjälkeen taas syöksyttiin kannelle pettyneinä tai välinpitämättömyyttä teeskennellen, ja jatkettiin keskustelua.

Joskus riideltiinkin, mutta yleensä tuntui sunnuntaitunnelma vallitsevan matkustajien keskuudessa. Kaikki nämä miehet olivat jättäneet vanhan työnsä ja ympäristönsä käydäkseen kohti elämänsä suurta seikkailua. Muistan vain muutamien kasvonpiirteet, mutta sitä paremmin muistan punaiset paidat, huopahatut ja vöissä roikkuvat aseet, innostusta hehkuvat silmät ja uneksivat katseet. Muistan heidän kiehuvan tarmonsa, heidän väittelynsä ja leikinlaskunsa, melun, äänekkyyden ja raikuvan naurun, johon harmit hukutettiin. Ihmeellinen kuva senaikuisesta nuorisosta.

En koskaan ennen, enkä myöhemminkään, ole nähnyt sellaista matkatavarain paljoutta kuin tässä laivassa. Suurin osa matkustajista ei tiennyt paljon mitään ulkoilmaelämästä — Kaliforniasta ja oloista siellä he tiesivät vielä vähemmän. Siksipä he olivatkin ostaneet koko joukon mitä hullunkurisinta patenttikamaa. Kannella lojui ainakin neljääkymmentä laatua kullanpuhdistuskojeita. Toisia käytettiin nyrkkivoimalla, toisia veden avulla erottamaan kuonaa kullasta. Olipa siellä muuan siivekäskin vehe, jonka avulla kuviteltiin voitavan leyhyttää multa irti kullasta. Mutta jos nämä kojeet olivatkin erilaisia, olivat ne yhdessä suhteessa samaa maata: kaikki ne olivat sellaisten miesten valmistamia, jotka eivät olleet koskaan nähneet muuta kultaa kuin kultasepän käsittelemää, Ja tulkoon vielä sanotuksi, etten koskaan nähnyt ainoatakaan näistä vehkeistä käytännössä kultakentillä.

Matkalla ollessamme katselin kuitenkin kadehtien näiden patentinsaaneiden koneiden omistajia ja pelkäsin pahoin, että me lapio- ja kuokkaniekat olimme huonosti varustautuneet.

Olipa meillä myös kirja, joka suuresti rohkaisi huonoimminkin varustautuneita kullanetsijöitä. Kirjaa oli monta kappaletta, joten kaikki olivat tilaisuudessa siihen tutustumaan. Sen nimi oli »Kolme viikkoa kultakentillä» ja sen oli kirjoittanut totuuttarakastava, N.I. Simpson-niminen mies. Nyttemmin epäilen suuresti, että hän koskaan oli käynyt vaatimatonta newyorkilaisasuntoaan etäämpänä, mutta noina nuoruuteni päivinä otin kaikki hänen tarinansa vakavalta kannalta. Varsinaiseen kullankaivuuseen oli hän saattanut käyttää kolmesta viikosta korkeintaan kymmenen päivää. Mutta näinä päivinä oli hän, ilman muita työkaluja kuin vaivainen kääntöveitsi, lohkaissut kultaa noin viidenkymmenentuhannen dollarin arvosta. Toisen puolen ajastaan käytti hän matkoihin kultamaassa, tyytyen tällöin vain niihin kultamöhkäleihin, jotka sattuma pudotteli hänen tielleen. Ja me uskoimme häntä.

Päivät kävivät yhä helteisimmiksi, mutta niitä seurasivat suloisen vilpoiset yöt. Talbot ja minä nukuimme kannella jossakin ankkuriketjujen läheisyydessä. Vanha alus keikkui peloittavasti. Se oli matkustajien runsaslukuisuuden takia kevyessä lastissa ja tumma sininen meri tuntui lakkaamatta nousevan ja laskevan etelän kuun valjussa loisteessa.

Tuntikausia lojuimme valveilla vakavasti keskustellen. Mutta matkatoveriani en sittenkään oppinut tuntemaan lähemmin.

— Jos olisitte katkaissut käsivarteni silloin kun ottelimme asunnossanne, en olisi pyytänyt teitä mukaani, sanoi hän eräänä iltana odottamatta.

— Varsin luonnollista, vastasin minä.

— En olisi halunnut seuraani sellaista miestä, jatkoi hän, sillä sentapaisia heppuleita on vaikea valvoa. Mutta te luovuitte aiheestanne.

Minua suututti hieman.

— Olisitteko huolinut mukaanne minua tai ketä hyvänsä muuta, joka olisi ollut kyllin raaka jatkaakseen tuota taistelua?

— No niin, epäröi hän, olimmehan sopineet kunnollisesta tappelusta kuten muistatte, ja jos te olisitte murtanut käsivarteni, olisi kaiketi syy ollut minun, eikä teidän.

Pari nuorukaista pistäytyi puheillamme keinuvassa sopessamme silloin tällöin. He olivat mahdollisimman erilaisia, nuo kaksi, mutta siitä huolimatta olivat he jo ehtineet solmia lujan ystävyysliiton. Toinen oli hidas, hontelo hongankolistaja, jota horkka ahdisteli tämän tästä. Hän oli kotoisin erämaista Suurten järvien ympäriltä. Hänen ryppyiset, ruskeat kasvonsa olivat kuin puusta veistetyt, hän liikkui kömpelösti, ja silmissä viipyi ainainen hymy. Kumppani taas oli melkein poikanen, peräisin Virginiasta, luullakseni, tumma, vilkas takkutukka, jonka eloisat silmät loistivat innostuksesta. Hänellä tuntui olevan vilkas mielikuvitus ja hän jutteli avoimesti asioistaan. Hongankolistaja kai oli kiintynyt häneen juuri hänen vilkkaan avosydämisyytensä vuoksi, kun taas poika palvoi toveriaan jonkinlaisena salaperäisten rajaseutujen symboolina. Erämaan miehen nimi oli oikeastaan Rogers, mutta häntä kutsuttiin Yankiksi, ja virginialaisen nimi taisi olla Fairfax, vaikka hän tyytyikin esiintymään Johnnynä — myöhemmin Kaliforniassa hänestä tuli Jalokivi-Jack syistä, joista tuonnempana teen selkoa. Yankin erottamattomana seuralaisena oli pitkä luodikko, jota ilman hän ei poistunut kymmentä askelta edemmäksi.

Kun istuskelimme yhdessä nelisin, hoiti tavallisesti Johnny keskustelua. Yank ja minä olimme kuuntelijoita ja Talbot kyseli. Johnny käänsi itsensä nurin kuin taskuvaras, hän kertoi meille koko elämäntarinansa, teki selkoa tavoistaan ja kasvatuksestaan, kuvaili omaisiaan, ilmaisi ilonsa ja surunsa, kertoi ylpeydestään ja toiveistaan. Hän kerskaili myös tyyneydellään, jota ei mikään voinut horjuttaa. Ihastuttavaa itsepetosta.

— Luonnollisestikaan ei siellä tarvitse viipyä vuotta kauemmin, jutteli hän. Kerrotaan, että vaivattomasti voi saada kokoon tuhannen dollarin arvosta kultaa päivittäin. Mutta minulle on vaikea syöttää pajunköyttä — hän oli parastaikaakin suunniltaan innostuksesta — ja tyydyn omasta puolestani kolmeensataan päivässä. Jos työskentelen kolmesataa päivää, merkitsee se yhdeksääkymmentätuhatta dollaria, ja siinä on ihan kylliksi!

— Mutta koituuhan teille menojakin, huomautti Talbot.

— Niinpä kyllä — tietysti. Sanotaan sitten puolitoista vuotta, varmuuden vuoksi.

Johnny halusi kiihkeästi päästä tutuksi joka matkustajan kanssa, lukuunottamatta kymmenkuntaa hänen omalta kotiseudultaan peräisin olevaa miestä, jotka eivät herättäneet hänessä mitään mielenkiintoa. Nämä viimeksimainitut matkamiehet eivät minun silmissäni mitenkään eronneet muista laivalla olijoista, mutta Johnny huomasi eron. Niinpian kuin joku heistä ilmestyi läheisyyteen, jäykistyi Johnny aivan kuin olisi hän niellyt Yankin luodikon, ja hänen ilmeensä muuttui niin sietämättömän kylmäksi ja viralliseksi, että olisin huitaissut häntä, jos hän olisi esiintynyt sillä tavoin minua kohtaan.

— Kuulkaapa, Johnny, sanoin muutamana päivänä, mitä vikaa noissa miehissä on? Minusta he näyttävät kunnon tovereilta. Miksi kaihdatte heitä?

— En ole koskaan tavannut heitä aiemmin, herra, sanoi Johnny, kangistuen heti.

— Jättäkää hiiteen tuo arvokkuutenne, varoitin. Se ei tehoa minuun ollenkaan.

Hän nauroi.

— Pyydän anteeksi. He eivät ole mitään herrasmiehiä, katsokaas.

— En arvaa, mitä tarkoitatte herrasmiehillä. Täällä on joukottain matkustajia, joita ei voi kutsua herrasmiehiksi, Mutta näytte viihtyvän hyvin seurassamme.

Hän rypisti kulmiaan.

— Enpä osaa oikein selittää mitä tarkoitan. Nuo miehet ovat jonkinlaisia moraalittomia poliitikkoja, jotka häpäisevät ritarillisen Etelän mainetta.

Talbot ja minä räjähdimme nauramaan. Yank nojautui mietteliäänä pitkään pyssyynsä ja hymyili hänkin. Me kätkimme Johnnyn »ritarillisuuden» korvan taa, ja Johnny oli jalosti siitä mielissään. Milloin hyvänsä pidimme jotakin erikoisesti luonteenomaisena Etelälle, kutsuimme sitä »ritarilliseksi» ja lopulta muodostui tuosta nimityksestä iskusana, jota yleisesti käytettiin niistä lahjottavista poliitikoista, jotka aluksi yrittivät päästä valtaan Kalifornian uudessa valtiossa.

Tunnustan kernaasti, että Johnnyn sijassa olisin ollut varovaisempi noiden miesten suhteen. He olivat kaikki tummaihoisia ja hyvin puettuja. On vaikeata sanoa, soveltuivatko meidän punaiset paitamme paremmin näihin oloihin kuin puheenaolevien herrasmiesten suuret huopahatut ja vaaleat housut. He olivat aivan yhtä hyvin aseistetut kuin me — revolveri killui kainalon alapuolella ja toisinaan oli lisäksi kaksipiippuinen pistooli vyössä.

He kohtelivat Johnnyä ivallisen kohteliaasti ja tuntuivat viis välittävän hänen koppavuudestaan. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että nuorukainen kohtapuolin saisi vihamiehiä.

Talbot Ward tunsi kaikki laivallaolijat kapteenista nuorimpaan matruusiin. Hänen iloisuutensa ja hiukan alentuva käytöksensä miellytti monia kanssamatkustajista, eivätkä hänen leikilliset huomautuksensa koskaan olleet loukkaavia. Hänelle lahjoitettiin tämän tästä sanomalehtiä, joita oli otettu mukaan ehkä puolisentuhatta, ja aina hän otti vastaan lahjan kohteliaasti ja kiitollisena. Lehdet vei hän sitten vähäiseen komeroomme, liittäen ne mukanaan tuomaansa lehtipinkkaan. Mies taisi seurata Molièren periaatteita: autuaampi ottaa kuin antaa.

IV luku.

KYLÄ,

Aikaisin eräänä aamuna ilmestyi näkyviimme korkea kallio, jonka laella kökötti pikku linnake. Kallion alapuolella levisi pitkä, matala rannikko. Meille ilmoitettiin, että paikka oli Chagres.

Tämä tiedonanto aiheutti merkillisen hajaantumisen matkustajien keskuudessa. Tähän asti olimme pysytelleet uskollisesti yhdessä. Nyt vetäydyimme äkkiä epäluuloisina erillemme pieniin ryhmiin. Sillä kohta astuisimme maihin ja kulkisimme kapean maakielekkeen poikki, ja jokainen tahtoi tietysti olla ensimmäinen.

Huolestuneimpia olivat tietenkin ne, joilla oli paljon rahtitavaraa myötään. Minä lakkasin vähitellen kadehtimasta kullanerottamiskoneiden omistajia. Matkustajat hyörivät kiihkeinä kannella, haalien kokoon omaisuuttaan, ja selvittyään tästä hommasta riensi joka mies taivuttelemaan laivan kiusaantunutta päällystöä, päästäkseen ensimmäisenä maihin lähtevään veneeseen.

Talbot ja minä istuimme parilla vaivaisella laatikollamme suuresti huvitettuina. Ankkuri laskettiin ja soutuvene irrotettiin taaveteista. Matkustajat tungeksivat meluten sen ympärillä. Nousimme, nostimme taakkamme hartioillemme ja painuimme tyynesti laivan toisella puolella olevalle veneelle. Tietysti sekin laskettiin vesille ja niinpä kävi, että me ja kymmenisen muuta kaukonäköistä miestä jouduimme ensimmäisinä maihin.

Havaitsimme pian, että kylä oli rakennettu lahdenpoukaman rannalle linnakkeen ja kallion toiselle puolen. Ja muistetaanpa sitten, että minä en ollut koskaan aikaisemmin ollut matkoilla. Outo yhdyskunta korkeakattoisine taloineen ja ruokomajoineen, ylpeät palmut, ympärillä olevat rämemaat, pitkäkoipisten kahlaajien kirkuna, kirkas valo ja rannalla vetelehtivät omituiset veneet sekä valkopukuiset, tummaihoiset ihmiset, jotka olivat tulleet meitä vastaan, herättivät minussa mitä suurinta mielenkiintoa.

Astuimme maihin ja heti riensi liuta pieniä, ruskeita miehiä luoksemme. Talbot otti ajaakseen asiamme ja ryhtyi karjumaan heille espanjankielellä, sillä vain harvat pikkumiehistä taisivat vähän englantia.

Meidän tavaramme katosivat siinä siunaamassa eri tahoille. Koetin omasta puolestani estää tunkeilijoita tarttumasta kamppeihini, mutta kun minulla oli vain kaksi kättä, oli yritykseni toivoton. Kaikki amerikkalaiset kiroilivat ja huusivat kohti kurkkuaan. Näin Johnnyn kaikkien katselijain suureksi riemuksi keikahtavan selälleen liejuun, juuri kun hän oli tavoittamaisiilaan erään kepeäjalkaisen alkuasukkaan.

Vihdoin tunkeutui Talbot luokseni.

— Selvä on, sanoi hän. Olen sopinut erään ystäväni kanssa matkamme jatkamisesta. Hän vie neljä meistä veneellään Crucesiin viidestätoista dollarista miestä kohti.

— Jos veneeseen saisi vielä järjestetyksi tilaa parille miehelle, niin muistakaa kaikin mokomin Johnnyä! sanoin. Hän räjähtää muuten.

Me luikkasimme Johnylle ja selitimme hänelle, mistä oli kysymys.
Johnnyn oli perin vaikea pysyä niin tyynen näköisenä kuin tavallisesti.

— Ottivat, ruojat, joka ainoan rippeen tavaroistani ja livistivät! huusi hän. Periköön heidät piru, herra! Ammun jokaikisen murjaanin tässä kylässä, ellen saa omaisuuttani takaisin!

— Meidän tavaramme vietiin myös, sanoin minä.

— Pysykää rauhallisina vain, neuvoi Talbot. En tunne oikein täkäläisiä tapoja, mutta otaksun, etteivät nuo miehet pääse kovinkaan pitkälle näin rämeisellä seudulla, jos he ollenkaan aikovatkaan varastaa tavaramme — luulen näet, ettei se ole heidän tarkoituksensa. Minusta muistuttaa heidän menettelynsä melkoisesti meikäläisten hotellipalvelijain kohteliaisuutta. Tännepäin, compadre!

Hän puhui muutaman sanan veneenomistajan kanssa.

— Selvä on, sanoi hän sitten meihin kääntyen. Lähdetään!

Lähdimme liikkeelle pitkin puolikuun muotoista rantakaistaletta. Tarkastelimme veneitä, jotka venyivät hietikolla pitkässä rivissä. Ne olivat perin merkillisiä aluksia, ontoista puunrungoista tehtyjä. Perässä näkyi vähäinen kansi, jommoinen oli keulassakin, ja keskituhdon yllä oli matala palmunlehväkatos. Kun olimme tutkineet koko rivin, olivat tavaramme jo ehtineet ilmestyä takaisin ja soutumiehemme nosti ne veneeseensä.

Tyynnytettyämme levottomia mieliämme palasimme maihinnousupaikalle nähdäksemme, mitä siellä tapahtui. Toinen veneellinen oli jo saapunut laivasta ja melu jatkui vielä hirveämpänä kuin äsken. Kiroilevassa ja kiljuvassa ihmisjoukossa äkkäsimme Yankin, joka järkkymättömän levollisena nojasi luodikkoonsa. Tunkeuduimme lähemmäksi.

— Joko teillä on vene? hihkaisi Talbot

— Minulla ei vielä ole mitään muuta kuin melkein särkynyt rumpukalvo, vastasi Yank.

— Lähtekää sitten mukaamme! Missä ovat tavaranne?

— Tässä kaikki, vastasi hän, kumartuen samassa ja nostaen hartioilleen nuoralla sitaistun käärön.

Käänsimme jotakuinkin uteliaina huomiomme kylään. Se oli joka suhteessa merkillinen. Kaikki oli niin erilaista kuin mihin olimme tottuneet. Parisataa ruokomajaa rehenteli huiskin haiskin kaduntapaisten teitten varsilla. Havaitsin jälkiä alkeellisesta katukiveyksestäkin parissa kohdassa, mutta ympärillä levisi rämeikkö joka suunnalle. Jokunen palmu kohosi alastomana korkeutta kohti, puhjetakseen vihdoin mahtavaksi lehtiviuhkaksi. Miehiä ja naisia, polviin ulottuviin paitoihin verhottuina, nojaili pihtipieliin tai johonkin hataraan seinään. Jokaisen suussa tuprusi sikari. Suurivatsaisia, ilkialastomia lapsia ryömi seinustoilla ja etenkin liejulätäköissä. Ja kaikkialla vilisi pieniä, sileäpintaisia koiria — ihmeellisiä eläimiä kerrassaan meidän mielestämme. Katsahdimme muutamaan majaan, mutta emme ainoassakaan nähneet mitään varsinaisia huonekaluja. Ruuanlaitto näytti tapahtuvan parista kivestä kyhätyllä liedellä. Koko kylä tuoksui vahvasti. Oviaukoissa, majoissa, kadulla, joka paikassa ja missä hyvänsä, lojui mädäntyneitä kaloja, eläinten kalloja, kuivuvia vuotia, kaikenlaisia raatoja ja jäännöksiä, enimmäkseen aivan hajoamistilassa. Kylän takana kohosi matalahko, vehmas viidakko. Keksimmepä pienen järvenkin, jota ympäröi likaisen sinertävä liejuvyö.

Vaeltelin Johnnyn kanssa kylää pitkin ja poikin. Me olimme kuin lumotut. Talbot ja Yank olivat vähemmän innostuneita. Vihdoin pysähtyi Ward.

— Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista. Jos te, pojat, haluatte tehdä tuttavuutta keltakuumeen ja märkäpaiseitten kanssa, niin jatkakaa. Mutta huomautan vain, että meidän on lähdettävä heti kahdentoista jälkeen ja sitä ennen olisi meidän kai saatava ruokaa.

Me palasimme takaisin läpi kylän, joka nyt oli tulvillaan meikäläisiä. Heitä kuljeksi kaikkialla uteliaisuuttaan tyydyttämässä ja huomautuksiaan latelemassa, mutta puolialastomia miehiä ja naisia ja kokonaan alastomia lapsia ja koiria ei heidän esiintymisensä näyttänyt suurestikaan huvittavan.

Talbotin tiedustelut johdattivat meidät lopulta Crescent-hotelliin. Se oli samanlainen rottelo kuin muutkin kylän majat. Nimestä päättäen oli hotellilla valkoihoinen isäntä, mutta tungoksen takia me emme päässeet niin lähelle, että olisimme saaneet tietää, oliko asia todella niin. Meidän oli muuten kiittäminen Talbotia siitä, että saimme syödäksemme — monet saivat tyytyä kiristämään vyötään. Talbot kiusasi alkuasukkaita siksi, kunnes vihdoin eräs heistä suostui hankkimaan meille hiukan haukattavaa. Istuuduimme miehen majan lähistölle, käänsimme vanhan kanakopin ylösalaisin ja levitimme sille niukat ruokavarat, silavan, leivän ja vesikulhon.

Olimme rannassa sovittuna aikana. Mutta soutumiestämme ei näkynyt enempää kuin muitakaan veneenomistajia.

— Samantekevää, tuumi Ward. Tunnen hänet kyllä, jos hän sattuisi tulemaan vastaan. Menen häntä etsimään. Hakekaa te muut käsiinne vene, johon tavaramme sijoitettiin.

Palasin Talbotin kanssa kylään, mutta neljännestunti kului, ilman että näimme jälkeäkään miehestämme. Menimme jälleen rantaan. Sinne oli kokoontunut miesjoukko, joka silminnähtävästi seurasi jotakin yhteenottoa. Säntäsimme paikalle.

Eräässä veneessä seisoivat Johnny ja Yank nojaten palmunlehväkatokseen. Kumpikin olivat uhkaavan näköisiä. Parin jalan päässä heistä näimme neljä laivalla olleista hyvinpuetuista kanssamatkustajistamme. Yank kannatteli pitkää pyssyään kyynärtaipeessa, ja aivan päivänselvä asia oli, etteivät ikävyydet voineet olla kaukana. Soutumiehemme, joka nyt oli paikalla, tuntui edustavan miesjoukkoa. Kuulimme hänen puhuvan.

Johnnyn uljas ryhti katosi heti kun hän äkkäsi meidät.

— Mikä hätänä? kysyi Ward levollisesti.

— Tavaramme — Yankin ja minun — oli viskattu veneestä rannalle ja niiden tilalla oli joitakin vieraita kamppeita, selitti Johnny.

— Vai niin — teitä on huvittanut pikkuinen uudestijärjestely. Miten se on selitettävissä? hymyili Ward vieraille.

— En tiedä mitään uudestaanjärjestelystä, vastasi muuan noista neljästä lyhyesti. Me olemme vuokranneet tämän veneen ja me aiomme sen myös pitää. Emme voi sallia tuon nuoren vekaran asettuvan tiellemme.

— Ymmärrän, vastasi Talbot leikkisästi. Suvainnette, että lausun muutaman sanan ystävällemme soutumiehelle. Hän puhutteli miestä espanjankielellä, saaden lyhyitä, töykeitä vastauksia. — Hän sanoo, tulkitsi Talbot minulle, että hän ei ole koskaan luvannut kuljettaa meitä jokea ylöspäin.

— No, siinä kuulette, mutisi vaaleahousuinen.

— Paljonko olette luvannut maksaa hänelle? kysyi Talbot.

Mies joutui hämilleen.

— Se ei kuulu teihin, vastasi hän.

— He ovat sopineet kahdestakymmenestä dollarista miestä kohti, ilmoitti muuan huvitetuista kuuntelijoista.

— Aivan niin. Me saavuimme hieman liian aikaisin, nähkääs, virkkoi Talbot meihin kääntyen. Me sovimme viidestätoista dollarista, ja nyt on tämä arvon kansalainen tehnyt paremman kaupan.

— Olisitte heti antaneet alcaldemme hyväksyä sopimuksen, señor, virkkoi eräs siistin näköinen espanjalainen, joka otaksuttavasti kuului linnanväkeen.

— Kiitän teitä, señor, vastasi Talbot kohteliaasti. Laiminlyöntini johtuu yksinomaan ihastuttavan maanne huonosta tuntemuksesta.

— Ja jos nyt suvaitsette väistyä, nuori kukonpoika, otamme veneen haltuumme, ilmoitti muuan neljästä laivatoveristamme.

— Silmänräpäys! huudahti Talbot Ward terävästi. Vene on minun, eikä teidän. Matkatavarani ovat paikoillaan ja soutumies saapuvilla. Hänen huono muistinsa on sivuseikka. Sen käsitätte yhtä hyvin kuin minä. Joko myönnätte siivosti, että olen oikeassa, ja poistutte, tai tappelette. Minulle sopii kumpi hyvänsä. Ilmoitan vain, että ammun heti, jos joku teistä liikahtaa muussa tarkoituksessa kuin jättääkseen meidät.

Hän puhui rauhallisesti. Nuo neljä eivät olleet pelkureita, siitä voisin mennä vaikka valalle. Mutta nyt he kaikki tuijottivat Wardia silmiin ja tekivät kukin puolestaan samanlaisen päätöksen. Olen varma siitä, että he hänen katseessaan olivat nähneet hämäännyttävän, välähtelevän loisteen.

— Jos se on vakaumuksenne, lausui heistä pisin, en hetkeäkään epäile oikeuttanne veneeseen. Me emme aio harjoittaa vääryyttä….

Johnny pärskähti äänekkäästi.

— Jos espanjankielen taitoni voi olla teille avuksi, keskeytti Ward, suostun mielelläni tiedustelemaan teille venettä.

Joukko hajaantui ja soutumiehemmekin tuntui halukkaalta livistämään.
Kurkotin kättäni ja tartuin hänen kaulukseensa.

Talbot oli kääntynyt puhuttelemaan Johnnyä.

— Fairfax, virkkoi hän hyytävän kylmästi, teidän on paras heti oppia hillitsemään itsenne, niin ettette aikaansaa uusia rettelöitä heti kun voitto on saavutettu. Nuo herrat olivat äkeissään jo entuudestaan ja te teitte parhaanne synnyttääksenne uuden metakan.

Johnny-parka punastui hiusmartoaan myöten.

— Olette oikeassa, änkytti hän.

Talbotin ilme kirkastui heti. Hänen kasvoilleen levisi miellyttävä hymy.

— Se oli miehen puhetta, Johnny! huudahti hän. Ei ole hauska myöntää olleensa väärässä. Te ja Yank olitte hiivatin sotaisen näköisiä, kun tulimme. Mutta niissä on kirottu mozomme? Ahaa, te olette iskenyt kyntenne häneen, Frank. Erinomaista! Tulkaapa lähemmä, rakastettava kansalainen! Arvaanpa, että ymmärrätte englantiakin, jos on tarvis, muuten ette olisi voinut ryhtyä niin oveliin kauppoihin kuin taannoin.

Johnny tointui hitaasti hämmennyksestään. Yank ruiskautti pitkän syljen ja laski kiväärinsä tukin maahan.

— Olette käyttäytynyt moitittavasti, puheli Talbot soutajalle. Sopimus on sopimus. Mutta sanonpa teille, mitä nyt on tehtävä. Kysyn jokaiselta täällä, sekä teidän tovereiltanne että omiltani — käsitättekö — ja jos muut suorittavat tuollaisesta matkasta kaksikymmentä dollaria, teemme me samoin. Sabe? Mutta me emme maksa teille kahtakymmentä dollaria, ellette vie meitä Crucesiin poco pronto. Sabe? Nyt lähdettiin.

Soutumies päästi aika mölyn.

— Hän sanoo neuvottelevansa apulaisensa kanssa, selitti Talbot. — No, poikani, jatkoi hän sitten, tulenpa mukaanne ikävöimänne apulaisen luo.

Maleksimme puolisen tuntia veneen lähettyvillä seuraten muitten puuhia. Kaikki he valittivat, ettei soutajia ollut saatavissa. Muutamat astuivat veneisiin kärsivällisesti odottamaan omistajan ilmestymistä. Toiset harhailivat kylällä palaten hetken kuluttua mukanaan joku vastahakoinen alkuasukas, joka sitten osoittautui »vääräksi mieheksi». Muutaman kerran onnistui venekunnan päästä liikkeelle ja pian katosi silloin alus virran mutkaan kiljunnan kiiriessä ja pistoolien paukkuessa.

Talbot palasi kahden miehen seurassa. He olivat kaiketi päässeet yksimielisyyteen, sillä he nauroivat ja juttelivat vilkkaasti. »Apulainen» oli suunnattoman kookas neekeri. Hän oli melkein alasti ja hänellä oli muhkeat lihakset sekä hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Tukeva messinkihely killui hänen kummassakin korvassaan ja käsivarttakin koristi metallirengas. Tyrkkäsimme ruuhen vesille ja lähdimme liikkeelle.

V luku.

TROOPILLINEN JOKI.

Padronemme, kuten Talbot kutsui soutumiestä, seisoskeli keulassa kirjavaan paitaan verhottuna. Leveä virta kuhisi aluksia, jotka kaikki pyrkivät vastavirtaan. Kun laguuni kapeni oli kuitenkin veneruuhka jo ehtinyt hajaantua.

Me matkasimme läpi troopillisen metsän. Se oli ihmeellinen. Kasvullisuus ulottui aivan veden partaaseen, niin ettemme nähneet muuta kuin tiheän viidakon. Suuria, meille jo entuudestaan tuttuja palmuja kasvoi siellä täällä. Myöskin teakpuita oli runsaasti, mutta niitä emme tunteneet, ennenkuin Talbot niitä osoitti meille. Vielä näkyi mahtavia sykomoreja, joihin ampiaiset olivat laittaneet isoja pesiä, ja hyvin etelämaisen tunnun antoivat maisemalle banaanipuitten valtavat, risaiset lehdet. Mangopuut olivat tavattoman kauniita ja niiden joukossa kukoisti kaikenlaisia pensas- ja ruokokasveja sekä suunnaton määrä liljoja. Ja kaikkialla kiemurteli viiniköynnös nuoranvahvuisena ja sotkuisena, kevyt, keikkuva köynnös, jota keltaiset ja purppuranväriset kukat koristivat. Alempana loistivat kurjenmiekat ja lootus, joiden välitse alligaattorit pujottelivat. Merimetsot ja muut vesilinnut tarkkailivat maailmaa kirkkain silmin. Viidakon varjot näyttivät heleän vihreiltä, mutta vedenrajassa köynnösten alla ne tummenivat. Ilmakin tuntui heikosti vihertävältä. Viinikukkien ympärillä liiteli koreita perhosia ja puiden vaaleanvihreässä katveessa erotin pieniä vihreitä papukaijoja. Aikaisemmin olin nähnyt niitä vain häkeissä. Tuntui kerrassaan ihmeelliseltä omin silmin nähdä noita seutuja, joihin aikaisemmin oli tutustunut kirjoissa. Istuimme äänettöminä — vain silloin tällöin osoitti joku meistä uutta merkillistä nähtävyyttä, jonka silmä oli tavoittanut.

Soutajamme ponnistelivat tasaisesti eteenpäin. Neekeri hyräili hiljaa joitakin outoja kullankaivajain lauluja, kunnes lopulta irvisti leveästi ja alkoi hoilata kurkun täydeltä:

»Oo, Susanna, älä sure mua, armahain!
Oon matkalla Kaliforniaan ja banjo on polvellain.»

[Banjo = kitaraa muistuttava amerikkalainen kielisoitin. — Suom.]

Hänen ääntämistapansa oli perin kumma, mutta sekä sävel että sanat olivat oikeat. Talbot kysyi häneltä jotakin espanjaksi.

— Hän sanoo, että kaikki amerikkalaiset laulavat tuota laulua. Hän on kuljettanut heitä joukottain virtaa ylöspäin.

— Aivan liian monia, murisi Johnny. Toivon, että olisimme lähteneet matkalle jo kolme kuukautta aikaisemmin.

Iltahämärissä lähestyimme joen oikealla rannalla olevaa kylää. Tuskin oli venheemme keula koskettanut maata kun jo molemmat soutajamme lähtivät hurjaa kyytiä juoksemaan kohti puitten välistä pilkoittavia ruokomajoja. Kiskoimme aluksemme kuivalle, ettei virta pääsisi sitä ryöstämään, ja lähdimme hiukan ymmällämme seuraamaan soutumiehiä. Mutta vaikka astelimmekin melko rivakasti, olivat sekä padrone että neekeri jo ehtineet istuutua pelipöydän ääreen kun saavuimme perille. Padrone hoiti pankkia!

Saimme pian tietää, että kylän nimi oli Gatun. Talbot löysi tovin kuluttua majan, josta vuokrasimme muutamia riippuverkkoja yöksi. Maja oli kaksikerroksinen ja ylempään kerrokseen pääsi salkoa pitkin, johon oli viilletty jonkinlaiset astinlovet. Katselin salkoa ja päätin pysytellä alakerroksessa. Painoni olisi näet epäilemättä ollut näille »tikkaille» liikaa.

Enpä tiedä, kuka meistä sai ruhonsa mukavimmin sijoitetuksi. Minun riippuverkkoni oli kiinnitetty nurkkaan alakerroksen ainoassa huoneessa. Viiden tai kuuden askeleen päässä roihusi iloinen valkea, jolla keitettiin ruokaa. Kymmenen tai kaksitoista alkuasukasta istui tulen ympärillä ryypiskellen aamunkoittoon asti, ja ennenpitkää havaitsin, että kymmenen- tai kaksitoistatuhatta kirppua seurasi heidän esimerkkiään paitani suojassa. Kuusi koiraa lisäsi majan asukkaitten lukumäärää. Ne huomasivat pian minun selkäni olevan niin matalalla, että niiden oli sangen mukava kahnata omia selkiään siihen, eivätkä ne olleet millänsäkään, vaikka huitaisin niitä pistoolinperällä. Ynähtivät vain hiukan ja palasivat takaisin. Ne eivät antaneet minulle sen vertaa rauhaa, että olisin ehtinyt ummistaa silmiäni. Maljoja kilistelevät alkuasukasparat olivat kovasti huvitettuja. Otaksun, että eläinpoloisilla oli jonkinlainen selänkihnuttamishimo ja tunsin syvää sääliä. Tosin niissä ei ollut niin paljon kirppuja kuin minussa, olihan niiden pinta-ala pienempi, mutta riitti sekin, jos niissä neliötuumaa kohti oli yhtä monta purevaista kuin minussa.

Yön kuluessa alkoi sataa. En tarkoita mitään tavallista tihkusadetta, vaan oikein rehellistä kuuroa. Lakkasinpa pian kadehtimasta yläkerroksessa majailevia tovereitani, sillä äänistä päättäen vuoti katto kuin seula.

Aamulla satoi yhä. Kujilla vetelehti pettyneen ja väsyneen näköisiä miehiä. Otaksun, että meillä oli kaikilla ollut samantapaisia kokemuksia edellisenä yönä. Padronemme näytti ensin halukkaalta jäämään kylään, mutta pian hän älysi, että olimme huonolla tuulella, ja niin päästiin kuin päästiinkin liikkeelle.

Päivä ei ollut erikoisen hupaisa. Sadepisarat täplittivät vedenpinnan ja puut tihkuivat märkyyttä. Perhoset ja koreat linnut olivat kadonneet ja pilvenlongat painuivat raskaina kohti puitten latvuksia. Kylmässä ilmassa palelimme pahoin, vaikka kääriydyimme kaikkiin peitteisiimme. Olisimme kernaasti laskeneet maihin saadaksemme lämmitellä pikku nuotion ääressä tai ainakin liikutella raajojamme, mutta mitään rantapenkereitä ei ollut olemassa ja kasvullisuus olisi ehdottomasti ehkäissyt meitä pääsemästä kiinteälle maaperälle. Padrone ja neekeri leikkasivat reiän kukin huopaansa ja pistivät päänsä sen läpi. Näin hankkivat he itselleen lämpimän viitan, joka tyydytti heitä täysin. Talbot Ward ja Yank alistuivat filosofisen tyyninä kohtaloonsa, niinkuin vanhoille sotureille sopi, mutta Johnny ja minä olimme liian kokemattomia ymmärtääksemme, että kaikella on rajansa. Emme voineet tupakoidakaan kosteuden takia.

Seuraavan yön vietimme Peña Blanca-nimisessä paikassa, joka ei millään tavoin eronnut Gatunista. Makasimme pienissä vajoissa, kaksi- kolmekymmentä miestä yhteen ahtautuneina. Näitä vajoja oli tusinan verran aivan lähekkäin. Olimme riitaisalla päällä joka mies, ja sekä toverien että alkuasukkaitten lörpötys ärsytti meitä pahanpäiväisesti. Olimme myöskin ruuan tarpeessa, mutta syötävää oli vaikea hankkia. Kinastelut tukahdutettiin alkuunsa, sillä enemmistö tahtoi olla rauhassa. Mutta lopulta kehittyi epäsopu yleiseksi ja hetken näytti siltä, ettei tappelua voitaisi välttää. Miehet haukuskelivat toisiaan ja kopeloivat aseitaan, mutta silloin osoitti Yank yhtäkkiä olevansa tilanteen tasalla. Hän nousi ja kehoitti riitelijöitä pysymään alallaan, sillä, sanoi hän, viereisessä huoneessa on valkoihoinen »lady». Juttu »ladysta» oli tosin tuulesta temmattu, mutta meteli saatiin kuitenkin vältetyksi.

Seuraavana päivänä osoitti sää seestymisen oireita, vaikka saimmekin muutaman ryöpyn niskaamme. Seutu muuttui ankeammaksi. Sivuutimme monia ruohotasankoja, joilla kasvoi joku yksinäinen palmu ja lukuisia akaasiaa muistuttavia puita. Aukeilla oli suuria karjalaumoja laitumella. Virta kapeni ja sen juoksu kävi vuolaammaksi. Soutajiemme täytyi usein laskea melansa ja tarttua sauvoimiin tai vetohihnaan. Pari kertaa kävimme maissa, kävellen jonkun matkaa rantaäyrästä pitkin. Kerran näimme villejä kalkkunoita. Toisen kerran ryömi jokin hirvittävä kummitus jalkojeni välistä, viskautuen veteen. Toverini sanoivat, että hyppäsin pelästyksissäni neljän jalan korkeuteen, mutta luulenpa itse hypänneeni ainakin kymmenen. Talbot kertoi, että eläin oli leguaani. Kuvailisin tuota kamalaa liskoa tarkemmin, ellen tuona hetkenä olisi ollut niin suunniltani, että huomiokykyni oli tipotiessään.

Aikaisin iltapäivällä saavuimme kallioperäiselle seudulle. Basaittipaadet katosivat rannoilla vedenpinnan alle ja suoraan edessämme kohosi kartionmuotoinen, vehmaan kasvullisuuden peitossa oleva vuori. Kiersimme sen ja saavuimme Gorgonaan, joka oli rakennettu jyrkälle louhikkorannalle. Tässä oli matkamme päätepiste. Tosin olimme sopineet kuljetuksesta Crucesiin saakka, joka oli kuuden (Englannin) penikulman päässä täältä, mutta koska suurin osa laivatovereistamme oli tehnyt juuri samanlaisen päätöksen, arvelimme että Gorgonasta lähtevä maantie olisi rauhallisempi reitti. Nousimme siis maihin, purimme tavaramme veneestä ja lähdimme järjestelemään asioitamme sekä hankkimaan muuleja matkan jatkamista varten maitse.

VI luku.

VIIDAKKOKYLÄ.

Aluksi näytti siltä kuin olisivat kaikki yrityksemme turhia. Gorgonassa vilisi matkamiestä siinä määrin, ettei kylä voinut läheskään tyydyttää kaikkien tarpeita. »Hotelli Francaise» — jonkinlainen vajan ja teltan yhdistelmä, jossa oli liejuinen savilattia — oli täpötäynnä vieraita, samoin alkuasukasten hökkelit. Monet matkaajat koettivat tulla toimeen taivasalla. Osa heistä kertoi viettäneensä täällä jo viikon, koska etenemisestä ei voinut olla puhettakaan kulkuvälineiden puutteessa. He ilmoittivat myöskin, että monet olivat sairastuneet kuumeeseen. Näimme erään näistä tutisevista raukoista istuvan hyljättynä puun juurella, silmissään samanlainen katse kuin sairaalla koiralla. Miehen tarmo oli tyystin kadonnut ja hän toivoi vain pääsevänsä takaisin kotiinsa.

Keskustellessamme toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä, lähestyi meitä musliinipukuinen ent. padronemme, joka oli saanut maksunsa ja puristanut käsiämme. Hänen suussaan savusi tavattoman pitkä sikari ja hän viittoili meille perin suopean ja ystävällisen näköisenä.

— Apu hädässä, virkkoi Talbot, puhuttuaan hänen kanssaan muutaman sanan. Hän sanoo, että olemme kohdelleet häntä kuin veljeä ja taistelutoveria — mikä luonnollisesti merkitsee, että minä olen kohdellut häntä sillä tavoin, sillä te, senkin heittiöt, olisitte kyllä monta kertaa halunneet upottaa hänet jokeen. Nyt hän kertoo keksineensä paikan, missä voimme päästä katon alle.

— Jonkin alkuasukkaan täisessä sikolätissä, mutisin Johnnylle.

— Kaiketi te tulette, mairitteli padronemme, väläyttäen hampaitaan.

Seurasimme häntä, kantaen itse tavaroitamme, koska kantajia ei ollut saatavissa. Raskaimmat varukset oli jätettävä rannalle. Talbot tahtoi välttämättä ottaa mukaansa sanomalehtipinkkansa.

— Niitä voidaan tarvita, sanoi hän, ryhtymättä pitempiin selittelyihin. Sitäpaitsi ne ovat minun, ja hartiani ovat niinikään omaisuuttani, lisäsi hän, kun Johnny ja minä osoitimme kärsimättömyyttämme.

Padronemme kuljetti meidät kylän laidalle. Saavuimme oikein kunnolliselle rakennukselle, jossa oli useita huoneita, avara kuisti ja savupiiput. Rakennuksen edessä oli maa tallattu kovaksi. Leppeä, kohtelias herrasmies, joka luultavasti oli paikan alcalde, saapui meitä tervehtimään.

— Nämä ystävät minun, selitti padrone englanniksi, ollakseen meille höyli. He olla hyvää kansaa. He tarvita asua. Ei olla saarni huoneet.

Alcalde, pyylevä poskipartaniekka, kumarsi arvokkaasti.

— Suvaitkaa olla kuin kotonanne, sanoi hän.

Tällä tavoin saimme parhaimman saatavissa olevan asunnon, vaikka olimmekin tulleet myöhään. Maksoimme tietysti yösijastamme kohtuullisen hinnan kun seuraavana päivänä lähdimme jatkamaan matkaamme. Muuten — elleivät Talbot ja Johnny olisi olleet seurassamme, olisimme varmasti Yankin kanssa livistäneet viidakkoon. Seurustelussamme isäntäväkemme kanssa piti meidän näet kumarrella ja hymyillä ja keikistellä niin ylenpalttisesti, että minusta vihdoin tuntui kuin olisin ollut häkkiin pistetty pikku apina, joka säleitten takaa lörpöttelee hyväntahtoiselle ja arvokkaalle professorille. Lopulta rupesi oikein takaraivoa pakottamaan, kun epätoivoisesti yritin pysyä tarkkaavaisen ja hilpeän ja älykkään näköisenä. Yank istui avonaisen ikkunan ääressä tylsänä, pureksien mälliä ja syljeksien pihamaalle, mikä kaikki herätti minussa melkein pelonsekaisia tunteita. Mutta Talbot ja Johnny olivat tosiaankin kuin kotonaan. He voittivat vanhan herrankin ladellessaan mutkikkaita ja siroja kohteliaisuuksia, he pitivät pitkiä, mahtipontisia puheita tyhjästä, heidän hymynsä oli hurmaava, surunvoittoinen ja keskeytymätön — aivan toisenlainen kuin minun typerä virnistyksen! — ja he aikoivat nähtävästi pitkittää tätä näytelmää tuomiopäivään asti. Vasta sitten kun olimme jälleen omissa hoteissamme, ymmärsin heidän puheistaan, etteivät he sentään järin paljon olleet tällaisesta seurustelusta nauttineet.

Auringon laskiessa keskeytyi hilpeä yhdessäolomme yhtäkkiä. Kylältä päin karkasi näet rakennustamme kohden alkuasukasjoukko, jota johti kaksi miestä. Heistä oli toinen suuri ja romuluinen, toinen taas vallan alamittainen. He juoksivat kuin hullut ja hyökkäsivät perille tultuaan heti kuistille, puhjeten molemmat puhumaan yhtaikaa.

— Mikä hätänä? utelimme Talbotilta.

— En tiedä vielä. Kysymys jostakin tappelusta, luulemma.

Alcalde käski heidän selittää asiansa yksi kerrallaan. Ja silloin juttu selvisi. Iso mies ja pieni mies olivat tapelleet ja olivat nyt saapuneet oikeutta saamaan. Näin paljon tulkitsi Talbot meille, räjähtäen sitten nauruun.

— Pikkumies on syyttänyt itseään, jatkoi hän tuokion kuluttua. Hän väittää hyökänneensä ison miehen kimppuun ja pehmittäneensä hänet. Hongankolistaja taas ilmoittaa röykyttäneensä pienemmän. Kumpikaan ei tahdo tunnustaa saaneensa selkäänsä, vaan molemmat haluavat suorittaa sakkonsa ja saada pöytäkirjaan merkityksi, että on pahoinpidellyt toista. Siinä näette, mihin turhamaisuus voi johtaa!

Miesten tahto täytettiin. Alcalde tuomitsi puolueettomasti kummankin sakkoihin. Hän pisti huolettoman näköisenä rahat taskuunsa.

Hämärä levittäiksen tienoon ylle ja sen mukana saapuivat miljoonat tulikärpäset. Maa näytti tummalta sametilta ja virran suunnalta leyhki leppoisa tuulenhenki. Kylän valot kimmelsivät keltaisina ohuen viidakkoverhon läpi, ja etäisyyden vaimentamana sulautui virtaavan veden kohina tuhansiin muihin ääniin. Olisin mielelläni viipynyt ulkosalla, mutta meitä pyydettiin sisälle. Lamput lämmittivät pian avaran, matalan huoneen sietämättömän tukahduttavaksi. Istuuduimme oikeille tuoleille ja lennokas keskustelu aloitettiin uudelleen. Olen monasti myöhemmin ihmetellyt, huvittiko isäntäämme todellakin tuollainen keskustelu, vai katsoko hän kenties velvollisuudekseen koettaa huvittaa meitä. Ehkäpä häntä väsytti teiskaroiminen ja pokkuroiminen yhtä paljon kuin meitäkin.

Puolialaston palvelija astui huoneeseen ilmoittaen, että viereisessä suojassa vartosi joku, joka pyrki puheillemme. Arvon padronemmehan siellä oli ja hänen seurassaan kookas, komea, lyhyeen valkoiseen nuttuun ja lahkeista halkaistuihin housuihin pyntätty mies.

— Hän olla ystäväni, esitteli padrone, ja hänellä olla muuleja.

Talbot teki kaupat herrasmiehen kanssa. Tämä hankkisi meille ratsut kymmenen dollarin maksusta päivältä ratsua kohti, minkä lisäksi hän tarjoutui kuljettamaan tavaramme kuudesta dollarista sentneriltä. Padrone seurasi keskustelua iloisen näköisenä.

— Minä olla erinomaine ystävä, sanoi hän.

— Olette herrasmies ja lukenut mies, poikani, vastasi Talbot painokkaasti. Tahtoisinpa melkein sanoa, että olette oikea mongertajamestari!

Padrone oli hyvin tyytyväisen näköinen, mutta vaati heti viittä dollaria. Talbot sujautti hänelle rahat. Johnnyn mielestä tosin miehen vaatimus melkein pilasi hänen osoittamansa auliuden arvon, mutta me muut olimme toista mieltä. Luulen että ystävällinen käytös vaikuttaa syvästi noihin laiskoihin ja epäluotettaviin ihmisiin. Mies oli aluksi koettanut jutkauttaa meitä, mutta lopulta hän teki kaiken voitavansa auttaakseen meitä.

Ilta-aterian aikana näimme ensimmäisen vilahduksen talon naisista. Vanhempi heistä oli pyylevähkö, tyyni ja arvokas. Silmiinpistävintä hänessä oli mustan tukan runsaus. Hän kumarsi meille vakavan näköisenä, hymisi jonkun espanjalaisen sanan ja omisti sitten kainostelematta huomionsa eri ruokalajeille. Nuorempi, Mercedes-niminen, oli ihastuttava. Hänelläkin oli kiiltävän musta tukka, jota peitti siro rebosa, huivi. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat hyvin ilmeikkäät ja hän käytte!! niitä taitavasti, vaikka pyrkikin näyttämään ujolta ja aralta. Hänellä oli sorea, täyteläinen vartalo, ja hänen pukunsa korosti oivasti hänen sulojaan. Luullakseni johtui kuitenkin hänen keimailunsa enemmän hänen rodulleen ominaisesta vaistosta kuin henkilökohtaisesta ja harkitusta hurmaamishalusta. Me neljä punapaitaista kulkuria emme kaiketi olleet kovinkaan houkuttelevia. Olipa nyt syy mikä tahansa, oli vaikutus joka tapauksessa aivan ilmeinen. Hän oli suorastaan viettelevä. Hänen raukeat katseensa, rebosa, viuhka, hitaat, pehmeät liikkeet ja tukkaan pistetty punainen kukka tenhosivat meidät auttamattomasti. Epämiellyttävältä tuntui vain se ihojauheen paljous, jolla kumpikin naisista oli itsensä kaunistanut.

Yank ja niinä olimme poissa leikistä, tai ainakin luulimme olevamme, sillä emmehän tainneet ollenkaan espanjaa. Johnnyä ei kielentaitamattomuus kuitenkaan häirinnyt vähimmässäkään määrässä. Viidessä minuutissa oli hän unohtanut koko muun maailman, yrittäessään kiinnittää neitosen huomiota vilkkaasti ja merkillisesti elehtimällä ja änkyttämällä joitakin oppimiaan sanoja. Tyttö eläytyi pian tähän huvinäytelmään. Talbot puolestaan oli totinen ja erinomaisen kohtelias. Kun ateria oli päättynyt, nousivat naiset äkkiä pöydästä, kumarsivat ja poistuivat muitta mutkitta. Johnny katsahti meihin häkeltyneenä, punoittavana ja kokolailla tyytymättömänä. Alcalde ei ollut millänsäkään. Yank, Talbot ja minä nautimme suuresti tilanteesta.

— Tapaatte hänet kyllä myöhemmin, lohdutti Talbot hiukan pilkallisena.

Johnny nieli vaiteliaana kahvinsa.

Aterian päätyttyä menimme ulos. Talon edustalla olevan aukion kummallekin puolelle oli sytytetty iloinen roihu. Neljä kitaraniekkaa istui kuistin kylkeen kyhätyllä lavitsalla ja alapuolella käyskenteli kolme- neljäkymmentä ihmistä. Tavallisia alkuasukkaita kaikki tyynni. Isäntämme perhe ja muuan toinen, johon kuului mies, vaimo ja kolme lasta, muodostivat kaikesta päättäen paikkakunnan ylimystön. Paremmiston edustajat kapusivat luoksemme kuistille. Vanhimmat perheenjäsenet olivat aivan isäntäväkemme näköisiä — vain herrojen parrat olivat hiukan eri tavalla leikatut ja rouvien painossa oli jonkun kilon ero. Nuoremmista kiinnitti ensiksi huomiotamme pitkä, solakka, valkopukuinen neito. Hänen takanaan asteli parinkymmenen ikäinen nuorukainen, perin koreasti puettu ollakseen miehiseen sukupuoleen kuuluva. Hänellä oli pehmeä, valkoinen paita ja lyhyt sininen takki, joka oli koristepunoksin kirjailtu. Uumalla oli punatupsuinen, leveä vyö, ja housut oli halkaistu alhaalta polviin saakka. Pieniä hopeanappeja oli siroteltu kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Uljaan näköinen nuori herra muuten, vähäisine viiksineen ja punaisine huulineen, joiden välistä hampaat välähtelivät.

Kuitenkin oli hän sitä lajia, jota en voi sietää ollenkaan. Kyläläisistä olivat useimmat pukeutuneet valkoisiin. Kaikilla naisilla oli rebosa, ja paksulti ihojauhetta kasvoissa. Taustalla näkyi muutama amerikkalainen.

Soittoniekat virittivät marssinkaltaisen sävelmän ja tanssinhaluiset järjestyivät pareiksi. Siitä kuontui sitten jokin lansieerikatrillin tapainen meno; tanssivat liikkuivat arvokkaasti ja juhlallisesti ja äärettömän hitaasti. Minusta tuossa ei ollut paljon mitään näkemistä. Istuimme jäykässä rivissä, osoittaen kohteliaisuuttamme seuraamalla tanssivien pyörimistä. Se oli jotakuinkin yhtä hauskaa kuin sairaalassa käynti. En tiedä mikä sitten vihdoinkin sai heidät lopettamaan esityksensä, mutta arvatenkin puutuivat soittajien sormet, tai ehkäpä tekivät esiintyjäin jalat tenän.

Tovin kuluttua alkoi soitto jälleen. Sävel oli suunnilleen yhtä juhlava kuin edellinenkin. Hieno, nuori vienous nousi nyt paikalta ja kumarsi syvään isäntämme tyttärelle, ohjaten hänet sitten aukiolle.

— No, Johnny, näyttäkääpäs nyt, että olette urheilija, sanoi Talbot, kohottautuen istuimeltaan, Lähtekäähän tanssittamaan vierasta.

— Ei taida kävellä, mutisi Johnny synkästi, seuraten Mercedestä katseillaan.

— Naisenne kyllä opastaa teitä. Tulkaa!

Talbot kumarsi totisena valkopukuiselle neitoselle, joka ihastui ikihyväksi. Johnny tarjosi kohteliaasti ja miellyttävästi käsivartensa toiselle tytölle. Tyttö myöntyi hieman koppavasti ja välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei luonut katsettakaan Johnnyyn eikä suonut hänelle yhtään sanaa. Luullakseni ei juttu huvittanut häntä ollenkaan, sillä hän heilutti laimeasti viuhkaansa ja tuijotti jonnekin etäisyyteen. Tanssi alkoi.

Se oli jokseenkin samanlaista kävelemistä kuin äskeinenkin tanssi. Tanssivat astuivat ensin hiukan eteenpäin ja sitten taaksepäin, pyörähtivät ja kumartuivat kitaransoiton tahdissa. Temput tehtiin uudelleen ja yhä uudelleen, Johnny ja Talbot olivat pian asiasta periltä ja seurasivat muiden esimerkkiä.

Aluksi oli Johnny alakuloinen ja hajamielinen. Mutta kun hän tanssin kuluessa oli pari kertaa päässyt Mercedeksen kanssa vastakkain, alkoi hänen ilmeensä kirkastua. Tulen hohteessa näin ainoastaan heidän vartaloittensa ääriviivat ja valkoiset kasvot, mutta saatoin kuitenkin huomata, että neito viivähti Johnnyn rinnalla hiukan kauemmin kuin olisi tarpeellista ollut, ja arvasin, että mustat silmät olivat täydessä toiminnassa. Kun tanssijat sitten palasivat kuistille, oli Johnny iloinen, mutta hieno nuorukainen näytti synkältä kuin ukkospilvi. Mercedeskin tuntui hilpeältä, mutta Johnnyn neitonen hymyili edelleenkin ylpeätä, heikkoa hymyään.

Fandango kesti tunnin. Johnnyn ja nuoren espanjalaisen kilpailu kävi yhä tiukemmaksi. Mercedes ei koettanutkaan parantaa tilannetta. Tunnelma oli jo paljon eloisampi kuin alussa. Fandangoa seurasi hidas, liukuva valssi ja tätä taas kokonainen sarja eri tansseja pokkuroimisineen ja pyörähtelyineen. Kovasti oli sievää ja vaikuttavaa kaikki, mutta samalla oli siinä minun mielestäni jotakin oudon viekoittelevaa. Ehkäpä johtui kuitenkin vaikutelmani siitä, että itse olin perin yksinkertainen luonne ja että tämä kaikki oli minulle vallan uutta. Täytyy muistaa, että monet ihmiset näkevät meikäläisissäkin tansseissa jotakin pahaa siksi, etteivät ole niihin itse tottuneet. Samalla tavalla ovat kai espanjalaisissakin tansseissa muutamat rohkeat otteet ja asennot käyneet niin tavallisiksi, etteivät ne asianomaisista enää tunnu sen kummemmilta kuin meikäläisestä tanssivasta nuorisosta omien tanssiemme temput. Olin tarpeeksi filosofinen katsellakseni asiaa tällä tavalla. Mutta toisin oli Johnnyn laita. Hän huomasi Mercedeksen suovan espanjalaiselle kaihontäytteisen katseen, hän huomasi neidon liehuvan tuon keikarin ympärillä houkutellen, notkistellen ja keimaillen, ja vihdoin näki hän kuinka tenhotar vaipui kavaljeerinsa käsivarsille raukeana ja onnellisena. Hän ei ymmärtänyt, että kaikki tämä kuului tanssin luonteeseen, hän oli sokea, eikä nähnyt, että pari lopulta erkani palatakseen kuistille — mies savuketta kierrellen ja tyttö laiskasti viuhkaansa leyhyttäen. Johnnyn silmät hehkuivat himmeästi, hän tuijotti suoraan eteensä ja kaksi punaista läikkää paloi hänen poskillaan.

Talbot Ward nousi äkkiä, vaikkakin tyynesti, viitaten minulle, että lähtisin mukaan. Hetken kuluttua kumartui hän jo Johnnyn tuolin yli.

— Haluaisin jutella muutaman sanan kanssanne, virkkoi hän hiljaa.

Johnny kohotti uhmaavan näköisenä katseensa. Talbot odotti. Vihdoin nousi Johnny huudahtaen heikosti. Ward tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti hänet maleksivan alkuasukasjoukon läpi kylään johtavalle tielle.

Johnny kiskaisi käsivartensa vapaaksi ja pysähtyi.

— Mitä tahdotte, herra? kysyi hän tärkeästi.

— Olette matkalla Kaliforniaan, jutteli Ward, ja täällä viivytte vain yhden yön. Tyttö on sievä ja viehkeä — mutta hänellä ei ole mitään kasvatusta ja hänen päänsä on aivan tyhjä.

— Olisin kiitollinen, jos jättäisitte nuoret naiset keskustelumme ulkopuolelle, kivahti Johnny.

— Ei käy laatuun, koska juuri nuori nainen on keskustelumme aiheena.

— No, heretkäämme puhumasta sitte.

— Oletteko huomannut, miten pyyleviä kaikki äidit täällä ovat? kysyi
Ward muina miehinä.

Jatkoimme hitaasti kulkuamme. Pian pysähtyi Johnny uudelleen.

— Sanonpa teille, herra, selitti hän, ettei teillä ole mitään tekemistä yksityisasioitteni kanssa ja että sekaantumisenne niihin suututtaa minua suuresti.

— Aivan niin, Johnny, vastasi Talbot säyseästi, enkä koetakaan neuvoa teitä. Tahdoin vain kiinnittää huomiotanne eräisiin asianhaaroihin, jotka kaiketi olitte unohtanut. Haluan vieläkin toistaa pari huomautustani, ennenkuin jätän koko jutun silleen: tyttö ei ole läheskään tarpeeksi hyvä teille, viivytte täällä vain päivän, hän on ihastuttava, mutta aivan sivistymätön — ja hänen äitinsä on kovin lihava. Painukaa nyt jatkamaan kilpailuanne, jos katsotte sen vielä maksavan vaivan.

Johnnyn ylväs sielu taisi kiemurrella pihdeissä nyt kun hän oli ehtinyt hiukan tointua ja kun tunteet olivat hiukan jäähtyneet. Epäröiden seurasi hän meitä vähän matkaa. Pian olimme puun luona, jonka katveessa kuumesairas mies yhä istui, nähdäksemme aivan välinpitämättömänä tohinasta ympärillään.

— Ei vetele tämä, pojat! huudahti Talbot. Emme voi jättää häntä yöksi tänne; hän vilustuu varmasti. Ojentakaahan kätenne, ystäväiseni! Hankimme teille jonkinlaisen asunnon.

Mies oli kuollut.

Kannoimme hänet kylään ja haimme muutamia maanmiehiämme käsiimme. Kukaan ei tiennyt, kuka vainaja oli, eikä hänen tavaroistaankaan tiedetty mitään. Hänen taskunsa olivat tyhjät. Tarkastettuamme hänet perinpohjin havaitsimme, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä hänen henkilöllisyydestään selville. Hautasimme hänet siis viidakkoon ilman muuta. Tahdoin ilmoittaa asiasta alcatdelle, mutta Talbot ei siihen suostunut.

— Taidanpa tuntea kalliit alkuasukkaamme liian hyvin, sanoi hän. Kerroppa heille, että mies on kuollut, niin jopa totisesti on sinun turha yrittää etsiä hänen tavaroitaan huomenna. Ja niiden löytäminen on kuitenkin ainoa mahdollisuus päästä perille siitä, kuka hän oli. Parasta kun pidämme suumme kiinni.

Palasimme verkkaisesti alcalden taloon. Siellä tanssittiin edelleenkin fandangoa. Mercedeksen silmät loistivat kun Johnnyn kanssa nousimme portaita, ja espanjalainen keikari rypisti kiroten otsaansa, Johnny kumarsi totisena ja katosi huoneisiin.

Kerroimme Yankille seikkailumme.

— Miespoioinen, surkutteli hän. Vielä joku päivä sitten oli hän yhtä innokas ja toiveikas kuin mekin nyt.

Ward taivutti päätään.

— Ja hänen kuolemansa oli niin turhanaikainen, niin hyödytön.

— Sitä on vaikea sanoa, tuumi Talbot. Kukapa tietää? Ellemme olisi melkein kompastuneet tuohon ruumiiseen, olisi Johnny ehkä tällä hetkellä kokolailla kurjassa kunnossa, ja Johnnyllä on kuitenkin edellytyksiä kehittyä kunnon kansalaiseksi.

— Mitähän tuo hemmetin juippi sillä tarkoitti? kysyi Yank minulta jälkeenpäin.

VII luku.

TAIVAL.

Seuraavana aamuna yritimme epätoivoisesti saada joitakin tietoja kuolleesta miehestä tai ainakin hänen tavaroistaan, mutta menestyksettä. Kylässä vallitsi täydellinen sekasorto ja jokaisella oli niin kiire päästä matkaan, ettei kellään ollut aikaa kiinnittää meihin mitään huomiota. Varmastikaan ei tuo johtunut sydämettömyydestä, vaan siitä, että kaikkien ajatukset olivat keskittyneet yhteen ainoaan asiaan. Kuljetusmiehemme kävivät myös kärsimättömiksi ja vihdoin oli meidän luovuttava tiedusteluistamme. Emme koskaan päässeet selville siitä, oliko vainajalla omaisia tai ystäviä, vai oliko hän joku yksinäinen olento. Myöhemmin saamme kokea monta samanlaista tapausta.

Kun olimme suorittaneet maksun alcaldelle, lähdimme taipaleelle. Mercedes ei näyttäytynyt. Padronemme heitti jäähyväiset kylän laidassa ja antoi meille kullekin kookospähkinän kuoresta tehdyn maljan, johon kiinnitetyn hihnan avulla saatoimme, kuten hän selitti, täyttää pikarimme vedellä, tarvitsematta laskeutua muulin selästä. Vehe oli meistä mainio.

Jonkun matkan päässä kylästä kohtasimme merkillisen kulkueen, joka tuli meitä vastaan. Siinä oli kuusitoista muulia kolmen miehen vartioimina. Joka miehellä oli pitkä, vanhanaikainen ja ruostunut musketti. Muuleilla taas oli kullakin kallis kantamus. Poikittain niiden selkien yli oli ripustettu hihna, jonka kummassakin päässä killui melkoinen kultamöhkäle! Me painuimme lähemmä ja sivelimme lumottuina sormillamme kaunista, hohtavaa metallia. Ja kaikki ihmettelimme, että noin kallisarvoinen tavaramäärä oli uskottu kolmen laiskan ja risaisen alkuasukkaan hoiviin vilkasliikkeisellä taipaleella. Talbot kääntyi uteliaana oppaaseemme.

— Mihin joutuisi varas tuollaisen saaliin kanssa? Ja miten voisi hän kuljettaa myötään raskaita kultakimpaleita? vastasi opas.

Sittemmin koetimme monasti, istuessamme roihuavan nuotion ääressä, vastata tyydyttävästi noihin kysymyksiin, mutta aina onnistumatta. Kultaa kuljetettiin tällä tavoin täysin turvallisesti.

Talbot vaati itsepintaisesti ja paljon sanoja tuhlaten, että tavaramme kuljetettaisiin edellämme. Että tämä vaatimus oli aivan paikallaan, havaitsimme ennenkuin olimme olleet tuntiakaan matkalla. Kohtasimme tusinoittain kantajia, jotka lepäilivät pitkällään kantamustensa vieressä. Siitä heitä tuskin saattoi moittia, sillä hartiain ja otsan ympärille sidottujen hihnojen varassa kuljettivat he aivan valtavia tavaramyttyjä. Mutta edempänä näimme myöskin tavaramuuleja, jotka olivat pysähtyneet tielle yksinomaan siksi, että ajajat olivat liian laiskoja kävelläkseen. Omat tavarankuljettajamme ehätimme tämän tästäkin ja kiirehdimme heitä alinomaa heidän suureksi harmikseen. Talbotin kaukonäköisyys kuitenkin pelasti näin meidät pitkästä odotuksesta. Monet laivatovereistamme odottelivat vielä tavaroitaan silloin kun me jo lähdimme pohjoista kohden.

Saavuimme tuuheaan metsään. Toisissa olosuhteissa olisivat varmaankin uljaat puut, tiheä lehvistö, keinuvat viiniköynnökset ja valtavan suuret lehdet tehneet meihin syvän vaikutuksen, mutta tällä hetkellä oli meillä muuta ajateltavaa. Pitkällinen sade oli pehmittänyt maan melkein hetteeksi, johon ensimmäinen muuli oli jättänyt syviä jälkiä. Jälempänä tulevat eläimet astuivat sitten huolellisesti näihin jälkiin. Seurauksena oli, että liejuun pian syntyi syviä koloja, joihin muulimme vajosivat melkein vatsaansa myöten. Olen aivan vakuutettu siitä, ettei mikään mahti maailmassa olisi saanut eläimiä laskemaan jalkojaan minnekään muualle kuin juuri noihin reikiin. Jokainen niistä oli täynnä savista vettä, joka suihkusi kuin ruiskusta joka askeleella. Jonkun ajan kuluttua olimme varmaankin savisin ja likaisin matkaseurue tällä maailman kolkalla. Koetimme kulkea jalankin, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Toisinaan kulki tiemme jonkun solan läpi ja meidän oli monasti ryömittävä nelinkontin niljaisia töyrynkupeita ylös alas. Kerran pulahti Yank muuleineen puroon.

Ponnistellessamme eteenpäin jouduimme jonkunverran hajalle. Minä olin kuitenkin pysynyt Johnnyn rinnalla, mutta sananvaihtoon meillä ei ollut aikaa. Kun sitten lähestyimme muutaman puun alla vetelehtivää alkuasukasjoukkoa, hyökkäsi näistä kolme kiljuen meitä kohti. Pysähdyimme ja vetäydyimme lähemmä toisiamme.

Eräs hyökkääjistä tarttui Johnnyn muulia kuoiaimista ja viittasi käskevällä eleellä Johnnyä astumaan maahan.

— Pois tieltä! karjaisi Johnny ja kun alkuasukas ei välittänyt ollenkaan tästä kehoituksesta, veti nuorukainen esille revolverinsa. Minä seurasin esimerkkiä.

Uhkauksemme saivat heidät peräytymään hieman, mutta he kirkuivat kahta kauheammin, Johnny koetti usuttaa eläintään eteenpäin, mutta silloin asettui kolme heistä jälleen hänen tielleen. Pian yhtyivät heidän toverinsakin — neljä luvultaan — leikkiin. Kaikki osoittivat sormillaan Johnnyn muulia ja koettivat saada häntä laskeutumaan satulasta. Vihdoin uskalsi muuan heistä jälleen tarttua suitsiin.

— En usko että mikään varkausyritys on kysymyksessä, sanoin. Mutta teillä on ehkä varastettu ratsu.

— Siitä en tiedä mitään, virkkoi Johnny vihaisena. Tiedän vain, että olen vuokrannut tämän aasin ratsastaakseni sillä Panamaan, ja Panamaan minä aion päästäkin. Nuo lurjukset voivat selvittää asiansa jälkeenpäin.

Mutta kun hän kiskoi ohjakset irti alkuasukkaan näpeistä, estivät he hänet pääsemästä eteenpäin. Johnny kumartui ja yritti iskeä revolverinsä perällä muuatta heistä kalloon. Hän erehtyi ehkä hiuskarvan verran maalistaan ja mies hypähti kiljaisten takaisin. Nyt päästi koko liuta hirvittävän huudon ja lähestyi kuin kimppuumme käydäkseen. Johnny ja minä vedimme hanat vireeseen.

Silloin kuulimme takaapäin Talbot Wardin äänen.

— Hyökätkää siltä puolen! intoili Johnny. Antakaa niille oikein isän kädestä.

Ward huusi alkuasukkaille jotakin espanjaksi. Miehet käänsivät heti katseensa häneen, syytäen ilmoille hirvittävän sanaryöpyn. Hetkistä myöhemmin tuli Talbot tyynesti kävellen viidakosta meitä kohti.

— Pankaahan asenne pois, sanoi hän irvistäen hiukan. Nuo ystävät sanoivat minulle, että satulalaukkunne riippuvat vinossa ja että heidän aikomuksensa oli ollut korjata niiden asentoa.

Johnny, ja minäkin luullakseni, punastuimme ankarasti. Koko seurue ulvoi ihastuksesta. Johnny laskeutui satulasta ja samassa kymmenet kädet innokkaina ojentuivat korjaamaan muulin varusteita. Puristimme heidän käsiään ja nauroimme vielä kerran, minkäjälkeen jatkoimme lokaista taivaltamme.

Päivästä muodostui elämäni hirvein. Sivuutimme kymmenittäin kuolleita muuleja, joita suuret haaskalintuparvet vartioivat; näimme liejuun paiskautuneita nääntyneitä miehiä; kohtasimme tutisevia kuumesairaita, ja muuan poloinen, jonka korjasimme polulta, oli ehdoin tahdoin paneutunut pitkälleen kuollakseen. Toisinaan hän houraili pitkät ajat, mutta mikäli saatoimme ymmärtää, oli hänellä ollut tovereita aloittaessaan matkansa. Nostimme hänet muulin selkään ja vuorottelumme hänen hoivaamisessaan. Hän oli hyvin hinteläkasvuinen ja puhui kuin englantilainen. Myöhemmin kävi selville, että hän oli saanut koleeratartunnan. Vietimme yömme tiepuolessa olevassa mökkirähjässä ja sinne jätimme hoidokkimmekin.

Aikasin seuraavana aamuna saavuimme kallioiselle ylätasangolle, jolla kasvoi palmuja. Taaempana häämöitti vuorijono. Kapusimme sen yli, mutta tuskin päästyämme laaksoon kävi matka jälleen ylöspäin. Näin jatkui matkantekomme alituisena ryömimisenä ylös alas, ja aina luulimme, että seuraava ylänkö oli viimeinen. Meidät kohtasi kuitenkin pettymys toisensa jälkeen ja vihdoin olimme aivan epätoivoisia. Päivä oli rasittavan helteinen. Lopulta pysähtyi kuitenkin intiaani, joka tylsänä oli kulkenut etunenässä. Hän pesi huolellisesti jalkansa kuralammikossa ja veti sitten housut ylleen.

— Tuo näyttää minusta rohkaisevalta oireelta, virkoin Johnnylle.

Hetkistä myöhemmin olimme Panamassa.

VIII luku.

PANAMA.

Saavuimme kaupunkiin aikaisin iltapäivällä silmiämme räpytellen, sillä edessämme oli aivan samanlainen yhdyskunta kuin »Poikien Omassa Merirosvossa» kuvattu. Meidän ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa mielikuvitustamme todetaksemme, että Morgan ja Kidd ja kaikki nuo muut kuuluisuudet olivat täällä riehuneet puukko hampaitten välissä, pistooli kädessä ja leveä vyö uumilla, tuomiokirkon kellojen moikaessa ja naisten kirkuessa. Kaikki tässä kaupungissa tuntui kuuluvan menneisyyteen, sillä jäljet amerikkalaisten tunkeutumisesta tänne olivat tyystin hävinneet. Kaksikerroksiset puutalot koreine ulkoparvekkeineen kallistelivat peloittavissa asennoissa katujen yli. Kaikkialla oli kapeita, salaperäisiä kujia. Harmaantuneita katedraaleja ja pienempiä kirkkoja oli siroteltu nurmettuneiden plazain ympärille. Ja laitapuolilla törrötti suurenmoisten rakennusten raunioita, jätteitä korkeakouluista ja luostareista, joita ei koskaan oltu rakennettu valmiiksi. Valtavat paadet lojuivat maassa epäjärjestyksessä, tuhansien pikku kasvien peittäminä. Siellä täällä oli vielä joku pilarien kannattama holvi tai käytävä pystyssä. Joka rakosessa rehoitti ruoho. Tulin haaveelliseksi ja nautin täysin siemauksin. Viidakko tuntui minusta salakavalalta, viekoittelevalta olennolta, joka hitaasti kietoi pahaa-aavistamattoman saaliin verkkoihinsa. Sammalpeitteiset rauniot olivat vaipuneet unelmiin menneistä ajoista. Ja holvikattojen yllä liihoittelivat entisyyden varjot, entisyyden, joka oli kuollut ja kuopattu ja unohdettu, niin ettei siitä ollut muuta jälellä kuin jokunen särmikäs, hajonnut pääsi.

Totta puhuakseni pidin kuitenkin aina tuollaiset mietteet omana salaisuutenani.

Varsinainen kaupunki oli paljon eloisampi. Vanhat, ränsistyneet talot olivat saaneet tilapäisen uutuudenleiman sen kautta, että niiden seinille oli ripustettu karkeasta purjekankaasta kyhättyjä nimikilpiä. Pääkadun varrella oli hotelleja, ruokaloita ja lajitelma pelihuoneustoja. Niissä tungeksi ihmisiä aamusta iltaan ja illasta aamuun, sillä kaupungissa vetelehti tuhansia matkamiehiä, jotka odottivat tilaisuutta päästä eteenpäin. Useat heistä olivat olleet täällä jo kauan ja he olivat aivan epätoivon partaalla. Muutamat amerikkalaiset pelurisakit tekivät hyviä kauppoja. Alkuasukkaita varten oli lukemattomia anniskeluja. Väki oli aivan liian laiskaa viitsiäkseen »verottaa» ulkomaalaisia, joita kaupunkiin tulvi tulvimalla. Siitä hommasta huolehti joukko eri kansallisuuksiin kuuluvia päteviä ja toimeliaita miehiä. Kaksi kaupungin kolmesta hotellista oli ulkomaalaisten käsissä, mistä niiden nimetkin, Hotel Francaise, Fonda Americano ja Washington-talo, olivat todistuksena. Pelihuoneustot olivat amerikkalaisten hoidossa, kun taas ranskalaiset ja saksalaiset etupäässä huolehtivat ravintoloista.

Asuimme päivän Fonda Americanossa, mutta kun havaitsimme, että odotuksemme luultavasti muodostuisi pitkäaikaiseksi, vuokrasimme pari huonetta eräästä talosta pääkadun takana. Saimme ne sopuhintaan muutamalta alkuasukkaalta. Ne olivat vanhan, kalkilla sivutun rakennuksen toisessa kerroksessa. Huonekaluja oli mitättömän vähän ja sitäpaitsi olivat suojat kovin kylmät. Mutta ikkunat antoivat vanhaan puutarhaan, muurin ympäröimään ihastuttavaan soppeen, jonka keskellä komeili ajan kuluttama, sammalpeitteinen, kivinen suihkukaivo. Olipa siellä joku huojuva banaanipuukin ja pari kolme korkeata palmua sekä tiheä köynnöskasvullisuus, jonka piiloissa puroset lirisivät. Parvekkeella paistoi päivä hiostavan kuumana, ja kiitollisina lämmittelimmekin kylmettyneitä jäseniämme parvekkeen kaiteisiin nojaten.

Kävimme joka ravintolassa, mutta havaitsimme niiden olevan toinen toistaan huonompia. Söimme vain kerran päivässä — aito espanjalaisen aterian. Siihen kuului monia vahvasti maustettuja ruokalajeja, jotka tavallisesti oli upotettu lihakastikkeeseen ja sisälsivät juustoa, lihapaloja, ohrajauhoja ja sensemmoista. Jokainen näistä ruokalajeista oli jo yksikseenkin aimo koetus tavalliselle ruuansulatuselimistölle, ja »aito espanjalaiseen päivälliseen» kuului näitä lajeja kymmenittäin. Tavallisesti seurasikin tuota ateriaa hirvittävä pahoinvointi.

Erään saksalaisen omistamassa ruokalassa kohdeltiin meitä niin hävyttömästi, että Yank vannoi kostavansa isännälle. Hän ei suostunut ilmaisemaan, millä tavalla hän kostaisi, sanoipa vain syövänsä samassa paikassa seuraavanakin päivänä. Hän kutsui mukaansa viisi tai kuusi vierastakin, joihin olimme ehtineet tutustua. Me teimme kuten hän pyysi, söimme kiirehtimättä päivällisemme ja tunsimme olomme kaikin puolin mukavaksi.

Kun nyt nousemme pöydästä, sanoi Yank, menette kaikin ulos pääovesta ja jatkatte suorinta tietä Fonda-baarille. Siellä odotatte minua. Alkakaahan laputtaa ja tehkää kuten sanoin.

Tottelimme. Viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia myöhemmin astui
Yank luoksemme.

— Toivottavasti saamme nyt selityksen, sanoi Johnny. Olemme sangen kiitolliset päivälliskutsusta, mutta haluamme tietää, mitä sen takana piilee.

— Hyvä, nauraa kihersi Yank. Juttelin pötyä saksalaiselle noin viiden minuutin ajan lähtönne jälkeen ja sitten ojensin hänelle dollarini. »Mitä se on?» kysyi hän. »Se on dollari», vastasin, »maksuksi päivällisestä.» »Niin, teidän päivällisestänne, mutta entäs vieraittenne?» sanoi hän. »Se ei liikuta minua», vastasin. »Huolehtikoot itse maksuistaan.» Hetkistä myöhemmin lähdin. Hän sai jonkinlaisen kohtauksen ja minä väsyin hänen kaitsemiseensa.

Kaupungin muurien ulkopuolella oli laaja telttaleiri, jossa varattomimmat tai säästäväisimmät kullankaivajat asuivat. Siellä oli myöskin iso sairassuoja. Sairaustapaukset johtuivat suurimmaksi osaksi matkan aiheuttamista vaivoista, epäterveellisestä ilmanalasta, järjettömästä hedelmien syönnistä, juopottelusta ja terveydenhoidon puutteesta. Olen aivan varma siitä, että vain kaupungin asema — se oli tuulisella kannaksella — pelasti meidät ruttotartunnasta. Jokaisella amerikkalaisella oli mukanaan patenttilääkkeitä, samantapaisia kuin ne, joita heillä on tapana tunnollisesti nieleksiä visseinä vuodenaikoina. Luulenpa näiden puoskarisekoitusten vaatineen aikojen kuluessa monta uhria.

Aamupäivisin kävimme säännöllisesti satamassa haastattelemassa höyrylaivatoimiston virkailijoita. Suunnilleen kolmesataa meistä oli ostanut kauttakulkulipun New Yorkissa ja meille ilmoitettiin, että vain viisikymmentäkaksi matkustajaa voitiin sijoittaa ensinnä lähtevään laivaan entisten matkustajien lisäksi. Kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan saisi siis jäädä odottamaan seuraavaa kulkuvuoroa. Tietenkin päätti jokainen, että ainakin hän lähtisi noiden viidenkymmenenkahden mukana — viivytys tällaisella seudulla tällaisena aikana ei voinut tulla kysymykseenkään. Laivakonttorin virkamiehillä oli vaikeat päivät. Jokainen kyselijä halusi tietoa siitä, milloin laiva saapuisi, ja sitähän oli aivan mahdoton sanoa. Lisäksi tilasi jokainen kojupaikan, ilmoittaen kymmenittäin syitä, miksi juuri hän oli oikeutettu sellaisen saamaan. Konttori oli suorastaan kauhistava paikka. Siellä metelöitiin ja noiduttiin ja riideltiin riitelemästä päästyäkin, enkä vielä tänä päivänä käsitä, että siellä ei tosiaankaan tapettu ketään.

Kun olimme kiduttaneet virkailijoita rupeaman, oli meillä aikaa laiskotella. Saatoimme maleksia kaduilla, kävellä rannassa tai vetelehtiä anniskeluissa ja peliluolissa, miten vain itseämme halutti. Kaikki oli mielenkiintoista, vaikkakin katuelämä ja pelihuoneustot kukoistivat vasta iltapuolella päivää.

Kello neljän maissa tai vähän myöhemmin, kun virallinen siesta, lepoaika, oli ohi, vilkastui pääkadun liikenne huomattavasti. Alkuasukkailla oli valkoiset puvut ja suuret, pehmeät olkihatut ja he liikkuivat hyvin sulavasti. He kuuluivat rauhalliseen, velttoon rotuun, ja olivat aina valmiit astumaan käytävältä ojaan, antaakseen muihin kansallisuuksiin kuuluville vastaantulijoille tilaa. Muistan, että naisilla oli runsas, musta tukka, johon he olivat pistäneet sikareja. Kadut olivat hyvin kapeat. Kun ajoneuvoja tuli vastaan, oli meidän kaikkien väistyttävä syrjään, samoin vankijonoja kohdatessamme. Vangit oli tavallisesti kytketty toisiinsa rautavitjoilla. Näitä poloisia näimme Panamassa vaikka minkä verran.

Meitä huvitti suuresti maleksia vanhan kaupungin kaikissa merkillisissä paikoissa. Katedraalien pimeät käytävät, pihattojen rakoilleet kivet ja puutarhojen salaperäiset kätköt viekoittelivat meitä, ja me pääsimme usein sangen läheltä seuraamaan alkuasukkaitten elintapoja. Yleensä katseltiin meitä aluksi epäluuloisesti joka paikassa. Kullanetsijäin joukossa oli kosolti lurjuksia — ihmisiä, joiden ei täällä tarvinnut hillitä raakoja vaistojaan tai häjyjä himojaan. He huomasivat, että alkuasukkaan saattoi tyrkätä käytävältä ojaan ja he tyrkkäsivät hänet ojaan. Kerran näin tuollaisen raakimusjoukon sytyttävän savukkeensa alttarikynttilöistä. Mutta Talbotin espanjankielentaito ja oma käytöksemme avasivat meille pian ovet joka paikkaan.

Löytöretkellä ollessamme keksimme eräänä päivänä sangen miellyttävän paikan. Olimme kaupungilla harhaillessamme lopulta saapuneet pitkälle muurille, jossa tuntui olevan vain yksi, vähäinen portti. Sen vieressä riippui soittokellon nuora, johon emme siekailleet tarttua. Portti avautui melkein heti ja me astuimme muurin sisäpuolelle.

Olimme avaralla, sileitten kivilaattojen peittämällä aukiolla. Kivet olivat märkiä, aivan kuin olisi äsken satanut. Lukuisia katottomia ruohokojuja oli pystytetty eri puolille aukiota. Keskellä kohosi kaivo, läpimitaltaan ehkä kymmenen tai kaksitoista jalkaa, ja sen yläpuolella kallisteli vedennostolaite. Ei ainuttakaan elävää olentoa ollut näkyvissä. Portti oli kaiketi avattu vetonuoralla.

Luikkasimme iloisesti, ja tovin kuluttua kompasteli jostakin kojujen takaa sisukas vanha eukko meitä kohti. Hän virkkoi jonkun sanan sangen kärsimättömällä äänellä. Talbot teki lyhyen kysymyksen, johon nainen vastasi vielä lyhyemmin, minkäjälkeen hän heti köpitti tiehensä.

— Mitä hän sanoi? kysyi meistä joku uteliaana.

— Hän kysyi, vastasi Talbot, miksemme ilman muuta ota haltuumme jotakin noista, vaivaamatta häntä. Luulen hänen tarkoittaneen noita kanakoppeja, vaikka en totisesti tiedä, mihin ne ovat omiaan.

Tarkastelimme niitä lähemmin. Kukin niistä oli jaettu kahteen komeroon, joihin kumpaankin mies nipin napin saattoi mahtua. Toisessa komerossa oli kolmijalkainen tuoli, toisessa pari punaista, muhkeata savimaljaa. Niiden viereen oli asetettu kookospähkinän kuoresta kyhätty vesikauha.

— Kylpylaitos! huusi Johnny ihastuneena.

Maljoissa oleva vesi tuntui kylmältä. Otimme kukin haltuumme komeron ja kaasimme jäätävän veden ylitsemme suurella nautinnolla luonnollisesti. Kaikki muut paitsi Yank. Hän katseli edesottamustamme hiukan pilkallisen näköisenä. Ja sitten meni hän matkoihinsa pitkine pyssyineen.

Hei! hoilasi Johnny lopulta. Missä ovat pyyhkeet? Siihen kysymykseen emme löytäneet mitään vastausta. Pyyhkeitä ei ollut näkyvissä. Ja akka kieltäytyi kuulemasta kutsuamme. Kun olimme lähtövalmiit, ilmestyi hän kuitenkin paikalle, kantaen maksuna meiltä kolmelta yhteisesti amerikkalaisen hopeakolikon. Ainoa halpa huvi, mikä meillä oli Panamassa. Tässä kylpylaitoksessa kävimme sitten joka päivä lepohetken jälkeen, pyyhkeet mukanamme. Yank vain kieltäytyi itsepäisesti suomasta itselleen tätä nautintoa.

— Minulla on muutenkin ollut täysi työ kuumetta piileskellessäni, selitti hän. Ette, näemmä, muista, että olen saapunut tänne tautiselta metsäseudulta. Siellä ei saa kananpoikiakaan pysymään hengissä.

— Miksi ei? uteli Johnny viattomasti.

— Siksi, että ne horkkakohtauksen saatuaan pudistelevat kaikki höyhenet yltään, ja sitten ne paleltuvat kuoliaaksi, vastasi Yank.

Iltaisin oli pääkatu komeasti valaistu, mutta kujat piileksivät pimeässä. Väkeä oli liikkeellä joukottain. Kaikki näyttivät kulkevan baarista ja pelisalista toiseen. Noin tuhannesta matkamiehestä opimme aikaa myöten tuntemaan suurimman osan ainakin näöltä. Kotimatka yön pimeydessä saattoi muodostua hyvinkin vaaralliseksi ja siksi menimme aina joukolla asuntoomme. Johnnyn oli kuitenkin lumonnut muuan meksikolaiseksi monteksi nimitetty peli ja senvuoksi saimme usein odottaa melko kauan, ennenkuin joukkomme oli täysilukuinen.

Eräänä päivänä oli vihdoinkin käynnistänne laivakonttorissa jotakin hyötyä. Huomasimme talon edustalla olevalla plazalla vilkkaasti keskustelevan ja liikehtivän ihmislauman. Kiusaantuneet virkamiehet olivat saaneet valmiiksi suunnitelman, jonka mukaan nyt olisi ratkaistava, ketkä viisikymmentäkaksi kolmestasadasta odottavasta pääsisivät matkustamaan ensi laivalla. Ilmoitettiin, että arpominen tapahtuisi kello yksitoista.

Tämä kaikki oli kuten olla piti, mutta mitä takeita oli yleisöllä arpojain rehellisyydestä?

Ehdotettiin, että yleisön keskuudesta valittu komitea saisi olla tilaisuudessa läsnä.

Taivaan tähden, ei! Kukapa tuollaiseen komiteaan ryhtyisi? Olettakaapa, että arpa lankeaisi jollekin komitean jäsenelle. Uskoisiko kukaan, että peli oli ollut rehellistä?

No, sittenpähän ehkä voitaisiin kolmestasadasta paperipalasta viisikymmentäkaksi varustaa merkinnällä, ja näistä saisi sitten kukin matkustaja nostaa yhden.

— Se sopii, pojat! huusivat lähimpänä seisoneet takalistolla rähisevälle laumalle.

Muuan virkamiehistä oli kavunnut tynnyrille paperipalalaatikko kainalossaan. Tynnyrin viereen asettui kirjuri nimiluetteloineen.

— Sitämukaa kuin huudan nimen, pyydän asianomaista nostamaan arvan laatikosta! kuulutti virkamies.

Jännittyneinä ja suut selällään ryhmityimme hänen ympärilleen.

— No, onko koskaan asioita hoidettu noin kirotun haljulla tavalla? huudahti Talbot — Nostakaapas minua, pojat!

Johnny ja minä kohotimme hänet hartioillemme.

— Hyvät herrat! Hyvät herrat! huusi hän kerran toisensa jälkeen, kunnes melu vihdoin hetkeksi taukosi.

— Minäkin olen lunastanut lipun, ilmoitti Talbot ja minä tahdon nähdä, että kaikki sujuu asianmukaisella tavalla. Ja nytpä haluaisin kysyä tuolta virkaherralta, mikä estää kokonaan väärää henkilöä astumasta esiin jotakin nimeä huudettaessa. Arvanhan voi nostaa sellainenkin, jolla ei ole siihen oikeutta.

— Kyllä »oikea» mies hänet siitä estää, kuului ääni joukosta. Miehet purskahtivat nauruun.

— No, mutta jos syntyy riita siitä, kuka on »oikea», niin miten se juttu sitten ratkaistaan? Ja voiko kukaan estää ketään varustamasta saamaansa puhdasta paperipalasta merkinnällä?

— Hän on oikeassa! Hyvä! huusivat useat äänet.

Virkamiehet pitivät lyhyen neuvottelun. Lopulta ilmoitti toinen, että arvonta suoritettaisiin seuraavana aamuna. Silloin tulisi jokaisella olla matkalippu mukana. Voittajien lippuihin tehtäisiin heti merkintä. Saatuamme tämän tiedonannon hajaannuimme eri tahoille.

Tällainen oli Talbot Wardin ensimmäinen julkinen esiintyminen. Jotenkin joutava juttu, kuten näkyy, mutta juuri siksi olenkin sen kertonut. Hänet tunnettiin tämän jälkeen, ja muistan että moni aivan vieras henkilö puhutteli häntä sinä iltana.

Seuraavana aamuna olivat laivatoimiston herrat saaneet asiat kuntoon. Koska me emme olisi mahtuneet kaikin huoneistoon, oli arvonta toimitettava taivasalla.

Matkalle pyrkijät saivat vuorotellen astua esiin ja kunkin sallittiin, sitten kun hän oli esittänyt pilettmsä, nostaa paperisuikale laatikosta. Jos se oli tyhjä, lähti asianomainen laputtamaan, mutta jos siinä oli merkintä, tehtiin vastaavanlainen harakanvarvas heti matkalippuun Toimitus kesti melkein koko päivän, mutta jännitys ei lauennut hetkeksikään. Kukaan ei muistanut edes päivällistään.

Yankia luonnisti hyvin, mutta Talbot, Johnny ja minä nostimme kukin tyhjän arvan.

Lähdimme kävelemään rantaa pitkin punnitaksemme tilannetta.

— Meidän olisi pitänyt ostaa piletit nimenomaan tähän laivaan, eikä vain tälle linjalle, arveli Johnny.

— Älkää puhuko siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, murisi Talbot hiukan närkästyneenä, vaan sanokaa mieluummin, mitä meidän nyt on tehtävä. Onko meidän tyydyttävä odottamaan seuraavaa laivaa?

— Joka nähtävästi on täällä kahden tai kolmen kuukauden kuluttua, kukaties, lisäsi Johnny.

— Kuusi viikkoa riittää, luullakseni. Minulle on kerrottu, että nyt on järjestetty säännöllisiä kulkuvuoroja uusien postiyhteyksien aikaansaamiseksi..

— Olkoon menneeksi kuusi viikkoa. Mutta jos jäämme niin pitkäksi aikaa tähän kurjaan pesään, sairastumme jokaikinen, suorastaan näännymme, ja sillä aikaa korjaavat muut kullan.

— Onko mitään mahdollisuuksia? kysyin minä.

— Purjelaiva, vastasi Talbot lyhyesti.

— Hm! Kukapa tietää, milloin joku sellainen tänne ilmestyy. Ja jos tänne saapuisikin purjelaiva, syntyy täällä hitonmoinen riita siitä, kuka pääsee mukaan. Täällä on paljon odottavia.

— Niin, meidän on nyt ratkaistava kysymys suuntaan tai toiseen. Jalkaisin emme pitkälle pääse — eikä tilanne ole juuri parempi seuraavankaan laivan saapuessa. Siihen on miten kuten saatava sopimaan ainakin parisataa miestä, nimittäin ne, jotka jo ovat täällä matkalipuilla varustettuina, ja monta muuta lisäksi.

— Minä äänestän purjelaivaa, sanoi Johnny. Sellaisia tulee tänne melkein joka tai joka toinen viikko. Ja ellemme pääse ensimmäisen mukaan, niin pääsemme ehkä toisen tai kolmannen myötä.

Talbot katsoi minuun kysyvästi.

— Mukiinmenevä ehdotus, nyökkäsin.

— Sittenpä ei ole hukattava aikaa, virkkoi Talbot päättävästi ja lähti kulkemaan kaupunkia kohden.

Yank oli vaiteliaana kuunnellut lyhyttä neuvotteluamme. Hän ripusti luodikkonsa hihnasta olalle ja lähti talsimaan perässämme. Pian jäi hän kuitenkin huomattavasti jälkeen ja katosi vihdoin kokonaan näkyvistämme.

Pysyttelimme Talbotin rinnalla hiukan hämmentyneinä vieläkin. Mitään purjelaivaahan ei tällä hetkellä ollut näkyvissäkään. Kun lisäksi ei tänään odotettu sellaisia saapuviksi, emme käsittäneet, mistä kiire johtui. Talbot marssi suoraa päätä laivatoimistoon.

— Minulla on asiaa Browniile, selitti hän eräälle virkailijalle. Brown oli muuan yhtiön mahtavimmista asiamiehistä. Konttoristi näytti hieman epäröivältä. Brownia ei sopinut häiritä pikkuasian vuoksi. Mutta Talbotin kasvoissa oli hyvin päättävä ilme.

— Mitä sanomista teillä olisi hra Brownille? kysyi konttoristi vihdoin.

— Kas, sen sanon hänelle itselleen! selitti Talbot taipumattomana.
Tahdonpa lisäksi huomauttaa, että tässä ovat hra Brownin omat edut
kysymyksessä. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset — ja että hra Talbot
Ward New Yorkista haluaa puhutella häntä.

Nuorukainen poistui viipyen moniaan hetken asiamiehen yksityishuoneessa. Asioittensa käsittelemistä odottavien kullankaivajien joukosta kuului äänekästä napinaa. Lopulta hän kuitenkin palasi.

— Hra Brown ottaa teidät vastaan, ilmoitti hän.

Brown oli punakka ja rehevä viisikymmenvuotias. Hänellä oli terävät silmät ja ruskahtava parta. Nyökättyään meille lyhyesti silmäili hän meitä tutkivasti.

— Me kolme, aloitti Talbot ilman muuta, olemme lunastaneet kukin matkalipun höyrylaivalinjallenne. Me emme ole onnistuneet saamaan lupausta päästä täältä ensi laivavuorolla. Kun meillä ei kuitenkaan ole varaa jäädä tänne odottamaan seuraavaa laivaa, haluamme rahamme takaisin.

Brownin ilme synkkeni.

— Konttoristini huolehtivat tuollaisista asioista, sanoi hän. Minulle ilmoitettiin, että tässä olisi kysymys minun eduistani. Pilettien kanssa ei minulla ole mitään tekemistä.

— Pari sanaa vielä, ehätti Talbot sanomaan. Täällä on pari- kolmesataa miestä, jotka kaikki ovat lunastaneet lipun linjallenne. Vaikkakaan heille ei ole sitä suoranaisesti luvattu, odottavat he kuitenkin pääsevänsä matkustamaan keskeytyksittä.

— Sitä ei ole taattu kenellekään, huomautti Brown.

— Oikein. Te ette ole sitoutunut mihinkään sellaiseen, mutta sitä me kuitenkin odotamme kaikki.

— Minulla ei ole aikaa lörpötellä, Hyvästi! Brown kurkotti kättään painaakseen soittokellon nappulaa.

— Olettakaapa, virkkoi Talbot lempeästi, kumartuen eteenpäin, olettakaapa että kehoittaisin noita miehiä pyytämään rahojaan takaisin.

Brown veti kätensä takaisin.

— He ovat kaikki oikeita jyrymiehiä, jatkoi Talbot, ja heillä on aseita. Tällaisia vekkuleita — hän osoitti minua — melkein kaikki tyynni. Sitäpaitsi on täällä tuhatkunta ystävää, joilla ei ole mitään henkilökohtaista mielenkiintoa asiaan, mutta jotka kaikki isoavat rettelöitä.

— Onko tarkoituksenne peloittaa minua, herra?

— Minä vain totean eräitä asioita.

— Mutta te uhkaatte!

— Oo, se on ihan eri juttu.

Muutaman tuokion istui Brown ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän lopultakin soitti.

— Antakaa lippunne minulle! sanoi hän.

Hän riipusti niihin jotakin ja antoi ne sitten konttoristilleen jonkin kirjallisen määräyksen ohella. Painostavan hiljaisuuden vallitessa odottelimme hetken. Konttoristi palasi lopulta ja laski kourallisen kultaa asiamiehen pöydälle. Brown luki rahat ja siirsi ne Talbot Wardilie. Tämä sujautti kolikot taskuunsa.

— Ja nyt luotan siihen, ettette puhu tästä mitään muille, lausui Brown melkein iloisesti. Vetoan kunniakäsitteihinne.

— Lupaamme sen, ja lupauksemme pidämme myöskin, vastasi Talbot nousten. Epäilemättä luulette kuitenkin parin päivän kuluttua, että olen maailman suurin hirttämätön valehtelija, sillä, katsokaas, monet muut keksivät kyllä tämän saman tempun — ja sitten lavertelevat he neronleimauksestaan jokaiselle vastaantulijalle. Tekisitte viisaasti, jos jo edeltäkäsin laatisitte suunnitelman heidän käsittelemistään varten. Ja koettakaahan muistaa, että ystäväni ja minä emme missään tapauksessa ole laverrelleet mitään.

— Ymmärrän, että monet voivat keksiä saman tuuman, lausui Brown, mutta enpä usko, että heistä monikaan on mies viemään aatoksensa läpi.

Menimme matkoihimme. Tahdon vielä lisätä äskeiseen, että Brownin epäilyt täyttyivät. Talbot oli vain ollut nopsempi kuin muut. Laivakonttorille koitti kireä aika. Kiitos taivaan eivät tyytymättömät kuitenkaan saaneet kerralla suurtakaan sakkia koolle. Ne tulivat toimistoon yksitellen, pyytäen rahojaan takaisin. Joskus tapahtui, että heidän pyyntönsä suostuttiin, mutta useimmiten käskettiin heitä laputtamaan takaisin New Yorkiin, kunnes tulisivat järkiinsä. Ilmassa oli sähköä.

Kun tulimme asuntoomme, huomasimme Yankin yhä edelleenkin olevan poissa. Ensin emme kiinnittäneet asiaan suurtakaan huomiota, mutta illan lähestyessä havaitsimme että hänen tavaransakin olivat kadonneet.

IX luku.

POHJOISTA KOHTI.

Emme keksineet mitään selitystä Yankin lähtöön. Joku otaksui lopulta, että hän oli livistänyt varmistuakseen paikasta kohdakkoin lähtevässä laivassa.

— Mutta siinäkään tapauksessa, aprikoi Johnny, ei hänen olisi tarvinnut pitää niin helkutin kiirettä. Tottakai piti hänen arvata, ettemme asettaisi mitään esteitä hänen tielleen.

— Onko hän suorittanut vuokraosuutensa? kysyin viattomasti.

Olimme näreissämme Yankiile ja kartoimme senvuoksi niitä ravintoloita, joissa hänellä oli ollut tapana käydä. Mutta lopulta ihmettelimme, ettemme kohdanneet häntä kadullakaan. Mies oli tosiaankin tipotiessään.

Olimme hieman levottomia ja kyselimme Yankia kaikkialta. Eräät tuttavistamme muistelivat nähneensä hänet, mutta eivät osanneet sanoa missä ja milloin. Viranomaiset eivät liikauttaneet sormeakaan. Joka päivä katosi ihmisiä, eikä kukaan jättänyt mitään jälkiä. Yksi enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään.

Vietimme suuren osan ajastamme rannassa monien ystävien ja merimiesten parissa, odotellen purjelaivan ilmestymistä näkyviin. Olimmepa sopineet erään soutajankin kanssa, että hän olisi valmiina heti laivan saavuttua näköpiiriin. Asunnostamme suoritimme vuokran aina viikoksi etukäteen.

— Siinä syntyy eri rynnistys, jutteli Talbot, ja siksi on parasta, että olemme valmiina.

Ranta oli melko viihtyisä paikka. Se kaareutui kauas etäisyyteen ja valkoiset hyökyaallot vyöryivät alituisesti keltaisen hiekan yli. Syvien, sinisten vetten tuolla puolen häämötti maa, ja takanamme huojuttivat pasaadituulet palmujen latvoja. Istuskelimme puitten siimeksessä laivurijuttuja jutellen, tupakoiden ja korttia lyöden. Kun satoi — ja sadetta saatiin usein — kömmimme savuisiin pikku majoihin. Ne, jotka eivät päässeet katon alle, riensivät kaupunkiin.

Odottamamme alus saapui tietenkin juuri tällaisena harmaana ja kosteana päivänä, ja ne, jotka eivät olleet onnistuneet pääsemään sadetta suojaan, huomasivat sen ensinnä. He olivat tarpeeksi ovelia talsiakseen hitaasti ja muina miehinä rantaan, minkäjälkeen he työnsivät pari ruuhta vesille. Alkuasukassoutajat olivat huolellisesti piilottautuneet sateelta. No — varansapitäneet ystävämme olivat huonoja merimiehiä, ja ennen pitkää olivat ruuhet täyttyneet vedellä. Syntyi äläkkä, joka tuota pikaa sai meidät jalkeille ja rantaan.

Hälinä oli suoraan sanoen hirmuinen. Havaittiin pian, että hätähousujen veneistä toinen oli meidän aluksemme. Valmistelumme olivat siis olleet turhia. Pian läheni kuitenkin vene vettävaluvine lasteineen rantaa ja Talbot alkoi karjua kuin vähämielinen.

— Te kurjat koirat! hoilotti hän. Koettakaapas lähteä karkuun! Hei, iskekäähän kyntenne heihin. Kuuletteko mitä sanon? Hän tarttui muuatta noista raukoista kaulukseen ja hypitti häntä, jotta luut ruskuivat. Johnnykin heittäytyi hohottaen telmeeseen. Minä puolestani tyydyin paukuttelemaan parin lurjuksen kalloa vastakkain siksi että uhrini lopulta vannoivat käyttäytyvänsä ihmisiksi vastedes. Kahlasimme sitten ruuhen luo, mutta saimme piankin havaita, ettei sen tyhjentäminen näissä oloissa ollut mikään leikin asia. Ponnistelimme ja nostelimme hiki tukassa, kunnes vihdoinkin saimme siitä enimmät vedet pois.

Sillävälin oli kymmeniä veneitä häthätää työnnetty vesille. Ne lähestyivät laivaa peloittavan nopeasti. Pian olivat ne jo puolimatkassa.

Talbot noitui kiivaasti ja Johnny työskenteli kuin hullu. Minä nostelin raivoisasti ruuhtamme peräpuolesta ja pidin samalla silmällä laineita. Soutajamme, joka oli aivan suunniltaan, hyöri ympärillämme antaen neuvoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Vaikeinta kaikesta oli pidellä keulaa kohtisuoraan vellovia aaltoja kohden.

Meistä tuntui kuin olisimme rehkineet jo tunnin aivan turhaan. Itse asiassa kai olimme uurastaneet pari kolme minuuttia. Lopulta malttoi kuitenkin Talbot mielensä senverran, että otti soutajan osviitat korviinsa. Hän tyyntyi heti.

— Pojat! huusi hän. Antakaahan olla! Johnny asettuu kokkapuoleen, pitäen sitä oikeassa suunnassa. Frank ja minä työnnämme peräkeulasta. Kun luikkaan, pitää Johnny varansa. Vamos, Manuel!

Asetuimme paikoillemme ja soutaja istuutui tuhdolleen, tarttuen airoihin.

Äskeiset veneemme anastajat vilkuilivat toisiaan ja lopulta rohkeni eräs heistä yrittää mukaan.

— Jopa nyt jotakin…! mörisi Talbot, käyden mieheen käsiksi.

Tämä pulahti selälleen veteen. Hänen toverinsa kiiruhtivat päätäpahkaa kuiville ja pian oli Talbotin uhrikin heidän joukossaan.

Manuel huudahti, kääntämättä päätään.

— Työntäkää! hihkaisi Talbot. — Johnny, hei!

Tehtiin työtä käskettyä ja yhtäkkiä irtautui aluksemme. Minusta tuntui kuin olisi se lähtenyt luisumaan rinnettä alas.

— Veneeseen! komensi Talbot.

Loikkasin ja mätkähdin ruuhen pohjalle. Ensin huumasivat minua kiehuvat kuohut, mutta kun olin päässyt kohoamaan polvilleni, huomasin veneemme helposti selviytyvän hyökylaineista ja pian olimme selvillä vesillä.

Laivojen oli pakko laskea ankkurinsa puolentoista penikulman päähän rannikosta. Kun saavuimme perille, oli purjealuksen ympärille jo kertynyt kymmeniä pikku veneitä, jotka nyt keikkuivat laineilla kuin pähkinänkuoret. Laiva oli tuollainen suurirunkoinen kuvatus, joita noihin aikoihin käytettiin rahtaukseen ja valaanpyyntiin. Kannella myllersi sankka ihmisjoukko viittoillen ja menoten kauheasti.

Kiersimme hitaasti aluksen. Olimme kastuneet ja meitä vilutti. Näytti siltä, että meitä odotti vaivalloinen kapuaminen, jos halusimme päästä kannelle. Laivanportaitten alapäässä oli kokonainen liuta tyhjiä veneitä, joten sitä tietä ei ollut yrittäminenkään. Masennuimme pahoin.

— Hornaan koko hökötys, marisi Johnny. Tuossa laivassa on jo kolme kertaa niin paljon väkeä kuin siihen sopii. Painutaan takaisin jonnekin, missä voimme lämmitellä.

— Jos tapaan jonkun noista kanaljoista kaupungissa, väännän häneltä niskat nurin! uhkasin minä.

— Ihan tässä voi tulla huiluksi… jatkoi Johnny.

— Tukkikaahan suunne, taivaan tähden! pyysi Talbot.

Ellemme olisi olleet niin allapäin ja märkiä, ei vammanaan olisi nahinaa saatu vältetyksi. Nyt tyydyimme vain murjottamaan. Hämmästynyt Manuel sai määräyksen kääntyä takaisin kaupunkia kohden, mutta ennenkuin ehdimme kunnolla irtautua laivasta, kuulimme yläpuoleltamme huudon. Kohotimme katseemme. Siellä, kaiteen yli kurkotellen, rehenteli Yank.

Tuijotimme häntä niin typerinä, ettemme tulleet antaneeksi soutajalle pysähtymismääräystäkään. Tovin kuluttua peräydyimme kuitenkin taas laivan kylkeen. Yank huusi jotakin ja me vastasimme samalla tavalla, mutta veden pauhu ja tuulen tohina hukutti äänemme. Yank viittasi meille, että odottaisimme, ja katosi. Pian hän palasi megatonnilla varustettuna.

— Onko teillä tavaranne mukana? huusi hän. Pudistimme päätämme ja heilutimme käsivarsiamme.

— Tuokaa ne tänne sitten! käski hän.

Hihkuimme jotakin vastaukseksi.

— Tuokaa ne tänne, kertasi hän ja vetäytyi takaisin, kadoten näkyvistä.

Palasimme kaupunkiin. Johnny ja minä syvennyimme kiihtyneisiin olettamuksiin, mutta Talbot ei osoittanut minkään näköistä uteliaisuutta.

— Yank on laivalla ja hän on nähtävästi saanut hankituksi meillekin paikan. Siinä kaikki, mitä tällä hetkellä voimme päätellä, ja se riittää minulle, selitti hän.

Kohtasimme kokonaisen ruuhilaivueen, joka myöhästyneenä pyrki laivaa kohti. Emme voineet hillitä virnistystä katsellessamme noiden ihmisten turhaa touhua. Puolituntinen riitti meille hyvin vaatteiden vaihtamiseen, tavaroittemme keräämiseen ja paluumatkalle lähtemiseen. Ja taas kohtasimme äskeisen laivueen, joka nyt vuorostaan palasi kaupunkiin. Veneessäolijat näyttivät surkean näköisilta.

Yank oli meitä vastassa laivanportaitten yläpäässä. Hän auttoi meitä nostamaan kamppeemme laivaan. Johnny ja minä syydimme hänelle kysymyksiä, mutta hän pysyi äänettömänä. Kun olimme suorittaneet maksun soutajallemme, ohjasi Yank meidät keulaan, missä tunkeuduimme pimeään loukkuun kannen alla. Himmeän lyhdyn valossa erotimme kymmenkunnan kojua.

— Tätä he sanovat kanssiksi, selitteli Yank säveästi. Laivamiehistö nukkuu täällä. Täällä on nyt meidänkin onnellinen kotimme. Me neljä, lisäsi hän hieman ylpeästi, olemme muuten ainoat koko Panaman sakista, jotka pääsemme mukaan. Laiva on täynnä ihan repeämiseen astu Se laskikin ankkurin täällä vain sen vuoksi, että joku talja tai sensemmoinen oli joutunut hukkaan, ja uusi oli saatava sijaan.

— Minä kyllä pysyttelen visusti onnellisessa kodissani, jos merenkäynti jatkuu tällä tavalla, sanoi Johnny. Tulen tietenkin merikipeäksi, kuten tavallista. Mutta Herran nimessä, Yank - kertokaahan, missä olette ollut ja niin edespäin. Lyhyesti vain, sillä minä olen aivan sairastumaisillani jo.

Hän paiskautui makuulavitsalle ja sulki silmänsä.

— Olisi parempi lähteä raittiiseen ilmaan, neuvoi Talbot.

— Antakaahan soida, Yank! pyysi Johnny.

— Niin katsokaas, kun minä sain tuon arvan, kertoi Yank, tuumailin, että se ehkä voisi olla jollekin toiselle paremmin tarpeen kuin minulle, etenkin kun teillä oli ollut niin huono onni. Hain käsiini äijän, jolle myin lippuni viidestäsadasta dollarista, minkäjälkeen vuokrasin kalastajaveneen, johon varustin viikoksi muonaa, ja painuin merelle.

— Miksi? tiedusteli Johnny, raottaen väsyneesti toista silmäänsä.

— Päätin yrittää johonkin tännepäin tulevaan laivaan ennenkuin koko tuo Panaman lauma siihen ehtisi. Ja mikäli voin päätellä täältä äsken takaisin käännytettyjen arveluista, olen osunut jokseenkin oikeaan.

— Varmasti! vakuutti Talbot painokkaasti.

— Oli kai sangen työlästä pysytellä niin kauan vesillä pienellä kalastaja-aluksella, virkahdin minä. Merkillistä, että apurinne kestivät loppuun asti.

— Olin suorittanut heille maksun, ja heidän oli pakko täyttää sitoumuksensa, sanoi Yank totisena.

— Miksi ette ottanut meitä mukaan?

— Minkäkö vuoksi? Tämä oli yhden miehen työ. No niin, yhdytin tämän aluksen ja sain monen vaivan perästä laivurin pysäyttämään sen verran, että pääsin kiipeämään kannelle. Mutta vasta rahan voimalla sain miehen taivutetuksi suostumaan pyyntööni, että hän ottaisi meidät mukaan. Siihen tarvittiin monta kolikkoa.

— Paljonko? kysyi Talbot.

— Kaksisataa dollaria miestä kohti, valitettavasti.

— Kunnia olkoon —, hoilasi Talbot. No, pojat, nyt on meillä valtit!
Yank, vanha pitkäkalloinen merirosvo, sallikaa minun puristaa kättänne!

— Tahtoisitteko suoda minulle ilon, että menette matkoihinne! uikutti
Johnny.

Menimme kannelle. Hämärä oli laskeutumassa ja tuuli tyyntyi. Lännessä loimusi aurinko kuin sula kulta. Alus heilahteli tasaisesti ketjujen natistessa. Odotettiin maihin lähteneitä matkustajia. Rannalla vilkkuivat vaikeat pieninä täplinä ja sieltäpäin leyhki heikko lämminkin luoksemme. Talbot seisoi rinnallani. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun.

— Muistelenpa vain, miten istuimme kuin mitkäkin pelättimet tuolla rannalla sateen valuessa pilvistä, sanoi hän.

Näin pääsimme vihdoinkin pois kannakselta ja Panamasta. Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin oli Tobago-saari jäänyt taaksemme ja viiletimme pullistuvin purjein pohjoista kohti.