Kultaa

by Stewart Edward White

NELJÄS OSA.

KOHTALO.

XXVII luku.

SADETTA.

Juuri kun poliittinen tilanne oli selviämässä, tulivat sateet. Kalifornian ilmasto oli meille aivan outo, ja senvuoksi muodostuikin äkillinen vedentulo täydelliseksi yllätykseksi.

Sää oli näyttänyt huolestuttavalta jo kuukauden päivät. Pilvet kasaantuivat yhteen, tummenivat ja pullistuivat, kunnes näyttivät olevan halkeamaisillaan. Mutta mitään ei tapahtunut. Myöhään iltapäivällä seestyi taivas hiukan, ja kelmeä päivänvalo kävi kirkkaammaksi. Ja illalla kimmelsivät tuhannet tähdet puhtaaksi lakaistulla taivaalla. Kun tämä ilmiö oli toistunut kymmenisen kertaa, lakkasimme kiinnittämästä siihen huomiota.

Mutta samana päivänä kuin turvallisuuskomitea hirtti viisi kaupungin suurinta roistoa, muuttui taivas äkkiä hohtavan harmaaksi. Pilvien rakosista tirkistelevät auringonsäteet loistivat hopeana, ja varjot vaalenivat. Kaakosta puhalsi leppoisa tuuli. Astuessani Bella Unionin huoneistosta, turvallisuuskomitean päämajasta, kadulle, sain ensimmäisen lämpimän sadepisaran kasvoilleni.

Ja yön aikana alkoi sade todenteolla. Heräsimme ankaraan ropinaan.

— Voi, taivahan taatto, ajatelkaahan, että tosiaankin sataa! huusi
Johnny.

— Älä koske telttakankaaseen, varoitti Vanha Pine.

Cal Marsh, muuan uusi ystävämme, joka asui luonamme, kiitti luojaa, että olimme aikaisemmin tulleet kaivaneeksi vesiojan teltan ympäri.

Emme kuitenkaan olleet osanneet aavistaakaan, millä tavalla
Kaliforniassa sataa. Vesiojamme ei auttanut meitä vähääkään.

Tuskinpa oli kymmenen minuuttia kulunut ennenkuin Johnny jo pärskähti vihaisesti.

— Minähän makaan suossa! huusi hän.

Sytytettyämme kynttilän näimme veden lirisevän kymmeninä pikku puroina permannolla. Se oli päässyt telttaan seinänliepeitten alta.

— Näyttää siltä kuin hukkuisimme tänne, sanoi Johnny leikkisästi.

Hän nousi, mutta kolahdutti samassa päänsä loivaan telttakattoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä loistivat jo kynttilänvalossa pienet sadepisarat, jotka hikikarpaloitten tavoin olivat tunkeutuneet telttakankaan läpi kohdasta, johon Johnnyn pää oli sattunut. Pisarat turposivat, yhtyivät ja juoksivat pian kapeina juovina kuivaa seinämää pitkin. Hetken kuluttua tipahti pisara, toinen.

— Onko kellä jano? kysyi Cal.

— Anteeksi kömpelyyteni, pyysi Johnny.

— Älä ole milläsikään, lohdutin. Jos sade jatkuu tällä tavalla, vuotaa teltta pian kuin seula.

— Mitähän, jos etsisimme suojaa Morenan mökistä? kysyi Yank.

— Hukkuisimme matkalla, väitti Cal. Minä ehdotan, että terveimmät teistä ryhtyisivät kaivamaan viemäriä. — Hän nauroi. — Naarmu on hyvä olemassa, kun haluaa päästä jostakin työstä.

Cal oli joitakin viikkoja aikaisemmin joutunut Mortonin sakin uhriksi, mutta pelastunut hengissä.

Seurasimme hänen neuvoaan ja onnistuimme laittamaan jonkinlaisen viemärin, vaikka kastuimmekin perinpohjin.

Vaihdoimme vaatteita teltassa, ryömimme huopiimme ja vetäydyimme mahdollisimman likelle toisiamme. Laikusta, johon Johnnyn pää oli kolahtanut, tippui vesi lakkaamatta. Sade kohisi virtoina.

— Tämä tällainen ei voi kestää kauan, ja se on edes jonkinlainen lohdutus, mutisi uninen Johnny.

Ettäkö ei voinut? Koko seuraavan aamupäivän jatkui vedentuloa yhtä mittaa. Loppua ei näyttänyt tulevan ikinä. Mainio telttakankaamme suojeli meitä tosin pahimmalta, mutta hieno tihkusadekin, jolta emme säästyneet, tuntui kiusalliselta. Emme koettaneetkaan sytyttää tulta, vaan istuimme tuntikausia piirissä huopiimme kääriytyneinä.

Aina kello kahteen asti kesti vedenpaisumus. Kuvittelimme jo, että kaikki vuoriston joet ja järvet oli nostettu pilviin, mistä ne nyt tyhjennettiin niskaamme.

— Mistä tätä vedenpaljoutta riittää? ihmetteli Vanha kerran toisensa jälkeen. Eipä luulisi noin paljon mahtuvan maailman suurimpaan altaaseen, saatikka pilveen.

— Ja mihin se joutuu? lisäsin minä.

— Ehkäpä tasangon väestö tietää, virkkoi Yank hymyillen.

Kello kahdelta taukosi sade niin äkkiä kuin olisi vesihana väännetty kiinni. Parinkymmenen minuutin kuluttua hajosi pilvi, ja raosta loisti häikäisevän sininen taivas. Auringonsäteet valaisivat märkiä puita ja pensaita, ja saivat taivaanrannalla lepäävät tummat pilviröykkiöt näyttämään korkokuvilta.

Tyytyväisinä heitimme märät riepumme yltämme ja menimme ulos.

— Voi pyhä Paavali! huudahti Johnny, joka kulki etumaisena, jopas on kerrankin kuraa!

Vajosimme tosiaankin syvimpään, niljaisimpaan, sitkeimpään liejuun, mitä häntäheikki koskaan on ihmisten kiusaksi laittanut. Livastimme ja hoipuimme aivan kuin olisi meillä ollut luistimet jaloissa. Savi riippui suurina kokkareina kengissämme, ja joka kolmannella askeleella upposimme polvia myöten hetteeseen. Olimme ensin aikoneet lähteä kaupunkiin, mutta nyt tyydyimme ohjaamaan askeleemme Morenan mökille, missä molemmat hevosemme olivat suojassa. Perille saavuttuamme loimme katseen mökkirähjään, jonka katto oli murtunut, ja riensimme sitten hoivaamaan likaantuneita eläimiä.

Palasimme pian telttaan ja yritimme tulen tekoa. Haukattuamme hieman lämmintä ruokaa tunsimme voimiemme palautuvan, ja ryhdyimme kuivaamaan huopiamme. Solasta kuului virran voimakas kohina.

— Veikkaan pennin, että vesi on noussut aina penkereen reunaan, sanoi
Vanha.

— Ja minä veikkaan, että kehto ja työkaluni ovat tipotiessään, huudahdin niinä, muistettuani äkkiä, että olin jättänyt kojeeni kaivannolle.

Ja sitten — juuri kun mielialamme oli päässyt hiukan kohoamaan — taajenivat pilvet jälleen. Siniset läikät katosivat taivaalta toinen toisensa jälkeen.

— Mitä hittoa? huudahti Cal. Luulenpa totisesti, että sade alkaa uudestaan!

— Lorua! tokaisi Vanha. Ei tule mitään. Sadetta ei voi enää olla jälellä.

Kyllä sitä oli. Vaikka kuinka paljon. Vietimme ikävän yön.
Varovaisempina kuin ensi kerralla yritimme pysyä mahdollisimman hiljaa.
Vettä tuli kuin saavista kaataen.

Tätä jatkui kokonaista neljä pitkää päivää! Me kastuimme märkääkin märemmiksi, mutta emme voineet muuta kuin pysytellä teltassa mahdollisimman tyyninä.

Viidennen päivän aamu koitti häikäisevän kirkkaana. Avaruus säihkyi sinisinä jalokivinä, päivänkilo hohti kultana, etäisetkin esineet piirtyivät selvinä taustaansa vasten. Päätimme uhmata kamalaa liejua ja lähdimme kaupunkiin.

Paikka oli melkein veden peitossa. Kukaan ei ollut älynnyt rakentaa taloaan rajuilmoja kestämään. Barnesin hotelli, Bella Union ja Empire olivat säilyneet vahingoitta, sillä ne olivat kalifornialaisten rakentamat, mutta melkein kaikki muut rakennukset olivat mikä enemmän, mikä vähemmän, sateen pilaamia. Vilkasliikenteinen tie oli muuttunut suoksi.

Toikkaroidessamme katua ylöspäin kohtasimme Danny Randallin, joka totesi, että vuodenaika oli vaihtumassa. Lähdimme hänen kehotuksestaan Bella Unioniin.

— Toivoin hartaasti, ettette hukkuisi tähän tulvaan, sanoi Danny, ja nyt näenkin, että olette selviytyneet aika hyvin.

Keskustelimme hetken ilmoista, minkäjälkeen Randall siirtyi puhumaan liikeasioista.

— Ensiksikin tahtoisin maksaa velkani teille, sanoi hän Johnnyyn ja
Vanhaan kääntyen. Randall oli ollut tavarankuljetusyrityksen johdossa.

— Onko kuljetushomma sitten päättynyt? ihmetteli Johnny.

— Täytyy lopettaa toistaiseksi, vastasi Randall. Parin viikon kuluttua ei Italian Barissa ole enää kahtakymmentäkään miestä. Kun hän huomasi epäilevät ilmeemme, hymyili hän ja jatkoi: — Olette kaikki saapuneet idästä, missä sateet ovat lyhytaikaisia. Täällä ne kestävät kauan. Oletteko käyneet virtaa katsomassa? Ettekö? No, käykää sitten. Siellä ei moneen aikaan voi harjoittaa minkäänlaista kaivuuta. Ja mitä on kullankaivajaleiri ilman kullanhuuhdontaa? Menkää haastattelemaan niitä, jotka tulivat tänne viime vuonna. He kyllä ovat jo selvillä näiden seutujen omituisuuksista. Huuhdontakausi on tällä erää päättynyt. Voitte lähteä muualle nyt joksikin aikaa. Mitä sinä naurat? kysyi hän Johnnyltä.

— Ajattelin vain suurta yritystämme — turvallisuuskomiteaa, hihitti
Johnny.

— Niin, myönsi Danny, tuskinpa vain monikaan komitean nykyisistä jäsenistä enää koskaan palaa Italian Bariin. Mutta järjestö on kuitenkin hyvä olemassa jälkeentulevaisille.

Johnny ja Vanha päättivät nostaa palkkionsa kultahiekassa, mutta Cal, joka myös oli ollut hommassa osallisena, pyysi maksuosoitusta johonkin San Franciscon liikkeeseen, Lähdimme sitten katselemaan virtaa.

Tahmea, ruskahtava vesi oli kohonnut ihan penkereen reunaan. Rantahietikko, sorakuopat, kaikki olivat kadonneet, Suuria puita kellui vedenpinnalla lehdettömiä oksiaan ojennellen. Muutamat pyörähtelivät johonkin kurimoon, toisia taas lakaisi virta tasaisesti eteenpäin. Kohinasta erottausi selvästi vierinkivien kolina niiden liikkuessa joen pohjalla. Jonkun matkan päässä meistä seisoi miesjoukko uteliaana töllistelemässä pauhaavaa virtaa. Kuka heistä oli kadottanut huuhdontakehdon, kuka työkalujaan kaipasi, Kuulimmepa, että vesi oli vienyt myötänsä majojakin ja telttoja, joita oli pystytetty liian alavalle maalle.

Sinä iltana pohdimme vakavasti tulevaisuuttamme, Yank selitti olevansa valmis matkustamaan milloin hyvänsä, jos vain saisi ratsun. Tavaran kuljettajat olivat työttä. Minä olin kadottanut kaikki työkojeeni ja olin muutenkin kyllästynyt kullanhuuhdontaan, Sitäpaitsi tunsimme olevamme melkolailla hyvissä varoissa, jopa kenties rikkaita. Tosin emme olleet ansainneet satumaisia rikkauksia, joista New Yorkissa olimme uneksineet, mutta jokainen meistä omisti kuitenkin sievän rahaerän. Yankin osuus oli pienin, sillä häneltähän oli ryöstetty melkein koko Porcupine-joella tehdyn työn tulos, jotapaitsi hänen oli ollut pakko maata toimettomana kolme kuukautta, mutta oli hänelläkin tuhantisen dollaria Hangman’s Gulchissa ansaittua rahaa. Minä olin rikkain, sillä huuhdontahommani oli tuottanut enemmän kuin Johnnyn tavarankuljetus. Mutta minun osastani kuului Talbot Wardille melkoinen summa.

Kun vihdoin olimme päättäneet lähteä matkalle, muuttui mielentilamme äkkiä. Lännestä puhaltava tuuli kuivasi muutamassa päivässä maan pintakerroksen. Jätimme hyvästit kaikille ystävillemme — Danny Randallille, tri Rankinilie, Barnesiile ja eräille kullankaivajille. Danny aikoi itsekin piakkoin lähteä Sonomaan ja tri Rankin aikoi seurata häntä, sillä Sonomassa tarvittiin lääkäriä ja sitäpaitsi oli Rankin hyvin kiintynyt Dannyyn.

Otimme haltuumme Morenan perheen hevoset, kun kerran ei kukaan muukaan niitä kysynyt. Toinen eläimistä sai kantaa tavaramme, toinen luovutettiin Yankilte. Sitten käänsimme selkämme Italian Barille.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vei uteliaisuuteni minut tälle seudulle jälleen. Useimmat vanhoista majoista olivat luhistuneet. Bella Union oli ränsistynyt raunio. Empireä käytettiin tallina, Barnesin talo ja Mortonin asunto olivat palaneet poroksi. Vain kolme vähäistä rakennusta oli enää käytännössä. Kahdessa niistä asui vanhoja ukkeleita, jotka hoitivat pikku puutarhojaan. Epäilemättä olivat he olleet täällä jo 1849, mutta en tullut asiata peränneeksi. Minulla oli liian monta synkkää muistoa näiltä main.

XXVIII luku.

PALUUMATKA.

Pääsimme pois vuoristosta joutumatta mihinkään mainittavaan seikkailuun. Tie oli liejuinen ja paikoittain veden murtama. Itse asiassa täytyi meidän monasti etsiä kauan, ennenkuin löysimme jonkin poluntapaisen maanvieremien liepeiltä.

Päästyämme edemmäksi näimme runsaasti vuoristosta muille maille muuttaneiden jälkiä. Kaikki kullankaivajat olivat lähteneet matkoihinsa. Löysimme hyljättyjä leiritarpeita ja kohtasimme varuksitta eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Pensaitten siimeksessä makasi sairaita, toisten vaivoin hoippuessa eteenpäin tietä pitkin. Monet olivat tyyten vailla ruokavaroja. Sadekuuron sattuessa koettivat he näyttää mahdollisimman hilpeiltä. Kaikki nämä onnettomat olivat eläviä todistuksia kullankaivuun epävarmasta kannattavaisuudesta.

Maantierosvoja ei näkynyt. En kuullut puhuttavan ainoastakaan tihutyöstä koko matkan kestäessä. Asia on muuten verrattain helposti selitettävissä. Yksin matkaavat eivät omistaneet mitään ryöstämisen arvoista ja kullan omistajat taas kulkivat suurissa joukoissa, joiden kimppuun ei ollut hyvä hyökätä. Rosvot olivat suunnanneet kulkunsa suoraan kaupunkeihin. Mutta minun täytyy myös tunnustaa, että en nähnyt esimerkkejä lähimmäisrakkaudesta tai säälistäkään. Itsekkyys oli aina etualalla. Rehellisyys oli kuitenkin tämän ajan hyveitä, ellemme ota lukuun desperadoja ja heidän kaltaisiaan. Niinpä näimme eräänä päivänä vankkurit, joiden kylkeen oli kiinnitetty paperiliuska. Siihen oli huonolla käsialalla töherretty:

»Tahtoisiko joku hyvä ihminen jäädä vartioimaan vankkureita, sillä olen tukalassa asemassa ja minun täytyy käydä noutamassa härkiäni, mutta olkaa hyvä älkääkä ottako mitään sillä minä olen köyhä ja tavarat ovat toisten omaisuutta.»

Mikäli saatoin huomata, ei mihinkään oltu koskettu. Tyydyimme lyhyihin päivämatkoihin ja matkasimme usein kiertoteitä, osittain siksi, että valtatie oli huonossa kunnossa, osittain senvuoksi, että halusimme tutustua seutuun. Sivuutimme monta pientä kullankaivajaleiriä. Kiinalaisia oli saapunut maahan runsaasti ja he kävivät tarkastelemassa hyljättyjäkin kaivantoja, toivoen kaiketi vielä jotakin löytävänsä. Alamaihin saavuttuamme keksimme yhä useampia autioiksi jääneitä valtauksia. Toiset niistä oli nähtävästi jätetty kärsimättömyyden puuskassa, toiset taas oli hyljätty hilpein mielin. Muutaman pikku kaivoksen liepeillä heilui ammattipelurin valkoiseen paitaan pyntätty variksenpelätin. Paidanrinnukseen oli kirjoitettu:

»Valtaukseni oli tyhjä.»

Ja alapuolelle:

»Oo, Susanna, älä vetistele ollenkaan,
vaikk’ oonkin elävänä kuollut tänne Kaliforniaan.»

Säkeistö ei ollut häävi, mutta kuvasi luultavasti mainiosti runoilijan mielentilaa.

Muutamana iltapäivänä osuimme tielle, jonka Vanha tunsi entuudestaan. Jatkoimme matkaamme moniaan penikulman, päätyen lopulta Pinen tilalle. Vanhus asui poikineen kaksi huonetta käsittävässä talossa, jonka he olivat rakentaneet tasangolle. He olivat jo ehtineet aidata pellonkin, ja aikoivat oikealla maamiehen sitkeydellä raivata vielä melkoisen alan. Hevoset oli opetettu kulkemaan auran edessä, ja jollakin ihmeellisellä keinolla oli tänne saatu kanojakin ja kukko. Näistä ukko Pine erikoisesti ylpeili. Joka ilta sulki hän huolellisesti kanat suojaan, jotteivät pedot pääsisi niiden kimppuun. Jäimme tilalle neljäksi päiväksi, ja meidän hyvinvoinnistamme huolehdittiin vallan suurenmoisesti. Koko perhe oli suuresti innostunut laakson viljelemissuunnitelmasta. Keskustelimme omenista, ohrasta, persikoista ja aprikooseista, ojituksesta ja keinotekoisesta kastelusta, sioista ja tuhannesta muusta asiasta — Johnnyn kiusaksi. Minä olin syntynyt maatilalla Uudessa Englannissa, Yank oli kokeillut maanviljelystä Alleghanyvuorten länsipuolella ja Pinen perhe oli kuokkinut maata vähän joka paikassa. Mutta täällä olivat sekä ilmasto että maaperä meille jotakin uutta. Johnny yksin pitkästyi kuuntelemiseen, mutta hän äkkäsikin sitten, että seudulla oii runsaasti riistaa, ja kulutti päivänsä metsällä.

Yank ja minä kadehdimme hiukan noita raivaajia, jotka olivat onnistuneet hankkimaan itselleen vakinaisen asuinsijan täällä.

— Toivoisinpa voivani seurata teidän esimerkkiänne, huokasi Yank.

— No, miksi ette tee niin? kehoitti ukko Pine. Tässä on sopivaa maata aivan lähellä.

— Miten saitte hankituksi alueenne? kysyin uteliaasti.

— Otin sen haltuuni!

— Mutta eikö kenelläkään muulla ole siihen oikeutta?

— Se kuuluu erääseen suureen meksikolaiseen ranchoon, vastasi Pine kärsimättömänä. Yritin kyllä selvitellä asiat oikein perinjuurin, mutta sitten tuli äijä, joka väitti omistavansa maan ja haluavansa sen myydä, ja häntä seurasi toinen äijä, joka ilmoitti olevansa omistaja ja ettei hän myy missään nimessä. Ja niin edespäin. Maanviljelyksestä he eivät tiedä hölynpölyä. Karjan laskevat laitumelle silloin kuin sattuu. Väsyin lopulta heidän kanssaan höynäämiseen, asetuin taloiksi tänne ja sillä hyvä. Jos olen jollekin velkaa, niin tottapa aikanaan velkoo. Enpä usko, että he itsekään oikein tietävät, kenen tämä alue on.

— Minä en ainakaan viitsisi panna kuntoon tilaa, josta minä hetkenä hyvänsä voisin saada lähdön, mutisin puolittain itsekseni.

— Tahtoisinpa nähdä sen onnettoman, joka yrittää häätää minut, puhisi ukko Pine.

Ylempänä vuoren rinteellä pantiin pystyyn sahalaitosta. Pinen pojat ahersivat teollisuuden kimpussa, milloin maanviljelykseltä saivat lomaa. Mitään koneistoa ei vielä ollut, mutta kaikki tarpeelliset vehkeet hankittaisiin tuonnempana, kunhan ensimmäinen sato oli saatu korjatuksi.

— Ei kiirettä mitään, selitti ukko Pine, sillä sahattua puutavaraa ei vielä kysytä erikoisesti.

— Sen kyllä uskon, irvisteli Johnny, ellette ryhdy kauppoihin hirvien ja preeriasusien kanssa.

Pine kääntyi naama totisena nuorukaiseen.

— Tämä on suurenmoinen maa, virkkoi hän, ja täällä tarvitaan kyllä puutavaraa.

— Olette aivan oikeassa, tuumi Yank.

— Miksi ette siis asetu tänne? kysyi Pine.

— Minulla on runsaasti tuhatviisisataa dollaria, selitti Yank, Sillä ei kovin pitkälle potkita, mutta ainahan sillä rnaapalasen saa kotipuolessakin.

Johnny ja minä olimme hänen kanssaan samaa mieltä. Omituinen tosiasia oli, ettei ainoakaan mies kymmenestätuhannesta vakavasti ajatellut asettumista Kaliforniaan. Tämä maa oli paikka, jossa saattoi äkkiä rikastua, mutta johon ei pitänyt jäädä.

Erosimme uutisasukasystävistämme kaipauksella, ja kun olimme päässeet lähimmän mäen laelle, katselimme hetken alapuolella avautuvaa maisemaa. Pelloksi muokattu laakso lepäsi tammineen ja pensaskatteisine mäkineen kuin horteessa auringon kultaisen valon kirkastamana. Tyvenessä ilmassa kajahtelivat kirveeniskut, ja kanojenkin hiljainen kukerrus kantautui korviimme. Viihtyisä kodin tuntu, joka kullankaivajaleirissä oli meiltä jo kokonaan unohtunut, sai meidät taas hiukan kateellisiksi.

Mutta kauanko siinä mieli haikeana pysyi. Pian jatkoimme jo reippaasti matkaamme pohtien kukin tulevaisia. Kuvittelimme mielessämme, mihin New Yorkiin päästyämme ryhtyisimme. Johnny ja minä olimme koonneet sievoisen omaisuuden, joka kyllä riittäisi peruspääomaksi melkeinpä minkälaiseen yritykseen hyvänsä kotipuolessa. Eihän meitä ikä painanut.

Sacramento oli melkein veden alla. Liejuinen joki oli tulvinut yli äyräittensä ja levittäytynyt yli koko maanpuoleisen tasangon, Kaksikerroksisten talojen asukkaat olivat siirtyneet yläkertaan, ja matalammissa taloissa asuttiin katolla. Kulkuvälineinä käytettiin kaikenlaisia kaukaloita, jotka vain veden pinnalla pysyivät. Näinpä erään miehen melovan taikinasaavissakin ja toisen kelluvan kumipatjalla. Monet käyttivät käsivarsiaan airoina.

Vuokrasimme veneen kymmenestä dollarista. Hevosemme olimme jättäneet ylängölle kaupungin ulkopuolelle. Tämän tästäkin kohtasimme ihmisiä, joiden kanssa vaihdoimme hilpeitä tervehdyksiä. Kaikki tuntuivat olevan toiveikkaita ja uskovan, että vesi piankin alenisi.

— Joka tapauksessa ovat rotat nyt hukkuneet, huusi muuan mies vastaukseksi tervehdykseemme.

Hymyilimme tälle »leikinlaskulle», sillä emme vielä tienneet rottamaanvaivasta mitään. Mutta päivää myöhemmin, saavuttuamme San Franciscoon, aloimme ymmärtää miehen sanojen merkityksen.

Soutelimme hilpeinä ympäri Sacramcntoa ja naureskelimme melkein tyhjällekin. Yhtäkkiä pudotti Johnny perämelan. Veden alta kohoavien puitten takaa hän oli äkännyt kaksi isoa savupiippua, joista tuprusi sakeita mustia pilviä.

— Höyrylaiva! äänsi Yank.

— Aivan. Vieläpä oikein uljas höyrylaiva! lisäsin minä.

Hetkistä myöhemmin olimme aluksen vieressä. Arvioimme summanmutikassa sen kantavuuden seitsemäksisadaksi tonniksi.

— Miten ihmeessä se on voitu saada tänne? tuumiskelin minä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin laivan ympärillä jo oli soutuveneitä ihan kuhisemalla. Höyrylaivan kannet olivat mustanaan väkeä. Keulaan oli maalattu nimi, McKim.

Kaiteen ääressä seisoi virkalakkiin koristautunut mies.

— San Franciscoonko olette matkalla? huusin hänelle.

— Sinne lähdemme, täsmälleen kahden tunnin kuluttua, vastasi virkalakkiniekka.

— Paljonko matkalippu maksaa?

— Neljäkymmentä dollaria.

— Lähtekää mukaan, sanoin tovereilleni, ja tartuin laivasta riippuvaan köyteen.

— Odotahan! luikkasi Yank. — Minne hevosemme joutuvat? Ja huovat ja tämä vene?

Katsahdin ympärilleni ja näin ruuhen perässä istuskelevan nelisentoistavuotiaan pojan.

— Hei! huusin hänelle. — Tarvitsetteko paria hyvää hevosta ja muutamia huopia?

— Ei ole rahaa!

— Ei rahasta väliä. Saatte ne ilmaiseksi. Meidän täytyy matkustaa heti, tällä laivalla. Hevoset ja huovat ovat suuren, valkoisen tammen siimeksessä American-joen suulla. Pitäkää hyvänänne vain.

— Entä mitä haluatte vastapalvelukseksi? kysyi epäluuloinen nuorukainen.

— Viekää tämä vene omistajalleen — Lily nimiselle miehelle, joka asuu jossakin…

— Tiedän, keskeytti poika.

— Ja sitten on teidän luvattava, että otatte hevoset haltuunne heti. Ne on pantu liekään, joten saatte ne varmasti käsiinne.

— Hyvä! huudahti ihastunut poika, varmistuttuaan nyt siitä, että tarjous todellakin oli tehty vakavassa mielessä.

Tartuin lujasti laivaköyteen ja kapusin kannelle.

— Tulkaa pois vain! kehoittelin Johnnyä ja Yankia jotka tuntuivat vähän epäröiviltä. — Odottaminen tulee meille kalliimmaksi kuin hevoset ja huovat.

Toverini tekivät työtä käskettyä. Poika kiinnitti veneemme ruuheensa.
Tuokiota myöhemmin olimme jo matkalla virtaa alaspäin.

Tarkastimme tietysti laivan joka sopen, ja Johnny oli kovasti tyytyväinen.

— Tätä sanon jo ylellisyydeksi, selitti hän. Täällähän on tarjoiluhuone ja pelisali ja pehmeitä mattoja ja sametilla päällystettyjä tuoleja, täällä on peilejä ja soittolava ja vaikka mitä. Kukapa olisi luullut pääsevänsä tällaisille kissan päiville erämaassa?

— Minäpä tahtoisin tietää, miten tämä laiva on saatu tänne, virkoin minä. Tämähän on jokialus, jonka luulisi hukkuvan ensimmäiseen hiukankin mainittavaan aallokkoon.

Kaikki yrityksemme saada arvoitus ratkaistuksi olivat aivan turhia.
Väittely lisäsi kuitenkin uteliaisuuttamme.

— Etsinpä käsiini jonkun, joka taitaa asian selittää, sanoin lopulta.

Helpommin sanottu kuin tehty. Kapteeni oli kovin koppava mies ja lisäksi aina saavuttamattomissa, ja muu päällystö taas hääräsi mikä missäkin hommassa. Kenelläkään ei näyttänyt olevan aikaa puuttua puheisiin meikäläisen kanssa. Vihdoin viimein tapasimme konehuoneessa piippunysää imeskelevän, ruskeaksi parkitun olennon, jolla oli siunaaman lepohetki.

Esitimme vaikeasti ratkaistava kysymyksemme hänelle.

— Olemme tulleet tänne vesitse, selitti hän.

— Kap Hornin ympäri? huudahdin.

Hän heitti minuun tuikean silmäyksen.

— Tasankojen yli purjehtiminen on hiukan hankalaa, vastasi hän sitten.

Vähitellen saimme hänestä puserretuksi koko jutun. Minä en suinkaan ole mikään merimies, mutta käsitin kuitenkin McKimin suorittaneen oikean urotyön. Laivan alimmat kannet oli peitetty vahvoilla laudoilla, kaikki turhanpäiväinen koristus oli poistettu, ja näin oli alus lähetetty omin voimin suorittamaan vaivalloisen matkan Hornin niemen ympäri. Ajatelkaahan: vartavasten jokiliikennettä varten rakennettu laiva, matalassa kulkeva ja hatararakenteinen, oli pantu taistelemaan kolmen valtameren myrskyjä vastaan! Laiva selvisi kuitenkin kokeesta kaikella kunnialla; samoin suoriutui sen sisaralus Senator loistavasti, tehdessään saman matkan vähän myöhemmin. Yritys oli todella rohkea, siitä ei mihinkään pääse!

Tällä erää oli matkustajia valtava määrä, enimmäkseen kultakentiltä palaavia miehiä. Kun McKimllla matkustaminen edellytti täyteläistä lompakkoa, arvaatte, että olimme rempseätä joukkoa. Sää oli kaunis ja kuu kumotti kirkkaana paisuneen virran yllä. Meillä oli taitavia ryypynsekoittajia keskuudessamme, eteviä kortinlyöjiä, laulajia ja väittelijöitä ja jos jonkinlaisia leikinlaskijoita. Olipa jokunen riitapukarikin lisäämässä vaihtelua. Kuljeksin edestakaisin jutteluttaen ketä kulloinkin ja nauttien täysin siemauksin, ilakoiden sekä kannella että kojuissa. Ei ollut unikekoja eikä norkoilijoita joukossamme!

Keskiyön maissa seisoin kaiteeseen nojautuneena kuuta ihailemassa ja savupiipuista ryöppyäviä kipunakimppuja ihmettelemässä, kun yhtäkkiä takaani kuulin huudon:

— Mies yli laidan!

Matkustajalauma ryntäsi peräkeulaan ja minä perässä minkä ennätin. Laiva peräytyi heti ja puolikymmentä merimiestä ryhtyi laskemaan venettä vesille. Matkustajakojuista riensi pelästynyttä kansaa kannelle. Minä olin kuitenkin ollut etumaisten joukossa ja pääsin siten verraten lähelle peräkaidetta. Paikaltani saatoin selvästi nähdä mitä tapahtui.

— Hän nojasi kaidetta vasten, kuului joku innokkaasti selittävän. Rintasuoja antoi myöten ja miesparka pulahti veteen. Häntä ei ole sen koommin nähty.

Kaikki tuijottivat jännittyneinä kuun valaisemaan veteen.

— Arvatenkin on hän mennyttä kalua ikipäiviksi, huomautettiin tovin kuluttua. Eipä näy nousevan pinnalle.

Samassa kuului toiselta taholta huuto:

— Tuolla hän on!

Muutaman sadan yardin päässä laivan perästä oli tumma pää yhtäkkiä ilmestynyt näkyviin. Pelastusvene oli nyt onnellisesti laskettu veteen, ja miehistö pyrki hyvää kyytiä hukkuvan avuksi. Hetkistä myöhemmin nostettiin mies hurraahuutojen kajahdellessa veneeseen. Pian oli hän jälleen joukossamme.

Johnny tietysti.

Hän oli aivan suunniltaan, pärski ja sylki kuin hullu, ja sinkautteli hämäriä uhkauksia vielä hämärämmille henkilöille. Hänen silmänsä melkein pullistuivat päästä ja suussa kuohui vaahto. Tartuin hänen käsivarteensa. Hetkisen hän tuijotti minua ja rauhoittui sitten hiukan, vaikka hän edelleenkin änkytti pahasti. Johnny oli tavallisesti verrattain tyyni poika, ja hänen tilansa tuntui nyt kovin oudolta.

Laivan kaide oli luultavasti ollut aivan romahtamaisillaan. Johnny oli pahaa aavistamatta nojannut siihen ja yhtäkkiä suistunut veteen.

— Kenelläkään ei ole oikeutta laittaa tuollaisia kaiteita, raivosi hän,

— Rauhoitu, mies! tyynnyttelin. Olethan jälleen kuivalla, joten mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut.

— Eikö? Vai ei? ärisi Johnny.

Ja sitten kertoi hän meille, miten hänen vyössään olleen kullan paino oli kiskonut häntä alaspäin, niin että hän jo oli ollut aivan varma kohtalostaan, kunnes viime tingassa oli onnistunut vapautumaan hirvittävästä taakastaan.

— Luulin nikahtuvani siihen paikkaan, sanoi hän.

Vyö oli lopultakin irtautunut, ja hän oli päässyt nousemaan pinnalle kovien ponnistusten jälkeen.

— Nyt on aarteeni joen pohjassa, virkkoi hän sitten tyynemmin, ja sinne se jää. Minä olen tehnyt vararikon! Hyvästi, matkasuunnitelmat!

Ympärillämme töllistelevät matkustajat ilmaisivat myötätuntonsa.

— Herra antakoon minulle anteeksi, mutta pirun huono onni teillä on ollut! huokasi muuan roteva kullankaivaja. — Kootaanko kolehti, pojat?

Miehen sanat saivat Johnnyn entiselleen. Hän oikaisi selkänsä ja sanoi:

— Olen teille hyvin kiitollinen, mutta koska yhäti olen hengissä ja terveenä, tulen armolahjoittakin toimeen. Taisinpa käyttäytyä kuin kakara äsken, mutta tuo mätä, vanha kaide sapetti minua aika tavalla. Ja nythän voidaan todistaa, että kultaa on olemassa Sacramenton alajuoksussakin, lisäsi hän virnistäen.

Isokokoinen kullankaivaja katsoa killitti Johnnyä silmiin ja pani vitkastellen kukkaronsa takaisin takin taskuun.

— Voittehan ainakin ottaa naukun hyvässä seurassa, sanoi hän.

XXIX luku.

JÄLLEEN SAN FRANCISCOSSA.

Saavuimme San Franciscoon aikaisin iltapäivällä, ja hämmästyimme kovasti muuttunutta maisemaa. Ankkuroimme pitkän laiturin ääreen, sensijaan että olisimme pysähtyneet lahdenpoukamaan ja menneet maihin lotjilla kuten aikaisemmin. Laituria jatkoi pitkä Sacramentokatu, jolla kuhisi kansaa, enimmäkseen kaiketi matkustajien vastaanottajia. Kulkijain joukossa havaitsin monta erikoistyyppiä, joita en ollut nähnyt täällä ensi vierailun aikana muutamia kuukausia sitten. Niinpä näin teräväpiirteisiä konttori- ja liikemiehiä, jotka eivät kuunaan olisi jaksaneet tehdä kullankaivajan ruumiillista voimaa kysyvää työtä; näin kulkureita, jotka luultavasti eivät olisi mistään hinnasta ryhtyneet minkäänlaiseen työhön; näin luihukasvoisia veijareita, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet rohkeita maantierosvoja, ja lopuksi näin joukon nuoria kokemattomia keltanokkia, joilla vielä oli paljon opittavaa ja jotka todennäköisesti hukkaisivat viimeisenkin penninsä, ehkäpä henkensäkin, kokemuksia kootessaan. Katuvierellä seisoi pirtutynnörille kavunnut saarnaaja, joka näytti huvittavan melkoista kuulijakuntaa.

Johnnyn hyvä tuuli oli palannut hänen havaittuaan, että muuan Italian Barissa hankittu arvokas timantti oli edelleenkin tallella hänen taskussaan.

— Ei tullutkaan konkurssia vielä, riemuitsi hän. Kyllä te minua morkkasitte, kun tämän kiven ostin, mutta viisaastipa tein. Toivon vain, että olisin ostanut vielä toisenkin!

Nousimme laiturille ja tunkeuduimme väkijoukon läpi, pohtien asioitamme.

— Ensin sijoitan jalokiveni mahdollisimman edullisesti, tuumi Johnny kieltäydyttyään lainaamasta minulta rahaa, ja sitten leikkuutan tukkani ja partani. Seuraavana ohjelmanumerona on kylpy, sitten uusien vaatteiden hankinta, ruoka ja juoma — ja senjälkeen etsimme käsiimme Talbot Wardin sekä tiedustelemme häneltä, miten hän on käyttänyt Hangman’s Gulchista tänne lähettämämme kullan.

Ohjelma tuntui kaikin puolin hyvältä. Kuljimme eteenpäin vakavassa aikomuksessa ryhtyä heti suunnitelmaa toteuttamaan. Mutta »heti» osoittautuikin suhteelliseksi määritelmäksi — meillä oli liian paljon nähtävää.

Ensin pysähdyimme kuulemaan, mitä saarnamiehellä oli sanottavana. Hän oli pitkä, laiha mies, kasvoiltaan hauskan näköinen, vaikka silmissä olikin kiihkoilijan katse. Hänellä oli yllään pitkä, musta takki, mutta päähinettä ei näkynyt. Kuuntelijoita osoittautui olevan melkoisesti, ja kaikesta päättäen osasi hän pitää heidän mielenkiintonsa vireillä.

— Tehän seisotte whiskytynnörillä! huomautti joku, ja väkijoukko ulvoi ihastuksesta.

— Aivan oikein, ystäväiseni, vastasi saarnaaja suopeasti, ja uskallanpa väittää, että whiskytynnöriä nyt ensi kerran käytetään todella hyvään tarkoitukseen! Tynnörissä piileksivä peto on vaaraton niinkauan kuin se on jalkojemme alla. Älkää salliko sen koskaan päästä pitemmälle!

Muuan soutumies — kyssäniskainen, leikillisen näköinen neekeri, joka tuntui olevan suuressa suosiossa — kapusi nyt lähistöllä olevan pylvään nenään, ja ryhtyi todistamaan, miten virkistävältä tuntuisi pikku huvimatka lahdelle. Saarnaajan kuulijakunta alkoi liikehtiä neekeriä kohden, ja silloin tuli saarnamiehelle kiire.

— Hei, haloo! huusi hän. Tulkaa tänne kaikki te, jotka haluatte päästä taivaaseen. Nyt on otollinen hetki! Taivaallinen laivue lähtee näinä päivinä San Franciscosta ikuisen autuuden satamaan, maahan, joka kaikissa suhteissa on parempi kuin Kalifornia, maahan, jossa suurimmat kultalöydöt on tehty, jossa kaupunkien kadutkin ovat kullalla lasketut. Siinä maassa on kokonaisia olutmeriä ja kaikenlaisia naukkuaineita, eikä mikään maksa mitään. Siellä on kauniita naisia ja huvituksia loppumattomiin, ajankuluketta, josta ei Muhamettikaan olisi koskaan tainnut uneksia. Ja matkaohjelma on vallan suurenmoinen. Astutaan latvaan maailman parhaimman soittokunnan lurautellessa säveliään, musiikkia, jonka rinnalla tänä aamuna kuulemanne esitykset eivät ole mitään. Päivittäin tiedoitetaan sopivista huvitilaisuuksista. Sunnuntaisin syödään säännöllisesti juhla-ateria, jonka aikana virtaa olut ja samppanja, vanha portviini ja whisky, punssi ja konjakkisekoitukset, Tom ja Jerry ja niin edespäin. Sitten lyödään korttia ja tanssitaan yläkerroksen suuressa salissa. Koiratappeluja ja teatterinäytäntöjä. Jaa-a, ystäväni, jos todella voisin tarjota teille jotakin tällaista, niin luullakseni saattaisin kahdella saarnalla käännyttää koko tämän kaupungin.

Kuulijakunta oli jälleen ryhmittynyt hänen ympärilleen. Naurettiin suureen ääneen. Saarnaaja ojensi pitkän, laihan käsivartensa ja jatkoi juttuaan. Hän varoitti miehiä pelistä ja huikentelevaisuudesta, mutta pelkään pahoin, että hänellä oli verrattain huono menestys. Tosin kuunneltiin loppuun asti, koottiinpa hänelle vielä pieni rahasummakin saarnan päätyttyä.

Jatkaessamme matkaamme näimme mitä merkillisimmän ajokalukokoelman. Siinä oli rattaita ja vankkureita niin tiheässä rykelmässä, ettei olisi luullut koko ruuhkasta saatavan koskaan selvää. Tilanne oli sitäkin mutkallisempi kun useimmat hevosista olivat kovin levottomia. Ne potkivat ja nousivat tämän tästäkin takajaloilleen ajomiesten läimäytellessä niitä ruoskilla, ja alinomaa ryskähtivät ajopelit yhteen. Aikansa siinä reuhdottuaan saivat miehet kuitenkin kuormansa tehdyiksi, ja vankkurit toistensa jälkeen pääsivät taas »selville vesille». Toisinaan näytti siltä kuin olisivat ajomiehet mieluimmin jättäneet sekä hevosensa että kuormansa oman onnensa nojaan, voidakseen itse ryhtyä rusikoimaan toisiaan ruoskanvarsilla, mutta aina kun tilanne kehittyi näin pitkälle, esiintyi rauhanvälittäjä — pitkä ja suulas mies — jonka pian tunsin. John McGlynn, eikä kukaan muu! Hän ei nähtävästikään enää omistanut yksinoikeutta kaupungin ajoneuvoihin, mutta siitä huolimatta oli hän säilyttänyt arvovaltansa.

Useimmat vankkurit kuormattiin laituritien sivulla olevien varastosuojien edustalla. Suojien alkuperä oli aivan ilmeinen — vanhoja laivanrunkoja kaikki tyynni, vaikkakin ne nyt oli jotenkin korjattu ja varustettu ikkunoilla ja ovilla, niin ettei niiden alkuperäisestä muodosta paljonkaan ollut jälellä. Näitä suojia oli kymmeniä. Toiset oli pystytetty paaluille tai lavoille, mutta pari oli kuljetettu edemmäksi maihin. Näistä taas oli toinen sisustettu hotelliksi, jonka seinää vieläkin koristi laivan nimi, Niantic.

— Onpa kelvannut Talbotin keksintö, huomautti Yank.

— Kuulkaahan, huudahti Johnny, tahtoisiko herroista joku hyväntahtoisesti luoda silmäyksen tännepäin. Olenkohan mahtanut eksyä?

Käännyimme katsomaan. Olimme kulkeneet rantaan päin ja nyt vilisti sivuitsemme suunnattomia rottalaumoja. Suuria, lihavia, häikäilemättömiä rottia, jotka esiintyivät aivan kuin olisivat ne omistaneet koko sataman. Ne istuivat viljasäkeillä, ne tassuttelivat käytävän yli, ne puikkelehtivat tavaralaatikkojen välissä, ne kahisivat ja vikisivät ja tappelivat ja leikkivät joka ainoassa sopessa. Koko maakamara tuntui elävän. Näky mykistytti meidät kerrassaan.

— Katsokaahan tätä koiraa, pojat! sanoi Yank äkkiä.

Erään talon kynnyksellä makasi lihava foksterrieri auringonpaisteessa silmiään räpytellen. Se oli työntänyt kuononsa etukäpälien väliin ja noin kahden kyynärän päässä, suoraan sen edessä, istui iso, ruskea rotta, nakertaen tyytyväisenä leivänmurikkaa.

— Voi, taivahan taatto! päivitteli Johnny, jonka urheilljaveri alkoi kiehua. — Hei, piski, seh — käy kiinni, käy kiinni!

Hän osoitteli innokkaasti rottaa. Koira aukaisi laiskasti toisen silmänsä ja heilautti hiukan töpöhäntäänsä, mutta ei nostanut kuonoaankaan.

— Ei maksa vaivaa, virkkoi koiran omistaja, joka nyt ilmestyi oviaukkoon.

— Mikä sitä vaivaa? kysyi Johnny harmistuneena. — Onko se sairas?

— Mitä vielä, vastasi omistaja alakuloisena, mutta se on tykkänään kadottanut metsästyshalunsa. Ostin sen Panama-laivasta viime kuussa ja maksoin siitä, piru vieköön, kokonaisen omaisuuden. Se oli aivan ensiluokkainen rottakoira. Arvioin sen tappaneen suunnilleen miljoonan noita kirottuja eläimiä ensimmäisen viikon kuluessa. Mutia — hyvä Jumala, sitten se kyllääntyi! Nyt saa rotta kiskoa sitä poskiparrasta ilman että se viitsii murahtaakaan.

Lausuimme osanottomme koiran omistajalle ja jatkoimme matkaamme.

XXX luku.

KOHTAAN TALBOTIN.

Kaikkialla näimme uusia taloja, joista eräät olivat huolellisesti rakennetut ja ulkoapäinkin hauskan näköiset. Ja entisen säkki- ja tynnyrisillan korvasi nyt paksuilla laudoilla päällystetty, kunnollinen jalkakäytävä. Kaupungin keskipisteenä oli edelleenkin plaza, mutta sen ympärillä oli jo useita arvokkaita ja hyvin hoidettuja katuja. Vaatekauppoja oli lukuisia, useimmat tietenkin juutalaisten käsissä, ja myöskin ravintoloita ja pelisaleja oli saatu lisää. Kohtasimme muutamia tuttujakin, m.m. Panaman kapteenin. Hän muisti meidät heti ja rupatteli hetken kanssamme. Tuokion kuluttua tiedusteli Johnny häneltä, tiesikö hän kauppiasta, joka maksaisi kunnollisen hinnan kauniista timantista.

— Menkää jalokivikauppaan, vastasi kippari.

— Vai niin, onko täältä sellainenkin? huudahti Johnny.

— On, ja hyvä onkin, tokaisi merikarhu. Lähdetäänpä liikkeelle.

Jalokivikauppa olikin suurenmoinen liikeyritys. Siellä oli tavaton varasto sormuksia, ketjuja, koristeneuloja, isoja ja pieniä taskukelloja ja megafooneja eli n.s. »huutajia». Viimemainitut esineet olivat kaiketi halutuimpia, sillä näimme sadottain keiloja ja tuhansittain »huutajia». Niitä oli rivissä hyllyillä, ja nipuissa pitkin seiniä naulojen ja koukkujen varassa. Enimmäkseen olivat ne hopeasta tai kullatusta hopeasta tehtyjä. Oli siinä yksinkertaista ja siselöityä, kaiverrettua, puserrettua ja pakotettua kalua, ja joka esineeseen oli varattu melkoinen sileä laikku nimeä tai nimikirjaimia Varten. Kun Johnny oli saanut kauppansa päätetyksi, huomautin jotakin megafooneista. Jalokivikauppias hymyili, luoden laivuriin lystikkään katseen.

— Kiitolliset matkustajat kysyvät niitä usein, sanoi hän, antaakseen niitä lahjoiksi laivureille onnellisesti päättyneen merimatkan jälkeen.

Mutta nyt räjähti kiukkuinen kapteeni.

— No, se on varma! huusi hän. Totisesti! Minulla on vähintäin tusina noita viheliäisiä kapineita. Ja koska äsken olen taas palannut »onnellisesti» päättyneeltä matkalta, ilmestyy kaiketi pian lisiä varastooni. Voi, hyvä Jumala! jatkoi hän erään matkustajajoukon samassa tunkeutuessa liikkeeseen, — täällähän niitä halvattuja jo tuleekin. Lähdetään kiiruusti pois!

Livistimme takaovesta likaiseen kujanteeseen, mistä vasta hetken kuluttua osasimme kadulle.

— Tätä sanon pelastumiseksi viime tingassa! huohotti laivuri, kuivaten hikistä otsaansa. Nyt mennään ryypylle. Tiedän mistä saa parhaimmat tuikut.

Hän ohjasi meidät siistiin anniskeluun, jonka erikoispiirteenä mainitsen lasipylväitten varaan rakennetun katon. Ihailtuamme hetken tätä merkillisyyttä astuimme sisään, laittauduimme mahonkisen tarjoilupöydän ääreen, ja saimme heti seuraamme viisi tai kuusi maantie-Lassia, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi. Tosin he eivät tupanneet aivan joukkoomme, mutta seisoivat kuitenkin odottavan näköisinä pöydän ääressä. He olivatkin laskeneet aivan oikein.

— Tulkaahan ryypylle nyt kaikki, kehoitti laivuri sydämellisesti.

Jokainen mainitsi lempijuomansa. Ryyppy katosi janoisiin kurkkuihin ja kulkurit katosivat myös lausumatta sanaakaan kiitoksiksi.

— Mikäs nyt on, Billy? kysyi laivuri silmäillen ympärilleen. Missä monilukuiset vieraanne ovat tänään?

Kaikki ovat »Verannalla», vastasi anniskelun omistaja, levitellen liinaa hienosti kiilloitetulle pöydälle. — Dorgan on hankkinut neitosen tarjoilemaan. Maksaa hirmuisen palkan. Ja kauppa käy kuin siimaa. Mutta kiirettä hän saa pitää, sillä viikon kuluttua on tyttö kyllä saanut tarpeekseen.

— Minkävuoksi? utelin minä.

— Menee naimisiin, luonnollisesti, vastasi isäntä lyhyesti.

— No, lasipylvääthän ovat jälellä, Billy! lohdutti laivuri. Mennäänpä kuitenkin katsomaan tyttölasta.

— Aivan niin, mutisi Billy välinpitämättömästi. Siellähän muutkin ovat.

»Veranta» oli plazan varrella ja väkeä siellä oli niin etteivät läheskään kaikki mahtuneet sisään. Tarjoilupöydän takana työskenteli viisi naukunsekoittajaa otsansa hiessä. Tyttö — ja kaunis tyttö lisäksi — kurkotti laseja pöydän yli ja kokosi maksuja.

— Kunnon tyttö, kehuskeli laivuri, tarkasteltuaan hetken tuota yksinäistä lammasta susien joukossa. — Ei tänne muutoin näin kovasti asiakkaita kertyisi. Huonompaa lajia meillä näet on jo entuudestaan.

Me emme yrittäneetkään tarjoilupöydän läheisyyteen, vaan lähdimme tovin kuluttua takaisin kadulle. Kapteeni jätti meille hyvästit ja lähti omille asioilleen. Hänen ohjeittensa mukaisesti lähdimme The Newyork Tonsvrial Emporiumiin, missä meitä hierottiin ja hinkattiin ja puhdistettiin viidestä dollarista mieheen. Tämänjälkeen laittauduimme vaatetusliikkeeseen hankkimaan uusia pukineita. Vanhat rääsymme viskasimme kadulle, missä ennestään muun töryn joukossa oli kasottain hylättyjä vaatekappaleita.

— Olen kuin uudesti syntynyt, virkkoi Johnny. Mutta ennenkuin jatkan matkaani on minulla pikku velvollisuus täytettävänä.

— Mikä?

— Velvollisuus. Minun on otettava ryyppy tuossa lasipilaritalossa — mikä sen nimi nyt lieneekään.

— Emmepä taida olla erikoisesti ryypyn tarpeessa, vastustelin minä.

— No, mutta tehkäähän nyt mielikseni, pyysi Johnny maireasti.

Seurasimme häntä »Arcadeen», joksi anniskelua sanottiin. Kuokkavieraat alkoivat heti liikehtiä. Johnny kääntyi heihin erittäin ystävällisen näköisenä.

— Tulkaa, pojat, naukulle kaikki tyynni! huusi hän.

Lasit täyttyivät. Johnny kohotti omaansa. Muut seurasivat esimerkkiä ja ryyppy kulautettiin janoisiin kurkkuihin. Tyhjät lasit paukahtivat yhtaikaa pöytään.

— Ja nyt me maksamme ryyppymme, kukin omasta puolestaan, jutteli Johnny edelleenkin hilpeänsävyisesti.

Kuokkavieraat tuijottivat häntä ällistyneinä. Muuan heistä murisi uhkaavasti, mutta Johnnyn tiukka katse vaiensi hänet pian. Joku yritti nauraa. Ennen pitkää oli kuitenkin jokainen suorittanut maksunsa. Pöydän takana seisoi suuresti huvitettu Billy. Kun Johnny ojensi hänelle hyppysellisensä kultahiekkaa, työnsi Billy hänen kätensä takaisin.

— Minä tarjoan teille, julisti isäntä lyhyesti.

— Mutta — intti Johnny.

— Tällaisessa tapauksessa vanha etuoikeuteni, selitti isäntä.

— Siinä tapauksessa kiitän kohteliaimmin, herra, lausui Johnny höylimmällä tavallaan. Poistuimme.

Kadulle tultuamme valitti Johnny, että hän oli väsynyt. Sitten ehdotti hän, että lähtisimme etsimään käsiimme Talbotia. Panipa vielä vanhan, kuluneen hammasharjansa pantiksi siitä, että Talbot tällä hetkellä oli kaupungin tunnetuimpia henkilöitä.

Hammasharja pelastui. Ensimmäinen vastaantulija jo tiesi meille kertoa, missä Talbot Ward asui. Lisäksi ilmoitti hän, että Ward Block nyttemmin oli melkein valmis. Meidän ei ollut ensinkään vaikea löytää Talbotin asuntoa, erästä Montgomery-kadun varrella olevaa hotellia. Konttoristi puhui Talbotista suurella kunnioituksella ja ilmoitti meille, että varmasti tapaisimme Talbotin jollakin lukuisista liikepaikoista tai Ward Blockilla. Kiitettyämme häntä ohjasimme kulkumme suoraa päätä Ward Blockille. Olimme kaikki uteliaita näkemään tämän rakennuksen.

Se oli tiilistä tehty plazan kulmaan, ja suunniteltu kolmikerroksiseksi. Katselimme sitä asianmukaisella kunnioituksella, sillä emmehän olleet tottuneet juuri muuhun kuin hirsimajoihin ja telttoihin, ja saatoimme suunnilleen arvioida, minkälaisiin summiin muualta tuodut tiilet ja monilukuisten työläisten palkat nousivat. Työnjohtaja kertoi Talbotin lähteneen »Mission waylle» yhdessä Sam Branäanin ja eräiden muitten seurassa. He aikoivat ottaa selkoa joistakin maapalstoista ja palaisivat luultavasti hyvin myöhään.

Iltapäivän kulutimme Johnny ja minä harhailemalla pitkin kaupunkia. Yank oli laiskalla tuulella ja sijoittui mukavaan nojatuoliin eräässä pelihuoneustossa. Hänen säärensäkin oli vielä niin arka, ettei se sietänyt pitkiä vaelluksia.

Meillä oli suurenmoisen hauskaa. Jouduimme moneen pikku seikkailuun, mutta ne ovat eri juttuja. Kaupunki oli laajentunut huomattavasti. Useimmat rakennukset olivat silti vielä hyvin kömpelötekoisia tai hataria. Telttojakin näimme useita, ja toiset niistä olivat niin ahtaita, että niihin töin tuskin mahtui tavallisen mittainen vuode. Kuitenkin väittivät pikkutelttojen omistajat, että he eivät suostuisi vaihtamaan näitä suurempiin mistään hinnasta.

— Tuuli ei vie pieniä telttoja mukanaan, mutta isot lentävät välistä etäällekin, vakuuttivat he. Ruuanlaittohan sitäpaitsi tapahtuu ulkosalla joka tapauksessa.

— Mutta miten käy sateen sattuessa? utelin minä.

— Menemme Verannalle tai Arcadeen tai Dennison’s Exchange’iin siksi kunnes sade taukoo, naureskelivat he.

Ilta tuli, mutta Talbotia ei vieläkään kuulunut. Me vaelsimme huvittelupaikasta toiseen. Pelihuoneustoja oli entistä runsaammin, ja kaikki näyttivät kukoistavan. Tapasimme niissä, enemmistönä olevia kullankaivajia ja työläisiä lukuunottamatta, arvokkaan näköisiä miesryhmiä. Kaikilla tuntui olevan tärkeätä keskusteltavaa. Havaitsin myös että päinvastoin kuin kullankaivajaleireissä täällä vallitsi melkein täydellinen hiljaisuus. Vain metalli kilisi ja silloin tällöin kuului yksinäinen huudahdus tai rippeitä matalaäänisestä rupattelusta.

Johnny, joka ei koskaan voinut vastustaa pelipöydän viettelyksiä, oli piankin syöksynyt päistikkaa Monteen. Toistaiseksi olivat hänen panoksensa kuitenkin pienet. Väsyin tuokion kuluttua katselemiseen ja kun lisäksi olin tukehtua paksuun tupakansavuun, lähdin piankin tieheni. Kaupungin alavin osa oli kovin liejuinen ja sen vuoksi lähdin kävelemään harjun reunustaa pitkin. Kuu valaisi tietäni. Mäkien varjot riippuivat alas notkoihin ja etäämpänä lepäsi laakea maa hopeisessa hohteessa. Tuhannet iloiset sammakot kurnuttivat kuorossa pimennoissa, mutta eivät sittenkään kyenneet suuresti hiljaisuutta häiritsemään. Arcaden säihkyvien valojen ja kaupungin kuumeisen kohinan jälkeen tuntui tämä rauha melkein ylimaalliselta. Tiesin kuitenkin, etten saanut muitta mutkitta antautua sen lumoihin, vaan että minun oli totuttauduttava siihen vähitellen, sieluni rauhan vuoksi. Näin vaivuin vähitellen unelmiin. Viimeisten kuukausien kova työ, ainainen jännitys, ponnistelut ja kiire häipyivät vähitellen kokonaan tietoisuudestani. Laukesin, ja ensi kertaa moniin aikoihin tunkeutuivat vanhat muistot etualalle.

Enpä tiedä kauanko siinä kuljin ajatuksiini vaipuneena, mutta jossakin lienen sentään kääntynyt, koska yhtäkkiä havaitsin olevani melkein Sacramento-kadun päässä. Kuulin takaani nopeita askelia. Joku mies yritti mennä ohitseni, ja näin välähdyksen hänen kellonperistään. Melkein tahtomattani pysähdytin hänet.

— Voitteko sanoa paljonko kello on? kysyin.

Hän ojensi sanaakaan sanomatta kellonsa nähtäväkseni osoittaen sen taulua — revolverin piipulla!

— Puoli yksi, sanoi hän sitten.

— Laupias taivas! huudahdin ja purskahdin äänekkääseen nauruun. —
Luuletko minua rosvoksi, Talbot?

XXXI luku.

KULTAINEN HÄMÄHÄKINSEITTI.

Hän pisti nopeasti kellon ja revolverin taskuunsa ja tarttui ilosta huudahtaen molempiin käsiini.

— No, no, no! huusi hän uudestaan ja yhä uudestaan. Miten iloinen olenkaan nähdessäni sinut taas. Minullahan ei ollut aavistustakaan, missä oikein oleskelitte ja mitä puuhasitte! Miksette kirjoittaneet minulle koskaan?

— Enpä tiedä, vastasin hiukan hämilläni. — En usko, että mieleemme koskaan juolahtikaan, että olimme kirjoitustaitosia.

— Missä muut ovat? Tulitteko tänne yhdessä?

— Etsikäämme heidät käsiimme, sanoin.

Jatkoimme matkaa yhdessä. Talbot oli pujottanut kätensä kainalooni. Hän oli aivan entisensä näköinen, mutta oli hyljännyt kullankaivajapukunsa ja esiintyi nyt yksinkertaisessa verkavaatetuksessa, sinisessä flanellipaidassa, pienessä pehmeässä hatussa ja pitkävartisissa saappaissa. Minusta sopi tämä siisti ja käytännöllinen puku hänelle erinomaisesti. Kyseltyään hetken yhtä ja toista asioistamme alkoi hän ihastuneena ylistää San Franciscoa.

— Tämä on varmasti maailman merkillisin kaupunki! huudahti hän. Mutta kun hän katsahti kasvoihini, näki hän luultavasti hiukan epäilevän ilmeeni ja oikaisi: — Ainakin tämä muodostuu siksi! Ajattelehan vain, Frank, että täällä vuosi sitten oli tuskin tuhatta asukasta ja nyt on niitä neljäkymmentä tuhatta! Uusi »Commercial Wharf» on lähes puolen penikulman pituinen ja maksaa likipitäen sataviisikymmentätuhatta dollaria. Rahat hankittiin suunnilleen kymmenessä minuutissa. Aiomme rakentaa kaksi laituria lisää. Sam Brannan ja eräät toiset meistä suunnittelevat lankkukäytävien rakentamista kaikkialle. Ajattelehan, mikä suuri hyöty niistä olisi! Eikä maan hyväksikäyttömahdollisuuksilla ole mitään rajaa. Kunhan vain naputtelemme vähän pois noita kallioita tuolla pohjoisessa…

Hän keskeytti lauseensa kuullessaan minun naurahtavan.

— Miksette kuivaa tuota lahdenpoukamaakin? esitin. Ties paljonko hyötymaata saisitte merenpohjasta.

— No, niin pitkälle emme kai sentään pyri, jatkoi hän tyynemmin, mutta muutamia noista hiekkamaista kyllä tasoitamme ennen pitkää. Odotahan, niin saat nähdä! Jos tahdot ansaita rahaa, on sinun ostettava joku maapalanen aivan rannalta. Saattaisit jonakin aamuna herätessäsi huomata joutuneesi penikulman verran kauemmaksi sisämaahan.

Purskahdin uudelleen nauruun. Mutta aivan äsken — tätä kirjoittaessani elämme armon vuotta 1899 — ajoin raitiovaunulla saman paikan yli, jossa suuret laivat viisikymmentä vuotta takaperin olivat ankkurissa.

Löysimme lopulta Johnnyn ja Yankin, röykytimme toistemme selkiä aimo lailla, otimme hyvät naukut ja ilmaisimme kaikin tavoin iloamme. Pääsimme sitten muutamaan rauhalliseen nurkkaan, sytytimme sikarimme — vallan naurettavaa ylellisyyttä kullankaivajille näihin aikoihin — ja syvennyimme elämyksiimme viimeisten kuukausien aikana. Talbot oli melkein koko ajan hartaana kuuntelijana. Hänen silmänsä säihkyivät ja toisinaan keskeytti hän kertojan saadakseen meiltä muilta täydentäviä ja yksityiskohtaisia tietoja.

— Niinpä niin, huokasi hän lopetettuamme. Olettepa tosiaan kokeneet kummia, pojat, senjälkeen kuin erosimme. Mitä muistoja! Varmastikaan ette koskaan unohda työskentelyänne kultakentillä.

Hän vaikeni mietteliäänä toviksi, mutta jatkoi sitten:

— Arvaanpa, ettei maailma enää koskaan voi tarjota teille mitään samantapaista kuin elämyksenne Porcupinessa ja Hangman’s Gulchissa. Olisin totisesti mielelläni — ei, en sentään! Olenhan minäkin elänyt. No niin, siirtykäämme puhumaan liikekumppanuudestamme. Mikäli olen käsittänyt oikein, piti kaivuun Hangman’s Gulchissa tuottaa kaikkiaan viisituhatta dollaria. Tämän summan lähetti ainakin McClellan minulle.

— Aivan oikein, sanoin minä.

— Ja Porcupine Flatin seikkailuhan kääntyi tappioksi, vai kuinka?

— Siellä veivät rosvot meiltä kaiken muun paitsi mitä ehdimme sinulle lähettää, myönsin huolestuneena.

— Kauanko Yank on ollut työhön kykenemätön?

— En ole pystynyt ansaitsemaan senttiäkään aina rosvojen hyökkäyksestä lähtien, selitti Yank mutkattomasti, ja olen Frankille velkaa koko joukon. Luulin, että minulla olisi noin tuhatviisisataa dollaria, mutta loppujen lopuksi on kyllä omaisuuteni paljon pienempi.

— Paljonko saitte kokoon Italian Barissa? jatkoi Talbot.

— Minun osuuteni on huut hiidessä, virkkoi Johnny, eli tarkemmin sanoen
Sacramentojoen pohjassa, aivan kuten Frank äsken kertoi.

— Minulla oli melko hyvä menestys Italian Barissa, sanoin minä.
Huuhdoin siellä kaksisataakuusitoista unssia kultaa.

— Toisin sanoen suunnilleen kolmetuhatta dollaria, lisäsi Talbot. Sinähän olet oikea pohatta, Frank Munroe! No, minulla on aivan täysi syy olla tyytyväinen tuloksiin silläkin taholla siis. Luulenpa — mutta ehkä on viisainta jättää loput selvityksistä toiseen päivään. Nythän on jo kovin myöhä. Voi, taivahan taatto! Kello on kolme, pojat!

Kukapa olisi uskonut? Väkeä oli liikkeellä melkein yhtä runsaasti kuin keskellä päivää. Saatoimme Talbotin hänen hotelliinsa, ja siellä onnistui hänen hankkia meillekin yösijat.

Ei suotu meille pitkää unta. Huolimatta elinvoimasta, jota olimme keränneet ylämaitten terveellisessä ilmastossa, tunsimme suurta väsymystä. Kahteen vuorokauteen olimme tuskin nukkuneet enempää kuin viisi tuntia. Minä kömmin aamulla pystyyn ensimmäisenä, riensin ulos ja heittäydyin nauttimaan lämmöstä hotellinseinustalla kuin mikäkin sisilisko. Olin edelleenkin veltto kuin riepu — seuraus monen kuukauden keskeytymättömästä ponnistelusta ja jännityksestä. Laiskottelin hyvän rupeaman, ajatellen hienolla nautinnolla melkoista osuuttani yhtiössämme. Olihan minulla enemmän kuin kaksituhatta dollaria. Mikään aarre tuo nyt ei vielä ollut, mutta kun on tottunut saamaan korkeintaan kaksitoista dollaria viikossa vaivoistaan, tuntuu kaksituhatta dollaria jo aikamoiselta erältä. Olin heittänyt kaikki toiveet loistavasta menestyksestä, ja nyt havaitsin, että samalla olin menettänyt vissin ylpeyden ja edesvastuun tunteen. Niinkauan kuin rehkin kullanhuuhdonnassa oli minusta tuntunut kuin olisi minun pitänyt saada aikaan yhtä paljon kuin muutkin, jos suinkin mahdollista. Nyt olin irti koko hommasta ja katselin asioita vallan toisin. Olin saanut sievoisen palkkion jännittävästä ja mielenkiintoisesta yrityksestä, joka tuntui milteipä lomalta, vapautukselta arkisesta työstä. Pääsisin takaisin New Yorkiin kolmella tai neljälläsadalla dollarilla, ja perille päästyäni saisin sijoittaa omaisuuteni ja työkykyni mahdollisimman edullisesti.

Talbotkin ilmestyi vihdoin näkyviin, reippaana ja hymyilevänä. Kun olimme syöneet aamiaista, vei hän meidät katsomaan uutta tiilirakennusta. Järjestettyämme joitakin liikeasioita lähdimme uudestaan Arcadeen. Ja nyt antoi Talbot raporttinsa.

Toivon, että muistaisin sen sanasta sanaan, mutta ikäväkseni on se mahdotonta. Voin ainoastaan piirtää lukijoilleni heikon kuvan tästä hetkestä. Istuimme hievahtamatta, Yank, Johnny ja minä, kuunnellen suut auki tuota rohkeata, taitavaa ja tarmokasta taikuria, joka loihti eteemme hohtavan seitin. Hän oli luonnollisesti käyttänyt hyväkseen uuden kaupungin kaikkia eri mahdollisuuksia. Voitto hänen ensimmäisestä yrityksestään — varastolaivoista ja Mentgomerykadun tiilitalon vuokraamisesta — oli, jos muistan oikein, noussut ensi kuukautena noin kuuteentuhanteen dollariin. Osuutensa hän oli sijoittanut kymmenkuntaan eri yritykseen nähdäkseen, mikä niistä oli paras. Päivästä päivään, viikosta viikkoon laajensi hän toimintaansa joka suunnalle. Hän omisti osakkeita laituriyhtiössä, soranottoyhtiössä, rantapalstayhtiössä, katuvalaistusyhtiössä, lankkukäytäväyhtiössä ja uudessa hotellissa. Päivästä päivään, viikosta viikkoon oli hän hoitanut tällaisia liikeasioita, ja joka yritys oli lisännyt hänen omaisuuttaan. Kun joku homma joskus harvoin osoittautui huonosti tuottavaksi, jätti hän sen heti, siekailematta ja kaipauksetta. Muistanpa muutaman yksityiskohdankin eräästä tällaisesta jutusta.

XXXII luku.

MITEN TALBOT ANSAITSI.

— Minusta tuntui, kertoi Talbot, että jauhokauppojen olisi pitänyt vedellä erikoisen hyvin näihin aikoihin. Nykyään tulevat kaikki jauhotavarat Etelä-Amerikasta, joten markkinoita kyliä voi hallita, jos vain on tarpeeksi pääomaa. Kutsuin kokoon neljä täkäläistä rahamiestä ja sovin heidän kanssaan asioista. Teimme välitysmiesten kanssa sopimuksen, jonka mukaan heidän piti tuottaa vähintäin sataviisikymmentätuhatta ja enintään kaksisataatuhatta tynnöriä jauhoja maahan neljästätoista dollarista tynnöriltä. Jokainen liike sitoutui ottamaan jauhoja seitsemänsadantuhannen dollarin arvosta, jotapaitsi ne suostuivat suorittamaan satatuhatta dollaria korvausta sopimuksen rikkomisesta. Jauhot saattoi helposti myydä kahdestakymmenestäviidestä tai kolmestakymmenestä dollarista tynnöriltä, joten yritys tuottaisi sievoisen voiton.

— No, varmasti, myönsin minä. Entä millä tavalta sinä olit mukana yrityksessä?

— Minun piti saada prosentti voitosta. No niin, täällä myytiin hirvittävä määrä jauhoja sovitusta hinnasta — tarkalleen sanottuna kuusikymmentätuhatta tynnöriä — minkä piti tuottaa seitsemänsataatuhatta dollaria. Mutta sitten sattui muuan noita onnettomia keikauksia, jotka aina tulevat sopimattomaan aikaan. Jauhojen hinta laski niin että tavara melkein katosi markkinoilta. Minkätähden? Ovelia temppuja. Tänne on viime aikoina tullut paljon taitavia liikemiehiä. Kaivosseuduilla oli jo tarpeeksi jauhoja moneksi ajaksi, ja ainoa, mikä piti hintoja korkealla, oli epätietoisuus. Ei tiedetty mistä vastaisuudessa tuotettaisiin jauhoja maahan. No, nuo vastatulleet liikenerot ratkaisivat pian tämänkin pulmallisen kysymyksen, ja jauhojemme hinta laski viidestäkolmatta dollarista kahdeksaan! Olimme myyneet kuusikymmentätuhatta tynnöriä. Sopimuksen mukaan oli meidän otettava vastaan vielä yhdeksänkymmentätuhatta, kuuden dollarin tappiolla kultakin. Kansa nauroi ja odotti halpoja jauhoja.

— Miten selviydyitte?

Talbot hymyili.

— Sanoin liikekumppaneilleni, että olin oppinut päästämään kuumat esineet käsistäni ennenkuin poltin hyppyseni. Jos jokainen liike maksaisi sakkonsa, menettäisimme suunnilleen neljäsataatuhatta dollaria. Jos taas möisimme jauhomäärän, jonka sitoumuksen mukaan olimme halunneet tuotettavaksi, nousisi tappiomme likipitäen kuuteensataantuhanteen dollariin. Maksoimme siis sakkomme, luovuimme sopimuksesta ja olimme ansainneet kolmesataatuhatta.

— Oliko tuo oikein rehellistä peliä? Mitä sanoivat jauhojen myyjät? kysyin moittivasti.

— Rehellistä? kertasi Talbot. Minkä vuoksi luulet korvauspykälän olleen olemassa? Eiköhän juuri siksi, että otettiin huomioon mahdollisuus, että käyttäisimme sitä?

Niinpian kuin Talbot oli saanut hiukankin rahoja kokoon, sijoitti hän ne johonkin uuteen yritykseen, kunnes lopulta oli osakkaana melkein kaikessa, Presidiosta aina sisäpoukaman rantakaistaleeseen saakka. Hän ja muuan Talbot H. Green olivat hankkineet käsiinsä melkein koko nykyisen Harbour View-alueen kauppakirjat — heidän omistusoikeutensa oli kiistämätön niinpian kuin he suorittaisivat joitakin suurehkoja kiinnityksiä. Lisäksi oli hän sijoittanut Commercial Wharf-osakkeensa vakuudeksi erääseen pankkiin, ja niitä vastaan saamillaan lainarahoilla hoiti hän nyt uljaasti melko raskasta velkataakkaa, jonka oli saanut niskoilleen hankkiessaan rantapalstoja. Talbot jutteli kevyesti summista, joiden rinnalla kullanhuuhdonnalla ansaitsemamme määrät kerrassaan kalpenivat. Rikkain kultalöytö, josta olimme kuulleet puhuttavan, ei olisi riittänyt edes yhteen Talbotin monista yrityksistä. Ja meidän omat vaivaiset saaliimme kutistuivat niin pieniksi, ettemme enää kehdanneet niistä puhuakaan.

Kaikista Talbotin laajoista ja lukuisista yrityksistä oli kuitenkin Ward Block huomattavin. Talbotilla oli osakkeita, kiinnityksiä, maapalstoja ja osuuksia uuden kaupungin joka kolkassa, mutta näistä saamansa tulot käytti hän alusta loppuun suorituksiin, joihin ei muuten olisi millään tavalla saanut tarpeeksi varoja. Lyhennykset ja korot olivat vieneet jok’ainoan välittömästi käytettävissä olleen dollarin — ja muut olivat poissa omistajansa ulottuvilta siksi kunnes hän saisi käsiinsä aarrekammion avaimen. Hän ei kuitenkaan ollut huolissaan vähimmässäkään määrässä.

— Kaikki on sellaista omaisuutta, jonka arvo nousee, sanoi hän. Arvo nousee joka hetki. Minä rikastun istuessani täällä rupattelemassa. Tulevaisuudensijoituksia.

Muun muassa oli Talbot saanut ostetuksi plazan luona tontin, jolle Ward Blockia nyt rakennettiin. Hän oli maksanut osan käteisellä, osaan taas saanut kiinnityksen. Ja nyt hän käytti kaikki rahat, jotka sai irti muista yrityksistään, tämän rakennuksen hyväksi. Siksipä juuri sanoinkin Ward Blockia hänen yrityksistään huomattavimmaksi.

— Rakennustyöt kuuluvat niihin hommiin, joissa tarvitaan käteistä rahaa, tuumi Talbot hiukan ärtyisesti. Sekä työpalkat että rakennusaineet kysyvät rahaa. Mutta toiselta puolen olen aivan selvillä siitä, että hyvin järjestetty, ensiluokkainen liiketalo tässä kaupungissa juuri nyt on arvokkaampi kuin Yhdysvaltojen rahapaja. Tästä heruu säännöllisiä, kuukausittain suoritettavia käteistuloja. Aivan alusta asti saan vuokrina viisi kertaa enemmän kuin tarvitsen kaikkien muitten liikeyritysteni aiheuttamien kustannusten peittämiseen. Jim Recket on ottanut koko alakerroksen kolmestakymmenestätuhannesta dollarista. Konttorihuoneustoista yläkerrassa saan tuhannesta dollarista ylöspäin kuukaudessa, ja joka soppi on vuokrattu jo etukäteen. Niinpian kuin vuokrat alkavat virrata massiini, on jännitys ohi. Voin ruveta maksamaan kiinnityksiä ja lainoja, ja kun olemme päässeet niin pitkälle, voimme jo pitää itseämme miljoonamiehinä.

Hän kertasi vielä lyhyesti selontekonsa taloudellisesta asemastaan. Plazan luona olevat tontit arvioi hän kahdensadantuhannen dollarin arvoisiksi, talo vastasi kahdeksaakymmentätuhatta, Harbour View’n tonttien arvo oli nyt suunnilleen kaksisataaviisikymmentätuhatta. Aikaa myöten nousisi niiden arvo ehkä kymmenkertaiseksi. Laituriyhtiö suoritti jo osinkoja, ja Talbotilla oii kymmenentuhatta osaketta. Kiinteistöjä oli hänellä siellä täällä — osakkeita uudessa hotellissa — katulaudoitus yleisillä teillä… Kun laskimme erät yhteen ja näimme loppusumman kasvamistaan kasvavan, häipyivät pian kullanhuuhdonta ja muut sentapaiset pikkuseikat näköpiirin taa. Tuijotimme lumottuina Talbotia.

Vasta nyt saimme myöskin tietää, etteivät ne viisituhatta dollaria, jotka olimme lähettäneet Talbotille Hangtnan’s Gulchista, enempää kuin rosvoiltakaan pelastamamme summa suinkaan olleet joutuneet mihinkään pankkiin homehtumaan. Ei suinkaan. Talbot oli pannut ne leikkiin kaiken muun omaisuutensa mukana.

— Tosin en tiennyt oikein, miten olisitte tahtoneet minun niitä käyttävän, sanoi hän, mutta kerran olimme yhtiökumppaneita, niin arvelin, että tein oikein. Onko teillä mitään huomauttamista?

— Ei tietenkään! kiiruhti Johnny vakuuttamaan sydämellisesti ja hartaasti. Minun osuuteni saa kernaasti olla käytettävänäsi.

— Samat sanat! virkkoi Yank. Minä yhdyin heihin.

Ja nyt osoitti Talbot meille, että hän piti meitä yhtiökumppaneinaan tässäkin yrityksessä.

— Merkitsin muistiin päivän, jolloin lähetyksenne saapui, lausui hän, ja tiedän tarkkaan paljonko itse silloin omistin. Lasken sen mukaan teidän osuutenne tässä liikehommassa. Yank ja Johnny saavat niinollen kymmenen prosenttia kumpikin. Frank ja minä olemme järjestäneet välimme jo aikaisemmin.

Johnny tuijotti paperia, jolle loppusummat oli merkitty.

— Ei tule kysymykseenkään, että suostuisin sellaiseen kauppaan! vastusti hän innokkaasti. Se ei olisi rehellistä peliä. Sinä olet nerokkaasti osannut käyttää hyväksesi rahoja, mutta minä en voi puhtaalla omallatunnolla ottaa vastaan kymmenettä osaa rahoista, jotka sinä olet ansainnut. Olen tietenkin antanut hyppysellisen kultahiekkaa käyttövaroiksi, mutta riittää hyvin, jos annat minulle tuhannen dollarin velkakirjan siitä hyvästä, ja sittenhän voit suorittaa kohtuulliset korot jos haluat. Mutta enempää en voi ottaa vastaan.

— Olen aivan samaa mieltä, selitti Yank.

— Ei kävele, pojat, sanoi Talbot vakavasti. Teidän viisituhatta dollarianne pelastivat minut hyvin vaikeasta tilanteesta. Ne saapuivat juuri kun minun joko oli haalittava kokoon rahaa tai lyötävä kintaat pöytään. Olin jo pannut joka ainoan pankin, liikkeen ja rahanlainaajan tiukalle, mutta en olisi saanut irti enää kymmentä senttiäkään mistään. Silloin putosivat rahanne kuin taivaasta. Ellette ota vastaan tarjoustani, niin olette kerrassaan —

— Älähän huoli jatkaa, Tal! keskeytti Johnny töykeästi. Jos asia on sillä tavalla, niin —

— Niin se on!

— Kello on nyt, huomautti Johnny, tasan puoli yksitoista. Aion hankkia itselleni jotakin juotavaa. Ja ellette halua nähdä minua juovuksissa ja muutenkin huonossa kunnossa, niin on parasta, että lähdette mukaan ja otatte pikku tuikun kukin.

XXXIII luku.

RAHARUHTINAITA!

Tunsimme selvästi reipastuneemme, mutta tunsimme myös entistä selvemmin oman mitättömyytemme. Talbot oli yksin ja niinsanoakseni sormeaankaan liikauttamatta kerännyt valtavan omaisuuden, kun taas me monen seikkailun, vaikeuden ja raskaan työn jälkeen olimme palanneet takaisin melkeinpä pennittöminä. Ensimmäisiä toimenpiteitämme olikin selvittää Talbotille, että hän menetteli väärin itseään kohtaan tahtoessaan työntää meille suuria voitto-osuuksia. Hän myöntyi lopulta, vaikkakin vastahakoisesti, vähentämään osuutemme viideksi prosentiksi miestä kohti. Tällöin sovittiin, että minäkin saisin viisi prosenttia voitosta, vaikka minun olisi tullut saada puolet vähemmän aikaisemmin tehdyn sopimuksemme mukaan.

Kun tämä asia pitkän väittelyn jälkeen oli saatu ratkaistuksi, jäimme kaikessa rauhassa odottelemaan Ward Blockin valmistumista. Olimme päättäneet käyttää ensimmäisistä vuokrarahoista osan matkustaaksemme itään. Jälelle jääpä summa käytettäisiin, Talbotin henkilökohtaisia menoja lukuunottamatta, tarpeellisiin suorituksiin. Uuden rakennuksen piti valmistua avattavaksi tammikuun ensimmäisenä päivänä.

Odotellessamme vietimme kissan päiviä. Minulla oli käteistä senverran, ettei meidän suinkaan tarvinnut elää niukun naukun. Kun tulevaisuutemme nyt oli turvattu, eivät Yank ja Johnny enää pelänneet lainata. Joskus harvoin saatoimme auttaa Talbotiakin hiukan hänen moninaisissa puuhissaan, mutta enimmäkseen laiskottelimme aamusta iltaan. Eipä silti, ettei lepomme olisi ollut hyvin ansaittukin.

Kirjavan omaisuutemme tarkasteleminen oli lempiharrastuksiamme. Saatoimme kulkea pitkiä matkoja mäkien ja kallioitten yli etsimässä nurkkapaaluja tai muita merkkejä, jotka osoittivat, missä joku lukuisista maapalstoistamme sijaitsi. Näitä maapalstoja töllistelimme sitten tuntikausia hartaina kuin kirkossa, vaikka ne eivät millään tavalla eronneetkaan salviaa tai ruohoa kasvavasta ympäristöstä. Viikon kukittua olimme käyneet joka maapalasen, joka kuului »Meidän alueeseemme», ja lisäksi olimme visusti ottaneet selkoa kaikista niistä henkilöistä, joiden taholta mahdollisesti olisimme voineet odottaa joitakin — tietysti epäoikeutettuja — vaatimuksia. Johnny piti hauskaa omalla tavallaan. Toisinaan pyysi hän Yankia ja minua mukaansa johonkin ravintolaan. Päästyämme ravintolan ovelle kääntyi hän meitä kohti ja esitti pari kysymystä, jotka oli huolellisesti valmistellut etukäteen. Tarjosimme luullakseni suurenmoisen näyn — minä kömpelöine olemuksineni ja punakkoine kasvoineni totisen, laihan ja ruskeaksi parkkiintuneen Yankin vieressä, molempien kuunnellessa tarkkaavaisina ja juhlallisina kuin preeriakoirat.

— Paljonko on kaksituhatta kertaa tuhat ja siitä kahdeskymmenesosa? kysyi Johnny.

— Satatuhatta! vastasimme yhteen ääneen.

— Riittääkö se raharuhtinaalle? kysyi Johnny salaperäisen näköisenä.

— Riittää! huudahdimme yhtaikaa.

Kun suuri merkityksemme yhteiskunnassa näin oli tuotu esiin, marssimme sotilaallisessa järjestyksessä anniskeluun ja tilasimme ryypyt. Olimme laskeneet, että suunnilleen kaksi miljoonaa dollaria riitti vastaamaan yrityksiämme. Kun sovimme tästä luvusta, katsoimme olevamme hyvin kohtuullisia, sillä emme maininneet mitään arvonnoususta tulevaisuudessa. Lisättäköön myös, ettemme tällöin ottaneet menojakaan huomioon. Ei kukaan ymmärtänyt, mitä äsken kuvailemani salaperäinen näytelmä oikein tarkoitti, mutta sitä opittiin vähitellen odottamaan kun me ilmestyimme näkyviin, ja kaikkia se näkyi huvittavan. Tällä tavalla olimme vähitellen tehneet itsemme tunnetuiksi.

Kun meillä ei ollut mitään varsinaista työtä, otimme innokkaasti osaa »julkiseen» elämään paikkakunnalla. Jouduimme pian kosketuksiin kaupungin johtavien miesten kanssa. Talbot tunsi useimmat heistä hyvinkin läheisesti ja oli liikeasioissa monen heikäläisen kanssa. Muuan heistä, David Broderick, itseensäsulkeutunut, kookas mies, jolla oli verikoiran naama, oli näihin aikoihin uransa alussa. Muistan vielä hyvin, että hän enimmäkseen harrasti maa-alueitten ostoa ja valmisti metallipalloja ja kultarahaa.

Hänen etevä kilpailijansa, etelävaltioista kotoisin oleva tri Gwin kuului myös Talbotin tuttuihin samoinkuin Talbot H. Green, joka näinä aikoina oli seudun suosituimpia ja eniten arvossapidettyjä miehiä, ja olisi ehkä vieläkin, ellei eräänä päivänä olisi saatu tietää hänen aikaisemmin itävaltioissa tekemistään kolttosista. Vielä on minun mainittava Sam Brannan, joka aikaisemmin oli ollut muuan mormoonien »vanhimpia», ammattipeluri Jim Recket ja W.T. Coleman, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Vanha Vigilante, sekä kymmenet muut. Kaikki he olivat vahvoja, voimakkaita miehiä, ja heidän seurassaan kului aika perin hupaisasti. Heillä oli jokaisella omat mielipiteensä asioista, eivätkä he koskaan kainostelleet lausua ajatuksiaan julki. Heidän kanssaan seurustellessamme opimme tuntemaan tämän yhteiskunnan perinpohjin.

Me kuulimme puhuttavan niistä poliittisista vaikeuksista, jotka olivat seurauksena sotilaallisen ja väliaikaisen siviilihallinnon yhdistämisestä — kuulimme kerrottavan syyskuussa pidetystä Montereyn kokouksesta — rajariidoista — suuresta ja vielä ratkaisemattomasta kysymyksestä, olisiko Kaliforniasta muodostettava »orja- vaiko vapaavaltio» — epäilyistä ja toiveista. Vielä ei tiedetty hyväksyisikö Washingtonin kongressi Kalifornian itselleen säätämiä lakeja; ei edes tiedetty oliko kongressi ollenkaan ottanut esityksiä käsitelläkseenkään! Kalifornialla oli siis sangen pulmallinen kysymys ratkaistavana. Oli joko päätettävä jäädä sotilaskuvernöörin hallittaviksi tai mentävä eteenpäin ja antauduttava alttiiksi vaaralle, että väliaikaisen hallituksen toimenpiteitä ei jälkeenpäin hyväksyttäisikään. Viimemainittu vaihtoehto näytti miellyttävän ohjissa istuvia herroja enimmän. San José julistettiin pääkaupungiksi. Mutta kukaan ei halunnut olla mukana lakiasäätävässä kokouksessa. Ei ollut aikaa. Oli melkein mahdotonta saada kokoon tarpeellista jäsenmäärää. Seurauksena olikin, että ensimmäisen lakiasäätävän kokouksen jäsenet olivat kauttaaltaan Etelän halvasta ostettavia ammattipolitikkoja tai kelvottomia lurjuksia ilman mitään määrättyä kotipaikkaa. Tämä laitos piti sitten kokouksia ja sai nimen »Tuhansien naukkujen lakeja säätävä kokous». Kuulin monista sen tekemistä päätöksistä, ja ainakin minun mielestäni ne olivat kaikkea muuta kuin yleisten oikeuskäsitteiden mukaisia.

Kaupungin isät puhuivat kyllä muustakin kuin politiikasta. Kuulin heidän usein keskustelevan kauppamaailman asioista, konsignatio- ja huutokauppajärjestelmistä; kuulin huhuja pikapurjelaivoista; puhuttiin pörssikeinottelusta ja varomattomasta maahantuonnista, merivahingoista ja odottamatta saapuneista laivoista. Tutustuin perinpohjin kaikkiin niihin mutkallisiin ja arkaluontoisiin järjestelyihin, jotka juuri ovat liike-elämän suurimpana vaihteluna ja viehätyksenä. Kaikki nämä miehet olivat suuria hyvänuskojia ja he katsoivat tuottavasti tulevaisuuteen. He puhuivat laudoilla päällystetyistä katukäytävistä, vesijohtolaitoksesta, kouluista, kirkoista ja sairaaloista, katukiveyksestä, teitten korjaamisesta, mäkien tasoittamisesta, laivalaitureista, julkisista rakennuksista ja viemäreistä. Ja kaikesta puhuivat he niin vakavina ja luottamuksellisesti, että me »maallikot» jo pidimme näitä asioita aivan luonnollisina, valmiina tosiasioina. Usein poistuin mietteissäni jostakin tuollaisesta neuvottelusta, mutta päästyäni tuuliselle, hiekkaa tupruavalle, likaiselle ja säännöttömälle leiripaikalle, jota suurellisesti kutsuttiin kaupungiksi — telttarykelmään, jonka keskuudessa törrötti viisi-kuusi vaivaista tiilirakennusta — täytyi minun purskahtaa nauruun. Nauroin kunnes kyynelet kohosivat silmiini. Johtomiesten laskelmat ja suunnitelmat tuntuivat yhtäkkiä perin huvittavilta. Olin nuori, enkä ymmärtänyt ettei kaupunki tiilistä synny. Miehiä siinä tarvitaan, miehiä, uskallusta ja sitkeää tarmoa.

Olihan keskuudessamme muitakin miehiä kuin ne, jotka nyt olen tässä luetellut, miehiä, joilla oli aivan toisenlainen luonne ja toisenlainen maailmankatsomus. Useat heistä ovat myöhemmin näytelleet hyvinkin huomattavaa osaa Kalifornian valtion historiassa. Terry, James King of William, Stephen J. Field ja kenraali Richardson ovat niitä, joiden nimet vielä jaksan muistaa. Ylimalkaan he olivat suorasukaisia, reiluja miehiä, aina valmiita päästämään tai kuulemaan sukkeluuksia. Keskenään he olivat mitä parhaimmissa väleissä. Minusta on kuitenkin aina tuntunut, että he siitä huolimatta pitivät toisiaan valppaasti silmällä. En voi asiaa sen paremmin selittää, mutta tuosta tunteesta en koskaan vapautunut. Tuntui kuin aikoisivat he pysyä hyvänsuopaisina, hilpeinä, leikkisinä ja ystävällisinä juuri niinkauan kunnes jotakin tapahtuisi, joka muuttaisi heidän mielensä. He kuuluivat samaan joukkoon, metsästivät samaa saalista, mutta jos joku heistä läkähtyisi tielle, eivät muut pysähtyisi häntä hetkeksikään odottamaan, vaan jatkaisivat matkaansa edelleen luomatta katsettakaan taakseen. Inhimillisinä olentoina he eivät merkinneet toisilleen mitään. He pyrkivät kaikki samaan päämaaliin, he käyttivät kaikki melkein samoja keinoja, ja toisiaankin saattoivat he käyttää hyväkseen kummankin puolen hyödyksi. He viihtyivät kuitenkin hyvin toistensa seurassa, sillä kaikki he olivat huomattavia henkilöitä jotakuinkin kirjavassa yhteiskunnassa, ja niin ollen täytyi heidän monessa suhteessa olla luonteeltaan samanlaisia. Monet heistä vakuuttivat innokkaasti olevansa toistensa ystäviä, mutta tätä rohkenen minä epäillä, sillä harvoin näin kenenkään vapaaehtoisesti tai hyvityksettä auttavan toista, ja uhrautuvaisuus oli vieläkin harvinaisempaa heidän keskuudessaan. Jokainen hoiti omaa peliään.

Kaupungilla liikuskellessamme tutustuimme muidenkin yhteiskuntaluokkien jäseniin. Vuonna 1849 ei muuten juuri suuria eroja tehty ihmisten välillä. Toinen piti itseään yhtä hyvänä kuin toinenkin. Ammattipelurit olivat kaikinpuolin kunniallisia kansalaisia, jos vain pelasivat rehellisesti. Kauniitten, nautinnonhaluisten naisten parvi oli huomattavan suuri. Miestä, joka seurusteli heidän kanssaan, ei kukaan katsonut halveksivasti, eipä edes alentuvasti, sillä kaikki tunsivat toisensa. Olihan siellä lukuisia kunniallisia perheenäitejäkin, jotka miehineen lapsineen elivät hiljaista, tyyntä elämää hiekkamäkien kupeilla. Jos halusi heihin tutustua, oli käytävä heidän asunnoissaan. Me löysimme lukuisia ystäviä näiden perheitten keskuudessa. Useinpa vietinkin illan pari tällaisessa pikku kodissa nauttien suurenmoisesti mureista, kotitekoisista Uuden Englannin piirakoista, joita ystävällinen emäntä kiirehti lennättämään vieraan maisteltaviksi. Lapsia oli perheissä paljon, ja isäntäväki oli säännöllisesti mieleltään syvästi uskonnollista. Siksipä olikin kouluja ja kirkkoja laitettu lukuisia, ja niissä kävijöitä oli aina riittämiin. Kirkot saivat usein kuten koulutkin avustusta rikkailta rahamiehiltä, jotka eivät koskaan itse astuneet jalallaankaan niiden ovien sisäpuolelle. Tällaiset elämäntavat olivat yleisempiä kuin saattaisi luulla. Elämä kulki hiljaista latuaan siimeksessä, kaupungin huikaisevan valopiirin ulkopuolella.

Muitten muassa tapasimme myös saarnamiehen, jonka voimallista esitystä laiturilla olimme kuunnelleet San Franciscoon saapuessamme. Hän oli yhdessä parin muun metodistin kanssa ryhtynyt suunnittelemaan kirkon rakentamista. Omin käsin olivat he jo kaataneet tarpeelliset rakennuspuutkin pyhättöä varten. Saarnamies, hra Taylor, kertoi minulle, ettei heillä ollut yhtään rahaa, ja että suunnitelma siis oli toteutettava omin käsin alusta loppuun. Vieläpä näytti hän meille asuntonsakin, vaatimattoman hökkelin, joka ei suurestikaan eronnut muista. Se oii kuitenkin melkein kokonaan punaisten krassien ja muiden koreiden kukkien peitossa.

— Mikäli minä tiedän, huomautti hän hiukan ylpeästi, on tämä ensimmäinen puutarhayritys San Franciscossa.

Takapihalle oli hän laittanut kopin kolmelle kananpoikaselle, kahdelle kanalle ja kukolle.

— Olen maksanut niistä kahdeksantoista dollaria, sanoi hän.

Katsahdimme ällistyneinä toisiimme. Erä tuntui huomattavan suurelta kun muistimme, mitä hän äsken oli maininnut kirkon rakennusvarojen puutteesta. Hän huomasi silmäyksemme.

— San Francisco on kovin yksinäinen paikka jumalaapelkääväiselle ihmiselle, sanoi hän hiljaisesti. Pahuuden herralla on suuri voima, mutta uskovaisia on vähän. Liha on heikko ja mieli painuu helposti alakuloiseksi. Kun ostin nämä kananpoikaset, ostin myös samalla hyviä toiveita kahdeksantoista dollarin arvosta. Minusta ovat sunnuntaiaamuni tosiaankin sapatti-aamuja nyt kun kuulen kanojen uneliaasti kuhertavan päivänpaisteessa.

Miellyimme hra Tayloriin niin että aina silloin tällöin kävimme auttamassa häntä hänen rakennuspuuhissaan. Eräänä päivänä ilmoitti hän, että hän seuraavana sunnuntaina aikoi plazalla saarnata uhkapeliä vastaan. Keskeytimme työmme hetkeksi keskustellaksemme asiasta.

— Teidän sijassanne en tekisi sitä, sanoin minä. Täkäläiset ammattipelurit ovat ensiksikin plazan omistajia, sitäpaitsi nauttivat he yleistä luottamusta, eivätkä varmastikaan siedä mitään, jota he itse nimittävät turhaksi höpinäksi. Ei ainoakaan heistä epäröisi ampua vihamiestä. En usko, että he antavat teidän puhua rauhassa. Päinvastoin pelkään, että teille koituu suuria ikävyyksiä. Etteköhän voisi peruuttaa aikomustanne? Ajatelkaahan, jos teille kävisi hullusti…

— Ampuisivat teidät, pisti Johnny väliin.

— No, niin. Katsotaanhan — katsotaan, sanoi Taylor tyynesti.

Emme kuitenkaan saaneet häntä muuttamaan päätöstään, vaikka teimmekin parhaamme. Hän aikoi nähtävästi joka tapauksessa esiintyä plazalia.

— Jos se kerran on tahtonne, niin minkäpä sille voi, huokasi Johnny vihdoin. Koetamme joka tapauksessa varjella teitä pahimmalta. Teemme voitavamme, jotta kaikki sujuisi mahdollisimman rauhallisesti.

— Mutta minäpä juuri toivon, ettette puuttuisi asiaan ollenkaan, sanoi vanha mies vakavasti. Ei mitään mellakkaa enempää kuin turhia ponnistuksiakaan minun vuokseni. Jos Herramme kerran tahtoo, että saarnaan näille syntisille, niin Hän kyllä taitaa minua varjellakin.

Ja hän pakotti meidät lopulta lupaamaan, ettemme pienimmälläkään tavalla puuttuisi koko asiaan.

— Hän suorastaan etsii vainoa, mutisi harmistunut Johnny, ja saatte nähdä, että hän sitä löytääkin. Ammattipelurit eivät kuunaan salli kenenkään haukkuvan heitä heidän omalla kynnyksellään — enkä tiedä, voinko heitä siitä moittiakaan. Minun kannaltani katsoen ei peli ole mikään erikoisen raskas ja suuri synti.

— Senvuoksi, että itse olette intohimoinen pelaaja, Johnny, täydensi
Yank hitaasti.

— Joka tapauksessa tuo vanha hupakko käyttäytyy typerästi, selitti Johnny, ja hän on yhtä itsepäinen kuin muuli, Hän saattaa minut aivan kuohuksiin! Kunnon vanha veikko siitä huolimatta, enkä haluaisi nähdä hänen joutuvan ikävyyksiin.

Uutinen levisi nopeasti, ja ihmeteltiin suuresti, miten juttu lopulta päättyisi. Ylimalkaan suhtauduttiin saarnaajaan vihamielisesti ja pidettiin hänen aikomustaan yrityksenä rajoittaa toisten vapauksia, mikä taas tietenkin oli aivan anteeksiantamatonta. Kaikki myönsivät, että uskonto ja sensellainen on kylki paikallaan, mutta uskonnolla he tarkoittivat kuluneita, tyhjiä fraaseja. Sunnuntai tuli, ja väkeä kokoontui plazalie sankat laumat. Kukaan ei tiennyt, miten ammattipelurit aikoivat asiaan suhtautua. Nämä arvon kansalaiset olivat vaiteliaita kuten tavallisesti. Mutta selvähän oli, ettei hölypuhetta suvaittaisi ja että häiriötä aikaansaanut kysymys ratkaistaisiin kerta kaikkiaan. Joku lausui ilmi yleisen mielipiteen suunnilleen seuraavalla tavalla:

— Niitä naukuu heti joka nurkassa, ellei kerta kaikkiaan tukita suuta yhdeltä.

Taylor saapui kello kymmenen korvissa ja astui vakain askelin silavatynnörin luo. Parempaa saarnatuolia tai puhujalavaa ei ollut käytettävissä. Hänen ympärillään odotteli vihamielinen, hapanilmeinen kansanjoukko.

— Hyvät herrat, sanoi hän. Jos liikenneyhteytemme Yhdysvaltoihin olisi niin hyvällä kannalla, että sinne vielä tänään voitaisiin toimittaa tieto niistä koettelemuksista, jotka kohtaavat muuatta katusaarnaajaa San Franciscossa, niin luulenpa, että aamulehdet huomenna, ne kun eivät ole lainkaan perillä tämän uuden maan asukkaitten luonteesta ja ominaisuuksista, ennustaisivat mellakoita, niin, kukaties verenvuodatustakin. En liioin epäile, etteivät suuret päivälehdet varaisi palstojaan surkean näytelmän kuvauksia varten, jotta heti tietojen saavuttua voisivat lähettää niitä julkisuuteen. Mutta me täällä kaukana lännessä olemme viisaampia. Tiedämme, että olemme äreitä ja pikavihaisia, mutta tiedämme myös, että pidämme rehellisyydestä. Tiedämme, että voimme säädyllisesti kuunnella, mitä jollakin on sanottavaa, vaikka emme hyväksyisikään hänen sanojaan tai katsantokantaansa. Ja verenvuodatusjutuille ja hulluille mellakoista saatamme nauraa, koska tiedämme, miten meidän on käyttäydyttävä ja tunnemme hyvät tavat.

Kun hän näin oli taitavasti kiskonut väkijoukolta myrkkyhampaat, heittäytyi hän pelkäämättä pääaiheeseensa ja selitti mutkattomasti, mitä hän ajatteli pelureista ja uhkapelistä. Kun hän lopetti saarnansa, vaikeni joukko kunnioittavasti. Taylor läimäytti raamattunsa kiinni ja poistui ilman että kukaan nosti sormeansakaan häntä estääkseen. Täydellinen voitto siis.

Sanoakseni totuuden oli hänen saarnassaan paljon totta ja kuulemisen arvoista. Tosin pidettiin kortinpeluuta ja biljaardiakin kunniallisena ajanvietteenä, mutta täytyy myös myöntää, että pelihimo oli saanut paljon pahaa aikaa täälläkin. Oli nähty miesten viskaavan viimeisen senttinsä pelipöydälle. Muistan erään nuoren liikemiehen, joka oli myynyt osuutensa suuressa liikkeessä kymmenestätuhannesta dollarista käteistä, minkä lisäksi hän oli saanut kolme viidentuhannen dollarin arvoista maksuosoitusta. Hänen aikomuksenaan oli ollut matkustaa kotiinsa itään sievoisine omaisuuksineen, mutta yhtäkkiä tarttui häneen pelihimo. Ensi aluksi menetti hän kymmenentuhatta dollariaan. Kahdessa päivässä oli hän päässyt niistä. Epäröityään jonkun aikaa pani hän likoon yhden maksuosoituksistaankin. Se oli pian mennyttä kalua. Pankkiosoitus numero kaksi meni samaa tietä, ja jokainen odotti, että kolmas katoaisi samalla tavalla. Mutta silloin tarttui Jim Recket, joka oli kaikin puoli rehellinen ja kunnioitettava mies, asiaan, ja antoi syntiselle aikamoisen ripityksen.

— Te kirottu hullu, sanoi hän, minä kiellän teitä näyttäytymästä täällä enää. Ehkä joku toinen sietää teitä lähettyvillään, mutta minun huoneustooni ette enää astu. Nyt neuvon teitä menemään entisten yhtiökumppanienne luo. Sanotte heille, että olette käyttäytynyt kuin aasi, ja pyydätte heitä lunastamaan viimeisen maksuosoituksenne muutamasta tuhannesta dollarista. Sitten matkustatte heti höyrylaivalla Panamaan. Laiva lähtee vielä tänään. Ellei asia järjesty, tulette takaisin minun puheilleni!

Nuori mies seurasi kuuliaisesti hänen neuvoaan.

Panamaan lähtevät höyrylaivat olivat tulvillaan väkeä. Tähän vuodenaikaan oli lähteviä melkein yhtä paljon kuin tulevia. Joku harva oli menestynyt töissään, mutta useimmat olivat saaneet kokea karvaita pettymyksiä. He olivat väsyneitä ja toivottomia ja sairastivat koti-ikävää — heidän ainoa ajatuksensa oli: kotiin ja pian! Me, jotka vielä jäimme San Franciscoon, kadehdimme heitä ja toivoimme voivamme seurata heidän esimerkkiään ensi tilassa. Niistä tuhansista, jotka jäivät Kaliforniaan, oli vain murto-osa päättänyt kotiutua tänne, jäädä tänne ainaiseksi. Useimmat olivat päättäneet kahden, korkeintaan kolmen vuoden kuluttua palata kotiseuduilleen.

XXXIV luku.

TULIPALO.

Kuukausi kului ja joulunaika läheni. Kaikki valmistuivat viettämään tätä vuoden suurinta juhlaa, ja me niinkuin muutkin yritimme saada työt tehdyiksi niin pian kuin mahdollista, voidaksemme joulupyhinä levätä. Ward Block oli jo valmis. Se oli siivottu ja pantu kuntoon alhaalta ylös saakka. Joka päivä kävi suuria ihmisjoukkoja tätä muhkeaa rakennusta ihailemassa. Kiiltävä sisälaudoitus, suuret peilit, takat ja kipsikoristeet herättivät asianmukaista ihastusta. Kaikki »tuoksui uudelta.» Jokainen myönsi, että talo oli kaupungin suurenmoisin. Johnny, Yank ja minä kulutimme aikaamme näyttämällä taloa vieraille. Kerroimme jokaiselle, joka kuunnella tahtoi, mihin tarkoitukseen kukin huoneista oli aiottu. Alakerroksessa Jim Recket hääräsi hiki hatussa, kantaen ja siirrellen esineitä, jotka tekisivät hänen uudesta El Doradostaan kaupungin hienoimman pelihuoneuston. Tänne oli yleisöltä pääsy kielletty. Huoneusto avattaisiin uudenvuodenpäivänä, mutta sitä ennen ei sinne pääsisi kukaan.

Jouluaattona menimme, kumma kyllä, aikaisin levolle. Kaikki muut kaupunkilaiset juhlivat miten paraiten taisivat, mutta me olimme väsyneet siirrellessämme ja kantaessamme raskaita huonekaluja ja muita talon sisustukseen kuuluvia esineitä. Olimme työskennelleet aamuvarhaisesta saadaksemme kaikki ensiluokkaiseen kuntoon. Pieni melu ei enää meitä pystynyt häiritsemään, vaan saatoimme nukkua puheensorinasta ja muusta hälinästä huolimatta. Nytkin menimme makuulle ja uinahdimme heti huolimatta siitä, että sekä alakerroksessa että makuusuojamme molemmin puolin touhuttiin aika äänekkäästi.

Syvä uneni häiriintyi vasta myöhemmin merkillisellä tavalla. Olin olevinani Porcupinessa jälleen ja näin virran paisuvan. Kuulin selvästi sen valtavan pauhun ja olin Johnnyn kanssa kapuavinani korkeaan honkaan, jotta välttyisimme hukkumasta yhä nousevaan veteen. Voimakas vihuri ravisti ankarasti puutamme ja me pelkäsimme jo olevamme mennyttä kalua. Palasin hitaasti tajuihini, uni kalpeni vähitellen, ja hetken kuluttua heräsin todellisuuteen. Yank seisoi vuoteeni ääressä ja pudisti minua kiivaasti hartioista. Hän oli täydellisesti pukeutunut ja tapansa mukaan kannatteli hän pitkää luodikkoaan toisessa kädessään.

— Nousehan, sanoi hän. Melkein ihan naapurissa on syttynyt suuri tulipalo ja se leviää tännepäin.

Käsitin heti, että tulen pauhuhan se oli sekaantunut äskeiseen uneeni.

Kiskoin kiireen vilkkaa vaatteet ylleni ja kiinnitin vyöni, johon oli kultahiekkani kätketty, uumilleni. Tulen kohina kasvoi joka hetki, ja pelokkaita huutoja ja kiljahduksia kuului tämän tästäkin talon läheisyydestä. Punainen kajastus tunki hotellin hatarien seinien läpi. Syöksyin alas ja tapasin Johnnyn melkein ovensuussa.

— Aikamoinen roihu, huudahti hän. Se alkoi Dennison’s Exchangessa.
Kerrotaan kolmen miehen jo saaneen surmansa.

Plaza oli väkeä aivan mustanaan. Kaikkien kasvot paistoivat punaisina tulen loimossa. Vapaaehtoinen pelastusmiehistö tyhjensi lähimpiä taloja, heittäen kiireessään kaikki ulostuomansa tavarat hujan hajan maahan.

— Vettä ei ole lähempänä kuin lahdenpoukamassa, huusi joku tuttavistamme rynnätessään ohi. — Tässä ei siis ole paljon tekemistä. Mutta palo sammuu kai itsestään jonkun tuokion kuluttua.

Kolme taloa oli jo ilmiliekeissä. Kokonainen tulimeri kohosi tyvenessä ilmassa yötaivasta kohti. Näky oli valtavan suurenmoinen. Huolimattomasti rakennetut talot paloivat kuin paperi ikään. Seisoimme pienellä mäentöyryllä paloa katselemassa kun Talbot huomasi meidät.

— Viiden minuutin kuluttua on tuli sammunut, väitti hän. Mutta mitä arvelette Warren’s Placesta? Arveletteko että sekin on tuhon oma?

— Kuumuutta siellä ainakin riittää tarpeeksi, vastasin hieman epäröiden.

— Mutta liekithän kohoavat suoraan ylöspäin, tuumi Johnny, ja — kuten äsken huomautit — tuli on kohtapuolin sammunut.

— Nuo seinäthän savuavat hieman, tokaisi joku viisaan näköisenä.

— Korea kokko joka tapauksessa, sanoi Talbot.

Viisitoista tai ehkä parikymmentä miestä koetti pelastaa Warren’s Placea tulelta. Heillä oli huopia ja vesisankoja, ja näitä heikkoja apuneuvoja he käyttivät siellä missä vaara näytti suurimmalta. Jokainen kesti aikansa kamalaa kuumuutta, mutta hyökkäsi sitten vilvoittamaan hehkuvia kasvojaan.

— Tulee poikavuodet mieleen, virnisteli muuan kullankaivaja. Tuollaiselta suunnilleen tuntui niihin aikoihin maissinjyvien paahtaminen. Mutta tämä homma on niitä, joihin en halusta puuttuisi.

— Samapa se, kyllä nuo talon pelastavat teistä huolimatta, selitti
Talbot kuivasti.

Melkein samassa kuului pitkäveteinen »aa-ah» kansanjoukosta. Valtamereltä käsin tulla tupsahti äkkiä tuulenpuuska, joka silmänräpäyksessä taivutti suoraan kohti korkeuksia nousevan tulipatsaan kauniisti sivulle. Kun tuuli häipyi, ojentui liekki jälleen, mutta se oli jo ehtinyt sytyttää Warren’s Placen talon ilmituleen.

— Pitääpäs olla huono onni! päivitteli Talbot.

Taloa suojanneet miehet parveilivat ulos kuin häirityt mehiläiset keostaan.

— Ja nyt on kaiketi meidän hotellimme vuoro, sanoi Johnny.

— Se on paremminkin turvassa, väitin minä. Sen toisella puolellahan on aivan aukea paikka.

Uusi sammuttajajoukko astui edellisen tilalle. Kaikki järjestään olivat miehiä, joilla oli jotakin omaisuutta hotellissa.

— Onni onnettomuudessa on, että tänä yönä ei tuule kovemmin, tuumi
Talbot hetken kuluttua.

Katselimme Warren’s Placen paloa vasten tahtoammekin ihaillen mahtavia tulipatsaita. Sellaisia me ihmiset olemme. Mutta yhtäkkiä käänsi Talbot päätään.

— Hei, taitaa taas tulla tuulenpuuska, huudahti hän.

— Liekkien voimaa vain, tyynnytti Johnny.

Mutta Talbot pudisti kärsimättömästi päätään. Terästämällä katsettaan yritti hän valomeren läpi nähdä merkin taivaalla.

Leppoisa tuuli puhalteli mereltä päin. Tunsin tuskin sen hengähdyksen poskellani, eikä se kyennyt muuttamaan tulipatsaitten suuntaa ollenkaan. Hetkisen luulin Johnnyn tosiaankin olevan oikeassa. Mutta pian saatoimme havaita levottomuutta väkijoukossa. Siellä täällä tunkeuduttiin eteenpäin, kokoonnuttiin pikku ryhmiin ja neuvoteltiin. Tuokiota myöhemmin antoi Talbot meille merkin. Pääsimme vaivoin hänen lähelleen. Sam Brannan, Casey, Green ja eräät muut olivat kokoontuneet hänen ympärilleen pohtimaan tilannetta.

— Tuuli on, taivaan kiitos, koillisessa! sanoi Talbot innokkaasti. Ward Block on näinollen suojassa, eikä meidän tarvitse olla sen vuoksi huolissamme. Mutta tuuli kiihtyy, sanokaa mitä sanottekin, ja meidän on tehtävä jotakin sen leviämisen ehkäisemiseksi.

Ikäänkuin viimeisiä sanoja painostaakseen nosti samassa äkkinäinen puuska aika kipinäsateen ilmoille.

Poistuimme mahdollisimman nopeasti entisen El Doradon ja Parker Housen välillä olevia pikku rakennuksia kohti. Melkein yhtäaikaa tuli paikalle muitakin köysillä ja kirveillä varustettuja miehiä. Rupesimme repimään hökkeleitä maan tasalle.

Mutta tuli alkoi levitä ennenkuin olimme ponnistelleet kymmentä minuuttiakaan. Tuuli yltyi yltymistään ja palavia lastuja lenteli nuolten tavoin ilmassa. Liekkejä laskeutui siellä täällä alemma etsien uusia uhreja ja taas rientäen riemuitsevasti eteenpäin. Rakennukset, jotka vielä äsken olivat pimeitä ja kylmillään, joutuivat hämmästyttävän nopeasti palavien piiriin. Vähäinen suojelemisyrityksemme oli muutamassa hetkessä tulen hyökkäyksen alaisena ja repimämme majat paloivat iloisesti räiskähdellen. Masentuneina vetäydyimme takaisin, ryhtyen laittamaan uutta puolustuslinjaa. Olimme tukehtua savuun, ja takaa-ajavat liekit hyökkäsivät salakavalasti meitä kohti milloin mistäkin piilopaikasta. Kaikki ponnistelumme tuntuivat turhilta, mutta itsepintaisesti yritettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta olimme iloisia päästössämme hiukan syrjään, jotta saatoimme edes vetää hieman henkeä keuhkoihimme.

Mutta ennenpitkää joukko suunniltaan joutuneita liikemiehiä ajoi meidät takaisin liekkien keskelle.

— Pelastakaa kauppatavarat! huusivat he täyttä kurkkua.

Raadoimme kuin orjat. Kannoimme kaikenlaista kamaa ja huonekaluja pois pimeistä varastosuojista taivasalle. Ensin haparoin hämärässä melkein kuin sokea ja otin myötäni umpimähkään mitä vain käsiini sattui. Tein työtä kovemmin kuin koskaan aikaisemmin olin tehnyt, enkä koko aikana aavistanut, kenen omaisuutta pelastin. Vähitellen alkoi punertava sarastus kuitenkin valaista ympäristöä hiukan ja saatoin heikosti erottaa alueellani olevien esineitten ääriviivat. Valo muuttui pian yhä hehkuvammaksi, aivan kuin metalli kuumentuessaan. Liekit työntyivät seinien läpi vastustamattomasti ja minun oli jätettävä paikkani viholliselle.

Aika oli vallan pysähtynyt. Maailma oli ventovieras paikka täynnä syviä pettäviä varjoja ja hehkuvaa, valaisevaa tulenpaistetta. Kaiken peitti savu-usva, josta silloin tällöin tuprahti kirkuva ihmislauma liikkeelle. Toisinaan jouduin merkillisiin taukotiloihin, jolloin tuntui hetken aivan tyveneltä. Niinä tuokioina lepäsin. Kohtasin myös kerran pari jonkun oudon olennon, jonka kanssa vaihdoin muutaman huudahduksen.

— Koko kaupunki taitaa tuhoutua!

— Siltä näyttää.

— Kuulin äsken, että joku katto oli sortunut, surmaten kaksikymmentä ihmistä.

— Luultavasti liioittelua!

— Niinpä vainkin. Mitenkäpäs sitä nyt sortuvan katon alle…? Jos katto putoo, on mentävä ulos.

— Aivan niin, minustakin!

— Mutta jotakin tässä kaiketi pitäisi tehdä.

— Niin luulen minäkin.

Ja me iskimme työhön taas.

Tuli lakkasi leviämästä kahden tai kolmen tunnin — kukapa taitaisi tällaisessa tilanteessa aikaa mitata — kuluttua. Otaksun, että tuuli oli kääntynyt, vaikka en pannut sitä merkille. Joka tapauksessa havaitsin harmaassa päivänkoitteessa seisovani tuijottamassa muutamaa kurjaa hökkeliä, jotka hiiltyneinä vielä törröttivät pystyssä — ja ihmettelin miksi ei tuli ollut tuhonnut kaikkea.

Kaupungin yllä leijaili paksu savupilvi, joka vetäytyi itää ja etelää kohden. Palaneessa kaupunginosassa ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta arvioida, missä mikin oli sijainnut. Kaikki oli tasaista erämaata. Ahnaasti oli tuli tältä paikalta niellyt kaiken ja kun mitään ei enää ollut jälellä, oli se sammunut. Näkyihän tuolla täällä vielä joku savukierukka, ja muutama hiilikin hehkui vielä heikosti, mutta muuta ei ollutkaan, josta olisi voinut päätellä, että tällä taholla kerran oli ollut kaupunki. Kuolleen tuhkaerämaan toisella puolen kohosi vielä joku harva tiiliseinän jäännös, joka usvan läpi nähtynä muistutti ikivanhaa rauniota.

Katselin alakuloisena edessäni leviävää maisemaa. Sitten hengähdin syvään ja koetin terästää turtuneita aistejani. Vähitellen minulle selvisi, että itse plaza näytti autiommalta kuin sen olisi pitänyt näyttää. Tuntui kuin olisi jääkylmä käsi puserrellut sydäntäni. Yritin katseellani etsiä katuja savuavien raunioitten joukosta. Siellä täällä näin jonkun nokisen miehen häärivän hiilikasoissa.

— Voitteko sanoa minulle, missä Higginsin kauppa on ollut? huusi muuan heistä minulle. — Minun hökkelini oli aivan sen vieressä ja olin kätkenyt sinne hiukan kultahiekkaa. Luulisinpä kyllä löytäväni kullan tuhasta, jos vain pääsisin selville paikasta.

Minulla ei ollut aikaa auttaa häntä, vaan jätin hänet etsimään jotakin merkkiä, minkä avulla keksisi entisen asuntonsa paikan.

Plazalia oli paljon väkeä. Pääsin sen pohjoiseen laitaan, tyrkkäsin tieltäni siellä tungeksivat ihmiset ja näin edessäni kolme puoliksi romahtanutta tiiliseinää, joukon rautakiskoja ja savuavia jätteitä. Siinä kaikki, mitä oli jälellä Ward Blockista. Tuulen kääntyminen oli pelastanut parakit, mutta meidät oli se saattanut puille paljaille!

XXXV luku.

TULEVAISUUS.

Kymmenen tuntia myöhemmin oli jo ryhdytty jälleenrakentamistöihin. Kymmenen päivää senjälkeen oli palanut alue jälleen täynnä kiireessä kyhättyjä asumuksia. Me olimme sitäennen päässeet täyteen varmuuteen asemastamme. Emme olleet saaneet pelastetuksi kerrassaan mitään. Vain henki oli tallella.

Talbot ponnisteli ihan hartiain takaa saadakseen uudelleen jalansijaa. Hän haastatteli kaikkia kaupungin johtomiehiä, mutta tuloksetta. He lausuivat valittelunsa, mutta kieltäytyivät jyrkästi ojentamasta sormeakaan. Jokaisella oli omat etunsa valvottavina, jokaista oli palo vahingoittanut. Myötätuntonsa he kernaasti lausuivat julki.

— Sen kyllä uskon! tuumi Talbot. Heidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa haltuunsa kaiken, josta minä olin aikonut hyötyä hiukan. Sellaista on maailman meno. Olisin itse ollut valmis tekemään samoin.

Sinä iltana saimme tietää, että Talbotkin oli menettänyt kaikki, mitä oli omistanut tai luullut omistavansa. Ward Btockin tuhoutuminen merkitsi joka ainoan sentin menoa, lukuunottamatta Laituriosakkeista tulevia osinkoja, mutta niillä ei suuria aikaansaatu.

Hänen asemansa tiedettiin pian kaupungissa. Mitään sopimuksia ei tähän aikaan tehty kuukautta pitemmäksi ajaksi, eikä rahojakaan lainattu sen paremmin. Kolmenkymmenen päivän kuluttua oli kaikki uudistettava, eikä Talbot luonnollisesti voinut uudistaa mitään.

Tiesimme tämän jo etukäteen ja suhtauduimme tyynesti tilanteeseen.

— Tässä nyt olemme pojat, paukautti Talbot. Noin vuosi sitten nousi omaisuutemme, ellen väärin muista, suunnilleen sataan dollariin, jotapaitsi meillä oli sanomalehtipinkka. Nyt ei meillä ole edes sanomalehtiä, mutta en silti epäile, ettemme saisi haalituksi kokoon sata dollaria.

— Minullahan on lähes kaksituhattaseitseniänsataa vyössäni, muistin yhtäkkiä.

Syntyi hetkisen vaivaantunut hiljaisuus. Sitten piti Talbot puheen, punniten visusti jokaisen sanansa:

— Olemme etukäteen käsitelleet sen asian, Frank. Ja olemme tulleet siihen päätökseen, että sinun on pidettävä omaisuutesi hyvänäsi ja matkustettava kotiin, niinkuin olet aikonut. Olet ainoa, jonka on onnistunut pelastaa omaisuntensa. Johnny pulahti yli laidan ja sijoitti rahansa Sacramentojoen pohjaan. Yank joutui rosvojen käsiin. Ja minä — no niin, minä puhaltelin saippuakuplia. Ei sinun pidä menettää raatamisesi palkkiota senvuoksi, että me muut olemme käyttäytyneet kuin narrit.

Kuuntelin hänen juttuaan aina kasvavalla suuttumuksella ja lopulta nousin kiukusta pihisten.

— Kuulkaahan, toverit? huusin — punoittavana kuin kukko, mikäli jälkeenpäin sain tietää. — Tahtoisitteko ystävällisesti vastata muutamaan kysymykseen? Olemmeko kumppanuksia, vai emmekö? Olemmeko ystäviä, vai emmekö ole? Olenko ehkä mielestänne kurja, kapinen koiranpenikka, vai enkö? Kylläpä teillä on kirotun huonot käsitykset kaikesta päättäen! Mitä hittoa te tarkoitatte oikein? Vääntäisinpä halusta niskanne nurin!

Tuijotin heitä raivokkaan näköisenä.

— Rauhoitu, Frank, neuvoi Talbot. Enhän minä tarkoittanut…

— Vai et tarkoittanut! huusin. No, mitä helvettiä sinä sitten tarkoitit? Tahdotko ajaa minut tieheni täältä ehkä?

Irroitin raskaan kultavyöni ja viskasin sen pöydälle. — Katsokaahan! Vaaka tänne ja pian, ja sitten pannaan tässä vähän vilkkaasti jako toimeen! Juuri paikalla! Kyllä osaatte olla kohteliaita. Ja minä kun luulin, että me tosiaankin olimme ystäviä. Olette loukanneet minua syvästi!

Tämä oli kuin poikapahasen mielenpurkaus — huomaan sen nyt vanhana miehenä — mutta joka tapauksessa käänsivät kumppanini katseensa pois, ennenkuin olin lopettanut, ja Talbot karisteli kurkkuaan ennenkuin puhui.

— Tietenkin otamme tarjouksesi vastaan, Frank, sanoi hän lopulta hiljaa ja ystävällisesti. Emme voineet ajatellakaan, — mutta pölkkypäitähän me olimmekin…

— Siis suunnilleen seitsemänsataa pekkaa kohti, huomautti Yank hitaasti.

Tämä pelasti tilanteen. Ovela, vanha Yank tiesi, mitä sanoi.

— No, mitä aiotte osuuksillanne tehdä, pojat? kysyi Talbot hetken kuluttua. Lähdettekö kotiin, vai rupeatteko kaivamaan kultaa jälleen? Mitä sinä tuumit, Yank?

Yank ruiskautti syljen avoimesta akkunasta pihalle.

— Olen tehnyt hiukan laskelmia, vastasi hän. Minkäpävuoksi tässä oikeastaan lähtisi kotiin? Mitäs vikaa tässä maassa oikein on, ellei ota lukuun kullankaivuuta?

— Kullankaivuuta? kertasi Talbot.

— Niin juuri. Helvettiin koko meininki! Saattaahan se kelvata loma-ajan hommaksi, mutta ei siitä vakinaiseksi työksi ole valkoihoiselle.

— Et siis aio palata kultakentille?

— Ei likikään. Enkä kotiin. Lähden Pinen poikien luo ja muokkaan itselleni maapalan heidän tilansa vierestä. Siellä nautin elämästä järkevällä tavalla. Siellä on hyvää maata ja vettä, hyviä mahdollisuuksia joka suhteessa. Tulenpa ihan kipeäksi, kun en ole äkännyt sitä aikaisemmin.

— Entä Johnny? Kotiinko vai kultakentille?

— Kotiinko? Minä? huudahti Johnny. Miksi maailmassa… ei. Kotona ei minulla olisi muuta tekemistä kuin sylkeä kattoon. Kullankaivuu? Minusta tuntuu juuri nyt, että kullan saanti on helppoa, mutta sen säilyttäminen tavattoman vaikeata.

— Oikein puhut, huomautin minä.

— Mitä sitten aiot? kysyi Talbot.

— Enköhän lähde Sonomaan päin neuvottelemaan Danny Randallin kanssa, vastasi Johnny. Muistaakseni aikoi hän laajentaa kuljetusliikettään ensi vuonna.

— No, ja Frank sitten? kysyi Talbot.

— Aion sijoittaa rahani johonkin liikeyritykseen yhdessä sinun kanssasi, Talbot, vastasin vakavasti. Ja sillävälin kuin järjestelet asioita, ansaitsen kyllä elatukseni jotenkin.

— Kiitos, Frank, sanoi Talbot, ja olin näkevinäni, että sumu himmensi hänen kirkkaan katseensa. Hän vaikeni tovin ja jatkoi:

— Luulenpa, että olemme oikealla tiellä nyt. Kulta ei meitä täällä kiehdo. Se on vain kimmeltävä houkutus, houkutus, joka saa koko maailman ryntäämään tänne. Maa se meidät kaikki lumoo, maa itse! Kullan voima meidät tänne tuo, ja monet meistä jäävät tänne ainaiseksi. Ja kun kulta on huuhdottu ja siroteltu kaikkeen maailmaan, saamme jokainen havaita, että olemme perineet mahtavan valtakunnan.