I.
TUKINUITTAJA.
Ensi kerran tapasin hänet eräänä heinäkuun neljäntenä päivänä kahdeksankymmenluvun keskivaiheilla. Puutavarakaupungin sahajauhokadut ja korkeat lankkukäytävät olivat ääriään täynnä väkeä. Kaupungin vakinainen asujamisto saatteli kotikutoisiin sunnuntaikoreuksiin pukeutuneita vaimojaan ja mielitiettyjään. Tusinan verran vieraspaikkakuntalaisia, kuten minäkin, koetti pysytellä niin näkymättömissä kuin suinkin sievistelevien kaupunkilaisten tieltä. Mutta suurin osa kulkijoista oli metsistä palanneita tukkimiehiä. Minä istuin tuoliini painautuneena hotellini edustalla ja katselin heidän ohikulkuaan.
Heidän paksuvillaiset paitansa, joitten yli leveät housunkannattimet olivat ristissä, heidän punaiset kaulahuivinsa, ruskeat nahkavyönsä, lyhyet, karkeavillaiset housunsa, jotka ikäänkuin katkesivat kesken polven alapuolelta ja vihdoin heidän tukevanaulaiset, paksuanturaiset kenkänsä antoivat kaikki leimansa tälle ammattikunnalle, mutta enin kiinnitti mieltäni kuitenkin heidän silmänsä, jotka vilkkuivat huolettomasti kallelleen nakattujen pyöreitten lakkien alta. Heidän silmänsä olivat erehdyttävän samanlaiset. Tietenkin niissä oli sinisiä ja tummia, ruskeita ja harmaita, mutta kaikki ne olivat yhtä avokatseiset ja ujostelemattomat. Joka silmäpari tähyili sinuun suoraan, omituinen kunnioituksen ja häikäilemättömyyden sekainen ilme katseessaan, ja poikkeuksetta välähteli joka silmäkulmassa kuiva huumori. Tietämättäni olin kai tarkannut tarpeettoman tiukasti erästä nauravaa silmäparia, sillä äkkiä ilmaantui eteeni sinisilmäinen olento, joka hieman pilkallisesti kysyä tokaisi:
»Hei poikaseni, näytätpä yhtä innokkaalta kuin käärmeentappaja. Olenko ehkä kauan kaipaamasi ystävä?»
Ääni vastasi täydelleen miehen asentoa. Se oli huoleton kuin lapsen. Hän seisoi siinä valmiina mihin tahansa. Jos haastoit riitaa, otti hän sen ilolla vastaan; jos tarvitsit apua, oli hän yhtä aulis tarjoamaan sitä sinulle.
»Ehkäpä oletkin», vastasin minä, »jos osaat sanoa minne nuo ihmiset vaeltavat.»
Hän työnsi lakkinsa takaraivolle ja sukaisi kädellään vaaleita, lyhyiksi leikattuja kiharoitaan.
»Sorvauskilpailuun», selitti hän lyhyesti. »Lähde mukaan.»
Minä lyöttäydyin hänen mukaansa ja yhdessä me sitten seurasimme muuta joukkoa joelle, jossa asetuimme kuin kaksi korppia rannalla kohoavalle hirsiläjälle, josta taas oli hyvä näköala puomintäyteisten tukkilauttojen väliselle avovedelle.
»Tukinuitto on juuri lopussa», selitti uusi ystäväni. »Takajoukko tuli viime yönä alas. Neljäntenä päivänä on juhla. Tämä pikku kaupunki on aina mukana, kun pojat käyvät erottelemaan tukkeja.»
Puoli tusinaa kekseillä varustettua miestä vieritti yhdeksäntuumaista valkopetäjätukkia avoveteen, johon se jäi kellumaan kolmen, neljän jalan päähän puomista.
Äkkiä juoksi eräs mies puomia pitkin, hyppäsi kevyesti ilmaan ja tulla tupsahti poikkiteloin tukin toiseen päähän. Se painui nilkkoja myöten vesiryöppyyn toisen pään noustessa äkkiä ja koko tukki siirtyi sysäyksen voimasta keskelle avovettä. Ja mies, käsivarret ristissä rinnalla, polvet notkistuneina sorjaan sirkusratsastajan asentoon, seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Hyväksymishuuto seurasi hyppyä. »Se on Dickey Darrell», sanoi tiedoittajani. »Karjuva Dick. Katsopas häntä.»
Tukilla seisova mies oli pienehkö, hänen hartiansa ja reitensä olivat sopusuhtaisesti kehittyneet, mutta käsivarret riippuivat pitkinä kuin apinalla. Enin pisti ehkä kuitenkin silmään punertavanruskea otsatukka, joka varjosti vaaleita kulmikkaita kasvoja ja kaksi punaruskeaa suunnikasta, jotka tekivät kulmakarvojen virkaa. Silmät olivat mustat ja selittämättömät kuin oravalla.
Hetken seisoi hän suorana ja liikkumattomana kuin ainakin yleisön edessä esiintyjä. Sitten hän alkoi hiljaa pyörittää tukkia jalkojensa alla. Ylväs katse, rinnalla ristissä olevat käsivarret ja notkea keskiruumis eivät värähtäneet tuumaakaan. Ainoastaan jalat liikkuivat eteenpäin, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin, kunnes pyörivän tukin ympärillä roiski vesi korkeana, leveänä suihkuna. Sitten kuului äkkiä kaksi jysähdystä hänen iskiessään raskaat anturarautansa tukin kylkeen vastaliikkeeksi. Tukki taukosi silmänräpäyksessä pyörimästä. Se vapisi kuin juoksija, joka kesken parastaan pakotetaan pysähtymään.
»Suurenmoista!» huudahdin minä.
»Ei se vielä mitään!» vastasi toverini. »Kuka hyvänsä pystyy tukkia sorvaamaan. Katsohan nyt.»
Karjuva Dick liikutteli käsiään ensi kertaa. Erikoisella varovaisuudella asetteli hän epävakaista alustaansa täydelliseen lepotilaan. Sitten hän heitti ilmavoltin.
Siinä se oli. Ystävältäni pääsi hurja hyväksymishuudahdus, joka pian hukkui yleiseen kiljuntaan.
Pitkä keksi sukelsi puomin suunnalla tukkia kohti, pureutui sen päähän ja veti sen lähemmä puomia. Eräs toinen mies hyppäsi Dickey Darrellin toveriksi. He seisoivat vastakkain, polvet notkistettuina ja valppaina. Äkkiä he aivan kuin yhteisestä sopimuksesta alkoivat pyörittää tukkia, vasemmalta oikealle. Siitä tuli huima kyyti. Kuten oravalla häkkärällä vilisivät heidän jalkansa. Hiljalleen selvisi, että Darrellin vastustaja ei pystynyt pysymään tukin selässä. Vähän kerrallaan luisui hän yhä alemmaksi tukin kylkeä, kunnes menetettyään vihdoin kokonaan jalansijan putosi valtavalla roiskahduksella selälleen jokeen.
»Selväksi sorvattu», huomautti ystäväni.
Yksi toisensa perästä käväisi puolisentusinaa tukinuittajaa ahdistamassa järkkymättömänä seisovaa Dickiä, mutta yhdelläkään heistä ei ollut kylliksi taitoa kestämään hänen tulista menoaan. Eräs seitsentoistavuotias poika näytti hetkisen pitävän puoliaan onnistuen ainakin pysyttelemään veden yläpuolella, vaikka Dick ilmeisesti sorvasi tukkia parhaimmalla taidollaan. Mutta kun tuo erinomainen asiantuntija vihdoin koko painollaan polkaisi pari kertaa vastakkaiseen suuntaan tukkia, niin lensi nuorukainen yhtä nopeasti päistikkaa veteen, kuin hän olisi lentänyt äksyn hevosen pään yli.
Väkijoukko alkoi tulla levottomaksi ja odotti kärsimättömästi jotakin uutta vapaaehtoista nöyryyttämään Darrellia. Se vaati parhaan sorvaajan esille heti, ja alkoi lisääntyvällä itsepintaisuudella huutaa erästä nimeä.
»Jimmy Powers!» kiljui joukko, »Jimmy Powers!»
Ja silloin arvasin minä ystäväni ujostelevista kasvoista, jumalattomista vastalauseista ja hyvin tajuttavista kirouksista, että noilla huudoilla tarkoitettiin juuri häntä.
Kymmenkunta lähellä olevaa miestä alkoi huutaa. »Täällä hän on. Tule pois Jimmy. Älä ole pelkuri. Nyle se peijakas ja pane nahka aidalle kuivamaan.»
Jimmy, yhä kiroillen ja punastellen salli heidän vetää itsensä korokkeeltaan ja katosi väkijoukkoon. Hetkistä myöhemmin näin hänen päänsä ja hartiansa liikkuvan puomille päin ja sitten hän äkkiä astui varovasti vastustajansa eteen tukille.
Nyt ei ollutkaan kysymys vain voimasta eikä myöskään lapsenleikistä. Molemmat miehet seisoivat vastakkain, tarkasti pitäen silmällä toisiaan, mutta liikkumattomina, polvet notkistettuina. Minusta he näyttivät painijoilta, jotka odottivat tilaisuutta käydä kiinni. Hitaasti pyörähteli tukki yhtäälle, sitten toisaalle. Se oli vain jonkinlainen kohtelias tervehdys. Äkkiä polkaisi Dick kolme kertaa nopeasti vasemmalta oikealle, ikäänkuin alkaakseen sorvauksen, sitten hyppäsi hän korkealle ilmaan ja tuli sitten poikittain tukille vastapuolella. Jimmy vastasi äkillisellä vastapolkaisulla ja piti paikkansa huolimatta Darrellin painosta.
Ikäänkuin Darrellin uhkarohkea temppu olisi ollut merkki taistelun alkamisesta, kävivät molemmat miehet käsiksi leikkiin. Milloin pyöri tukki vasemmalle, milloin taas oikealle, toisinaan hypähti se yhtäälle, toisinaan toisaalle, mutta aina salaman nopeudella ja vaahdon räiskyessä ympärillä. Raudoitettujen anturain kopse tukin kylkeen soi kuin pyssyn laukaukset. En voinut erottaa eri hyökkäyksiä ja varo-asentoja, väistöjä ja vastahyökkäyksiä tässä eriskummallisessa kaksintaistelussa enkä myöskään osannut päättää kenen aloitteesta tukki kulloinkin pyörähti suuntaan tai toiseen. Mutta mielessäni väikkyy vieläkin kuva kahdesta miehestä, jotka miltei liikkumattomina vyötäisiään myöten, siitä alaspäin olivat melkein väräjävässä liikkeessä ja siten määräsivät tukin huiman pyörinnän.
Väkijoukko oli innostunut ja puolueellinen — Jim Powersin hyväksi. Se aivan ulvoi kiihkosta. Sitten se menetti alkeellisimmatkin hienotunteisuuden käsitteet ja raivosi kuin vimmattu huomatessaan, että äkillinen loiskaus veteen tiesi heidän suosikkinsa häviötä samalla kuin voittamaton Darrell yhä tepasteli kelluvalla kilpakentällä sen vuoden sorvausmestarina.
Minun täytyy tunnustaa että olin yhtä pahoillani asiasta kuin muutkin. Kapusin korokkeeltani ja raivasin tieni lemuavain tukkikasojen välitse välttääkseni tungosta ja noiduin kaikkia pikkujumalia heidän väärään suuntaan osuneesta puolueellisuudestaan. Tällöin satuin aivan Jim Powersin ääreen, joka istui vettä valuvana eräällä lankunpätkällä tutkiskellen paljasta jalkaansa.
»Valitan surua», sanoin minä hänen takanaan. »Miten hän sen toimitti?»
Jim käännähti ympäri ja saatoin nähdä hänen poikamaisen nauravien kasvojensa äkkiä muuttuvan julmiksi ja jäykiksi ja hänen silmäinsä tuiskivan tulta.
»Oh, tekö se olettekin?» murisi hän tuskastuneena. »Näin hän sen teki.»
Hän näytti minulle jalkaansa. Varpaitten juurien yli punoitti kaksi riviä pieniä pyöreitä jälkiä, joista tihkui verta. Minä seisoin kysymysmerkkinä.
»Hän potkaisi minua!» selitti Jim Powers. »Polkaisi korkoraudallaan jalalleni! Astui jalalleni ja sai minut kompastumaan, senkin — — —» Jimmy Powers osasi kiroilemisen taidon.
»Miksi et sinä potkaissut häntä?» sanoin minä.
»Se ei kuulu minun tapoihini», mutisi hän, vetäen paksua villasukkaa jalkaansa.
»No mutta», vastustelin minä, sappeni alkaessa kiehua. »Sehän oli häväistystä! Koko väkijoukko oli sinun puolellasi. Sinun ei olisi tarvinnut muuta kuin sanoa jotakin — —»
Hän keskeytti minut heti. »Ja käyttäytyä kuin narri — todellakin, Mike. Tässä iässä täytyy miehen jo tuntea Dickey Darrell tarpeeksi ja olen jo siksi suuri, että minun täytyy itse pitää huoli itsestäni.»
Hän survasi jalkansa uittosaappaaseen ja otti minua käsipuolesta, ilmeisesti entisellään.
»Ei, älä sure tukkaa päästäsi minun vuokseni, kyllä minä vielä selvitän välini Karjuvan Dickin kanssa.»
Sinä yönä siirsin isäntäni neuvosta vaatekaappini ja matkakirstuni makuuhuoneeni oven eteen ja makasin valveilla kuunnellen kuinka kaupunki tuntui huojuvan perustuksillaan. Jokaisen erikoisen tuiman räjähdyksen kuuluessa luulin Jimmyn selvittelevän välejään Karjuvan Dickin kanssa.
Seuraavana vuonna, mutta hieman aikaisemmin, kävin tuossa samaisessa puutavarakaupungissa. Huutavana vastakohtana edelliselle käynnilleni oli se seikka, että kadut nyt olivat aivan tyhjät.
Hotellin isäntä tunsi minut, ja kun olin peseytynyt ja syönyt, lähestyi hän minua ja virkkoi:
»Teillähän on koko päivä käytettävänänne, miksi ette ota hevosta ja lähde katsomaan suurta tukkiruuhkaa? Siellähän on jokainen, joka vain kynnelle kykenee.»
Vastaukseksi tiedusteluuni, kertoi hän sitten: »Tukit ovat ruuhkautuneet tuolla ylempänä joen mutkassa ja pahasti ovatkin. Miehistö on ollut sen kimpussa jo toista viikkoa ja viime yönä kävi Darrell hakemassa lisää dynamiittia. Sitä kannattaa käydä katsomassa. Sen rintapuoli on lähemmä kolmekymmentä jalkaa korkea ja vesi on noussut kovasti joessa.
»Darrell?» sanoin minä kuullessani nimen.
»Niin. Hän on jälkijoukon esimies tänä vuonna. Ehkäpä teitä haluttaa käydä katsomassa sitä.»
»Luulenpa vain», myöntelin minä.
Kuljin hevosellani hitaasti pehmeähiekkaista tietä suunnattomien männynkantojen keskellä ja läpi keväisten kauniiden tammimetsien, kunnes vihdoin tulin aukeamalle, johon oli pystytetty kaksi suurta telttaa ja jossa näkyi valtavalla hirsitulella jättiläiskattila ja kuivausrakkineet toisen tulen ääressä. Lihava kokki, välttämättömässä lurppalierisessä huopalakissaan, kaksi paljaskäsivartista keittäjätärtä ja siinä seitsemänkymmenen korvissa oleva »kokkipoika» olivat ainoat näkyvissä olevat elävät olennot. Toinen keittäjättäristä suostui ottamaan huomaansa hevoseni ja minä lähdin painamaan idästäpäin kuuluvaa säännöllistä keksien ääntä kohti.
Jouduin vihdoin eräälle parikymmentä jalkaa joen pinnasta olevalle tasaiselle paikalle. Puolentusinaa katsojaa oli siinä ennestään. Heidän joukostaan ei voinut olla huomaamatta erikoisesti erästä pitkää, laihahkoa, leveähartiaista nuorta miestä, joka oli puettu yksinkertaiseen, mutta hieman rypistyneeseen liikemiehen pukuun ja jonka voimakkaat, selväpiirteiset kasvot ja jäntevät kädet olivat vahvasti auringon paahtamat. Seuraavassa tuokiossa katsoin jo ruuhkaa.
Sen etupuoli nousi, kuten isäntäni oli sanonut, noin kolmisenkymmentä jalkaa jyrkästi -vedenpinnasta kuin tuhatsarvinen hirviö. Sen takana painoivat sitä lukemattomat tukit, jotka olivat pakkautuneet näköjään selvittämättömäksi rykelmäksi, niin kauas kuin silmä kantoi. Eräs lähelläni seisova mies ilmoitti minulle, että sen pää oli noin kolmen peninkulman päässä. Sen alta pursusi vaahtoava joen vesi, jota ei mikään muu voima kuin tuollainen tukkien paljous olisi voinut vastustaa.
Nelikymmenmiehinen joukko askarteli ruuhkan kimpussa. He puskivat keksinsä vastahakoisiin tukkeihin, vetivät ja työnsivät, väänsivät ja pyörittelivät yhden kerrallaan virtaan, joka ne vei mukanaan. Sitä he olivat tehneet jo kokonaisen viikon. Tähän saakka ei heidän ponnistuksensa olleet saaneet paljoakaan aikaan, mutta kerran pääsisivät he kärsivällisesti uurastaen käsiksi ruuhkan lukkoon. Silloin rykelmä sulaisi kuin sokeri veteen ja silloin oli kunkin pelottoman työskentelijän pelastauduttava kiireimmän kaupalla sortuvan ruuhkan alta kuivalle.
Katseeni liukui miehestä mieheen ja pysähtyi viimein Dickey Darrelliin. Hän seisoi pystyyn nousseen tukin kaltevassa päässä, josta hän saattoi seurata koko näytelmää. Hänen pienet kolmikulmaiset kasvonsa suorakaiteen muotoisine kulmakarvoineen olivat työn jännityksestä kalpeat, ja hänen pikisilmänsä näyttivät leimuavan sellaisella rajulla voimalla, että ne saivat niitten katseen kohtaaman miehen hypähtämään kuin häntä olisi kuumalla hiilihangolla kolhaistu. Sitten viime käyntini olin kuullut Dickey Darrellista enemmänkin ja iloitsin saadessani tilaisuuden nähdä Morrison Daly’n parhaan uittajan työn touhussa.
Ruuhka näytti olevan aivan hajoamaisillaan. Puolen tunnin jännittävän odotuksen perästä näytti se yhä olevan hajoamaisillaan, jotenka istuuduin erään kannon päähän. Silloin vasta ensi kerran huomasin erään toisenkin tuttavan, joka käytteli keksiään aivan esimiehen korkean persoonan lähettyvillä.
»Hei», sanoin itsekseni, »sepä somaa. Olisipa hauska tietää joko Jim Powers on maksanut velkansa. Ja jos niin on, kuinka hän työskentelee niin lähellä Karjuvaa Dickiä ja niin hyväntuulisena!»
Puolen päivän aikaan tulivat miehet rannalle päivälliselle. Painoin neljännesdollarin kokin yksityistaskuun ja sain vatsani täyteen minäkin. Aterian jälkeen lähentelin viimevuotista tuttavaani.
»Hei, Powers», tervehdin häntä. »Arvaan, ettet tunne minua enää!»
»Varmasti», vastasi hän sydämellisesti. »Mutta olet täällä hieman liian aikaiseen tänä vuonna!»
»Eikö mitä, tämä on parempaa nähtävää kuin sorvauskilpailut.»
Tarjosin hänelle sikarin, jonka hän heti vaihtoi maissipiippuunsa.
Istuuduimme erään puun juurelle.
»Mahtaa olla komea näky, kun ruuhka hajoo», sanoin minä.
»No siitä saat olla varma», vastasi hän. »Mutta se on kerrassaan kiusankappale. Vanhalla Jim Shearerillakin olisi tämän kanssa täysi työ päästäkseen selville missä sen lukkohirret sijaitsevat. Olemme saaneet sen liikkeelle jo kolme kertaa, mutta se on aina uudelleen mennyt lukkoon. Näyttää siltä kuin se voisi hajota millä hetkellä tahansa.»
Me keskustelimme monenlaisista asioista. Vihdoin rohkenin käydä pääasiaan.
»Huomaan, että vanha ystäväsi Darrell on esimiehenä täällä.»
»Niin on», vastasi Jimmy Powers kuivakiskoisesti.
»Asiasta toiseen. Joko ne viimekesäiset kalavelat on sovittu Darrellin kanssa?»
»Ei» vastasi Jimmy Powers. Sitten hän hetken perästä lisäsi: »Ei vielä.»
Vilkaisin häneen ja näin että hänen leukansa sai saman ilmeen, joka minua viime kesänä oli miltei säikähdyttänyt. Sitten, nähdessään minun kasvoni, sai hän taas entisen poikamaisen ilmeensä.
»Poikaseni», sanoi hän, nousten jaloilleen, »nuo piikkien arvet tuntuvat vieläkin jalassani. Ja panehan visusti mieleesi yksi asia: Dickey Darrell saa sen vielä maksaa.» Hänen kasvonsa tummenivat äkillisestä vihanpuuskasta. Se mitä hän sitten sanoi, ei ollut paljasta manailua. Se oli todellista kiroamista ja siinä ilmeni sammumaton viha.
Kolmen tienoissa iltapäivällä toteutui Jimmyn ennustus. Ilman vähintäkään varoitusta ruuhka alkoi purkautua. Tavallisesti erinäiset edelläkäyvät rasahdukset, pienet eteen- tai taaksepäin käyvät liikahdukset, vavahtelut ja tukkien aiheuttamat narahdukset tiedoittavat miehille vaaran lähestymisen. Mutta tämä ruuhka, yhtä selittämättömän itsepintaisesti kuin se oli vastustanut kaikkia hajoittamistoimenpiteitä, yhtä selittämättömän pikaisesti se alkoi purkautua. Ensimmäiset tukkirivit syöksyivät suinpäin jokeen kohottaen ilmoille samanlaisen vesipatsaan kuin vedenalainen dynamiittiräjähdys. Niitten takana olevat tukkimassat ryntäsivät sokeasti perässä, nousten pystyyn ja syösten kumoon, heittäytyen sinne ja tänne, välistä poukahtaen korkealle ilmaankin valtavien voimien pakottamina, jotka näyttivät ryhtyneen jonkinlaiseen jättiläiskisailuun.
Tukinuittajat pääsivät kuiville huolimatta yllätyksestä. He pitivät keksejään poikittain edessään tasapainon säilyttämiseksi ja puikkelehtivat rannalle tyynesti ja hätäilemättä aivan kuin he olisivat punninneet jokaista askeltaan eteen sattuvan tapauksen varalta. He tunsivat kaikkien tilaisuudessa vaikuttavien voimien yhteissummat yhtä tarkkaan kuin biljaardin pelaaja vaistomaisesti laskee kulmat pallonsa ja maaliin sattuman välillä. Sen mukaan välttivät he purkauksen keskustaa, pysähtyivät siinä, missä tukkien liikekin hetkeksi oli tauonnut, juoksivat liikkuvia tukkeja ja astuivat niitä pitkin, jotka eivät vielä olleet lähteneet virran mukana ja pääsivät sillä keinoin rantaan.
Ruuhka itse alkoi purkautumisensa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta ikäänkuin koottuaan voimiaan satasen jalkaa, se pysähtyi äkkiä. Purkautumisesta tulikin »keskonen».
Meillä oli nyt kaikilla tilaisuus huomata kaksi seikkaa. Ensiksikään ei koko ruuhka ollut liikkunut kuten alussa otaksuimme, vaan ainoastaan osa siitä, vain parinkymmenen kyynärän pituudelta. Tällöin oli liikkeelle lähteneen ja koko muun ruuhkan väliin jäänyt noin sadan jalan pituinen avovesi, jossa uiskenteli joukko tukkeja. Toinen tosiasia oli se, että Dickey Darrell oli pudonnut tuohon avoveteen ja ponnisteli parhaillaan erästä uiskentelevaa tukkia kohti. Niin paljon olimme selvästi huomanneet. Silloin murtui äkkiä toinenkin ruuhkan osa ja alkoi purkautua. Karjuva Dick oli joutunut kahden jättiläismäisen myllynkiven väliin, jotka olivat jauhamaisillaan hänet näkymättömiin.
Muuan toimekas olento heittäytyi ensimmäisen ruuhkan osan peräpuolelta virtaan, ui tarmokkain ottein kelluvien tukkien yli, tarttui Darrellia takin kauluksesta ja alkoi kuormineen tarpoa aivan murtuvan ruuhkan editse rantaa kohti.
Harvoinpa lienee nähty uljaampaa pelastamista. Tukit vierivät, putoilivat ja sukeltelivat raskaasti kuormattua miestä vastaan. Hän kiipesi kuin polkumyllyä, jonka nopeus alati kasvoi. Ja kun hän vihdoin pääsi perille, oli entinen avovesi niin täynnä tukkeja, ettei keksikään olisi niiden väliin mahtunut.
Tukkimiesten tapoihin ei kuulu mielenosoitukset olkoot ne laatuaan mitä hyvänsä, mutta tässä oli lisäksi työpaikka, joka vaati kaikkien huomion. Pysähtymättä hengittämään tai onnittelemaan kävivät he käsiksi hetken vaatimiin toimiin. Koko ruuhka oli vihdoinkin liikkeellä. Jimmy Powers haki rannalta uuden keksin. Karjuva Dick syöksyi kuin pieni paholainen työhön. Neljäkymmentä miestä oli useassa paikassa ruuhkan kimpussa, auttaen sitä hajoamaan vetämällä syrjään tukkeja, jotka uhkasivat uudelleen muodostaa lukon ja johdattamalla kuin kääpiöt jättiläisvoimia vaikuttavimpaan suuntaan. Mylvien kuin villi karja liukuivat tukit ohi alussa hitaasti, mutta sitten junan nopeudella patoutumisesta vapautuneen veden mukana. Miehiä oli kaikkialla, joka tapauksen varalta, aivankuin lehmäpaimenia pakokauhuisen karjan ympärillä. Ja niin katosivat tukit toisensa perästä alempana olevan mutkan taa juhlallisina, silloin tällöin vain ontosti kumahdellen toistensa kylkiin, tukinuittajien vetäessä suuren puomin entiselle paikalleen. Puolisen tusinaa heitä jäi seisomaan kekseihinsä nojaten katselemaan työnsä tulosta.
Katselijoista lähti yksi toisensa jälkeen pois. Vihdoin ei ollut muita jäljellä kuin minä ja tuo auringon paahtama nuori mies. Hän istui kannon nenässä omituinen tyhjä ilme silmissään. En häirinnyt häntä tuumissaan.
Aurinko laski. Viileä iltatuuli imeytyi virtaa ylös. Keittopaikalla alkoi suuri nuotio räiskyä kuivausrakkineen luona. Hämärässä astuskeli miehiä joen alajuoksulta tulevaa tietä.
Auringon paahtama nuori mies nousi ja lähti heitä vastaan. Näin hänen palaavan innokkaasti keskustellen Jimmy Powersin kanssa. Ennenkuin he tulivat kohdalleni oli hän jo kääntynyt mennäkseen pois.
Jimmy Powers jäi pitkäksi aikaa katsomaan hänen jälkeensä, senkin perästä kun hän oli kadonnut näkyvistä ja vielä senkin jälkeen kun hänen rattaittensa ääni oli tauonnut kuulumasta. Kun tulin hänen luokseen, käänsi hän kasvonsa minuun päin ja niistä oli kadonnut jäljettömiin entinen huoleton ja itseensä luottava tukkilaisilme. Hänen silmänsä olivat seljällään, miltei peljästyneet ihmetyksestä ja ihailusta.
»Tiedätkö kuka tuo oli?» kysyi hän minulta tuskin kuuluvalla äänellä. »Se oli Thorpe, Harry Thorpe. Ja tiedätkö mitä hän minulle juuri sanoi, minulle. Hän sanoi, että hän halusi saada minut ensi talvena työkuntaansa N:o 1:teen, Thorpen n:o yhteen. Ja hän sanoi minulle, että minä olin ensimmäinen mies, jonka hän oli pestannut suoraan n:o yhteen.»
Hänen äänensä kuulosti miltei nyyhkytykseltä. Olin kuullut miehestä ja hänen menettelytavoistaan. Tiesin, että hän tavallisesti täydensi parhaan työkuntansa muista työkunnista, jotenka hän kuten Jimmy sanoi »ei koskaan pestannut suoraan n:o yhteen.» Olin kuullut hänen maineestaan sekä hänen omilta että muitten tukkimiehiltä, mutta vasta ensi kerran jouduin suoranaiseen kosketukseen hänen vaikutusvaltansa kanssa. Se teki minuun sitäkin suuremman vaikutuksen kun olin tutustunut Jimmy Powersiin ja hänen kaltaisiinsa.
»Sinä ansaitsetkin sen», sanoin minä, »vallan erinomaisesti. En aio nimittää sinua miksikään sankariksi, sillä se ällöttäisi sinua. Sen, minkä teit tänä iltana osoitti, että sinussa on miestä. Se oli urhea teko. Mutta se oli sitäkin suurenmoisempi senvuoksi, että pelastit vihamiehesi hengen, että unohdit kaiken muun ja annoit inhimillisyyden voittaa, kun vaara — —»
Minun täytyi lopettaa, sillä Jimmy katsoi minuun taas tuo entinen ivallinen hymy huulillaan.
»Jos sinä aiot ripustaa Betlehemin tähtiä joulukuuseeni, niin lopeta ajoissa», sanoi hän. »En minä pelastanut tuota vietävää minkään kristillisen hentomielisyyden puuskassa, älä luulekaan. Tietysti pelastin hänet vain sorvausottelua varten ensi heinäkuun neljäntenä.»