II.
ESIMIES.
Mies on yksi asia. Mies ja hänen työnsä on toinen asia, kokonaan toinen. Sen voit havaita missä hyvänsä, mutta tukkimetsässä parhaiten kaikista.
Varsinkin pitää se paikkansa kämppäkunnan pomoon, esimieheen nähden. Ja liike, joka tuntee tehtävänsä, tietää tämän hyvin eikä senvuoksi koskaan ota huomioon ainoastaan sitä puolta miehessä, joka näkyy kaupungissa oleskelusta. Olipa hän juoppo tai raitis, esiintyipä mies pelkurina tai rohkeana, voimakkaana tai heikkona — kaikki tämä on yhdentekevää puutavaramiehelle. Metsissä hänen kuntonsa vasta tulee näkyviin.
Vaikka tuollainen mies on erinomaisen aikaansaapa ja luotettu omassa työpiirissään, saattaa hän olla mitä huonoimmassa maineessa ulkopuolella sitä. Yksinomaan hänen pystyväisyytensä työpaikalla kohottaa hänet n:teen potenssiin, siinä hän omistaa sen itsenäisyyden, joka muodossa tai toisessa on välttämätön miehelle, joka käy jostakin. Hänen kyvyssään päättää onnistua on juuri se itseluottamus, joka on välttämätön ja joka myös tekee hänet vastustamattomaksi. Hyvä esimies ei kaihda mitään, mikä vain voi edistää hänen tehtäväänsä.
Enimmät ihmiset pohjoisessa käsittävät tämän kaksinaisuuden, mutta joskus sattuu, että joku joko tyhmyydestä tai kokemattomuudesta tai myöskin huomiokyvyn puutteesta erehtyy pitämään miehen metsä-mainetta ja kaupunki-mainetta samana. Jos häh toimii tämän erheellisen luulonsa mukaan, joutuu hän varmasti ikävyyksiin. Ottakaamme esimerkiksi se tapaus, joka koskee Silver Jackia ja Morrison & Dalyn kiertävää esimiestä. Silver Jack kuvitteli, että hänen ensi kohtauksensa Richard Darrellin kanssa Bay Cityssä tiesi samanlaista tulosta toisen kerran tavatessaan hänet kämppä n:o 30:n työmailla. Hänen erehdyksensä tuli kalliiksi, mutta kuka tahansa olisi voinut sanoa sen hänelle etukäteen. Käsittääksemme asian täytyy meidän ensin tuntea Richard Darrell.
Hän oli noin viisi kyynärää ja kuusi tuumaa pitkä, hoikkarakenteinen mies, mutta hänellä oli leveät, riippuvat hartiat. Hänen kasvonsa olivat täydelleen kolmiomaiset. Ne alkoivat punaisenruskeasta takkutukasta ja päättyivät suippoon leukaan. Kulmakarvat olivat kuin nelikulmiot, joitten alla voimakas kyömynenä kahden tummanruskean oravansilmän välissä törrötti. Käydessään piti hän loivia hartioitaan hieman eteenpäin kumarassa ja se puolestaan voimakkaasti tehosti sitä vaikutusta, jonka hänen kiihkeästä, hermostuneesta olemuksestaan sai. Tapa pitää kätensä puoleksi avoimina, kämmenet taaksepäin antoi hänelle omituisen uhkaavan, taisteluvalmiin ulkonäön. Kuten sanottu oli hänen nimensä Richard Darrell, mutta ihmiset sanoivat häntä Karjuvaksi Dickiksi.
Noin viisitoista vuotta oli hän ollut metsäpäällysmiehenä Morrison & Dalylla, Beeson Laken piirin suurella puutavaraliikkeellä. Hän oli siinä kolmenkymmenenviiden korvilla, vaikkei hän niin vanhalta näyttänyt.
Hänen liikkeensä piti häntä korvaamattomana siitäkin huolimatta, että oli vaikea hänen maineensa vuoksi saada miehiä työhön hänen kämppäkuntaansa. Hänellä oli vain tukkilaisen arvonimi, mutta tuolla pienellä miehellä oli keinonsa, joilla hän sai tukit liikkeelle. Ei ollut ketään hänen veroistaan siinä suhteessa. Kerran kolmessa kuukaudessa saattoi hän äkkiä ilmestyä Beeson Lakelle, jossa hän väsymyksestä nääntyneenä heittäytyi yhtiön vartavasten hänelle hankkimaan rautasänkyyn.
Tim Brady, paikan hoitaja toi hänelle määräajoilla ruokaa. Neljä päivää sen jälkeen katosi hän taas yhtä äkkiä metsään, varustettuna uudelleen sillä välttämättömällä, tavattomalla tarmolla, joka kykeni pitämään häntä jalkeilla neljätoista tuntia vuorokaudessa aina seuraavaan väsähtämiseen saakka. Kun hän loi katseensa johonkin, näytti siltä kuin hän hermoillansa olisi saanut siirretyksi tahtonsa toiseen muuttamalla sen pakottavaksi fyysilliseksi voimaksi.
Richard Darrell lopetti tavallisesti hakkuunsa kuukautta aikaisemmin kuin kukaan muu. Sitten hän nosti palkkansa Beeson Lakella, astui Bay Cityyn vievään junaan ja alkoi pitää lystiä. Whisky oli siinä päätekijänä. Hänen erinomaisen herkkähermoiseen olemukseensa vaikutti se kuin myrkky. Se pani hänet tekemään kaiken maailman hullutuksia. Tuhlattuaan kaikki rahansa lähti hän jokea ylöspäin uittopaikalle vapisevana ja silmät kuopalla. Neljässäkolmatta tunnissa oli hän taas entisellään hallitsevana, uhkaavana ja käskevänä ja yhtä tuimina tuikkivat hänen mustat oravan silmänsä kun hän tyynenä pysytteli tasapainossa uhkaavan ruuhkan alla uivan tukin päällä.
Silver Jack taasen ei ollut vähääkään hermostunut. Päinvastoin oli hän pitkä ja voimakas, kuparinkarvaisine hipiöineen ja vaaleine pellavatukkineen, kulmakarvoineen ja viiksineen. Viimemainittu seikka hänelle nimenkin oli aiheuttanut. Hän ei peljännyt koskaan ja luotti aina itseensä voima-asioissa, mutta sielullisesti oli hän huomiokykyä vailla ja typerä.
Aikaisemmin oli hän ollut sahuri, mutta ryhtyi myöhemmin kapakan pitäjäksi Muskegonissa.
Yleensä oli hän varsin hyväntahtoinen olio, mutta pöyhkeili ja kehuskeli mielellään ja oli erinomaisen paha kun hänen vihansa nousi. Hänen ensimmäinen raskas työnsä käydessään Bay-Cityssä, oli luonnollisesti vierailu kapakoissa. Eräässä niistä tapasi hän Richard Darrellin. Viimemainittu huvitteli heittelemällä meluisasti viinilaseja erääseen olutilmoitukseen, mutta kun hän aina runsaalla kädellä maksoi lasit, ei kenenkään mieleen johtunut häiritä hänen ilonpitoaan.
»Kukas tuo puskija on», tiedusteli Silver Jack eräältä uunin luona seisovalta.
»Se on Karjuva Dick Darrell, M. & D:n kiertävä pomo», vastasi puhuteltu.
Silver Jack rypisteli pellavaisia kulmakarvojaan.
»Karjuva Dick, vai niin? Karjuva Dick? Hyvä nimi huonolle miehelle.
Otaksuttavasti luulee hän olevansa erikoista verta, vai mitä?»
»Enpä usko. Kyllä se mies on nimensä arvoinen.»
»Vai niin», virkkoi Silver Jack, taivuttaen voimakasta selkäänsä kaareksi. »En minäkään juuri mikään ole, mutta minä en pidä räyhäämisestä — varsinkaan en karjumisesta.
Niin sanoen meni hän huoneen poikki suoraan esimiestä kohti.
»Minun nimeni on Silver Jack», sanoi hän. »Tulen Muskegonista päin, enkä pidä räyhäämisestä. Lopeta se!»
»Hyvä», sanoi Dick.
Toinen hämmästyi. Toinnuttuaan jatkoi hän sitten mahtailuaan.
»Sanovat, että sinä olet jokin vanha kukko tällä kulmakunnalla. Voi olla että olet ollut. Mutta nyt olen minäkin täällä. Huomaa se. Nyt olen minä täällä pomona.»
Dick hymyili ystävällisesti.
»Hyvä on», vastasi hän vain.
Silver Jack ällistyi aivan sanattomaksi toisen jatkuvasta alistumisesta. Mutta hän tahtoi saada tapella.
»Sinä olet hölynpöly!» sanoi hän loukkaavasti.
»Ah, lopeta jo», vastasi Dick vastenmielisen näköisenä.
»Mitä tämä merkitsee», huusi tulokas, uhkaavana raivoten pienen miehen yllä.
Silloin rupesi Dick Darrell hänen hämmästyksekseen rukoilemaan.
»Älä lyö minua», pyysi hän. »En ole tehnyt sinulle mitään. Anna minun olla rauhassa. Älkää antako hänen lyödä minua», pyysi hän ruikuttaen ravintolan pitäjää avukseen. »Minä en tahdo tulla lyödyksi. Estäkää häntä. Anna minun olla!»
Silver Jack otti häntä kauluksesta ja kyyditsi hänet pikaisesti ovelle. Esimies pani kynsin hampain vastaan kuin koulupoika koulumestarin käsissä, rukoillen, valittaen ja pyytäen apua ravintolanpitäjältä ja muilta läsnäolijoilta. Kun hän vihdoin tarmokkaan potkaisun lennättämättä istui rapakossa, itki hän hermostuneena raivosta.
»Karjuva Dick! Roskaa!» sanoi Silver Jack. »Tuollaisen otuksen asettaa kuka tahansa. Jos tuo mies on teidän puolen pääkukko, niin olette kaikki akkoja.»
Toiset miehet hymähtivät vain niinkuin se tekee, joka tietää jotakin. Sattumalta sai Silver Jack myöhemmin samana iltana hirvittävän selkäsaunan Big Danilta tuosta akkanimityksestä.
Richard Darrell meni vähän aikaa tämän jälkeen miehineen metsiin ja alkoi taas peloittavan taistelunsa erämaata vastaan.
Silver Jack ja Big Dan ryhtyivät pitämään yhdessä kapakkaa Beeson
Lakessa ja alkoivat kerätä itselleen tuottavia asiakkaita.
Talvi oli kaikille vaikea. Syvä lumi viivytti töitä. Tavantakaa sattuvat myrskyt tekivät suurta kärsivällisyyttä kysyvän työn usein mitättömäksi. Kun tukkitiet olivat tehdyt valmiiksi, eivät ne päässeetkään jäätymään niille tuiskunneen paksun lumivaipan vuoksi. Darrell tuli kuitenkin salaperäisine keinoineen kutakuinkin toimeen. Kaikkialla pakottivat hänen mustat oravansilmänsä miehet jättiläismäisiin ponnistuksiin. Ohuen jääpeitteen päällä vedätti hän ensin muutamia tuhansia jalkoja puutavaraa joen rantaan. Tien alusta kesti. Vähitellen se koveni ja vahvistui. Kuormien koko kasvoi ja vihdoin Billy O’Brien ajoi voitoniloisena rullatielle.
»Siinä on teille emäkuorma!» huudahti hän. »Ota tarkkaan kaikki mitä siinä on, Jimmy.»
Jimmy Hall, mittaaja, asetti taipuvan mittapuunsa joka tukin tyveen.
Miehet kokoontuivat katsomaan suurinta kuormaa minkä he olivat nähneet.
»Kolmekymmentätuhatta kaksisataaneljäkymmentä», ilmoitti mittaaja vihdoin.
»Hurraa! huusi Billy O'Brien, se voittaa Rulla Charleyn kahdella tuhannella jalalla!»
Miehet onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli voittanut toisen ajajan kuorman teossa. Äkkiä oli Darrell heidän joukossaan kiivaana ja uhkaavana, työntäen hermostuneen olentonsa ja raskaat hartiansa joka paikkaan miesjoukossa ja käski heidät työhönsä, jota he täten laiminlöivät. Kun hän taas oli kääntänyt selkänsä heille, murisivat he hänelle raivokkaina uhaten olla tottelematta tai jättävänsä työpaikkansa. Muutamat heistä lähtivätkin, mutta kukaan ei ollut tottelematta.
Nyt alkoi suuria kuormia tulla tulemalla ja rullatiet täyttyivät reistä heitetyillä tukeilla. Miehiä ei ollut kylliksi, jotta he olisivat ennättäneet vierittää niitä joelle tai koota niitä siellä kasoihin. Kankimiehet tulivat toivottomiksi. Mitäpä auttoi rehkiminen. Yhtähyvin saattoivat he tehdä työtä hiljalleenkin. He tekivät työtä hiljalleen. Seurauksena oli, että ajajat saivat odottaa tunnin, jopa kaksikin ennenkuin saivat rekensä tyhjiksi. He viipyivät siten työssä vielä pimeän tultuakin ja heidän täytyi sitten nälässä ja pakkasessa löytää tiensä kotiin.
Dick Darrell, kaikkien kämppäkuntien kiertävä pomo, teki voitavansa. Hän lähetti sanan toisensa jälkeen Beeson Lakelle pyytäen lisää väkeä. Jos rullatiet saataisiin lopullisesti selviksi, niin se helpottaisi työtä pitkin koko linjaa. Silloin olisivat miehet taas tyytyväisiä. Apua luvattiin, mutta se viipyi. Kaikki oli hiuskarvan varassa. Joka hetki odotti Darrell, että miehet, epätoivoisina liiasta ponnistuksesta alkaisivat lakkoilla, pyytäisivät palkkansa ja lähtisivät tiehensä, jättäen työn puolinaisena metsään. Sellaista onnettomuutta ei saanut tapahtua. Darrell teki itse työtä kuin paholainen pimeään saakka ja sitten toisten miesten levätessä saattoi hän pyyhältää kämpältä toiselle, numero 28:aan tai 40:een neuvottelemaan Morganin tai Scotty Parsonin kanssa myöhään yöhön. Hänen kolmiomaisilla kasvoillaan alkoi näkyä väsymyksen merkkejä valkoisina juovina, mutta hänen mustat oravansilmänsä ja kiivaat liikkeensä kertoivat, että hänen päättäväisyytensä ei aikonut alistua luonnon vaatimuksiin.
Nyt määräsi kohtalo, että Silver Jack sattui valitsemaan juuri tämän hetken kauppansa edistämiseksi. Hänelle oli, omalla tavallaan, juuri yhtä tärkeää saada miehet metsästä luokseen kuin Darrellille pidättää heidät metsässä. Beeson Lake oli tähän vuodenaikaan hyvin ikävä. Ainoastaan jokunen tyhjäntoimittaja, jolla ei ollut edes rahaakaan, kaunisti kapakan seinävieruksia. Toiselta puolen oli Morrison & Dalyn neljässä kämppäkunnassa kolmesataa miestä, joita hän neljän kuukauden palkkoineen odotti luokseen. Tavallisissa oloissa heitä ei vielä kuuteenkymmeneen päivään voinut odottaa tuleviksi, mutta Silver Jack ja Big Dan tiesivät varsin hyvin, että ei tarvittu muuta kuin viittaus tai pieni viettely nostattamaan levottomuutta miehistössä. Pohjoisten seutujen kapakanpitäjäin alkeisiin kuuluu se tieto, että ryyppy tai pari whiskyä saa pitkäaikaisen, yksitoikkoisen työn uuvuttamat miehet menettämään kärsivällisyytensä rippeetkin.
Silver Jack päätti tehdä kiertomatkan kämppäkunnissa varmana siitä, että parin whiskylekkerin sijoitus toisi hänelle ainakin neljä- viisikymmentä metsään kyllästynyttä miestä.
Niinpä hän puki ylleen monet vaatteet ja painui erämaahan reessään kolme lekkeriä ja vähän sikaareja laatikoissa. Hän aavisti rettelöitä. Ehkäpä hänen täytyisi piileksiä metsissä, odottaen sopivaa tilaisuutta tarjotakseen miehille lientään.
Mutta onni suosi häntä. Numero 28:lla onnistui hänen huomaamatta hiipiä miesten kämppään. Kun Morgan, kämppäkunnan pomo, huomasi hänen läsnäolonsa, oli teko jo tehty. Joka mies poltti sikaaria, jokainen oli onnellisessa tiedossa siitä, että hänellä oli lämmittävä ryyppy vatsassa ja jokainen oli varmasti vakuutettu siitä, että Silver Jack oli paras mies maailmassa. Morgan ei voinut tehdä mitään. Yritys heittää Silver Jack ulos, kehoituskin lähtemään olisi aiheuttanut koko miehistön menettämisen. Miehet, joitten päässä tuntui hauskojen juominkien esimaku, olisivat loukkaantuneina puolustaneet uutta ystäväänsä viimeiseen saakka.
Morgan palasi synkällä mielellä konttoriinsa. Siellä hän sitten seuraavana päivänä maksoi palkan kuudelle miehelle, jotka olivat päättäneet lähteä pois. Hän aprikoi miten rullateiden mahtoi käydä.
Silver Jack otti hyvän toveruuden ylläpitämiseksi yhden lakkolaisista rekeensä. Hän oli hyvillään menestyksestään ja aikoi nyt koetella numero 30:a, Darrellin kämppäkuntaa.
Morganiin nähden oli hän ollut hieman levoton, sillä hän ei ollut aikaisemmin tavannut miestä, mutta Darrellin luuli hän tuntevansa. Bay-Cityssä sattunut tapaus oli saanut hänet halveksimaan esimiestä ja siinä juuri hän erehtyi.
Oli hyvin kylmä. Lumi ulottui hevosten vatsaan saakka, joten Silver Jackin täytyi ajaa käyden. Silloin tällöin täytyi toisen heistä nousta lämmittelemään lyömällä käsivarsiaan ympärilleen. Puolenpäivän aikaan söivät he voileipiään, jotka pakkanen oli jäätänyt kivenkoviksi. Heidän allaan jurisivat reen anturat äänekkäästi. He näkivät hirven, suden ja metsäkanan jälkiä ja tapasivat muutaman närhen ja tikan, mutta muuten näytti metsä tyhjältä. Puoli kolmen ajoissa olivat he kulkeneet yhdeksän mailia ja aurinko alkoi painua mailleen.
Silver Jack puhutteli jo vihaisesti ponnistelevia hevosiaan. Hänen toverinsa oli painunut tylsän äänettömäksi.
He eivät tienneet, että metsän uumenista eräs mies kiiruhti keskeyttämään heidän matkaansa, eräs mies, joka kiiruhti käymään käsiksi tähän uuteen harmiin yhtä auliisti kuin hän olisi ryhtynyt poistamaan leivän puutetta kämppäkunnassa tai parantamaan sairautta hevosissa. He matkasivat rauhallisina edelleen.
Äkkiä ilmaantui jostakin heidän edestään tielle mies. Hän seisoi siinä äänetönnä, liikkumattomana, raskaat hartiat eteenpäin kumarassa, katsellen lähestyvää rekeä tutkimattomilla oravansilmillään. Kun tulokkaat olivat saapuneet muutaman jalan päähän miehestä, pysähtyivät hevoset itsestään.
»Hei, Darrell», tervehti Silver Jack, kiskoen esille istuimen alla olevaa lekkeriä. »Sinua minä juuri halusin tavata.»
Tiellä seisova mies ei vastannut.
»Ota ryyppy», tarjosi Jack, saatuaan lekkerin vihdoin esille.
»Sinä et saa tuoda tuota whiskyä kämpälle», sanoi Darrell.
»Oh, tottahan toki», vastasi Silver Jack keveästi, toivoen rauhallista ratkaisua asialle. »Sitä ei ole niin paljoa edes, että mies siitä humaltuisi. Maistahan, Darrell, se on aika hyvää tavaraa.»
»Minä tarkoitan, mitä sanoin», vastasi Darrell. »Sinun täytyy palata jälkiäsi takaisin.» Hän tarttui hevosia suupieliin ja alkoi kääntää niitä.
»Kuulehan!», huusi Silver Jack. »Annahan hevosten olla rauhassa, senkin kääpiö! Anna niitten olla, sanon minä!» Rekipeitto lensi syrjään ja Silver Jack ryhtyi nousemaan reestä.
Richard Darrell irroitti jalastaan lumikengät. »Sinä et saa tuoda whiskyäsi kämpälle», kertasi hän koruttomasti.
»Kuulehan nyt, Darrell», sanoi toinen rauhallisella äänellä. »Minä en aio myydä tätä whiskyä, minä aion lahjoittaa sen. Laki ei pääse minuun käsiksi. Sinulla ei ole mitään oikeutta määrätä minne minä saan mennä. Minä menen sinne, jonne haluan. Älä tee erehdystä nyt!»
»Sinun täytyy palata takaisin whiskyinesi», vastasi Darrell.
Silver Jack heitti takin päältään ja lähestyi.
»Lähde tieltäni, tai potkaisen sinut menemään kuten Bay Cityssäkin tein.
Silmänräpäyksessä vaihdettiin siinä kaksi iskua. Ensimmäinen kävi Silver Jackin ruskeaan naamaan aivan pellavankarvaisen silmäkulman viereen. Toinen lähetti Richard Darrellin läähättävänä ja raivosta nyyhkyttäen lumihankeen kymmenen jalan päähän. Hän nousi, veren virratessa viiksien alta. Hänen kiihkeät, hermostuneet kasvonsa olivat lumivalkeat ja hänen mustat oravansilmänsä kapenivat. Hänen suuret kätensä, kämmenet taaksepäin, sulkeutuivat suonenvedontapaisesti. Kissan liikkein lähestyi hän vastustajaansa ja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Silver Jack seisoi suorana ja varmana odottaen hänen tuloaan. Kolmasti löi hän hänet nurin, neljännellä kerralla lensi Darrell reen koria vasten ja hänen sormensa tarttuivat siinä olevaan kirveeseen, jota kaikki metsänkulkijat aina kuljettavat mukanaan.
»Hän näkyy tulevan häijyksi. Tulehan Hank!» huusi Silver Jack.
Toinen mies, jolla oli kosolta vanhaa kaunaa esimiehelle, tarttui lyhyeen rautakankeen ja nousi reestä.
Syvältä metsän uumenista henkäsi murha kuin rutto. Molemmat miehet keskustelivat rauhallisesti ja turvallisesti kuten ainakin asiasta.
»Käy sinä hänen kimppuunsa tuolta puolen, niin minä käyn tältä», sanoi
Hankiksi mainittu mies, puristaen rautakankea kädessään.
Metsä oli takana, sinne olisi lumikengissä olevan miehen ollut helppo mennä. Richard Darrellkin olisi koska tahansa voinut paeta sinne, turvaan takaa-ajolta. Nyt ei ollut kysymys vain tavallisesta kapakassa suoritettavasta nyrkkitappelusta, nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Hän oli alentavasti rukoillut päästäkseen korvapuustista, nyt hän vain vilkaisi olan takaa metsän tarjoamaa turvaa. Sitten hän kiljahtaen pyöritti kirvestä päänsä päällä ja heitti sen suoraan toista vastustajaansa kohti. Aseen kamarapuoli kävi raskaasti miehen otsaan. Hän kaatui tiedottomana. Samalla molemmat muut kävivät otteluun. Tällä kertaa otti Silver Jack kirveen, kun taas Darrellin täytyi tyytyä lyhyeen, mutta raskaaseen rautakankeen. Niin alkoi outo kaksintaistelu, hevosten lempeinä katsoessa herrojensa kamppailua korven kylmyydessä.
Yläpuolella lentelivät pohjolan korpit edes takaisin. Miesten maatessa elottomina tallatulla lumella, laskeutuivat ne yhä alemma. Sitten ne äkkiä taas kohosivat korkeuteen. Yksi miehistä oli liikahtanut.
Richard Darrell selvitteli tuskallisesti silmiään ja pääsi vihdoin istuvaan asentoon. Hän pyyhki veren otsassaan olevasta syvästä haavasta. Sitten hän etsi kirveen käsiinsä. Sillä hän murskasi ensin whiskylekkerit. Sitten särki hän reen lyöden sen raivoissaan pieniksi palasiksi. Kun se oli tehty, alkoivat hänen vastustajansa tulla tajuihinsa. Hän seisoi heidän edessään käskevänä ja uhkaavana.
»Painukaa jälkiänne takaisin ja heti», sanoi hän, »älkääkä näyttäytykö minulle toistamiseen näillä seuduilla.»
Silver Jack, pökertyneenä ja hämmästyneenä ei saattanut käsittää tuota pientä raukkamaista miestä, joka oli antanut potkia itsensä kapakasta, ja alkoi hitaasti nousta.
»Pysy siinä!» komensi Darrell. Hän avasi taskuveitsensä ja leikkasi hevosten valjaat palasiksi, jättäen ainoastaan suitset ehjiksi.
»Kas niin!» sanoi hän. »Ala lähteä — Beeson Lakea kohti. Ja muista, ettet poikkea kämpällä numero 28.»
Kauhistuen edessään olevaa pitkää matkaa jäätävässä pakkasessa, lähtivät Silver Jack ja hänen kumppaninsa taluttamaan hevosiaan pois. Saavuttuaan tienkäänteeseen, katsoivat he taakseen.
Aurinko oli juuri painumassa puitten runkojen väliin, suurentaen ne jättiläismäisiksi. Ja siellä seisoi hän valoa vasten, suurena, uhkaavana — tuo hallitseva henki, metsien Karjuva Dick, välttämättömyyden ruumiillistuma, mies, joka puolustaa työtään, esimies!