III.
MITTAAJA.
Kerran lainasi Morrison & Daly, joka siihen aikaan harjoitti puutavarakauppaa Beeson Laken luona, hieman rahaa eräälle Crothers nimiselle miehelle saaden pantiksi kiinnityksen erääseen valkopetäjää kasvavaan maa-alaan, jota kutsuttiin Crothersin maaksi. Kun ei. Crothers sitten määräaikana voinut maksaa velkaansa, joutui maa liikkeen omaksi. He eivät oikein tienneet, mitä sillä tehdä.
Metsä sijaitsi noin viidenkymmenen mailin päässä rautatieltä, seudussa joka tarjosi kaikki mahdolliset vaikeudet metsänhakkaajalle. Sitäpaitsi oli vetomatkaa yhdeksästä viiteentoista mailiin lähimmälle joelle. Sekä Morrison että Daly huokasivat hengessään. Varastoja täytyisi koota koko talven varaksi, sillä kun lumi kerran oli tullut, ei ollut ajattelemistakaan yhteyttä sinne metsäteitä pitkin. Kehen saattoivat he luottaa pienemmistä metsäpomoistaan? Ketä paitsi saattoivat tulla toimeen suuremmista?
Tässä pulassaan kutsuivat he luokseen Tim Shearerin, kiertävän esimiehensä ja parhaan uittomiehen koko valtiossa.
»Tietenkin metsä on käytettävä», sanoi Tim heti.
»Mutta kukapa lähtisi hyvääkään palkkaa vastaan tuohon seutuun ja vielä kymmenen mailin vetoon?» kysyi Daly epäilevänä.
»Vain yksi mies ja minä tiedän mistä hänet löydän», vastasi Tim.
Hän palasi seurassaan olio, jonka nähdessään molemmat osakkaat katsahtivat toisiinsa epäilyksen ja kauhun ilme kasvoillaan. Mutta se ei näkynyt auttavan. Sopimus kirjoitettiin ja suostui siinä liike maksamaan kuusi dollaria tuhannelta, myyntikelpoiseksi mitattuna, kaikesta sahatavarasta vedettynä rullateiden luo määrätyn matkan päähän Cass Branckin joenhaarautumasta. Omasta puolestaan sitoutui taasen James Bourke, paremmin tunnettu Karkean Sasun nimellä, kaatamaan ja kuljettamaan perille vähintäin kolme ja puoli miljoonaa jalkaa. Sitten kun jälkimmäinen oli tuhertanut puumerkkinsä sopimuksen alle, kompuroi hän toimistosta ulos hiljaa raappien pisamaista kättään, johon hän kynällä oli tullut pistäneeksi.
»Tämä tietää miehistöä, joka on kokoonpantu villeistä irlantilaisista», sanoi Morrison.
»Ja se taas tietää, että he haaskaavat suunnattomasti puuta», lisäsi Daly. »He sahaavat korkealta ja vinoon ja he katkovat latvoja. Kenen saamme mittaajaksi heille?»
Morrison huokasi. »Minä en lähtisi siihen joukkoon. Fitz on ainoa, joka siihen pystyy.
Niinpä he kutsuivat toisen parhaita miehiään luokseen, Fitz Patrickin ja lähettivät hänet yksin huolehtimaan liikkeen eduista erämaan pimennoissa.
Karkea Sasu oli kookas, leveäkasvoinen mies, jonka silmät olivat kaukana toisistaan ja jonka leukaa peitti sakea, punainen parta. Hänellä oli likainen machinawtakki, likainen, mustan ja valkoisen kirjava flanellipaita ja likaiset, siniset housut jotka olivat pistetyt korkeisiin sukkiin ja metsänhakkaajan kumisaappaisiin. Ainoa värillinen kappale hänen vaatetuksessaan oli tulipunainen eränkävijän vyö, joka ulottui kaksinkerroin hänen vyötärölleen. Työssä ollessaan vilkkuivat hänen silmänsä häijynilkisesti ja tuhoaennustavasti, hänen mahtava äänensä jylisi yhtenä kirous- ja komentotulvana ja hänen valtavat lihaksensa paisuivat pehmeän takin alla kun hän äkkiä ja raivokkaasti väänsi jonkun miehen itsepäistä, vastahakoista tukkia. Pieninkin epäröinti tai vastustus sai hänen nyrkkinsä osumaan vastustamattomalla voimalla sen yrittäjään. Sitten saattoi hän nostaa uhrinsa lumesta ja lennättää hänet työhön valtavalla potkulla, säestäen tekoaan karkealla leikkipuheella, joka nostatti naurun jokaisen muun suusta paitsi asianomaiselta itseltään. Iltaisin palasi hän myrskynä työstä joukkonsa etunenässä, karjuen hurjia kirouksia hiljaisessa yössä, kunnioittamatta mitään, hallitsevana ja rohkeana, pieni erä irlantilaista hyväntahtoisuutta sisimmässään, josta syystä irlantilaiset häntä rakastivat. Ja matkan päätyttyä täytti tuo rivo ja kesytön joukko pimeän ja likaisen kämppänsä kuin joukko merirosvoja huvilaivan.
Työn teossa oli sangen vähän järjestelmällisyyttä, mutta sitä enemmän jälkeä. Miehet pelasivat, joivat ja tappelivat johtajan sanallakaan estämättä. Tavallisella työkunnalla sellainen meno olisi tiennyt sangen huonoa työn tulosta, mutta nämä villit irlantilaiset verestävine silmineen, valmiine kompineen ja yhtä valmiine nyrkkeineen, syöksyivät tukkien kimppuun yhtä hurjasti kuin he antautuivat juominkeihin — ja työ oli yht'äkkiä tehty.
Muuta oikeutta ei erämaassa tunnettu kuin mitä Karkea Sasu suvaitsi jakaa. Lukuunottamatta yhtä tapausta ei rangaistus juuri noussut selkäsaunaa ankarammaksi, sillä miehet eivät pystyneet kilpasille johtajansa kanssa siveyslakien hienommassa tai karkeammassa rikkomisessa. Tuo yksi tapaus koski nuorta Barney Mallania, joka humalapäissään oli rääkännyt hevosta siinä määrin, että se ontui. Hänet haastoi Karkea Sasu muodolliseen oikeuteen.
»Etkö sinä tiedä, että hevosia ei sillä tavalla saa kohdella?» kysyi hän, omituista kyllä, kiroamatta. »Tule tänne!»
Mies tuli. Voimakkaalla lyönnillä löi Karkea Sasu häneltä sääriluun poikki.
»Koeta itse miltä se tuntuu», virkkoi Karkea Sasu irvistellen. Hän katsahti hämärässä ympärillä istuvia miehiä, ja astui sitten ovesta keittiökämppään. Vaikka hän olisi tappanut Barney Mallanin siihen paikkaan, ei asia olisi siitä muuttunut. Ei kukaan lähikaupungissa olisi saanut asiasta pienintäkään vihiä.
Pyhäinmiesten päivänä ryhtyi koko joukko pitkälliseen juopotteluun. Karkea Sasu kunnostautui vierittämällä pyöreän rautakaminan ovesta hankeen. Hän poltti itsensä pahoin arkaluontoisessa urotyössään, mutta hän välitti siitä juuri yhtä vähän kuin herkkämielisten ja ihastustaan ulvovien miestensä kiitoksesta. Fitz Patrick sammutti tusinan verran hiilien aiheuttamia tulipalon alkuja, siirsi humaltuneen Mallanin jalan toisten tallattavista ja poistui tuosta raivoavasta helvetistä metsän reunaman juhlalliseen rauhaan. Ja se aiheuttaakin puhumaan Fitz Patrickista.
Fitz Patrick oli pitkä, hidasliikkeinen mies, jonka kasvot olivat aivan nelikulmaiset. Silmäkulmat, hänen suunsa ja leukansa olivat suorina viivoina poikkipäin ja hänen ohimonsa, poskensa ja nenänsä muodostivat suoria viivoja ylhäältä alaspäin. Katse oli hyvin tyyni ja puhe harvanlaista. Kun hän puhkesi puhumaan, oli se harkittua. Päiväkausiin saattoi hän olla sanomatta sanaakaan, yksityisiä tavuja kuului vain silloin tällöin hänen kiinteästi tarkastaessaan asioita ympärillään.
Hän oli tullut työpaikalle reppu selässä myöhään eräänä syysiltana, kun Karkea Sasu paholaisineen oli ollut kaksi viikkoa työssä. Työpaikalla oli kolme kämppää, jotka kävivät keittokämpästä, makuukämpästä ja tallista. Fitz Partick astui makuukämppään, asetti hoikan mittakeppinsä nurkkaan ja tirkisteli yhden ainoan lampun valaisemaan hämärään.
Hän näki pyöreän kamman keskellä tupaa, roskaisen ja saastaisen lattian, lavitsoja täynnä inhoittavia olkia ja vielä inhoittavampia peittoja huolimattomasti nakeltuina sinne tänne sekä vanhoja, likaisia vaatteita pahanhajuisina kuivamassa. Hän näki kesyttömän rivin kovakasvoisia miehiä istumassa pitkällä rahilla häikäilemättöminä käytökseltään ja silmissä uhkarohkea ilme.
»Missä pomo on?» kysyi Fitz Patrick lujasti.
Karkea Sasu työntyi raskaine ruhoineen tulijaa kohti.
»Minä olen teidän mittaajanne», selitti Fitz Patrick. »Missä on toimisto?»
»Voit ottaa tuonnimmaisen lavitsan», osoitti Karkea Sasu tympeästi.
»Eikö teillä siis ole mitään toimistoa?»
»Se mikä kelpaa miehille, kelpaa myöskin pomolle ja mikä pomolle on hyvä, saa kelvata myös tyhjäntoimittajalle mittaajalle.
»Mutta tälle se ei kelpaa», vastasi Fitz Patrick tyynesti. »Minä en aio nukkua ja työskennellä tällaisessa siivossa ja rähinässä. Minä tarvitsen toimiston kirjojani ja tavaroitani varten. En tukkiakaan mittaa sinulle Jimmy Bourke, ennenkuin annat minulle paikan, jonne voin asettua.»
Ja niin se syntyi, vaikka taistelua kesti kolme päivää. Karkea Sasu ryntäsi myrskynä metsän ja kämpän väliä tuhlaten laivalastittain kirouksia ja uhkauksia. Fitz Patrick istui järkkymättömän rauhallisena rahilla, jalat suorina edessään, ja nojaten savipiipun nysää pitävää kättään toiseen.
»Huomenta, Jimmy Bourke», sanoi hän joka aamu ja senjälkeen ei virkkanut sanaakaan ennen ehtoota, jolloin hän sanoi: »hyvää yötä, Jimmy Bourke», jonka perästä kuului vaan rap, rap, rap hänen piipustaan.
Kokki, kaitakasvoinen, ovela mies, joka tutki poliisiuutisia, ihaili häntä salaa.
»Pitäkää varanne Karkean Sasun suhteen, hänellä on pahat mielessä», kuiskasi hän usein käheästi, kulkiessaan hiljaisen mittaajan ohi.
Mutta kolmessa päivässä valmistui pieni tupapahanen. Fitz Patrick otti heti mittapuunsa nurkasta ja painautui metsään.
Hänen tehtävänään oli mittaamalla joka tukin läpimitta, määrätä ja panna kirjoihin kukin kuutiojalka, minkä sopimuksen tekijä oli hakannut. Hänen yksinomaisen merkintänsä mukaan sai Jimmy Bourke palkan työstään. Välttämättömyyden pakolla tuli hänestä täten Jimmy Bourken ja hänen miestensä vihamies. Poikkeuksen saattoi ehkä tehdä kokki.
Olettakaamme, että olet kaatanut kasan tukkeja, joka silmämitalla katsottuna käsittää ainakin puolimiljoonaa kuutiota. Olettakaamme, että olet tehnyt työtä kaksitoista päivää. Otaksukaamme vielä, että keskimäärin olet saanut kokoon neljä- viisikymmentä tuhatta päivässä. Ja oleta sitten, että mittaajasi paperit näyttävät, että oletkin saamassa vain hieman yli neljän sadan tuhannen edestä! Mitä siitä ajattelisit? Etköhän ole taipuvainen päättämään, että mittaaja on pettänyt sinua isäntiensä eduksi, että sinä olet muutaman päivän ilmaiseksi joutunut tekemään työtä, muutaman väärän numeron takia?
Fitz Patrick mittasi rehellisesti, sillä hän oli oikeudentuntoinen mies, mutta oikeudenmukaisuus toiselta puolen ja sen tunnustaminen toiselta puolen eivät koskaan ole sopineet hyvin keskenään, eikä ne sitä tehneet tälläkään kerralla. Karkea Sasu murisi ja syytti, kiroili ja uhkaili. Fitz Patrick poltteli »Peerlessiään» eikä sanonut mitään. Silti ei hänen mielestään ollut miellyttävää oleksia yksin pimeässä erämaassa, viidenkymmenen mailin päässä lähimmästä asutuksesta saamatta ainoankaan inhimillisen olennon kanssa vaihtaa edes ystävällistä sanaa.
Molemmat miehet joutuivat miltei heti riitaan hakkuutavasta. Karkea Sasu ja hänen miehensä hakkasivat mistä tahansa, kaikkialta ja miten tahansa. He menettelivät vaivattomalla tavalla. Pienet puut he hylkäsivät kerrallaan, suuret puut he sahasivat korkealta ja latvukset he mieluimmin jättivät korjaamatta. Fitz Patrick ei suvainnut metsänraiskausta.
»Taivuta vain selkääsi hieman syvempään, Jimmy Bourke», sanoi hän, »ja sahaa kannot lyhemmiksi. Jokaisesta jättämästäsi kannosta tulisi vielä hyvä päretukki. Ja sinun täytyy sahata suorempaan. Kontrahti puhuu kahdeksasta tuumasta ja siitä yli. Älä hylkää pieniä puita sen vuoksi että niistä saat vähän kuutioita. Se on myöskin kontrahdissa. Ja minä en pidä siitä, että heität latvat metsään. Niissä on monta hyvää hirttä, jotenka olisi ja karsi ne hyvällä.»
»Mistä helvetistä sinä olet oppinut niin paljon métsänhakkuuta?» karjui Karkea Sasu. »Minä hakkaan samalla tavalla kuin isänikin teki, enkä ole minkään musgegonilaisen keltanokan opetuksen tarpeessa!»
Hän ei koskaan tunnustanut olevansa väärässä eikä luvannut parantaa tapojaan, mutta hän teki sen kuitenkin ja sekä hän itse, että Fitz Patrick tiesivät sen. Karkea Sasu raivosi kuin vimmattu, mutta yhdessä suhteessa olivat hänen kätensä sidotut. Hän ei voinut tehdä mitään ilman Patrickin merkintöjä, ja oli liian pitkä matka lähettää pyytämään toista mittaajaa, vaikka Daly olisi sen antanutkin.
Vihdoin huomasi hän kulkiessaan erästä suksen latua erään tukin, jota ei oltu sinikynällä merkitty. Se merkitsi sitä, että sitä ei oltu mitattu, ja se taas puolestaan merkitsi sitä, että hän, Karkea Sasu ei saisi maksua vaivannäöstään hakattuaan sen. Heti alkoi hän mylviä metsään.
»Hei! Fitz Patrick! tulehan tänne, senkin keltaisin keltanokista. Tule tänne!»
Mittaaja asteli rauhallisesti tietä myöten paikalle ja katsoi toista levollisesti silmiin.
»No?» virkkoi hän yksikantaan.
»Miksi ei tätä tukkia ole merkitty?»
»Minä hylkäsin sen.»
»Eikö se ole terve ja hyvä puu? Onko siinä merkkiäkään mädäntymisestä. Eikö se ole hyvää puuta vai mikä sillä on vikana. Sinä koetit petkuttaa minua, senkin haisunäätä.»
Tukki hyljätään siinä tapauksessa, että se on mätä tai että siitä ei muuten tule hyvää kauppatavaraa.
»Vakuutan sinulle, Jimmy Bourke, että puu on hyvä ja terve», vastasi Fitz Patrick, »tai ainakin oli sitä ennen kuin sinun murhaava joukkosi käsitteli sitä, mutta jos suvaitset vilkaista sitä, niin näet, että sinun miehesi ovat sahanneet sen kuusi tuumaa vinoon. He ovat turmelleet kokonaisen kuutiojalan puuta. Olen puhunut sinulle jo aikaisemmin siitä ja nyt minä varoitan sinua vielä kerran kun sanon, että minä hylkään jokaisen puun, olkoon se terve tai mätä, joka ei ole sahattu suoraan poikki puun.»
»Tämä puu on terve ja hyvä ja sinä mittaat sen, muuten tahdon minä tietää paremman syyn siihen!»
»En tee sitä», vastasi Fitz Patrick.
Seuraavana päivänä hyIkäsi hän taasen jossakin kauempana puun, jonka tyvi oli sahattu yli kuusi tuumaa vinoksi.
Sitä seuraavana päivänä hylkäsi hän vielä samanlaisen toisen tien varrella. Hän tutki sitä tarkoin ja etsi Karkean Sasun käsiinsä.
»On täysin turhaa, Jimmy Bourke, kiskoa samaa tukkirukkaa tieltä toiselle. Voit kuljettaa sitä joka tien viereen koko Crothersin metsässä, jos haluat, mutta sinulle siitä ei lähde mitään hyötyä. Minä hylkään sen yhä uudelleen, etkä sinä saa sitä ikänäsi mitatuksi.»
Karkea Sasu nosti valtavan nyrkkinsä, mutta laski sen taas. Sitten hän kääntyi mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran päin ja sanoi sylkäisten: »Fitz Patrick, sinä menet liian pitkälle! Sinä olet haukkua räkyttänyt minua koko vuoden täällä metsässä! Tämä puu on terve ja minä vannon että sinä mittaat sen!»
»Sinä ja sinun toverisi ovat kaikki ryöväreitä», huusi eräs miehistä.
Fitz Patrick kääntyi kantapäillään ja ryhtyi jälleen työhönsä. Miehet lopettivat omansa ja rupesivat keskustelemaan.
Sinä iltana oli jouluaatto. Illallisen jälkeen meni Karkea Sasu suoraan keittokämpästä miesten kämppään. Fitz Patrick, joka istui toimistossaan, kuuli juominkien sorinan nousevan yhä korkeammaksi ikäänkuin salaperäinen myrskytuuli kaukaisissa petäjissä. Hän kohautti olkapäitään ja merkitsi papereihinsa sen päivän tulokset. Sitten hän vääntäysi väsyneenä tilalleen, sillä metsissä ei pidetä muita joutopäiviä kuin sunnuntait. Puolen yön aikaan tuli joku sisään. Fitz Patrick havahtuneena unestaan raapaisi valkeata ja näki kokin katselevan epävarmasti häneen veren tahrimien silmäluomien alta. Mies oli osaksi humalassa, osaksi loukkaantunut, mutta enimmältä osaltaan säikähtynyt.
»He ovat liian voimakkaita minulle. He ovat liian voimakkaita minulle!» kertaili hän samein äänin.
Fitz Patrick potkaisi peiton syrjään ja pani jalkansa lattialle.
»Antakaa minun jäädä tänne», rukoili kokki, »en häiritse teitä. En äännähdäkään. Olen saanut selkääni!»
»Tietysti voit jäädä», vastasi mittaaja. »Tule tänne.» Hän pesi miehen otsan ja sitoi sen siteillään, jotka hän otti laukustaan. Mies meni äänettömäksi ja katsoi häntä, kummastellen hänen ystävällisyyttään.
Monta tuntia myöhemmin kuuli Fitz Patrick ikäänkuin unenhoureissa miesjoukon lähtevän metsään aikaisessa aamupakkasessa. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui hämärinä humalaisten kirouksia ja karkeita sadatuksia. Jonkun ajan perästä hän itsekin nousi ja vaati aamiaista.
Kokki, kalpeana ja hermostuneena toi sen hänelle. Mies oli ilmeisesti kiihoittunut, epävarma ja halukas puhumaan. Vihdoin istuutui hän penkille vastapäätä Fitz Patrickia ja alkoi.
»Fitz», sanoi hän, »älkää menkö metsään tänään. Miehet ovat mielettöminä humalasta ja Karkea Sasu on vallan suunniltaan. Kuulin viime yönä heidän keskustelunsa. He aikovat taas muuttaa tuon tukin toiseen paikkaan ja he vannoivat, että jos te vielä kerran sen hylkäätte, niin he tappavat teidät. He tarkoittavat totta. Senvuoksi he lähtivät metsään tänään.»
Fitz Patrick joi kahvinsa äänettömänä. Sanaakaan virkkamatta nousi hän ja puki ylleen takkinsa. Äänetönnä hän pani pyökkipuiset merkintälautansa taskuunsa ja otti taipuisan mittansa nurkasta.
»Minne olette menossa?» kysyi kokki hätäisenä.
»Menen tekemään työtä, josta minulle palkkakin maksetaan», vastasi Fitz
Patrick.
Hän suuntasi matkansa ajotielle, katse suoraan eteenpäin ja hengityksen höyrytessä. Ensimmäisen osan hän mittasi tarkkaan, asettaen mittapuunsa kunkin tukin tyveä vasten ja merkitsi numerot moniosaiseen taulukkoonsa sekä veti sitten nopeasti viivan tukkiin sinikynällään.
Metsä oli tyhjä. Ei kuulunut kirveen kilahtelua, ei ajomiesten ailahduksia, eikä kaatuvan hongan ryske häirinnyt hiljaisuutta. Fitz Patrick ymmärsi yskän. Hän tiesi, että miehet olivat seuraavan ajotien varrella, nähdäkseen mitä hän tekisi, kokoontuneina vihdoin julkisesti näyttämään vihamieltään, jota he koko talven olivat kypsyttäneet. Hän tiesi sitäpaitsi, että useimmat heistä olivat osaksi humalassa, osaksi aivan häikäilemättömiä ja että hän itse oli yksin. Siitä huolimatta lähti hän, lopetettuaan omantunnontarkan mittaamisensa ensimmäisellä ajotiellä, toiselle ajotielle.
Siellä, kuten hän oli arvannut, olivat miehet odottamassa pahaenteisen äänettöminä, silmät verestävinä juopottelusta ja vihasta. Fitz Patrick ei ollut huomaavinaankaan heitä, vaan ryhtyi työhönsä.
Järjestelmällisesti, harkiten teki hän työtä. Kun viimeinen viiva kynällä oli vedetty ja taulukot napsahtaneet kiinni, astui Karkea Sasu esiin.
»Oletteko lopettanut merkinnän tässä paikassa?» kysyi pomo pehmeällä kissan äänellä.
»Olen», vastasi Fitz Patrick lyhyesti.
»Sitten olette unohtanut merkitä yhden tukin.»
»En suinkaan.»
»Tuossa on yksi tukki merkitsemättä.»
»Minä hylkäsin sen.»
»Ja miksi?»
»Se ei ollut sahattu suoraan.»
Fitz Patrick nosti päätään ylpeästi, vastaten levollisesti kuin tottunut miekkailija. Karkea Sasu melkein peljästyi vasten tahtoaankin. Toinen toisensa perästä loivat miehet silmänsä maahan ja seisoivat noloina. Mittaaja kääntyi lähteäkseen. Hänen jalkansa takertui puunjuurikkaaseen ja hän kaatui. Silmänräpäyksessä hyökkäsi koko joukko hänen päälleen, sillä hänen katseensa voima oli menettänyt vaikutuksensa.
Hulluina raivosta potkivat, löivät ja repivät he Fitz Patrickin kasaan lysähtynyttä ruumista vielä senkin jälkeen kun hän oli menettänyt tajunsa. Silloin huusi huuhkaja korven kätköistä vai lieneekö ollut kettu, joka haukahti. Tuuli ehkä huokaisi tai jotakin mitätöntä tapahtui. Joka tapauksessa pakenivat miehet järjettömässä pakokauhussa paikalta. Yksin jäi siihen makaamaan tumma hahmo veren punaamalla lumella.
Fitz Patrick tuli tuskaa tuntien tajuihinsa ja käsitti silloin, että hän eli. Joka liike maksoi hänelle haikean valituksen ja jokin ulkopuolelta häntä itseään tuleva voima lisäsi tuskaa kaksinverroin. Vasta pitkän ajan kuluttua huomasi hän, että se oli kokki, joka hellästi hieroi hänen jäseniään ja päätään. Mies näytti olevan kummissaan potilaansa sitkeästä elämänhalusta.
»Pidin teitä silmällä» mutisi hän lohduttavasti. »En uskaltanut käydä väliin, mutta tulin luoksenne niin pian kuin saatoin. Katsokaahan, olen tehnyt valkean teitä varten ja keittänyt hieman teetä. Juokaahan vähän sitä. Eikä yhtään luuta poikki! Kyllä olette rohkea mies ja väkevä. Noin vahvoilla lihaksilla kykenisitte koska tahansa kaksintaisteluun Karkean Sasun kanssa. Koettakaahan käyttää jalkojanne, rakkaani, niin vien teidät kämpälle, sillä he ovat kaikki tukkihumalassa. Enkös sanonut, että he aikoivat tappaa teidät.»
»Mutta he eivät tehneet sitä», vastusti Fitz Patrick huumorin pilkahdus äänessä.
»Se ei ollut heidän vikansa, mutta ei teidänkään.»
Monta tuntia myöhemmin, ainakin siltä tuntui, matelivat he kämppää kohti. Pakkanen oli jäykistänyt Fitz Patrickin haavat ja ruhjoutumat ja joka askel toi tuskan laineen hänen valtimoitaan myöten päähän. He tulivat jo kämpän näkyville. Siellä vallitsi hiljaisuus. Molemmat tiesivät, että miehet olivat juoneet itsensä nukuksiin.
»Tahtoisin tappaa koko joukon heidän nukkuessaan», sähähti kokki puiden nyrkkiään.
»Niin minäkin», vastasi Fitz Patrick.
Silloin tulvahti avonaisesta kämpän ovesta savupilvi ja levisi hitaasti pakkasilmassa. Toinen seurasi toistaan ja pian oli kämppä täydessä liekissä.
»He ovat potkaisseet kaminan kumoon taas», sanoi Fitz Patrick istuutuen kannon päähän. Hänen silmänsä leimahtivat vihaa ja katkeruutta.
»Mitä te aiotte tehdä», kysyi kokki.
»Istua tässä», vastasi Fitz Patrick irvistellen.
Kokki lähti paloa kohden.
»Seis!» huusi mittaaja vihaisesti, »jos liikut askeleenkin, niin väännän niskasi nurin.»
Kokki katsoi häneen suurin, kysyvin silmin.
»Mutta hehän palavat elävältä!» koetti hän vastustella.
»Niin heidän pitääkin», murahti mittaaja. »Se ei ole heidän ansiotaan, että olen tässä auttaakseni heitä. Se on heidän omaa tekoaan, että makaan tuolla metsässä kykenemättä edes auttamaan itseäni. Ymmärrätkö? Minä makaan yhä tuolla metsässä.»
»Voi, voi», valitteli kokki, väännellen käsiään. »Poika parat». Hän alkoi itkeä.
Fitz Patrick tuijotti hetkisen suoraan eteensä. Sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja huomioonottaen juuri äsken kokemansa pahoinpitelyn, pyyhälsi hän ihmeteltävällä vikkelyydellä mäkeä alas palavalle kämpälle. Kokki Seurasi häntä ilomielin. Kahden he sammuttivat palon, Miehet kuorsasivat kuin metsän pedot, häiriintymättä vähääkään koko rytäkästä.
»Teillä on sentään hellä sydän, Fitz», virkkoi kokki iloisena kun he sitten pesivät käsiään puolipäivällistä syödäkseen.
»Te ette voinut nähdä poikien palavan.»
Fitz Patrick katsoi häneen pitkään neliömäisten kulmainsa alta.
»Minun puolestani olisivat he kyllä saaneet palaa», sanoi hän vihdoin, »mutta minun isäntieni täytyy saada puut tänä talvena vedetyiksi ja täällä ei ole muita jotka siihen pystyisivät.»