IV.
UITTOPÄÄLLIKKÖ.
»Noudata määräyksiä vaikka talo menisi nurin», on hyvä ohje, mutta todella aikaansaapa uittopomo tuntee paremman. Se kuuluu: »hommaa tukit määräpaikkaansa. Tuo ne asetuksia rikkomatta, jos voit, mutta tuo ne joka tapauksessa.» Hän ei tarvitse kenttäpuhelimia päämajaan, saadakseen sieltä neuvoja tämän ohjeen hengessä toimiakseen. Se saattaisi tuottaa ikävyyksiä päämajalle.
Jimmy oli tuollainen uittopomo. Sen vuoksi kutsuikin Mr Dale, Morrison & Dalen liikkeestä hänet luokseen, kun Mr Dale aivan arvaamatta tuli sitoutuneeksi uittamaan viisi miljoonaa jalkaa tukkeja määräpäivään mennessä ja päälle päätteeksi mahdottoman mailimäärän päässä joen yläjuoksun varrella olevia tukkeja.
Jimmy oli pieni mies, ilmettä vaihtamaton kuin egyptiläinen sfinksi. Monias vuosi sitten julkaisi eräs ranskalainen pilalehti sarjan kuvia, joitten piti esittää Persian shahia eri mielentiloissa. Kunkin kuvan alla oli selittävä teksti kuten Yllätys, Suru, Viha ja Hämmästys. Kuvat olivat kaikki tarkalleen samanlaiset ja yhtä tunteettomat.
No niin, sellainen oli Jimmy. Hän oli aina samanlainen. Hänen tukkansa riippui tuuheana ja mustana otsalla, hänen partansa ulottui tuuheana ja mustana yli poskiluitten ja hänen kulmakarvansa soluivat yhtä tuuheana ja mustana yhtenäisenä viivana ohimosta toiseen. Olipa hänen pieni, kiinteä ja lihaksikas ruumiinsa missä työssä hyvänsä, niin pysyi hänen mustanvalkea järkkymättömyytensä aina samana. Tavallisesti istui hän polvet ristissä tuijottaen suoraan eteensä ja imien »merenvaha»-nysäänsä, jonka hän oli ansainnut kokoamalla Spearhead-tupakan kiinnikenauhoja. Sanoitpa hänelle mitä hyvänsä, niin katosi se loiskahtamatta hänen ihmeelliseen tyyneyteensä, tulematta sieltä enää koskaan ihmisten ilmoille. Hän toimi mahdollisesti joskus sen johdosta, mutta aina selittämättä mitään, tyynesti, ylhäisen järkähtämättömästi kuin kohtalo.
Todellakin, hän ei koskaan selvitellyt aikeitaan, ei edes työnantajilleen.
Daly kiikutteli ruumistaan edes takaisin toimistotuolissaan. Jimmy istui pystyssäpäin, musta lakkinsa riippuen polvien välissä. »Haluan että otat johtoosi uittomiehet, Jimmy», sanoi tuo mahtava mies. »Tahdon, että sinä uitat nuo tukit meidän puomiemme sisään niin pian kuin vain voit. Annan sinulle aikaa noin kaksikymmentä päivää. Sen pitäisi mennä siinä. Sandersin saat merkitsijäksi ja Merrilen keittämään. Voit saada hyvän miehistön itäiseltä jokihaaralta, jossa uitto juuri on päättynyt.»
Kun Daly oli lopettanut, nousi Jimmy ylös ja meni sanaakaan virkkamatta ulos. Kaksi päivää jälkeenpäin oli hän kuudenkymmenen miehen kera neljäkymmentä viisi mailia ylempänä joenvartta.
Jimmy tiesi yhtä hyvin kuin Dalykin, että viimemainittu oli antanut hänelle vaikean tehtävän. Kaksikymmentä päivää oli liian lyhyt aika. Mutta sehän ei ollut hänen asiansa.
Tukit olivat talven kuluessa vedetyt kasaan joen uomaan. Niitä oli kolmen mailin pituudelta rullateiden varsilla. Jimmy ja hänen miehensä alkoivat alapäästä purkaa kasoja jokeen. Välistä solui siihen vain kaksi tai kolme tukkia kerrallaan, toisinaan saattoi kokonainen kerros lähteä liikkeelle, aprikoida hetkisen ja sitten purkautua jokeen kuin jyvät elevaattorista. Pian alkoi kapeissa paikoissa rullateiden alapuolella syntyä ruuhkia. Kaksitoista miestä määrättiin erikoisesti ruuhkan purkajiksi. Heidän tehtävänään oli pitää joki selvänä, jottei alituisesti kasvava tukkitulva sulkisi jokea. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Kun ruuhkaantumista jatkui pitkin jokea, täytyi rullateiltä siirtyä miehiä varsinaisten ruuhkamiesten avuksi. Siten ui muutama tukki onnellisesti patolammikkoon Grand Rapidin luona muutamassa päivässä, mutta pääjoukko ruuhkaantui ja purkautui ja ruuhkaantui uudelleen eräässä kohdassa muutama maili rullateiden alapuolella, samalla kuin suuri joukko tukkeja ajautui rannoille takertuen siihen paikkaan ja kasaantuipa itse rullateillekin.
Jimmy oli määrännyt kaksi päivää rullateiden tyhjentämiseen. Se tapahtui myös kahdessa päivässä. Sitten lähti takaosa liikkeelle. Takajoukon miesten tuli huolehtia siitä, että viimeinenkin tukki tuli jokeen. Kun ruuhka hajosi, syöksyi sen keskiosa uljaasti virtaan, mutta sen siivet hajaantuivat rannoille harmillisella tavalla. Välistä pakkautui suuria tukkeja aivan kuivalle saakka. Takajoukko vieritti ne taas jokeen. Kun itsepäinen tukki ajautui karille, hyppäsivät miehet iloisesti sen kimppuun jääsohjun pyöriessä heidän ympärillään ja irroittivat sen karilta. Aika ajoin he seisoivat pystyssä päin yhdellä ainoalla, epävarmalla tukilla työntäen voimakkaasti kekseillään, hyhmäisen veden solistessa heidän naulapohjaisten uittokenkiensä läpi.
Jonkinlaisena korvauksena vallitsi luonnollisesti ankara kilpailu vasemman ja oikean rannan miesten välillä siitä mikä »siipi» nopeammin kulkisi eteenpäin. Ja ihminenhän tuntee jonkinlaista fyysillistä hyväntunnetta uskaltautuessaan kolmenkymmenen jalan korkuisen ruuhkan alle siinä tiedossa, että mahdollisesti saa koko ruuhkan niskaansa tai laskiessaan yhden tukin varassa raivoavaa koskea alas. Luulen sitäpaitsi, että kuulumista jälkijoukkoon pidetään korkeimpana kunniana. Ja kuitenkin ovat tunnit pitkiä, vesi kylmää ja lisäksi on nukuttava teltoissa.
Helposti huomaa, että takajoukon saavutukset määräävät koko uiton edistymisen. Muutamat etimmäiset tukit saattavat uida viisikinkymmentä mailia päivässä, mutta jos selvittely takana on käynyt hitaasti, niin ei uitto ole edistynyt tuhatta jalkaa enempää. Sen vuoksi Jimmy pysytteli jälkijoukossa.
Jimmy oli erinomainen tukinuittaja. Luonnollisesti hänellä oli tarmoa. Hän saattoi keksillään saada aikaan vaikka mitä, ja hän oli valmis sorvaamaan lakin päästä miltä kerskurilta tahansa, mutta hänellä oli myöskin arvostelukykyä. Hän tiesi, miten vettä oli käytettävä, miten saada selvä lukkotukista ruuhkassa ja mihin sijoittaa miehensä, sanalla sanoen hän sai tukit määräpaikkaan. Jimmy tunsi sitäpaitsi jokensa päästä päähän, jotenka hän oli päässään tehnyt pienen suunnitelman noiksi kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kahdeksan neljättä tuntia rullateitä varten, puolitoista päivää yläkoskia varten, kolme päivää patolammikkoon uittamista varten, yhden päivän Grand Rapidin sulun läpäistäkseen, kolme päivää jokihaaraa varten ja niin edespäin. Jos kaikki meni hyvin, niin hän onnistuisi, mutta silloin siihen ei myöskään saanut tulla mitään esteitä väliin.
Kokematon saattaisi ehkä tästä epätäydellisestä suunnitelman tapaisesta kuvitella, että Jimmy oli laskenut aikansa liiankin runsaaksi suoriutuakseen mailin matkan koskilta patolammikolle. Kuinka olikaan, huomasi Jimmy kuitenkin, että hän oli suunnitellut matkaa varten liian vähän aikaa, sillä tämä väli joessa oli erikoisen vaikea ja vaivalloinen.
Patolammikon vesi ulottui noin puoli mailia virtaa ylöspäin, sitten tuli neljä jalkaa putoava koski, jossa vesi kohisi ja levisi viuhkamaisesti hajautuneille sorakareille. Nämä ne juuri aikaansaivat kepposen. Päästyään kosken kourista näyttivät tukit itsepäisesti tahtovan levähtää kareilla kuin väsähtänyt karjalauma. Jälkijoukon oli kahlattava niihin käsiksi. He nostivat ja työnsivät, vetivät ja puskivat ja oli heillä vihdoin ilo nähdä yhden ainoan tukin vierähtävän väylään. Välistä koko tusina miehiä iski keksinsä tukin kylkeen ja nosti sen pelkällä raa’alla voimalla syvälle vedelle. Kun ottaa huomioon, että uitettavana oli noin kaksikymmentä tuhatta tukkia ja että hyvinkin puolet niistä tarrautuivat kareille, voi arvata, että jälkijoukon työ tuli ylivoimaiseksi. Jimmyn kolmesta päivästä oli jo kolme neljännestä mennyt ja kolmasosa työstä oli vasta tehty. M’Gaun, luikun pomo, teki pieniä laskelmia.
»Siinä menee vain kaksikymmentä päivää», uskoi hän Jimmylle. »Varmasti!»
Jimmy ei vastannut sanaakaan, vaan puhalteli piipustaan valtavia savupilviä. M'Gaun kohautteli epätoivoissaan olkapäitään.
Mutta tuo pikku mies oli myöskin tehnyt laskelmia ja hänen tuumansa kypsyivät ja täyttyivät pikemmin kuin M’Gaun saattoi aavistaakaan. Samana aamuna kuljeskeli Jimmy verkalleen kädet taskussa tukkikasojen joukossa. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen puoliääneen pari sanaa yhdelle ja toiselle miehelle. Puhuteltu katsahti ensin äärimmäisen hämmästyneenä häneen, nosti sitten keksinsä olalleen ja lähti kämppää kohti, jättäen pienentyneen jälkijoukon jännittyneen uteliaaksi. Pian lensi sanoma. »Yö- ja päivävuoroja», kuiskivat he keskenään, vaikka heistä oli sangen vaikea huomata mitään eroa siinä jos koko joukko työskenteli puoli aikaa tai puoli joukkoa teki työtä koko ajan.
Nyt alkoi Dalykin tulla levottomaksi. Hän tuli junalla Grand Rapidille huolestuneen näköisenä. Nähdessään suhteettoman pienen joukon turhaan ponnistelevan rannalle levinneitten tukkien kimpussa, kirosi hän hartaasti ja etsi Jimmyn käsiinsä.
Jimmy näytti rauhalliselta.
»Kyllä me ne uitamme aikanaan Mr Dale», sanoi hän.
»Aikanaan», murisi Dale. »Kyllä kai! Emme me siihen voi käyttää koko kesää. Tukkien täytyy olla meidän puomiemme sisäpuolella neljäntoista päivän kuluessa, muuten meidät paha perii.»
»Kyllä ne tulevat ajoissa», vakuutti Jimmy.
Sellainen puhe oli Dalysta tolkutonta ja sen hän sanoikin julki. »Siinähän menee neljätoista päivää ennenkuin saatte tukit edes noitten kirottujen karien yli», päätteli hän viimein. »Sinun täytyy hankkia lisää miehiä, Jimmy.»
»Olen koettanut», vastasi päällysmies. »Ei saa mistään lisä väkeä.»
»Kärsivä Mooses», huokaili omistaja. »Se merkitsee viidenkymmenen tuhannen dollarin häviötä minulle. Älä puhukaan mitään minulle! Olen ollut näissä asioissa koko elämän aikani. Minä tiedän ettet viikossa voi saada niitä tästä minnekään.»
»Minä vien ne tästä huomisaamuna, mutta se saattaa maksaa hieman.»
Daly katsahti tukkijoukkoja ja viittätoista miestä, jotka ahersivat niitten kimpussa ja palasi pahoilla mielin kaupunkiin, alkaen valmistautua häviötään vastaanottamaan.
Auringon laskun aikaan lakkasi jälkijoukko työstään ja hajaantui joenrannalla oleviin valkoisiin telttoihinsa. Siellä he ripustivat märät vaatteensa kuivausristikoille, joita oli kyhätty suuren valkean ympärille, söivät tusinan munia muun illallisen palanpaineeksi, polttivat piipullisen väkevää »Peerles» tupakkaa ja ryhtyivät kertomaan juttuja, laulamaan ja tekemään uteliaita kysymyksiä, joihin he kuitenkin jäivät vastausta vaille. Työstä poistettu joukko ei tiennyt mitään. Näytti siltä kuin heidän olisi pitänyt lähteä työhön illallisen jälkeen, mutta silloin tuli Jimmy ja kehoitti heitä menemään nukkumaan. He noudattivat käskyä ja olivat pian unohtaneet koko homman.
Mutta puolen yön aikaan astui Jimmy lyhtyineen rauhallisesti suureen telttaan ja kosketti kepeästi kutakin levännyttä miestä olkapäähän. He nousivat vastaansanomatta ja seurasivat Jimmyä ulkopuolelle. Siellä heille jaettiin aseet käteen. Sitten pieni joukko lähti äänettömästi liikkeelle alaspäin tähtien taivaalla kimmeltäessä.
Jimmy johti heitä, astuen kädet syvällä taskuissa ja puhaltaen säännöllisin väliajoin savupilven »merenvahanysästään». Kahdenkymmenen minuutin kuluttua sivuuttivat he voima-aseman, sitten tulivat he Kanavakadulle. Sana kulki miehestä mieheen olemaan ääneti. Kultarastaan sahan luona heidän johtajansa äkkiä sukelsi piiloon lautatapulien väliin ja kehoitti seuralaisiaan kiiruhtamaan. Hetkistä myöhemmin meni siitä ohi lihava ja arvokas poliisi, heilutellen pamppuaan. Poliisin mentyä lähti Jimmy taas liikkeelle viidentoista miehen kanssa, jotka nyt oivalsivat, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä. Pian kuului heikkoa kohinaa yön hiljaisuudessa. He astuivat erään tien poikki ja olivat hetkistä myöhemmin valtapadon luona.
Vesi virtasi pitkänä sileänä vyörynä kuin sula teräs äänettömästi padon yli, välähytellen siihen kuvastuvia tähtiä kuin pieniä salamoita. Alempana muuttui se valkeaksi vaahdoksi, mylvien kuin vihoissaan yläpuolellaan olevalle sametille. Kymmenen sekuntia myöhemmin tuo kaunis pinta särkyi. Korkojaan painaen padon harjaa vasten polviaan myöten vedessä seisoi siinä mies nojaten vahvasti taaksepäin pysyäkseen virran painoa vasaan tasapainossa. Kaksi muuta miestä ojensi hänelle lyhyen, raskaan puun. Kolmas, painaen käsivartensa ja hartiansa veteen naulasi sen pystyyn äänettömin vasaran iskuin. Aivan kuin taikavoimalla nousi toinen puu tukemaan ensimmäistä, sovittautuen jo valmiiksi sahattuun loveen. Miehet siirtyivät kahdeksan jalkaa eteenpäin, sitten taasen kahdeksan jalkaa ja niin edelleen. Lisää miehiä astui veteen. Rivi raskaita kaltevia tukkeja nousi padon kupeesta, jakaen virran pitkiin nuolenmuotoisiin vakoihin. Puoli yhden aikaan putosi Tom Clute patolammikkoon. Hän ui rantaan ja hänen paikalleen astui Purdy.
Kun tuet ulottuivat puolitiehen jokea ja miesten kauniisti kaartuvia selkiä näkyi kaikkialla, antoi Jimmy käskyn ruveta asettamaan poikkilankkuja. Raskaita lankkuja liukui toisensa perästä äskeisten tukien poikki ja nouseva vesi painoi ne lujasti näitä vastaan. Ylimmän lankun kiinnitti pari lujaa naulaa, niin ettei se voinut vääntyä paikoiltaan. Tasainen joki murisi ja jurisi ja alkoi nousta estettä vasten ja syöksyi kiihtyvällä voimalla sen sivu.
Poliisi, joka käveli edes takaisin Kanavakatua, ei kuullut työn kulusta mitään. Jos hän olisi ollut tarkkahuomioinen, niin olisi hän pannut merkille joen alati muuttuvan äänen. Hetken kuluttua hän jonkun ilmeisen muutoksen johdosta huomauttikin:
»No, sepä merkillistä.»
Hän kuunteli hetken, mutta jatkoi sitten matkaansa. Kosken oikut eivät häntä yhtäkaikki liikuttaneet. Hänelle kuului Kanavakadun itäinen puoli ja itäinen puoli näytti rauhalliselta.
Joki oli hiljentynyt aivan äänettömäksi. Jimmyn viimeinen poikkilankku oli paikoillaan. Taempana nukkuvassa kaupungissa löi tornin kello kaksi.
Saatuaan tällä tavalla veden pinnan nousemaan patolammikossa kolmisen jalkaa, lähti Jimmy miehineen iloisella miellä joskin läpimärkänä puikkimaan ylöspäin kylmässä aamuvarhaisessa lähtöpaikkaansa, jossa heidän toverinsa nukkuivat viattoman unta. Kun he tulivat karien kohdalle pysähtyivät he. Sieltä kuului kumeaa murinaa aivan kuin vastahakoinen karja olisi ajettu makuusijoiltaan, kun nouseva vesi kohautteli kareille takertuneita tukkeja. Vesi oli jo noussut niin pitkälle korotetusta patolammikosta.
Tukinuittajan kannalta katsoen oli asia nyt varsin yksinkertainen. Nukkuneet viisitoista miestä herätettiin heti ihmettelemään ja kummastelemaan. Kolmen aikaan, juuri kun auringon nousu rupesi erottamaan itää lännestä, ilmoitti keksien kolina, että korkean veden tarjoamaa apua ei suinkaan laiminlyöty. Siitä kello kuuteen oli vielä kolmen tunnin aika ja kolmessa tunnissa saattaa saada paljon aikaan tulvavedessä. Viimeinen kuivalle ajautunut tukki lähti liikkeelle juuri silloin kun ensimmäinen kaupunkilainen läntisellä puolella havaitsi, että hänen kellarinsa oli täynnä vettä. Kun tuo hämmästynyt kansalainen avasi ulko-ovensa nähdäkseen mitä oli tekeillä, pääsi häneltä kamala ääni ja sitten hän häätyi tekemään itselleen lauttaa.
No niin. Sanomalehdet julkaisivat lisälehtiä, joissa oli otsakkeita sellaisia kuin »Väkivaltaa», »Omavaltaista lainrikkomista» y.m. Tehtaan omistajat kanavan varrella valittivat katkerassa äänilajissa sitä, että heidän pannuhuoneissaan oli vedenpaisumus ja varastojen omistajat, joilla oli helposti turmeltuvaa tavaraa, kiljuivat vahingonkorvausta. Tavalliset kansalaiset alkoivat tyynesti tyhjentää alavia paikkoja asuntomaillaan. Yhdeksän tienoissa, sitten kun pahin kiihtymys oli ohi ja sulkutelineet oli paiskittu koskeen laittomilta paikoiltaan, lähti osasto ratsupoliiseja etsimään tihutyön tekijää. Viimemainitun tapasivat he seisomassa eräällä puomitukilla johtamassa tukin laskua. Hän kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Eräs lihava poliisimies uskaltautui pari askelta uivalle puomille, nosti tasapainonsa menetettyään kätensä ilmaan ja selvisi vihdoin suurin ponnistuksin kuivalle, johon hän jäi läähättäen istumaan. Poliisien kehoituksia tulemaan esille ja antamaan vangita itsensä ei Jimmy ottanut kuuleviin korviinsa. Säännöllisin väliajoin puhalsi hän aimo tukevan savupilven »merenvahastaan» ja johti rauhallisesti uittotyötä. Kahdenkymmenen jalan levyisestä sulusta meni tunnin kuluessa noin miljoona jalkaa puuta. Niinpä Jimmy sitten hieman jälkeen puolen päivän tuli omasta ehdostaan maalle ja antautui poliisien käsiin.
»Alempana sinulla ei enää ole mitään vaikeuksia», huomautti hän apulaiselleen, M’Gaunille, katsellessaan miettiväisenä kun viimeinen tukki livahti sulkuportista. »Pidä vain silmä kovana ja tukit liikkeessä.»
Sitten hän täytti piippunsa, sytytti sen ja astui odottavien poliisien luo.
Poliisiasemalla joutui hän uutishankkijain haastateltavaksi. Se on, he tekivät kysymyksiä. Yhteen ainoaan saivat he vastauksen.
»Ettekö tiennyt, että rikoitte lakia edesottamisillanne?» kysyi Eaglen mies. »Ettekö tiennyt, että teidät vangittaisiin?»
»Luonnollisesti!», vastasi Jimmy, ilmeisellä halveksunnalla
Seuraavana aamuna oli oikeussali täynnä kuuntelijoita. Jimmy tunnusti syyllisyytensä ja tuomittiin maksamaan viisisataa dollaria sakkoa tai yhdeksänkymmentä päivää vankeutta. Kaikkien ihmeeksi kaivoi hän taskustaan pitkän rullan ja maksoi sakon. Läsnäolijat pitivät sitä vallan merkillisenä asiana, että tavallinen uittopomo kantoi taskussaan sellaisia summia. He eivät olleet läsnä siinä kohtauksessa, joka Jimmyllä ja hänen isännällään edellisenä iltana oli ollut. Viimeksimainittu seisoi oven suussa kun pieni mies astui oikeussalista.
»Jimmy», sanoi Mr Daly niin selvästi, että jokainen sen kuuli, »olen äärimmäisen pahoillani nähdessäni sinut tässä pälkähässä, mutta toivon, että se on koituva sinulle hyväksi opetukseksi. Ensi kerralla täytyy sinun ymmärtää, että sinä et saa poiketa määräyksistä.»
Siten pudisti ovela Daly kaiken vastuun hartioiltaan.
»Kyllä, sir», sanoi Jimmy nöyrästi. »Tulivatko tukit aikanaan alas, Mr
Daly?»
He katsoivat toisiinsa vakavina. Sitten, ensi ja ainoan kerran suli Jimmyn mustanvalkoinen, tutkimaton naamari. Hänen vasemmassa silmässään välähti heikosti veitikka. Sitten painui silmäluomi ennalleen.