V.
VIIDES TIE.
Profeetta myönsi ennen muinoin neljän asian menevän yli hänen ymmärryksensä, nimittäin kotkan tien ilmassa, madon tien kalliolla, aluksen tien meren pinnalla ja nuoren miehen tien neitosen sydämeen, mutta meidän nykyaikaisten ihmisten täytyy lisätä siihen vielä viides tie, nimittäin oikeuden tien. Sillä useinkin pääsee itse teosta tavattu tökerö pahantekijä pienellä rangaistuksella, kun taasen ovela rikollinen, vaikka onnistuukin salaamaan tekonsa kekseliäästi, aikansa harhailtuaan maksaa rikkomuksensa hengellään. Siihen tapaan sattui Regis Brugieren kuolema.
Tapahtui näet, että vuoden lopulla kaksi muukalaista saapui St. Jeauneen aikomuksella ruveta ampumaan metsäkanoja ja Regis Brugiere palkkautui heidän oppaakseen. Hänen tehtävänsä eivät olleet moninaiset. Hänen tuli vain opastaa heitä mäntymetsävyöhykkeestä toiseen. Mutta joutilaisuudessaan seurasi hän heidän mukanaan usein ja niin hän ihastui Jimiin.
Jim oli mustan ja valkoisen kirjava setteri. Regis Brugiere katseli sitä, kun se huolekkaana juoksenteli metsässä, sen jalkojen noustessa kuin teräsjouset, pää korkealla ja sen viisaat, lempeät silmät piiloutunutta otusta tähyillen. Kun sen nenään sitten sattui saaliin haju, pysähtyi se äkkiä ja katseli ympärilleen häntäänsä heilutellen. Se ei ottanut askeltakaan tullakseen parempaan varmuuteen saaliin olinpaikasta ennenkuin sen isäntä oli tunkeutunut tiheikön läpi sen viereen. Siten sai tämä monta kertaa tilaisuuden ampua koiran edestä lentoon pyrähtävää lintua, jota hän ei muuten useinkaan olisi tavannut.
Mutta jos lintu pysyi hiljaa, astui Jim varovaisesti kuin munilla kävellen, kunnes sen nenän täytti lämmin linnunhaju. Silloin se pysähtyi, jäykistyen äkkiä eläväksi, kauniiksi kuvapatsaaksi. Seurasi hetken jännittävä odotus. Rymisten lähti silloin lintu lentoon. Sitä seurasi nopea laukaus lintupyssystä, höyhenpilvi ilmassa ja pitkänloiva putoaminen. Jim katsahti ylös, innokkaana, mutta hilliten itsensä.
»Ota kiinni, Jim», sanoi mies.
Heti ryntäsi Jim pois, tullakseen hetken perästä takaisin voitonriemuisena kantaen metsäkanaa varovaisesti hampaissaan.
Tai sattui laukaus menemään harhaan. Jim odotti kunnes kuuli pyssyn lukon räsähtävän kiinni uuden panoksen saatuaan, sitten se liikkui hillitysti kuin ainakin hyvän kasvatuksen saanut ja haisteli tutkivasti ja kauan paikkaa, jossa lintu oli ollut.
Näitä kaikkia näki Regis Brugiere seuratessaan metsästystä salojen tiheiköissä sillä seurauksella, että hän rikkoi kymmenettä käskyä vastaan ja himoitsi Jimiä suuresti. Hän jumaloi koiran ylhäistä arvokkuutta, sen gentlemannimaista hätäilemättömyyttä metsässä, sen hyvin kasvatettua suloa kun se istui takajaloillaan katse etäisyyteen kohdistettuna.
Ja niin Regis Brugiere sitten varasti Jimin ja kätki sen visusti. Teko ei hänelle merkinnyt juuri mitään. Hän ei tuntenut Jimin arvoa, sillä Pohjolassa on koira vain koira. Kun muukalaiset olivat lähteneet valittaen koiransa menetystä, kuormasi Regis Brugiere rekeensä muonavaroja ja pyyntivehkeensä ja lähti painumaan luoteeseen vuotuiselle pyyntiretkelleen. Hän otti mukaansa Jimin, joka nyt oli täydelleen tottunut uuteen isäntäänsä.
Yhdessä he kulkivat kauaksi metsien kautta, yli monen joen ja nevan, läpi monen viidakon ja vuoriseudun. Regis Brugiere veti rekeä perässään. Tehtävä olisi oikeastaan kuulunut Jimille, mutta Regis Brugierestä se olisi tuntunut siltä kuin hän olisi valjastanut Pyhän Cloudin Ignatiuksen St. Jeaunen herran omenakärryjen eteen. Niin sai Jim juosta ristiin rastiin matkan varrella iloiten vapaudestaan Regis Brugieren iloitessa koiran näkemisestä. Aikanaan saapuivat he eräälle metsäaukeamalle, jonka läpi virtasi pieni lähteen silmästä pulppuava kirkasvetinen puro. Tässä Regis Brugiere nakkasi lopullisesti lumikengät jaloistaan ja tähän hän kyhäsi pienen kämpän ja asettui siihen Jimin kanssa talosille.
Neljänkymmenen mailin säteen laajuudelle asetteli hän sitten ansojaan ja loukkujaan majaville, kärpille, ketuille, saukoille ja muille Pohjolan turkkiniekoille. Säännöllisin väliajoin kierteli hän kullakin ansallaan, nopeasti liukuen lumikengissään. Jim seurasi häntä aina. Kun lumi oli syvä vaelsi koira vaivaloisesti Regis Brugieren jäljessä. Kun sitä taasen oli vähemmän etsi Jim metsäkanoja tai muita lintuja, tutustui moneen outoon seikkaan tai juoksenteli jäätyneitten metsälampien tasaisia pintoja.
Ansapaikoilla täytyi Jimin jäädä loitommaksi. Mies jätti sille takkinsa ja lumikenkänsä ja Jim kuvitteli vartioivansa niitä uskollisesti. Paluumatkalla molemmat iloitsivat parhaansa mukaan. Regis Brugiere nosti Jimin korkealle ja heitti sen syvimpään nietokseen. Jim piti siitä kovasti ja sukelsi lumeen mielihyvästä haukahtaen. Hetken perästä se taas tuli esille kinoksesta ja tanssi varpaillaan miehen ympärillä leikillään murahdellen ja pyytäen häntä uudistamaan hauskan tempun. Ne olivatkin ainoat tilaisuudet, jolloin Jim vapautui juhlallisuudestaan. Muina aikoina olivat sen ruskeat silmät täynnä surumielistä, hillittyä uskollisuutta.
Metsissä oppi Jim pahoille tavoille. Se muuttui taas tavalliseksi koiraksi. Havaitessaan, ettei Regis Brugiere välittänyt mitään metsäkanoista, joita se niin huolellisesti näytti, päätti Jim metsästellä omin neuvoin. Ensin sen omatunto soimasi sitä siinä määrin, että se tunsi tekevänsä suorastaan syntiä. Mutta jälkeenpäin rauhoitti sitä isäntänsä iloinen hyväksyminen. Se hiipi ja seurasi jälkiä, syöksyi ja ajoi takaa ja rikkoi kaikkia niitä siveyssääntöjä, jotka oikeata seisovaa setteriä sitovat. Se tiesi siveyskäsitteiden höltymistä, mutta tiesi myöskin etua. Sillä Jimistä sukeusi oikein asiantuntija otuksen yllättämistaidossa lumessa. Sen parhaaksi tempuksi tuli nyt sama, joka jo alkukoirallakin oli ollut, nimittäin pieni tauko ennen hyökkäystä. Jim oli suloisen riippumaton. Se elätti itsensä täydelleen, paitsi muutamiin herkkupaloihin nähden.
Mutta yhtä seikkaa se ei käsittänyt ja se oli hirvi. Sen mielestä hirvi oli sama kuin hevonen tai lehmä. Se ei voinut ymmärtää, eikä siitä suuresti välittänytkään, miksi ne niin äkkiä pakenivat kun se ilmestyi paikalle. Regis Brugiere koetti opettaa sitä, mutta turhaan. Sen vuoksi tapahtuikin, että Jim usein täytyi jättää kotiin, sillä yksinäiselle pyyntimiehelle on hirvi arvaamattoman kallis saalis. Se tietää sekä ravintoa, että vaatetusta.
Sellaisessa tapauksessa oli Regis Brugieren tapana pinoa runsaasti puita takkaan, jotta hänen ystävänsä oli hyvä olla hänen poissa ollessaan. Sittenkin jätti hän koiran lohduttomana kämppään. Ensi kerralla pääsi Jim ulos kämpästä ja tuli isäntänsä perässä osoittaen suunnatonta iloaan jo matkan päässä. Regis Brugiere palasi takaisin harmistuneena ja tapasi kämpän oven selkosen selällään. Jim oli osannut vetää oven auki hampaillaan. Turkismetsästäjän täytyi silloin tehdä oveen salvan, jotta koira ei voisi aukaista sitä. On ehkä paikallaan selittää, että tuollaisissa kämpissä ovi tavallisesti liittyy vain tiukasti pieliä vasten.
Huomatkaa nyt, että ellei Regis Brugiere olisi varastanut ja piiloittanut Jim koiraa, ei hänen olisi tarvinnut asettaa äskenmainittua salpaa. Ilman salpaa olisi hän varsin helposti voinut avata oven ainoastaan nojautumalla siihen. Jos hän olisi voinut työntää oven auki, niin olisi sekä hänen, että Jimin ollut hyvä olla. Ja tämä juuri pakottaa meitä ihmettelemään tuota viidettä tietä, oikeuden tietä, jonka nojalla ihminen joutuu korvaamaan rikkomuksensa elämällään.
Eräänä aamuna keskitalvella, kun oli hyvin kylmä, noin seitsemänkymmentä astetta pakkasta, päätti Regis Brugiere lähteä hirven ajoon. Kuten tavallista teki hän suuren roihun takkaan, levitti vaatteen Jimin mukavuudeksi, pujotti salvan hihnan vartavasten tekemänsä reiän läpi ja lähti metsään. Saavuttuaan suon laitaan, irroitti hän lumikenkänsä ja alkoi huolellisesti astua pitkin kaatuneita puunrunkoja. Astuessaan eräälle mädänneelle oksalle, joutui hänen oikea jalkansa arvaamatta syvään koloon. Hän kompastui ja kaatui kasvoilleen.
Selvittyään ensi tuskasta niin paljon, että hän saattoi tajuta mitä oli tapahtunut, huomasi hän taittaneensa molemmat sääriluunsa polven alapuolelta.
Ensi osa matkaa kämpälle oli paljasta kiroilemista, toinen kului rukouksessa ja kolmas osa oli kammottavaa hiljaisuutta. Ensi osalla menetti hän pyssynsä, toisella rohkeutensa ja kolmannella tietoisuutensa siitä mitä hänen ympärillään oli. Kuten raajarikkoutunut kaniini laahasi hän itseään lumessa; ainoa tumma pilkku valkoisessa äärettömyydessä. Metsän tummat puut tuntuivat hänen puolitajuisessa mielessään kokoontuvan uteliaina hänen ympärilleen katsellen häntä ylhäisen säälivinä. Ja hänen yllään, näkymättömänä, saavuttamattomana leijaili Pohjolan peloittava pakkanen, odottaen hänen lopullista tupertumistaan.
Metsänkävijän sitkeyden ja villieläimen vaiston avulla pääsi Regis Brugiere vihdoin aukeamalle, jossa hänen kämppänsä oli. Hänen taakseen jäi syvä, kiemurteleva lumivako, hänen kärsimystensä säälittävänä todistajana. Hänen voimansa olivat loppuneet, mutta hän oli kotona. Pitkän ajan kuluttua pääsi hän ovelle ja siinä hän lepäsi. Tapaus oli kauhea, mutta se oli ainoastaan yksi monesta elämän julmassa todellisuudessa.
Hämärä laskeusi erämaahan tuoden tullessaan salaperäiset äänensä. Niitten joukossa kuiskasi pakkanen äänekkäimmin. Regis Brugiere tunsi sen henkäyksen sydämessään ja heräsi peljästyneenä välinpitämättömyydestään. Oli jo aika koota voimansa ja pyrkiä sinne missä oli ruokavaroja ja lämmintä. Tuskaisesti kääntyi hän oikealle kyljelleen ja varustautui kurottautumaan salvan hihnaa kohti. Hänen ensimmäinen liikkeensä aiheutti sellaisen tuskan, että sen saattoi kestää ainoastaan hammasta purren ja silmät kiinni ja niin vähäpätöinen kuin tehtävä olikin, vaati se hänen koko voimansa viimeisetkin rippeet. Se saikin eränkävijän kesyttömän luonnon heti vastaamaan haasteeseen. Regis Brugiere keskitti kaiken tahtonsa äärimmilleen. Kuten kilpajuoksija kiinnitti hän huomionsa maaliin, joka, jos se jäi saavuttamatta, tiesi turmiota.
Tuuma tuumalta hiipi käsi sokeasti hihnaa kohti. Se saavutti sen, mutta luiskahti ohi.
Silloin, kuten tuli ennen sammumistaan, leimahti Regis Brugieren luonto. Kummallisesti väännellen ruumistaan ja kasvojaan kohosi hänen ruumiinsa pystyyn, käden yhä hapuillessa karkeatekoista ovea. Sitten se horjahteli hetkisen ja lysähti kokoon. Miehen tahdonvoima solui hänestä viimeisessä äärimmäisessä yrityksessä. Kahdesti koetti hän vielä umpimähkään, mutta ne olivat heikkoja yrityksiä. Vihdoin, huoahtaen, antautui hän pakkaselle, joka häntä oli odottanut. Pakkanen oli armelias. Regis Brugiere nukahti.
Viisi päivää myöhemmin lopetti Jim, mustan ja valkoisen kirjava setteri levottoman edestakaisin-kulkunsa, lopetti yrityksensä hypätä öljytylle akkunalle, jonka takana oli metsä ja ruokaa yllin kyllin, lopetti kiipeämisensä ruoan täyteistä hyllyä kohti ja kiertyi kokoon oven eteen mahdollisimman lähelle isäntäänsä, joka makasi sen ulkopuolella. Siinä se kuoli nälkään, uneksien armeliaassa turtuneisuudessa metsäkanoista lumisessa erämaassa. Siten täyttyi oikeus Regis Brugieren ja Jim koiran asiassa.