VI.
TAIVAAN TUULIEN TUUDITELTAVANA.
1.
Barbara oli kauan kahdenvaiheella ottaako reikäompeleiset vaiko silkkisukat, mutta päätti vihdoin ottaa ensinmainitut. Sitten hän suvaitsi tarjota pienen tyytyväisen hymyn miellyttäville pikku kasvoilleen peilissä ja astui ovesta tätinsä luo. Täti hämmästyi asianmukaisesti. Barbara levitti nyt ensi kerran sievät harsosiipensä Pohjolan suurilla metsämailla. Omituisen heiveröisen sopeutumattomalta näytti hän nyt tuvan karkeiden seinien muodostamaa taustaa ja ovesta näkyvää tummaa metsänreunamaa vastaan.
Barbara oli pienen pieni olento, jolla oli pikku lapsen päähänpistot. Hän tiesi erinomaisen hyvin, että hänen suurin vetovoimansa oli siinä, että hän painoi päänsä hieman taaksepäin niin että hänen terävähkö, ihastuttava leukansa sai hullaannuttavan sulonsa parhaiten näkyville. Hän tiesi myös erinomaisen hyvin, että hänellä oli täyteläät kirsikanpunaiset huulet, joitten silkinhieno reunus vaaleni persikan väriseksi. Eikä hän myöskään voinut jäädä tietämättömäksi siitä tosiasiasta, että hänen vaalea tukkansa ja mustat samettisilmänsä olivat mitä ihastuttavimmassa ja harvinaisimmassa ristiriidassa keskenään. Kaiken tämän ja vielä enemmänkin Barbara tiesi, koska hänen peilinsä sen hänelle ainakin tusinan kertaa päivässä vannoi todeksi. Että hän oli tieten, kiusoittelevasti, harkiten ja tyynesti mielenrauhan häiritsijä, tiesi hän vallan hyvin, koska miehet, niin pitkälle kuin hänen muistinsa ulottui, olivat sitä hänelle kertoneet, kukin omalla mitallaan katkeraa huumoria. Hän tyytyi asiain - tilaan ja käyttäytyi sen mukaan kaikissa tilanteissa kuin kuningatar, jolla oli määrätön luku erikoisoikeuksia hyväkseen käytettävänä.
Sitten kun hänen vanha, yksinkertainen salolaistätinsä oli ihaillut ja huudahdellut äkkiä täydeksi perhoseksi muuttunutta kotikutoista kultakoteloa, päätti Barbara lähteä kävelylle. Hän tiesi, että tuolla puolen viileätä, ihastuttavaa metsämaata, vain puolen mailin päässä asuivat Adamsit. Adamsitkin olivat salolaisia, mutta he olivat inhimillisiä ja harsokangas on harsokangasta yhtähyvin salolla kuin kaupungissakin. Barbara ilmoitti tädilleen aikeestaan ja astui auringonpaisteeseen.
Päivänvarjo täydensi hänen onnentunteensa. Hän aukaisi sen, asetti sen vinoon olalleen ja käänsi yhden pyöreistä kulmista kasvojensa eteen, leikkien itsekseen pientä huvinäytelmää astellessaan varovaisesti aukeamalla olevien kantojen ja sotkuisten mustikanvarsien välissä. Hän työnsi leukansa eteenpäin ja katseli ujosti hattunsa reunuksen alta juhlallisesti törröttäviä kantoja ja näyttäytyi mahdollisimman suloisena rohkeille, elämöiville peipposille. Vaaleassa kesäpuvussaan ja kirjohatussaan, reikäompeleisissa sukissaan ja hullunkurisen korkeakorkoisissa, hopeasolkisissa kengissään oli hän jollakin tavalla saanut takaisin naisellisen itseluottamuksensa, jonka paksuanturaiset kengät ja salolaisen ankaran yksinkertainen puku oli häneltä vienyt. Ensi kerran tunsi hän itsensä täydellisesti onnelliseksi uudessa ympäristössä, jonne hän lapsellisessa oikukkaisuudessaan oli tullut vierailemaan. Pikku Barbara kulta, hänhän oli vasta kahdeksantoistavuotias.
Vallan pian alkoi polku polveilla viileään, vihreään, suureen metsään. Barbara pani päivänvarjostimensa kokoon ja kantoi sitä kainalossaan, kannatellen samalla kädellä hamettaan, etteivät helmat maata viistäisi. Hän oli nyt olevinaan ylhäinen markiisitar Fontainebleaun metsissä. Pienistä pensaikoissa olevista aukoista saattoi hän puitten välistä nähdä auringonpaisteisia läikkiä ja vihreitä varjoja. Barbara käyttäytyi koko ajan siten, kuin puitten lomitse koska tahansa ilmestyisi ritari, joka uljaasti töyhtöhattuaan heilauttaen osoittaisi hänelle alamaista ihastustaan. Hän suoritti vastaukseksi sorjan niiauksen, taivuttaen sievän päänsä alaspäin ja luoden kauniit silmänsä ylös.
»Niin, se unelma on, suloinen unelma lemmen» hyräili hän hameenhelmansa maata viistäessä.
»Möööö», kuului äkkiä kauhistuttavana läheisestä tiheiköstä.
Barbara pudotti päivänvarjonsa, tapasi molemmin käsin sydänalaansa ja huusi. Pensaikosta törrötti häntä kohti kaksi kaltaista, uteliasta korvaa, kaksi suurta, ruskeaa silmää katsoi häneen peljästyneinä ja värisevät sieraimet laajenivat kauhusta. »Möööö», mörähti hirvi taas ja katosi pitkin joustavin hypyin näkymättömiin.
»Oh!» huudahti Barbara, »sinä hirvittävä olio. Miten sinä peloititkaan minua.»
Hän nosti päivänvarjonsa maasta ja jatkoi matkaansa mieli hieman järkytettynä ja mietti hirven äärimmäisen tahditonta käyttäytymistä. Tie tuntui vähitellen käyvän vaikeakulkuisemmaksi. Jonkun ajan perästä katkaisi sen kaatuneen lehmuksen latva. Barbara katseli ympärilleen. Hänhän ei ollut tiellä ensinkään.
Se oli jo selvästi harmillista. Barbara tunsi oikein suuttuvansa. Hän kokosi hameensa tiukkaan nilkkojen ympäri ja koetti raivata tietä pensaikon läpi oikealle. Pensastoa oli paha kulkea ja vielä pahempi oli orjantappuraa kasvava läikkä. Vihdoin eräs häijy kanto repäisi reiän hänen harsohameeseensa. Se oli sietämätöntä.
Barbara polki oikein jalkaansa suutuksissaan. Hän olisi tahtonut itkeä, ja hän päätti tyydyttääkin halunsa heti kun vain pääsisi tielle taas. Vähän ajan perästä loppui sitten pyökkimetsä, jota hän oli kulkenut tähän saakka ja vastaan tuli kapea suo. Silloin Barbara teki tyhmän teon — hän koetti mennä suon poikki.
Alussa kulki hän varovasti, pitäen silmällä hamettaan. Siihen tuli ainakin tusina reikiä. Sitten astui hän pienen kultaisen kenkänsä sammaleen läpi mustaan veteen. Kolmasti löi jäykkä lehtikuusen oksa häntä aivan vasten kasvoja. Kun hän vihdoin astui toiselle puolelle sadan jalan levyistä suota oli hän luopunut hameen kannosta ja oli kauhean näköinen.
»Minun mielestäni sinä olet oikein häijy», huudahti hän metsälle hemmoitellun lapsen tavoin. Sitten hän pidätti henkeään säikähtäessään hiljaisuutta ympärillään.
Metsä oli äkkiä muuttunut epäystävälliseksi. Sen hyväntahtoisuus oli jollakin tavalla häipynyt. Jokasuunnalla näytti se samanlaiselta — suoria korkeita runkoja, pajukkoa ja varvikkoa. Se oli sulkenut hänet joka puolelta viheriän muurin sisään, kääntyipä hän minne päin hyvänsä oli hän näköjään aina vain saman pienen lehtimajan sisällä.
Säikähtäneenä, mutta päättäväisenä lähti hän nopeasti astumaan siihen suuntaan, jonka hän uskoi johtavan ulos siitä. Pensaat takertuivat häneen nyt estelemättä. Hän tunkeutui orjantappura-, paju- ja orapihlajapensaitten läpi yhtä uljaasti. Harsohame oli surullisen näköinen, kirjohattu oli tahrainen ja nurin päässä ja rohkeat pikku puolikengät korkeine korkoineen olivat likomärät. Ja äkkiä, kun auringon varjot alkoivat käydä hyvin pitkiksi loppui häneltä päättäväinen urhoollisuutensa kokonaan. Hän pysähtyi. Kaikkialla hänen ympärillään oli vain samoja korkeita, suoria runkoja, samoja pensaikkoja ja samoja varvikkoja. Ne eivät vaihtuneet ensinkään. Turha toivoakaan.
Hän istahti maahan, antautui kokonaan pelkonsa valtaan ja itki, peljästyneen lapsen tavoin nieleskellen nyyhkytyksiään. Mutta sittenkin muisti hän aika ajoin pyyhkiä vetisiä silmiään naurettavan pienellä batistinenäliinallaan.
Pikku Barbara rukka, hän oli eksynyt.
2.
Hetken perästä tunsi hän vaistomaisesti, että joku seisoi hänen lähellään. Hän katsahti ylös.
Se joku oli mies. Nuori mies. Barbara näki heti kolme seikkaa, nimittäin, että nuorella miehellä oli ystävälliset, harmaat silmät, jotka katselivat häntä huvitettuina, että nenäliina, jonka nuori mies oli sitonut kaulaansa, oli puhdas ja että hänen leukansa piirteet olivat tavallista hienommat ja selvemmät. Tarkkaava näkijä olisi huomannut vielä lisää, nimittäin että hänellä oli pyssy kädessä ja raskas kantamus selässä, että hänellä oli vyötäisillään raskassisältöinen vyö ja mokkasiinit jalassa, että hänen sininen takkinsa, vaikka se olikin kulunut, oli puhdas ja että hänen hipiänsä oli ruskea kuin petäjänkylki. Barbaralle ei ollut mitään hyötyä sellaisista yksityiskohdista. Silmät olivat ystävälliset, leuka voimakas ja sen jalopiirteisyys ilmaisi gentlemannin. Ja Barbara oli juuri ystävällisen gentlemannin tarpeessa. Tietämättään työnsi hän terävää leukaansa eteenpäin ja hymyili ihastuttavasti.
»No, nyt on kaikki hyvin, eikö niin?» sanoi hän.
»Se ilahduttaa minua», vastasi mies, yhä enemmän huvitettuna. »Ja hetki sitten oli kaikki hullusti. Mitä on tapahtunut.»
»Olen eksynyt», vastasi Barbara niin tyytyväisenä kuin hän olisi sanonut: »Minun kenkäni ovat hieman tomuiset.»
»Sepä paha», sanoi mies osaaottavasti. »Mistä olette joutunut harhaan?»
»Joko Adamseista tai Maxwelleista, en tiedä itsekään kummastako. Läksin toisesta niistä toiseen. Sitten tuli hirvi ja minä eksyin.»
»Aivan niin», myönteli mies hyvin vakuutettuna. »Ja mitä nyt aiotte tehdä?»
»Minä en aio tehdä mitään. Teidän on vietävä minut kotiin.»
»Adamseille vaiko Maxwelleille?»
»Mikä vain on lähinnä.»
Nuorimies näytti olevan kahden vaiheilla.
Barbara katseli hänen miettivän näköisiä, voimakkaita kasvojaan hattunsa reunuksen alta, jonka hän ujosti oli asettanut oikein päin. Barbara piti hänen kasvoistaan. Ne olivat niin hyväntahtoiset.
»Aurinko on miltei laskenut», vastasi nuori mies vihdoin. »Tehän näette, kuinka pitkiksi varjot jo ovat käyneet. Luuletteko voivanne tunkeutua metsän läpi pimeässä? Siellä on villieläimiä — susia!» lisäsi hän häijysti.
Barbara katsahti häneen pelokkaana.
»Mutta mitä me sitten teemme?» huudahti hän, tyyneytensä menettäneenä.
»Teidän täytyy viedä minut kotiin!»
»Voinhan koettaa», sanoi mies alistuen kuin kuolemaan tuomittu.
Hänen äänensävynsä vaikutti.
»Mitä te sitten ehdotatte?» kysyi Barbara.
»Että leiriydymme tähän», ehdotti mies tyynesti, aivan kuin se olisi ollut ainoa mahdollisuus.
»Oh», huudahti Barbara säikähtyneenä. »Ei ikänä! Minä pelkään metsää.
Se on märkä ja kylmä. Minulla on nälkä ja minun kenkäni ovat läpimärät!»
»Minä vartioin teitä koko yön pyssy kädessä», sanoi toinen. Laitan teille teltan ja keitän teille illallisen ja teidän jalkojenne ei tarvitse olla kylmät eikä märät hetkeäkään kauemmin kuin itse tahdotte.»
»Eikö teidän kotinne ole lähempänä?» kysyi Barbara.
»Minun kotini on siinä, missä yö minut kulloinkin yllättää», vastasi nuori mies.
Barbara mietti. Tämähän alkoi käydä vallan pelottavaksi. Hän tiesi, että hän kylmässä yössä saisi kuoleman taudin. Mutta minkäpä hän nyt sille mahtoi!
»Näyttäkää nyt sitten sukan kuivaustaitoanne», suostui Barbara vihdoin.
»Hyvä», sanoi nuori mies. Hän heitti nopeasti taakkansa selästään ja otti pienen kirveen hihnasta.
»En ole poissa kuin hetkisen», vakuutti hän, »ja sillä aikaa täytyy teidän ottaa kenkänne ja sukkanne jalasta ja panna sijaan nämä.» Hän oli puhuessaan aukaissut kantamuksensa ja otti sieltä esille parin paksuja metsänhakkaajan villasukkia.
Barbara piteli niitä kätensä ulottuvilla ja katseli niitä. Sitten katsahti hän nuoreen mieheen ja sitten he molemmat nauroivat.
Sillä aikaa kun hänen uusi suojelijansa oli poissa, ei Barbara ainoastaan vaihtanut sukkia, vaan hän teki vallan ihmeitä harsohameelleen. Todellakin, sehän ei ollut niinkään hullun näköinen.
Kun nuori mies palasi syli täynnä kuusen kuoria ja tervaksia, tapasi hän Barbaran istumassa pystyssä päin kaatuneella tukilla jalat huolellisesti sullottuina alleen. Tulen eteen ripusti hän pian kaksi hämähäkin verkkoa ja kaksi kultaisen pientä, aivan naurettavan pientä hopeasolkista kenkää. Sitten hän näppärästi pani pienen teltan pystyyn. Yhtä kätevästi teki hän toisen valkean kahden tukin väliin, otti esille paistinpannun ja rupesi illallisen teko-puuhiin.
Oli jo hämärä. Jollakin kummallisella tavalla oli metsästä hävinnyt sen äskeinen epäystävällisyyden tuntu. Linnut lauloivat aivan samalla tavalla kuin niitten oli tapana laulaa huvimatkoilla, joita tehtiin pikku metsikköihin kotona. Oli vaikeaa uskoa olevansa erämaassa. Nuori mies hääräili siellä täällä tottuneen kepeästi hoidellen pannujaan ja lisäten valkeata. Barbara katseli häntä jännittyneenä. Vähitellen tuli hän vakuutetuksi siitä, että nuori mies ansaitsi huomiota ja hän huomasi, että nuori mies ei ollut katsonut häneen kertaakaan sen jälkeen kuin hän oli alkanut varustelunsa yötä varten. Nyt hän oli parhaillaan kääntelemässä jotakin pihisevää pannussaan.
»Oletteko hyvä», sanoi Barbara, käskevä tuntu äänessään. »Minulla on niin jano.»
»Teidän täytyy odottaa, kunnes käyn lähteellä», vastasi mies liikahtamatta.
Barbara nosti pientä nenäänsä tuntien olevansa oikeutettu harmistumaan.
Pitkän ajan perästä hän vasta suvaitsi katsoa mieheen päin. Mies nauroi itsekseen. Barbara nosti taas nopeasti nokkaansa. Yhtäkaikki tuntui metsässä ikävältä.
»Illallinen on valmis», ilmoitti mies hetken perästä.
»En luule, että välitän mistään», vastasi Barbara arvokkaasti. Hän oli kovin väsynyt ja nälkäinen, huonolla tuulella ja hänen silmänsä alkoivat tulla kuumiksi.
»Oh, varmastihan te syötte», intti toinen huolettomasti. »Tulkaa nyt, ennenkuin se jähtyy.»
»Minähän sanoin, jo teille, etten välitä mistään», vastasi Barbara ylpeästi.
Vastaukseksi otti nuori mies hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet kymmenkunta askelta tulen ääreen ja istutti hänet vieressä olevalle tukille. Hänen vieressään oli puhtaalle puunkuorelle pantu pala paistettua hirvenlihaa, paahdettua leipää ja kupillinen teetä. Barbara vastusteli vihaisesti.
»Älkää olko hupakko», sanoi nuori mies ankarasti, »tehän tarvitsette ravintoa. Syökää nyt.»
Barbara katsoi häntä suurin silmin. Sitten alkoi hän syödä paistia. Jonkun ajan perästä huomautti hän: »Te olette oikein kiltti», ja kun hän oli juonut viimeisen pisaran teetä hymyili hän hieman nöyrästi ja sanoi: »kiitos».
Nyt oli jo pimeä ja yö oli hiipinyt puuvartion läpi aivan nuotion ääreen saakka. Mies asetti kumisen vaatteen sen viereen. Barbara istuutui sille ja nojasi tukkiin. Mies seisoi hänen yläpuolellaan ja otti esille piipun.
»Saanko polttaa?» kysyi hän.
Puhallettuaan sitten muutaman sauhun rauhallisen tyytyväisenä kysyi hän: »Miten te oikeastaan eksyitte?» Barbara kertoi.
»Sehän oli vallan mieletöntä», torui mies ankarasti. »Ettekö saata keksiä parempaa kuin lähteä varustuksitta metsään? Sehän oli idioottimaista!»
»Kiitos», vastasi Barbara nöyrästi.
»No niin se oli!» intti mies, kuparinruskeitten poskien punehtuessa hieman.
Barbara tutki häntä vähän aikaa miehen kohennellessa nuotiosta. Hän näki mielellään kuinka nuotion valo leikki hänen puhtaaksi ajellulla, kaunismuotoisella leuallaan — ja hän koetti arvailla, mitä hänen sinisten silmiensä väike tiesi. Mies ei katsonut häneen kertaakaan. Nöyrästi myönsi hän itselleen, että se oli oikeudenmukaista. Hän uneksi varmaankin suuremmista asioista, nähden hiilloksessa kuvia siitä sadunomaisesta, salaperäisestä ja työteliäästä elämästä, johon hän kuului. Hänellä ei ollut mitään sijaa tarmontäyteisessä elämässään sellaiselle kuin hän oli — pieni Barbara hupakko, jonka ainoa viehätys oli siinä, että hän hullaannuttavalla tavalla osasi työntää pienen, ihastuttavan leukansa eteenpäin. Barbara kyseli häneltä hänen elämäänsä taivaan tuulien alla.
»Oletteko aina metsissä?» tiedusteli hän.
»En aina», sanoi mies.
»Mutta te oleskelette niissä paljon?»
»Niin oleskelen.»
»Teille sattuu varmaankin monta jännittävää seikkailua?»
»Ei juuri usein.»
»Mistäpäin olette tulossa nyt.»
»Etelästä.»
»Minne olette menossa?»
»Luoteeseen.»
»Mitä te siellä teette?»
Syntyi hetken äänettömyys, ennenkuin muukalainen vastasi. »Kuljen metsien kautta.»
»Toisin sanoen, asia ei kuulu minulle», tokaisi Barbara hieman katkerasti.
»Niin, mutta se ei ole kokonaan minunkaan», selitti mies.
Siinä avautui uusi mahdollisuus.
»Te olette siis toisten asioilla?»
»Niin.»
»Onko se tärkeäkin?»
»On.»
»Kuinka pitkän ajan se vaatii?»
»Monta vuotta.»
»Mikä teidän nimenne on?»
»Garrett Stanton.»
»Tehän olette gentlemanni, eikö niin.»
Miehen silmäkulmassa välähti iloisesti. »Otaksun, että tarkoitatte, että olen saanut hyvän kasvatuksen, yliopistokasvatuksen. Luuletteko, että se merkitsee kovinkaan paljoa?»
Barbara tutki häntä istuen käsi poskella miettiväisenä. Hän katseli aaltoilevaa tukkaa, hänen lempeitä, leikkisiä silmiään, hänen suoraa, hienopiirteistä nenäänsä, hänen voimakasta suutaan, joitten pielet nousivat niin omituisesti ylöspäin ja vihdoin hänen kaunismuotoista leukaansa.
»E-ei», myönteli hän, »enpä luule todellakaan. Minä vain tiedän, että te olette gentlemanni», lisäsi hän ihastuttavan epäjohdonmukaisesti. Stanton kumarsi vakavana nuotiota kohti pilkallisen myöntävästi.
»Miksi ette koskaan katso minuun?» ratkesi Barbara, suuttuneena. »Miksi katsotte vain tuohon hirvittävään nuotioon?»
Mies kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Heti loi Barbara silmänsä alas hänen rehellisen, tutkivan katseensa edessä. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen. Kun hän taas katsoi ylös, tuijotti mies tuleen yhtä rauhallisena kuin ennenkin, nojaten piippua pitelevää kättään toiseen.
»Nyt», sanoi mies, »tahdon minä kysyä teiltä pari kysymystä. Eikö teidän vanhempanne kaipaa teitä, kun olette koko yön poissa?»
»Eihän toki. Olen usein yötä Adamsien luona. He luulevat että olen siellä.»
»Vanhemmat ovat usein levottomia lapsistaan.»
»Mutta minun vanhempani eivät ole ensinkään täällä.»
»Mikä teidän nimenne on?»
»Barbara Lowe.»
Mies vaikeni. Barbara oli ilmeisesti loukkaantunut. Olisihan mies voinut osoittaa olevansa hieman enemmän imartelevan utelias.
»Siinäkö kaikki mitä te haluatte tietää minusta», huudahti hän loukkaantuneen äänellä.
»Minähän tiedän teistä kaikki. Kuulkaahan nyt. Teidän nimenne on Barbara Lowe. Te olette kotoisin Detroitista, jossa te ette vielä ole lopettanut lukujanne. Te olette perheen ainoa lapsi ja olette noin kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias.»
»Mitä, kuka teille on kertonut minusta?» huudahti Barbara hämmästyneenä.
Stanton hymyili. »Ei kukaan», vastasi hän. »Ettekö tiedä, että me metsien samoilijat elämme huomioistamme? Näettekö mitään erikoista tuossa puussa?»
Barbara tutki kyseessäolevaa puuta tarkkaavasti. »En», myönsi hän vihdoin.
»Siinä on jokin eläin. Katsokaahan uudestaan.»
»En voi nähdä mitään», sanoi Barbara toisen kerran tutkittuaan puuta.
Stanton nousi. Otettuaan kekäleen nuotiosta heitti hän sen puuta vasten. Se mikä puun rungossa oli näyttänyt osalta koloa, alkoi hitaasti selvitä eläväksi eläimeksi ja hetken kuluttua kiiruhti uninen siili siitä varmempaan piilopaikkaan.
»Tällä tavalla minä teistäkin tiedän», selitti salojen kulkija kääntyen nuotioon. »Teidän puheistanne yöksi jäämisestä metsään päätin minä, että te olette pikemminkin käymässä Maxwelleilla kuin Adamseilla. Tiesin että viimeksimainittujen täytyy olla omaisianne, sillä aarniometsiin ei kukaan tyttö sievissä kesävaatteissa lähtisi käymään vain tuttaviensa luona.
Te ikävystytte luonnollisesti täkäläiseen elämään parissa viikossa, ettekä aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Te käytätte vielä kouluesiliinaanne ja siitä minä päätin, että ette vielä ollut lopettanut koulunkäyntiänne ja sitten sai tehtaan merkki päivänvarjossanne minut päättämään, että te olette Detroitista kotoisin.»
»Entä mistä päätätte, että olen vanhempaini ainoa lapsi?»
»No», vastasi Stanton, »teillä on hieman samanlaisia tapoja, kuin — — —»
»Hemmoitellulla lapsella», lopetti Barbara lauseen pahanilkisesti korostaen sanojaan.
Stanton vain nauroi.
»Se ei ole kiltisti ajateltu», moitti Barbara erinomaisen arvokkaana.
Sanomattoman surumielinen, väräjävä ääni kuului metsästä aivan lähellä.
»Hui, mikä se on?» huudahti Barbara säikähtäen pahanpäiväisesti.
»Ystävämme, pikku siili. Älkää peljätkö.»
Metsän korkeissa puissa humisi heikko tuulen henki.
Huu, Huu, huusi huuhkaja yksitoikkoisesti. Nuotiosta nousi säkeniä taivasta kohti' sammuakseen hetken kuluttua. Ilma kylmeni. Barbaran silmäluomet alkoivat tuntua raskailta. Hän siirsi jalkansa paremmin alleen ja oikaisi itsensä nuotion ääreen kuin kissa liedelle. Jos Barbara silloin olisi arvannut katsoa, niin olisi hän nähnyt kuinka mies omituisen hellä katse sinisissä silmissään tarkkasi häntä.
Pikku, viaton Barbara kulta, hän oli luottavasti kokonaan uskonut itsensä nuoren miehen hyväntahtoiseen huomaan!
»Tule, pikku tyttö», sanoi hän vihdoin hiljaa.
Hän nousi samalla ja ojensi kätensä Barbaralle. Heräten mietteistään, jotka koskivat nuorta miestä, katsoi Barbara häneen heikosti hymyillen ja hänen silmistään katosi kaikki keimailu jättäen niihin vain puhtaan lapsen.
»Tulkaa», uudisti hän pyyntönsä, »nyt on jo aika käydä sisään.»
Barbara totteli. Pikku teltta näytti oikein viihtyisältä. Palsamilehväinen vuode tuntui aivan ylelliseltä, se oli pehmyt kuin höyhenpatja.
»Kun olette valmis», sanoi mies hänelle, »niin sanokaa minulle. Avaan sitten teltan aukon, jotta lämpö pääsee sisälle.»
Pehmeä villapeitto oli erinomaisen miellyttävä. Kun teltan aukko avattiin, huomasi Barbara, että toinen nuotio oli tehty siten, että sen takana oleva vihreä lehdesseinämä heijasti lämmön suoraan aukosta teltan sisään.
Hän oli hyvin uninen, mutta makasi siitä huolimatta kauan valveilla. Metsän äänet lähestyivät salaperäisinä ja liikehtivät pienen leirin ympärillä. Muutamat niistä olivat erittäin peloittavia, mutta Barbara ei välittänyt niistä, sillä mies istui nuotion ääressä, voimakkaat, kauniit piirteet kuvastuen nuotion valoa vasten hänen polttaessaan miettivän näköisenä piippuaan. Barbara katseli häntä pitkän aikaa, kunnes vihdoin nuotion valkea alkoi käydä epäselväksi, juhlalliset varjot lopettivat tanssinsa metsän taustassa ja hän vaipui uneen.
Monen tunnin perästä, niin hänestä ainakin tuntui, herätti hänet jokin mitätön ääni. Lämmin valui yhä miellyttävänä pieneen suojaan, juhlalliset varjot tanssivat yhä metsää vasten, miettivä olento tuijotti yhä hiillokseen, kuvastuen voimakkaasti loimua vasten. Hellä omantunnon tuska hiipi hiljalleen Barbaran hellään sydämeen.
»Poika rukka», puhui hän itsekseen, »hänellä ei ole mitään makuusijaa. Hän vartioi minua metsän vaaroilta.» Joka muuten oli vallan naurettavaa kuten mikä eränkulkija tahansa tiesi.
Hänen uniset silmänsä katselivat häntä tarkkaavasti — hänen salaisuuttaan, hänen sankariaan. Taasen kävi valkea epäselväksi, taas lopettivat varjot tanssinsa. Viimeinen tietoinen ajatus Barbaran mielessä oli seuraava. »Mutta hänen täytyy olla hyvin vanhan. Hänen täytyy jo olla kaksikymmentä kuusi.»
Sitten hän nukkui.
3.
Barbara heräsi auringonnousuun ja raikkaaseen aamuilmaan, tuntien iloa siitä, että oli nukkunut hyvin ja mukavasti. Teltan aukko oli hienotunteisesti suljettu. Kun hän oli valmis, kurkisti hän teltan raosta ja näki Stantonin hääräilevän nuotion kimpussa.
Hän ojentautui äkkiä ja lähestyi telttaa. Kämmeniensä väliin puhaltaen soitti hän pitkän, kauniin eränkävijän aamuhuudon.
»Yy-löös»! huusi hän ja metsä vastasi siihen monin vivahduksin.
Vastaukseksi väisti Barbara teltan aukon syrjään ja astui auringonpaisteeseen.
»Hyvää huomenta», sanoi hän.
»Kunnia» vastasi Stanton. »Tulkaa, niin näytän teille kevään.»
Olen pahoillani etten voi tarjota teille mitään vaihtelua aamiaiseksi. Se on vain samaa illallista, selitti hän Barbaran palattua ja istahdettua kuin paratiisilintu tukille. Hänen poskilleen oli kylmä vesi antanut raikkaan punan, hänen silmänsä olivat hyvin kauniit unesta selvittyään ja hänen tukkansa loisti aamuauringon suuteloista.
Ja ihmeellistä sanoa, mutta hän unehutti kokonaan työntää ihastuttavaa leukaansa eteenpäin.
Hän söi hyvällä ruokahalulla, sillä metsä oli antanut hänelle nälän lahjan. Stanton ei puhunut mitään. Hetki oli sellainen, että puhumatta oli paras. Kaikki ihastuttavat ainekset heidän somassa kohtauksessaan näyttivät kiteytyvän selviksi heille ja Barbara tunsi, että hän muutaman hetken perästä oli pakotettu näkemään mitä ne tiesivät.
Vihdoin sanoi mies, kuitenkaan liikahtamatta:
»No niin, lienee parasta lähteä.»
»Niin», virkkoi tyttö.
He istuivat vielä vähän aikaa katsellen hajamielisinä ystävällistä metsän vihreyttä. Sitten Stanton nousi äkkiä ja alkoi koota tavaroitaan. Tyttö ei liikahtanut.
»Tulkaa», sanoi mies vihdoin.
Tyttö nousi tottelevasti.
»Seuratkaa aivan minun perässäni», neuvoi Stanton.
»Kyllä», vastasi tyttö.
He tunkeutuivat pensaikon läpi. Se aukeni hiljaa heidän edessään. Barbara katsoi taakseen. Se oli jo hiljaa sulkeutunut heidän takanaan, vieden mennessään heidän kohtauksensa ainaiseksi. Heidän pieni leirinsä oli hävinnyt olemattomaksi. Metsä, suuri, säälimätön, rauhallinen metsä oli ottanut omansa takaisin. Ei mitään ollut enää jäljellä.
Ei mitään muuta ollut jäljellä kuin muisto ja unelma — niin, ja alku. Barbara tiesi, että sen täytyi olla alku. Nuori mies tulisi vielä takaisin hänen luokseen. Hän pukeutuisi silloin harsopukuun, toisenlaiseen harsopukuun, oikein loistavaan. Hän istuisi vanhan lehmuksen korkeimmalla juurella ja mies makaisi hänen jaloissaan. Sitten mies kertoisi hänelle lumotusta maasta, elosta taivaan tuulien alla. Hän olisi hänen ritarinsa, joka lähtisi erämaahan etsimään, mutta palaisi aina hänen luokseen takaisin. Mielikuva tuli Barbaralle äkkiä sanomattoman rakkaaksi.
Sitten hän huomasi, että mies oli pysähtynyt ja katsoen häneen rukoilevasti, anteeksi pyytävästi piti syrjässä heidän edessään olevia pensaan oksia. Aukosta saattoi Barbara nähdä tutun aukeaman ja haiun nousevan Maxwellien tuvan piipusta.
Hän oli nukkunut yönsä melkein oman ovensa edustalla.
»Antakaa minulle anteeksi», sanoi Stanton. »Tarkoitin sitä vain pieneksi, hauskaksi seikkailuksi. Sehän ei ole tuottanut mitään harmia — ainakaan ei teille.»
Hänen silmänsä olivat nälkäiset. Barbara ei löytänyt sanoja vastaukseksi.
»Hyvästi», jatkoi mies. »Jääkää hyvästi. Aikanaan annatte minulle anteeksi — unhoitatte, mikä onkin samaa. Uskokaa minua, jos olen loukannut teitä, niin on myös rangaistukseni oleva ankara. Jääkää hyvästi.»
»Hyvästi», sanoi Barbara, tuskin kuuluvasti. Hän oli jo unohtanut koko juonen. Hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, että metsä, säälimätön, epäystävällinen metsä oli vaatimaisillaan poikansa takaisin.
»Hyvästi», sanoi nuori mies uudelleen. Hänen olisi pitänyt lähteä, mutta ei lähtenytkään. Tilanne alkoi käydä jännittyneeksi.
»Milloin tulette käymään luonani?» kysyi Barbara vihdoin. »Viivyn täällä vielä kaksi viikkoa.»
»En koskaan», vastasi nuori mies.
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi tyttö hetken kuluttua.
»Painted Rockin tuolla puolen on erämaa», selitti hän miltei katkerasti, »erämaa ja yksinäisyys moneksi vuodeksi — ainaiseksi!»
»Älkää menkö ennenkuin huomenna», pyysi tyttö.
»Minun täytyy.»
»Miksi?»
»Senvuoksi, että minun täytyy olla perjantaina Painted Rockissa ja päästäkseni sinne ajoissa, täytyy minun kulkea nopeasti ja kauan.
»Ja ellette tee sitä?»
»Tehtäväni menee myttyyn.»
He seisoivat äänettöminä. Barbara kaivoi pieniä reikiä päivänvarjonsa kärjellä. »Ja se tietää perikatoa?» kysyi hän hiljaa, katsahtamatta ylös.
»Olen raatanut raskaasti monta vuotta ja nyt on työni tulos kysymyksessä.»
»Minä ymmärrän», vastasi tyttö painaen päätään vielä alemmaksi. »Se kait olisi hyvin tyhmää, jos nyt keskeyttäisitte matkanne, eikö niin?»
Mies ei vastannut.
»Lähdettekö todella», jatkoi tyttö, miltei kuulumattomalla äänellä. »Te ette saa lähteä noin. Minä pyydän teitä jäämään.»
»En voi», vastasi nuori mies.
Barbara katsahti ylös. Mies seisoi suorana ja uljaana, päättävä tarmo ahavoituneilla kasvoillaan ja siniset silmät katsoivat vakavina ja suoraan Barbaran ohi. Heti leimahti tytössä.
»Luulen nyt, että on parasta että lähdette», sanoi hän 'vihaisesti.
He katsoivat hetken toisiaan silmiin. Sitten Barbara painoi päänsä taas alas ja ojensi kätensä.
»Ette tiedä sitä», kuiskasi hän, »mutta minulla on teille paljonkin anteeksi annettavaa.»
Nuori mies epäröi hetken ja kosketti sitten huulillaan hänen sormiaan. Tyttö ei katsonut ylös. Eleellä, jota Barbara ei huomannut, kumartui nuori mies ottamaan kantamuksensa ja painui metsään.
Barbara seisoi liikkumattomana. Ei lihaskaan hänen ruumiissaan värähtänyt. Ainoastaan päivänvarjo solui äkkiä maahan.