VII.
TYTTÖ JOKA PETTYI.
Tämä on eräs juttu Alfredista. Niitä kiertelee vieläkin monta Lännessä, sillä Alfred oli aikanaan varsin kuuluisa mies. Hän oli pieni ja hän oli ujo. Se onkin pahinta mitä hänestä saattaa sanoa, mutta hän oli sangen pieni ja sangen ujo. Hevosen selässä istuessaan ulottuivat hänen jalkansa tuskin sen vatsan alemman viivan kohdalle, ja vain suunnattomalla ketteryydellään pysytteli hän mukana. Kun hän kulki jalan, erehtyivät vieraat usein sanomaan häntä »pojuksi». Seurassa hän ei koskaan tuonut esille mielipidettään. Elleivät asiat menneet hänen suunnitelmiensa mukaan, teki hän tarpeellisia korjauksia niihin ja toimi niiden mukaan niin hyvin kuin se kävi päinsä. Mutta hän osasikin käyttää hyväkseen kurjimpiakin mahdollisuuksia paremmalla menestyksellä kuin kukaan muu preerioilla. Hänen asenteensa ihmisiin nähden oli ikäänkuin alituista anteeksipyyntöä siitä, että hän yleensä oli olemassa. On sanottu, että kun Alfred otti hengen mieheltä, teki hän sen vastenmielisesti, ilman erikoista innostusta, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut ottaa edesvastuuta niskoilleen ja tällainen puhe preeriaelämän alkuaikoina oli joko turhamaista teeskentelyä tai sitten se oli — Alfredia. Naisväen kanssa hän oli aivan mahdoton. Kuka hyvänsä olisi lyönyt vetoa vaikka viimeisen hyppysellisen kultahietaansa sitä vastaan, ettei Alfred eläessään ollut sanonut mitään lopullisesti varmaa toiseen sukupuoleen kuuluvalle olennolle. Kun kävi aivan välttämättömäksi kääntää jonkun naisen ennakolta suunnittelema aikomus toiseksi, kuten esimerkiksi kieltää häntä ratsastamasta upottavaan hiekkaan, kehoitti hän aina jotakin toista toimittamaan tuon neuvon. Ja silloinkin piileskeli hän taampana, punastellen hullunkurisesti tavatonta rohkeuttaan. Lisätkäämme tähän luisut, kapeat hartiat, lempeä ääni ja pienen pienet valkoisen punaiset kasvot.
Mutta Alfred osasi lukea preerioita kuin kirjaa. Hän osasi ratsastaa missä tahansa, ampua erinomaisesti, ei peljännyt mitään ja osasi tapella kuin villikissa, kun asia todella vaati. Ne, jotka tiesivät jotakin asioista pitivät Alfredia preerian parhaana miehenä. Sen vuoksi ottikin mr Coldwell, suurrikas, hänet palvelukseensa, kun hän aikoi viedä tyttärensä Deadwoodiin.
Miss Coldwell oli päättänyt lähteä Deadwoodiin. Perin rajoitettu kokemus, jonka hänen tapaisensa neitonen oli saanut huvimatkoillaan, joilla maattiin puupermantoisissa teltoissa ja joilla riippui pyyheliinoja telttapylväissä ja erikoiskokit keittelivät leiriläisten iloksi, oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että juuri tuollainen preeria-matka oli hänen mielivirkistyksiään. Luonnollisesti isä Coldwellin oli ennemmin tai myöhemmin otettava hänet mukaansa vuotuiselle käynnilleen Deadwoodissa. Se oli siihen aikaan kun vaunukaravaanit kulkivat Pierren kautta pohjoiseen ja South Forkin kautta etelään. Jotkut yksityiset intiaanit, joilla oli taipumusta murhiin ja joilla oli hieman kehittymättömät käsitykset siitä mitä he saivat ja eivät saaneet tehdä, saattoivat tehdä tuollaiset matkat mielenkiintoisiksi joskus, mutta ei juuri usein. Suurelle karavaanille ei niitten puolelta juuri vaaraa ollut tarjona.
Tyttärellä oli sulhasen tapainen, nimeltä Allen, joka myöskin mielellään teki huvimatkoja ja niin lähti hän mukaan. Hän ja miss Coldwell sonnustivat itsensä oikein perinpohjin ja odottivat matkasta paljon iloa.
Pierressä järjestäytyi sitten kahdeksan vaunua käsittävä karavaani ja siihen liittyivät Alfred ja Billy Knapp.
Molemmat miehet olivat mielenkiintoisia, mutta yhdessä ja toisessa asiassa tyrannimaisia — kuten esimerkiksi siinä etteivät sallineet kenenkään poistua karavaanin näkyvistä. He eivät myöskään selittäneet tyrannimaisuutensa syitä tarpeeksi. Molemmat nuoret kiusoittelivat heitä, mutta huomattuaan Billy Knappin joko järkkymättömäksi tai liian paksunahkaiseksi, käänsivät he kaiken huomionsa Alfrediin. Allen kiusasi Alfredia ja miss Coldwell yhtyi ajattelemattomasti häneen. Yhdessä he usein onnistuivat loukkaamaan Alfredin arimpia tunteita. Jos olisi ollut kysymys vain Allenista, niin harmi olisi piankin loppunut. Alfred olisi yksinkertaisesti tappanut hänet ujosti, mutta koska hän oli niin synnynnäisen kohteliaisuuden kyllästyttämä, että se kokonaan antoi leimansa hänen elämänviisaudelleen, oli hän vaiti eikä tehnyt mitään.
»Alussa on preeriamatkalla paljonkin hauskaa. Myöhemmin siinä ei ole kerrassaan mitään. Siinä on sama yksitoikkoisuuden leima kuin merimatkallakin, mutta siinä on vähemmän alaa liikkua ja sen sijaan, että laiva kantaa sinut merillä ollessasi, täytyy sinun sangen suuressa määrässä liikkua oman tahtosi voimalla preerialla. Ruoka on myöskin karkeanlaista, vesi huonoa ja niukalti ja sinä et voi kylpeäkään. Tasankolaiselle tai sille, jolla on järkeä, nämä asiat eivät merkitse mitään verrattuna siihen ihanuuteen, minkä elämä vapaassa ulkoilmassa tarjoaa, puhumattakaan sykähdyttävästä seikkailun odotuksesta. Mutta naiset kaipaavat mukavuutta. Naisilla on myös omituinen vaistomainen halu olla aivan yksinään silloin tällöin, arvatenkin sen vuoksi, että heidän kokemuksensa, vaikka eivät olekaan vähemmän lukuisat kuin miesten, ovat pääasiallisesti sielullista laatua ja he tarvitsevat senvuoksi silloin tällöin aikaa päästäkseen niin sanoakseni »päiväjärjestykseen». Niinpä miss Coldwell alkoi tulla sangen kärsimättömäksi.
Kuudennen päivän iltapäivällä ratsastivat Alfred, miss Coldwell ja
Allen rinnakkain. Alfred kertoi omaa kokemaansa seikkailua ja miss
Coldwell kuunteli hajamielisenä, kun ei hänellä ollut muutakaan
tekemistä. Allen kiusoitteli laiskasti milloin mieleen johtui.
»Minulla sattui silloin olemaan jäsen poikki», huomautti Alfred kertomuksensa välissä pehmeällä äänellään, »niin että — — —»
»Mikä jäsen?» kysyi nuori Idän mies, karkean suoraan. Hän vilkaisi veitikkamaisesti tyttöön, jolle pikku mies pääasiallisesti oli kertonut juttuaan.
Alfred epäröi, punastui, menetti juttunsa juonen ja peräytti vihdoin aivan ymmällä hevosensa. Hän jäi aivan viimeiseksi vankkurien taakse ja painoi päänsä alas, vuoroon hikoillen ja vuoroon tuntien kylmänväristyksiä ajatellessaan sellaista epähienoutta naisen läsnäollessa.
Nuori Allen kannusti hevosensa tytön oikealle puolelle. »Omituisin pikku mies, mitä ikänäni olen nähnyt», sanoi hän nauraen. »Ikävä kun pilasin hänen juttunsa. Oliko se hauska?»
»Siitä olisi voinut tulla hyvä ellet olisi pilannut sitä», vastasi tyttö lyöden leikillään hevosen korvia. Eläin alkoi hyppiä. »Miksi teit sen?»
»Oh, saadakseni vain nähdä miten hän vääntelee tuskissaan. Hän miettii sitä varmasti koko illan ja uskaltaa tuskin katsoa sinua silmiin ensi kerran kohdatessaan sinut.»
»Tiedän sen. Eikö se ole hullunkurista. Eilen sattui hän tulemaan vankkurien taakse ja yllätti minut tukka hajalla. Toivonpa että olisit nähnyt hänet silloin.» Hän nauroi iloisesti muistellessaan tapausta.
»Lähtekäämme tomupilven edelle», ehdotti hän sitten.
He väistyivät syrjemmälle aron vanhalle nurmipeitteelle ja hoputtivat hevosia hiljaiseen juoksuun. Päästyään purjekangas-kuomuisten kuunarien edelle ajoivat he taas käyden.
»Alfred sanoo, että me saamme nähdä ne huomenna», sanoi tyttö.
»Mitkä niin?»
»Vuoret tietysti! Ne kuuluvat näyttävän tummalta viivalta tuon kukkulan takana tuolla — mikä sen nimi olikaan?»
»Siilin hauta.»
»Aivan niin. Ja sitten ei ole enää kuin kolme päivää jäljellä. Oletko iloinen?»
»Oletkos sinä?»
»Kyllä, luulenpa vain. Tämä elämä on hauskaa alussa, mutta tulee hieman yksitoikkoiseksi pukeutua niin ahtaassa paikassa, että täytyy taivuttaa päätään alaspäin kun ei voi ojentaa käsiään ylöspäin ja vesi käy tynnöreissä niin pahan makuiseksi. Onpa oikein hauskaa nähdä oikea talo taas. Ihmiset pitävät leirielämästä juuri niin kauan — — —»
»Minua se ei vielä tympäise.»
»Sinä oletkin mies ja voit tehdä jotakin.»
»Etkös sinä sitten voi tehdä jotakin?»
»Kyllähän sinä sen tiedät. Mitä luulet, että he sanoisivat, jos minä esimerkiksi ratsastaisin yksin kaksi mailia eteenpäin. He saisivat varmaankin raivokohtauksen.»
»Kuka saisi raivokohtauksen? Ei kukaan muu kuin Alfred, enkä minä arvannut, että sinä olisit ruvennut pelkäämään häntä siinä määrin. Mutta lähdetäänpäs! Lähdetään kilpaa ja tullaan sitten takaisin samaa tietä.» Nuorimies näytti poikamaisen innokkaalta.
»Se olisi hauskaa», haaveili tyttö. He katsoivat toisiaan silmiin kuin kaksi lasta ja nauroivat.
»Miksi emme lähtisi?» pyyteli nuori mies. »Minua oikein ällöttää pysytellä aina noiden kirottujen vankkureiden läheisyydessä. Mitä järkeä siinäkin on.»
»Tietysti intiaanit, arvelen», sanoi tyttö hieman epäillen.
»Intiaanit!» vastasi mies, halveksien. »Intiaanit! Me emme ole nähneet merkkiäkään heistä sitten kun lähdimme Pierrestä. En usko, että täällä on ainoatakaan koko kurjalla seutukunnalla. Sitäpaitsi, muistathan mitä Alfred sanoi viime yöleirillä?»
»Mitä hän sanoi.»
»Alfred sanoi, ettei hän ole nähnyt ainoitakaan purilaitten jälkiä, joten heidän täytynee kaikkien olla erämaissa puhvelin ajossa. Sitä paitsi, luuletko, että isäsi ottaisi sinut mukaansa näin pitkälle matkalle, jos siinä olisi hitusenkin vaaraa?»
»En tiedä. Minä pakotin hänet siihen». Hän katseli valtavan pitkää alannetta, jonne he olivat menossa ja mahtavaa nousua, joka sen takana kohosi. Aurinko ja tuulen henki leikittelivät preerian heinikossa, jälkimmäinen levitellen sen vihreyttä auringon hopeoitavaksi. Omituinen rauha vallitsi aavikolla ja odotti aivan kuulevansa mehiläisten surinan kuten Uus-englantilaisessa puutarhassa. Elämä oli ikäänkuin pysähdyksissä.
»Me eksyisimme», sanoi tyttö vihdoin.
»Eihän toki!» vakuutti nuori mies aloittelevan arolaisen koko innostuksella. »Minulla on jo valmis suunnitelma. Katsos, vankkuri-karavaanimme on menossa tuota kukkulaa kohti meidän takanamme. Jos kuljemme eteenpäin pitäen varjomme kukkulaa kohti, niin pysymme samassa suunnassa kuin sekin.»
Hän katsoi tyttöön odottaen, että tämä lausuisi julki ihastuksensa hänen erinomaisen viisautensa johdosta. Tyttö näytti uskovan häntä. Hän myöntyi ja lähetti hänet jollakin tekosyyllä asialle omalle vankkurilleen. Hänen poissa ollessaan laskeutui tyttö hiljaa pienen kukkulan rinnettä oikealle, nelisti ripeästi parin muun samanlaisen yli ja pysäytti vihdoin hevosensa huoahtaen hyvästä mielestä. Hänen mielestään yksi pystyi pitämään silmällä varjoa yhtä hyvin kuin kaksikin. Nyt hän oli yksin ja vapaa. Sitä hän oli kaivannut viimeiset kuusi päivää matkallaan preerialla ja hän nautti siitä nyt täysin siemauksin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen lähtevän. Ajajat nuokkuivat tylsinä, kuten heidän tapansa oli, vankkurien asukkaat nukkuivat, kuten he enimmäkseen tekivät ja pikku Alfred sulatteli häpeäänsä vankkurien takana nousevassa tomupilvessä, joka taas ei ensinkään kuulunut hänen tapoihinsa. Hän oli saanut ankaran kolahduksen ja olisi varmasti hautonut sitä koko iltapäivän, ellei eräs huomio olisi herättänyt hänet toimintaan.
Eräässä ruokottomassa paikassa havaitsi hän kavion jäljen. Se ei ollut kulkueeseen kuuluvan hevosen.
Alfred tiesi sen siitä, että sen toisessa laidassa, niin somasti ruohon peitossa, ettei sitä olisi kenenkään muun silmä huomannut, oli pieni painuma. Alfred ratsasti oikealle ja vasemmalle preerialla ja löysi noin kolmenkymmenen hevosen jäljet. Hän työnsi lakkinsa takaraivolleen ja rypisti kulmakarvojaan kun ei voinut löytää sitä mitä haki, nimittäin kahta kapeaa vakoa, jotka syntyivät hevosen kummallakin puolen laahaavista purilaista. Niitten puuttuminen osoitti, että intiaanijoukko oli yksinomaan ratsain ja se taas tiesi kahnausta.
Hän ratsasti koko seurueen etupäähän, silmät vakavina maahan luotuina. Kukkulan laella tapasi hän nuoren Idän miehen. Jälkimmäinen näytti hämmästyneeltä, vaikkakin koetti olla leikkisä.
»Jätin miss Coldweilin tähän puolisen minuuttia sitten», huomautti hän Alfredille, »ja luulen että hän on tehnyt minulle pienen kepposen. Torukaa häntä minunkin puolestani kun hän tulee takaisin — teettehän sen», nauroi hän hieman häijynilkisesti kuvitellessaan Alfredin toruvan jotakin.
Silloin Alfred hämmästytti hänet. Pikku mies ojentautui äkkiä suoraksi satulassa ja päästi mehevän kirouksen. Kierrettyään pienen kaarroksen preerialla, palasi hän takaisin nuoren miehen luo.
»Te menette heti vankkurien luo ja herätätte Billy Knappin ja sanokaa hänelle, että minä olen lähtenyt pienelle tiedustelulle ja että minä tahdon, että hän valvoo, Ymmärrättekö? Valvoo!
»Mitä?», alkoi Idän mies levottomana.
»Lähden hakemaan miss Coldwellia», sanoi pieni mies päättäväisesti.
»Ettehän luule, että jokin vaara uhkaa häntä, ettehän», kysyi Idän mies, hätääntynyt sävy äänessään. »Ehkä voin auttaa teitä?»
»Te teette kuten käskin», vastasi pikku mies lyhyesti ja ratsasti pois.
Hän seurasi miss Coldwellin jälkiä nopeasti, sillä ne olivat aivan tuoreet. Jos katsoi tarkastikin etsien hevosen jälkiä niin ei huomannut mitään, mutta jos katsoi kolme- neljäkymmentä jalkaa eteenpäin, niin näkyi ruohikossa selvä polku.
Alfred tapasi miss Coldwellin istumassa rauhallisena satulassaan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa ja niin ollen varsin yksinäisessä seudussa. Hän huvitteli katselemalla preeriakoirien touhua kun ne haukkuivat, katselivat ja piiloittelivat häntä, aina sen mukaan kuinka kaukana ne olivat. Alfredin näkeminen ei häntä miellyttänyt, sillä hän peloitti preeriakoirat piiloon.
Nähdessään miss Coldwellin valtasi Alfredin taas ujous. Hän ratsasti hänen viereensä ja punastui:
»Näytän teille tietä takaisin, miss», sanoi hän arasti.
»Kiitoksia vain», vastasi miss Coldwell hieman kylmästi, »mutta löydän takaisin itsekin.»
»Luonnollisesti te löydätte», kiiruhti Alfred vastaamaan hädissään. »Mutta ettekö luule, että meidän pitäisi lähteä takaisin nyt. Tahtoisin tulla kanssanne, miss, jos sallitte sen. Iltapäivä on jo aika pitkälle kulunut.»
Miss Coldwell vilkaisi veitikkamaisesti aurinkoa.
»Mitä, vielähän on monta tuntia pimeän tuloon!» sanoi hän huvitettuna.
Silloin Alfred hämmästytti miss Coldwellin.
Hänen arkaileva käytöksensä hävisi kerrassaan. Salamana hyppäsi hän hevosensa selästä ja heitti ohjakset sen pään yli, niin että se pysähtyi ja katsoi sitten miss Coldwellia suoraan silmiin.
»Hypätkää heti alas», komensi hän.
Pehmeä etelän murre, jota hän tavallisesti puhui, sai raikkaan täsmällisyyden. Miss Coldwell katsoi häneen. Hämmästyen. Nähdessään ettei tyttö heti totellut hänen käskyään, alkoi Alfred aivan todenteolla nopeasti irroittaa niitä hihnoja, jotka pitivät miss Coldweilin ratsastushametta kiinni. Se oli niin tavaton teko ujon Alfredin puolelta, että miss Coldwell vihdoin huomasi, että jotakin oli tekeillä ja hyppäsi satulasta.
»Mitä nyt», kysyi hän.
Vastaamatta sanaakaan, veti Alfred miss Coldwellin hevosen pään ohjaksilla aivan liki sen kavioita ja sitoi nilkat lujasti yhteen. Sitten hän teki saman tempun omalle hevoselleen. Täten ei kumpikaan eläin voinut edes poukkien päästä minnekään. Ne olivat varmasti kytketyt.
Alfred astui muutaman askeleen itäänpäin. Miss Coldwell teki samoin.
»Istukaa tuohon», käski Alfred. Miss Coldwell totteli hieman hermostuneena. Hän ei käsittänyt mitään koko jutusta ja se pani hänet pelkäämään. Hän alkoi hämärästi peljätä, että Alfred oli tullut hulluksi. Alfredin seuraava teko vahvisti vain hänen epäluuloaan. Hän astui nimittäin kymmenen askelta eteenpäin ja nosti sitten oikean kätensä pään yli. Miss Coldwell tarkkasi häntä niin kiinteästi, että hän ei huomannut sillä hetkellä mitään muuta. Sitten katsoi hän siihen suuntaan kuin Alfredkin ja hän huudahti puoleksi nyyhkyttäen.
Aivan taivaan rantaa vasten näkyi idänpuoleisella mäellä hevosen selässä istuva olento. Se oli liikkumaton kuin kuvapatsas.
»Meidän täytyy tapella», sanoi Alfred tultuaan hetken kuluttua takaisin. »Hän ei vastaa rauhanmerkkiini ja hän on Sioux-intiaani. Emme pääse karkuun tämän preeriakoirakaupungin läpi. Meidän täytyy pitää ne loitolla.»
Hän aukaisi ja sulki rakkaan 44 numeron Winchesterinsä ja veti hiljaa hanan vireeseen. Sitten hän istahti miss Coldwellin viereen. Monelta suunnalta ilmestyi äänettömästi ratsastavia intiaanisotilaita, jotka liikehtivät arvokkaasti ensinnä näkynyttä kohti, käsittäen lopulta noin kolmekymmentä miestä. He keskustelivat hetken keskenään ja lähtivät sitten yksitellen määrätyin välimatkoin täyttä laukkaa kiertämään vasemmalle, piiloutuen hevostensa taakse ja kiljuen kimakkaäänisesti, mutta eivät ampuneet ainoatakaan laukausta.
»He aikovat hyökätä kimppuumme», arveli Alfred. »Meitä on liian vähän jotta se maksaisi vaivan. Se on vain petosta.»
Piiri heidän ympärillään oli nyt täydellinen. Katsellessa heidän ratsastamistaan hurjaa vauhtia liikkumatonta maisemaa vastaan pyrki näkö häiriytymään.
»Ei siitä mikään huvimatka heille tule», sanoi Alfred myhäillen. »Preeriakoirain kolot ovat heille yhtä hankalat kuin meillekin. He eivät oikein tiedä miten he parhaiten meitä ahdistaisivat. Jos he tulisivat joka puolelta yhtaikaa niin en voisi heille mitään, mutta he ryntäävät aina yhdessä mytyssä kaikki kuin mitkäkin saakelin hullut!» Ja silloin punastui taas Alfred korviaan myöten ja alkoi nöyrästi ja monisanaisesti pyydellä anteeksi miss Coldwellilta, joka ei ollut kuullut enempää hänen sanojaan kuin hänen anteeksipyyntöjäänkään. Villit ja lähestyvä taistelu olivat ainoat, mitä hän saattoi ajatella.
Äkkiä yksi intiaaneista nojautui eteenpäin hevosen selässä ja ampui sen pään takaa. Kuula lensi ohi, luonnollisesti, mutta se vinkui ilkeästi kuin sireeni ja kuulosti tulevan lähemmä. Miss Coldwell kiljasi ja peitti kasvonsa käsillään.
Villit ulvoivat kuorossa.
Ensimmäinen laukaus näytti olevan merkki yleiseen ammuntaan pitkin ympyrää. Intiaanit eivät koskaan puhdista pyssyjään, saavat harvoin hyviä ammuksia eivätkä oikein tajua takimmaisen tähystimen filosofiaa. Sitäpaitsi ei ole ensinkään helppoa ampua pitkältä matkalta jännittyneessä asennossa laukkaavan hevosen selästä. Alfred katseli heitä halveksien, puhumatta sanaakaan.
»Jos he jatkavat tätä kauemman aikaa, voi se kuulua vankkureillemme saakka», sanoi hän vihdoin. »Toivoisinpa ettemme olisi niin kaukana ja pohjoisessa päin. Kas niin, nyt se alkaa», sanoi hän sitten hieman kiihtyneenä.
Päällikkö oli pysähtynyt, ja kun sotilaat saapuivat hänen luokseen, vetivät he hevoset miltei istumaan takajaloilleen ja jäivät siihen liikkumattomiksi. Hevosten päät olivat käännetyt kahden istuvia kohti.
Alfred nousi varovasti nähdäkseen paremmin.
»Aivan oikein», puhisi hän itsekseen, »se on vanha Yksinäinen Susi, varmasti. Saammekin tästä oikein navakan tappelun.»
Tyttö oli vaipunut maahan ja vapisi päästä varpaisiin saakka. Ei ole hauskaa joutua maalitauluksi parhaissakaan olosuhteissa, mutta vielä vähemmän hauskaa on joutua maalitauluksi kun on vain yksi kolmeakymmentä vastaan ja nuo kolmekymmentä vielä lisäksi ovat hirvittävän ja oudon näköisiä villejä. Miss Coldwell oli aivan lamassa ja Alfred näytti vakavalta. Hän veti miettiväisenä kotelostaan kauniin, norsunluupäisen Coltinsa ja pani sen viereensä heinikkoon. Sitten hän punasteli, vuoroon hikoillen ja väristen, ja katsoi tyttöön epäröiden. Villijoukon äkillinen liikehtiminen päällikön ratsastaessa sen etunenään sai hänet päättävästi toimimaan.
»Miss Coldwell», sanoi hän.
Tyttö värisi ja huokaili.
Alfred kävi polvilleen ja pudisteli häntä kovakouraisesti.
»Kuulkaa nyt», komensi hän, »meillä ei enää ole kuin minuutti aikaa.»
Tyyntyneenä hieman hänen äänensävystään katsoi tyttö ylös. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hänen tukkansa oli osaksi pudonnut hänen otsalleen.
»Pankaa mieleenne nyt joka sana», puhui Alfred nopeasti. »Intiaanit aikovat hyökätä minuutin kuluessa. Ehkä voin lannistaa heidät, mutta en ole varma siitä. Tuossa pistoolissa minä aina säästän kaksi viimeistä kutia — ymmärrättekö — se on aina ladattu. Jos huomaan, että kaikki on menetetty niin ammun teidät toisella ja sitten itseni toisella.»
»Oh» itki tyttö, aukaisten silmänsä hurjana. Hän kuunteli hyvinkin tarkkaavasti.
»Ja jos he tappavat minut ensin — hän tarttui lujasti tytön ranteeseen — »jos he tappavat minut ensin, niin täytyy teidän ottaa tämä pistooli ja ampua itsenne. Ymmärrättekö. Ampua itsenne — päähän — tuohon!»
Hän näytti otsaansa etusormen nypykällään.
Tyttö vetäytyi kauhuissaan taaksepäin. Alfred puri hampaansa yhteen ja jatkoi säälimättä.
»Jos he saavat teidät käsiinsä», sanoi hän, »niin he riisuvat teiltä viimeisenkin riekaleen, ja kun te olette ilkisen alasti, niin sitovat he teidät pitkin pituuttanne raakahihnalla, maahan käsistä ja jaloista. Ja sitten he seivästävät teidät keskiruumiista maahan kiinni, — ja jättävät teidät siihen — hitaasti kuolemaan!»
Ja tyttö uskoi häntä, epäjohdonmukaisesti kylläkin, sen vuoksi, että huolimatta hirvittävästä pelostaan, hän oli huomannut, että Alfred lausuessaan ehkä ruokottomimmat sanat elämässään, ei ensinkään ollut punastunut. Hän katseli ruohikossa makaavaa pistoolia kauhunsekaisella ihastuksella.
Intiaanijoukko, joka tähän saakka oli pysytellyt noin tuhannen jalan päässä, karjasi nyt äkkiä ja lähti nelistäen preeriakoirayhteiskuntaa kohti.
Villien rynnäkössä on sanoin selittämätöntä hurjuutta. Pienet hevoset liikuttavat jalkojaan niin nopeasti, sotilaitten sulkaharjat ja varusteet hulmuavat perässä niin raivoisasti ja miesten ja hevosten koko asento on niin intoa ilmaiseva, että näkijä saa sen käsityksen menosta, että tuo peloittava joukko on voittamaton sekä vauhtiin että voimaan nähden. Koko taivaanranta näyttää olevan täynnä intiaaneja.
Ja ikäänkuin se ei vielä olisi tarpeeksi peloittavaa, vapisee ilma karjuntaa. Kukin intiaani painaltaa yhteistä päämäärää kohti ja hän huutaa kimakasti näyttääkseen mikä suurenmoinen soturi hän on, samalla kun säestyksenä kuuluva kavion kapse kuuluu yhä lähempänä aivankuin kasvava myrskysade katolla. Näyttää siltä kuin ei mikään pystyisi sitä pysähdyttämään.
Ja kuitenkin on yksi seikka, joka taitavasti hyväkseen käytettynä saa heidät pysähtymään, se on heidän kurin puutteensa. Intiaani taistelee tulisesti kun häntä ahdistetaan tai kun hän pääsee innostumaan tulisesta vastarinnasta, mutta hän ei mielellään antaudu taisteluun kylmiltään. Kun hän lähestyy vihollisen pyssyn suuta, käy hän miettiväiseksi. Usein yksi ainoa mies, jolla on tarpeellinen määrä kylmäverisyyttä pidättyäkseen ampumasta, saattaa tehdä tyhjäksi hyökkäyksen, jos hän vain odottaa kunnes he ovat tulleet noin viidenkymmenen jalan päähän ja sitten äkkiä kohottaa pyssyn piipun. Jos hän heti olisi ampunut, olisi taistelu loppunut lyhyeen ja intiaanit olisivat ratsastaneet hänen ylitseen. Mutta nyt on kullakin ollut aikaa ajatella. Kun valkoinen mies on valmis ampumaan, on odotusaika jo tehnyt tehtävänsä. Kukin villi tietää, että vain yksi mies heistä kaatuu, mutta kukaan ei mielellään tahdo olla juuri tuo yksi ja koska kurittomien sotilasten tapana on tapella vain omasta puolestaan, sukeltaa kukin hevosensa taakse ja pyörtää pois, vasempaan tai oikeaan. Koko joukko liitää ohi ja hajoo, kuten nopeasiipinen tiiraparvi tuulisena päivänä.
Tähän luotti Alfred lähestyvässä ratkaisussa.
Tyttö seurasi sotilasten hurjaa menoa jännittyneenä. Hänen täytyi puristaa kovasti rannettaan estyäkseen pyörtymästä ja hän näytti kykenemättömältä ajattelemaan. Alfred istui liikkumattomana eräällä preeriakoirapesällä pitäen pyssyään polvillaan. Häntä ei näyttänyt mikään häiritsevän.
»Hauska tapella taas», mutisi hän itsekseen, hellästi sivellen pyssynsä tukkia. »Tulkaahan tänne, senkin pirut! Ahaa!», huudahti hän kun erään intiaanin hevonen putosi preeriakoiran koloon. »Sitähän minä ajattelin tässä.»
Hänen silmänsä alkoivat palaa. Hevoset tulivat hypähdellen sinne ja tänne, vältellen taitavasti koloja. Niitten ratsastajat ampuivat ja karjuivat hurjasti, mutta ei yksikään luoti osunut kymmentä jalkaa alemmaksi. Heidän lähestyvä piirinsä muistutti rannalle saapuvaa suurta aaltoa ja yhdenkaltaisuutta korosti vielä kotkan sulkien heiluminen heidän tukassaan.
Ratsastaminen mehiläispesää muistuttavassa maastossa oli vaarallista — yksinpä intiaaneillekin — ja kolme hevosta pyörähti ympäri peräkkäin, jääden potkimaan ilmaa jaloillaan. Kaksi ratsastajaa jäi viereen pyörtyneinä. Kolmas pääsi istualleen ja alkoi hieroa polveaan. Miss Coldwellin hevonen peljästyi ja heittäytyi kyljelleen ja rupesi hurjasti potkimaan takajaloillaan.
Sopivan hetken tultua veti Alfred pyssynsä vireeseen ja nousi äkkiä polvilleen. Hänen sitä tehdessään painui pesä, jolla hän oli istunut, sisään, ja hän lensi nenälleen. Raivokkaasti kiroten nousi hän pystyyn ja tähtäsi tiheimpään joukkoon. Se vaikutti. Silmänräpäyksessä katosi joka villi hevosensa suojaan, eikä heistä näkynyt muuta kuin käsi ja jalka. Joukko hajaantui kummallekin puolelle niin nopeasti kuin olisi ammuttu merkki sellaista liikettä varten ja molemmat osat kaartivat kahdessa kauniissa kaaressa, kunnes ne vihdoin pysähtyivät jotenkin samaan paikkaan, josta olivat uljaan hyökkäyksensä alkaneetkin.
Alfred ei ollut ampunut ainoatakaan laukausta.
Hän kääntyi tytön puoleen naurahtaen.
Tyttö makasi maassa kasvot ylöspäin, silmät avoinna ja kauhun ilmeisinä. Hänen otsassaan oli pieni mustunut reikä ja hänen päänsä alla, joka oli oudosti painautunut maata vasten, oli nurmi muuttunut punaiseksi. Lähellä hänen kättään oli raskas Colt N:o 44.
Alfred katseli häntä kokonaisen minuutin liikahtamatta. Sitten nyökäytti hän päätään.
»Se oli sen vuoksi, että minä kaaduin tuohon koloon — hän luuli, että he olivat ampuneet minut!» puhui hän ääneen itsekseen. »Pikku tyttö parka. Eihän hänen olisi pitänyt sitä tehdä!»
Hän punastui kovasti ja kääntäen päätään toisaalle, veti hän tytön hameen niin alas, että se peitti hänen nilkkansa. Sitten hän otti winchesterinsä ja ampui kolme laukausta. Ensimmäinen sattui pyörtynyttä intiaania korvan taakse. Toinen lävisti toisen pyörtyneen intiaanin rinnan, kolmas kävi sen intiaanin hartiain läpi, joka oli katkaissut jalkansa ja joka juuri yritti päästä potkiskelevan hevosen taakse suojaan.
Vähän sen jälkeen saapui Billy Knapp vankkurikaravaaneineen.