KAKSI PANOSTA.
Tämä tapahtui siihen aikaan kun Billy Knapp kuljetti postivaunua Pierren ja Deadwoodin välillä. Luulenpa, että voitte vieläkin nähdä saman vaunun Buffalo Billin näyttelyssä. Jotta ei syntyisi sekaannusta eikä lukija panisi Billyn hartioille enemmän vuosia kuin hänelle tulee, niin mainittakoon tässä, että kyseessä oleva tapaus sattui hieman sen kuuluisan ja uhkarohkean matkan jälkeen, jonka hän Alfredin ja Jim Buckleyn kanssa teki vuoristoon sinä kesänä kun ei kukaan muu sitä rohjennut ja hieman ennenkuin hän ryhtyi kullankaivuun. Jim oli jo lähtenyt Montanaan.
Matka Pierrestä Deadwoodiin oli jotakin. Päivät päästään kulki tie ylös ja alas heinäisiä mäkimaita ja laajoja tasankoja. Noustessaan mäkeä ylös ei koskaan osannut käyttää edellistä kokemustaan hyväkseen, vaan luulotteli mäelle päästyään näkevänsä koko seutukunnan peninkulmamitalla edessään. Sitähän ei koskaan tapahtunut. Ei koskaan nähnyt pitemmälle kuin seuraavaan preeria-aaltoon. Mäkiä alas hurahtaessa näki välillä olevan tasangon aina yhtä rajattoman laajana, tyynenä ja kuumana tai aina yhtä rajattoman laajana, jäätävänä ja pohjolan tuulien täyttämänä, riippuen vuodenajasta, jona siellä liikkui. Kerran koiran iässä tapasi siellä pajukon, joka tiesi sitä, että siinä oli joen uoma. Se oli joko aivan kuiva tai sitten ryöppyävänä virtana. Aivan mäen alla oli kaksi matalaa rakennusta, puoleksi hirsistä, puoleksi savesta. Siinä vaihtoivat hevosia terässilmäiset miehet, jollaisia näkee pohjolan hinaajalaivojen ruorissa. Matkustajat olivat täällä tilaisuudessa syömään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistettuja pannukakkuja, jotka pystyivät vastustamaan ruuansulatus-nesteitten tuimimpiakin hyökkäyksiä ja juomaan vihreätä teetä, joka maistui väkevästi parkkihapolle ja vaati todella oikein porsliinilla silatun suolen seinämän hyvin viihtyäkseen. Se ei ollut mikään innostava huvimatka.
Luonnollisestikaan ei Billy kuljettanut vaunua koko matkaa. Ainoastaan viimeiset sata mailia. Mutta matkustajat sensijaan tekivät sen ja olivat Billyn tavatessaan jo peräti kyllästyneitä matkaansa. Kerran eräs keltanokka tuli mukaan loppupuolella vuotta, vain huvin vuoksi. Ja hän sai sitä.
»Ajaja», sanoi hän Billylle, kun jarrut taas ilmoittivat, että oltiin lähdössä alamäkeä, »onko teidän kimppuunne koskaan hyökätty?»
Billylle oli satamalla satanut samanlaisia kysymyksiä parin viimeisen tunnin ajan. Tavallisesti istui hän katsoen suoraan eteensä, sylkäisi tarkalleen vaunuhevosen ja aisan väliin ja vastaili yksitavuisesti. Keltanokka ei tiennyt, että kyseleminen oli huonoin keino saada Billy puhumaan.
»Kimppuun?» vastasi Billy halveksivasti. »Nuori mies, minun kimppuuni hyökättiin viime vuonna kolmekymmentä seitsemän kertaa.»
»Siunatkoon!» huudahti keltanokka. »Mitä te silloin teette. Onko teidän vaikea päästä heistä eroon? Täytyykö teidän taistella lujastikin?»
»Ei mitään taistelua. Minua ei ole palkattu tappelemaan. Minä olen palkattu ajamaan.»
»Ja te annatte ryöstää itsenne», huudahti keltanokka.
Billyä harmitti vieraan halveksiva äänensävy.
»Ei tule kysymykseenkään», selitti hän. »Koettakaahan otaksua, että olisin kyllin tyhmä lennättääkseni lyijyä ympärilleni ja pääsisin pakoon. Mikä olisi seurauksena? Seuraavalla kerralla ajaessani vaunua ampuisi joku noista kirotuista maantierosvoista minut jonkun pensaan takaa. Mitä siitä olisi hyötyä? Ei kerrassaan mitään.»
Keltanokka vaikeni, syvästi tuntien sellaisen järkeilyn loogillisuuden. Hetken perästä aurinko katosi kellahtavaan autereeseen. Sitten seurasi ruskotus ja vihdoin korostivat tähdet preerian todellista äärettömyyttä.
»Tuo mies on palkattu tappelemaan», huomautti Billy totisena, viitaten peukalollaan taakseen.
Keltanokka ymmärsi nyt sen äänettömän ja tuimannäköisen miehen, joka luoksepääsemättömänä ja yksinäisenä istui vaunun katolla. Tarkemmin katsoessaan huomasi keltanokka tanakan pyssyn, joka tavattoman lyhyine piippuineen riippui kahdessa messinkikoukussa istuimen takana. Tavallisia revolvereita oli siinä myöskin, mutta ne eivät olleet kuten tavallisesti koteloissa, vaan riippuivat vyössä koukuissa, joten ne tarpeen tullen saattoi pienellä käden liikkeellä saada irti. Mies katsoi häneen jäykästi.
»Vuoristo ei ole enää kaukana», suvaitsi Billy lausua, kun lännestä tullut kylmä viima nosti hänen lakkinsa liertä ja pieni pilvenhattara oudon hiljaisena ja nopeasti kiiti tähtien ohi.
Keltanokka oli taas kääntynyt katsomaan katolla istujaa, joka kiinnitti tavattomasti hänen mieltään, kun vaunu pysähtyi niin äkkiä, että hän oli viskautua istuimeltaan. Hän pääsi vaivoin tasapainoon taas ja Billy, jalkajarrua vasten kierteli levollisesti ohjaksia sen ympäri.
»Kädet ylös, heti», kuului terävä komento edestäpäin pimeydestä.
»Tarkoittaa teitä», sanoi Billy keltanokalle, nostaen samalla kätensä päänsä yli ja istuutuen mukavasti istuimelleen. »Valmis», huusi hän leikillisesti pimeyteen.
Aivan kuin merkin annettua kajahteli pimeydessä laukausten ryske ja kolmasti kaikui vastaus kuusipiippuisista. Jarrun kiljahdus oli eksyttänyt vaununpuolustajan, jotenka hän ei tiennyt mistä päin äskeinen ääni oli tullut. Hän oli hypännyt väärältä puolelta alas ja joutui siten suojattomaksi, ja hänen vastustajansa oli ampunut hänet kuoliaaksi.
Maantie-rosvo astui turvallisena esiin ja virkkoi Billylle: »annahan
Billy minulle tuo laatikko.»
Billy kiipesi istuimensa yli ja pudotti raskaan, raudoilla kiskoitetun laatikon maahan. »Eipä taida kukaan huomata Buchia tuossa», sanoi hän ajatellen vaununpuolustajaa, joka makasi liikkumattomana.
»Aja eteenpäin», komensi rosvo.
Kolme tuntia myöhemmin tulivat Billy ja tointunut keltanokka Deadwoodiin ja kymmenisen minuuttia sen jälkeen tiesi koko leiri mitä oli tapahtunut.
Nyt oli, se täytyy mainita, Deadwood äskettäin valinnut itselleen poliisipäällikön. Hän ei juuri näyttänyt poliisilta ensinkään, sillä hän oli pieni, heikonnäköinen ja kaljupäinen ja muutenkin näytti kovin lapselliselta. Mutta kun sanon teille, että hänen nimensä oli Alfred, niin tiedätte, että asia oli oikealla tolalla. Häneltä yhteiskunta nyt odotti aloitetta. Se odotti, että hän pestäisi joukkueen, johon kuuluisi jokainen, jota ei välttämätön toimi pidättäisi ja että se heti lähtisi takaa-ajoon. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.
»Montako heitä on?» kysyi hän Billyltä.
»Yksi ainoa», vastasi postinkuljettaja.
»Minä toimitan asian yksin», ilmoitti Alfred.
Nähkääs, Alfred tunsi hyvin omat heikkoutensa. Hän ei koskaan osannut tehdä suunnitelmaa toisten läsnäollessa, vaan alistui aina vaistomaisesti toisarvoiseksi tekijäksi. Mutta kun toisten suunnitelmat olivat menneet myttyyn, osasi hän toisten haaksirikkoumasta järjestää mitä tehokkaimman uuden toimintamenettelyn. Käsilläolevassa asiassa piti hän parempana järjestää oman mielensä mukaisen menettelytavan ja senvuoksi hän tahtoi toimia yksin.
Siihen aikaan tunsivat ihmiset jo Alfredin. He eivät panneet vastaan.
»Sataa lunta», huomautti eräs ainaisia vieraita kapakan ovella.
Lännessä niitä on aina pari kolme joka yhteiskunnassa.
»Satuloikoon joku pojista kimoni», sanoi Alfred äkkiä ja alkoi tutkia aseitaan salongin lampun valossa.
»Ethän aikone lähteä tänä iltana!» kysyivät läsnäolevat epäilevinä.
»Aion kyllä. Lumeen jää hyvät jäljet, mutta huomenna ne ovat jo peitossa.»
Ja niin lähti Alfred yksin, yöllä, lumimyrskyssä, ainoankaan tähden tietä näyttämättä, etsimään yksinäistä jälkeä äärettömällä preerialla.
Hän suoritti Billyn ja keltanokan kolmentunnin matkan hieman enemmässä kuin tunnissa, sen vuoksi, että se oli parhaasta päästä alamäkeä. Siten oli rosvolla ilmeisesti neljän tunnin etumatka, joka kuitenkin väheni sillä ajalla, joka häneltä meni laatikon murtamiseen, sitten kun Billy vaunuineen oli edennyt turvallisen matkan päähän. Tapahtumapaikalla oli varma merkki Buchissa, murhatussa viestinviejässä. Alfred otti selvän siitä että mies todella oli kuollut, mutta ei hukannut enempää aikaa hänen vuokseen. Miehet saivat seuraavana päivänä ottaa hänet haltuunsa. Alfred kävi taas satulaan ja lähti suoraan itään, vaikka Billyn puheen mukaan rosvo oli lähtenyt pohjoiseen.
»Hän on yksin», puheli Alfred itsekseen, »hän ei siis kuulu Black Hankin joukkueeseen. Hänellä ei ole mitään syytä lähteä pohjoista kohti ja jos hän menee etelään, täytyy hänen mennä South Porkin kautta ja se vie kaksi viikkoa aikaa. Rosvotut setelit ovat numeroidut ja vanhalla Wells-Fargolla on numerot tiedossaan. Hänen on vaihdettava setelit, jotta ei joutuisi kiinni. Siis menee hän Pierreen.»
Alfred pani kaiken tämän tuumailunsa varaan ja ratsasti silmät ummessa itäänpäin. Onneksi oli maaston aaltomaisuus kyllin selvä ja määrätty, joten hän saattoi noudattaa aikomaansa suuntaa jotenkin hyvin, aina kello kolmeen saakka aamulla. Silloin loppui lumimyrsky ja tähdet alkoivat yhdessä kelmeän kuun kanssa näkyä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli hän joen varrella.
»Ylös vaiko alaspäin?» kysyi Alfred miettien itseltään. Yöllinen ilma sai päättää asian. Koko yön oli tuullut kovasti luoteesta. Vapaasti käyvä hevonen pyrkii enemmän tai vähemmän poikkeamaan tuulen suunnasta saadakseen päänsä myötätuuleen. Alfred oli koko yön tahallaan vastustanut tätä pyrkimystä, mutta hän arveli, ettei rosvo paon hälinässä ollut muistanut ottaa sitä seikkaa huomioon. Sen sijaan, että hän olisi ohjannut hevosensa suoraan itään Pierreä kohti oli hän arvatenkin väistynyt enemmän tai vähemmän etelään. »Alaspäin» päätti Alfred.
Hän laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa hevostaan joen suunnassa, mutta parin sadan jalan etäisyydellä siitä, otettuaan ensin selvän siitä, että uomassa vielä virtasi hieman vettä. Huomionsa tehtyään nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään.
»Hänestä ei jää mitään jälkiä ennenkuin vasta lumen tulon aljettua», tuumi hän, »ja luonnollisesti ei hän arvaakaan, että minunlaiseni mutakuono on hänen kintereillään itäänpäin. Siis ruokailee hän heti kun sattuu veden ääreen. Tuossa on vesi.»
Tämä näytti tyydyttävän Alfredia täydelleen. Hän kävi jalkaisin, löytääkseen helpommin jäljet. Hän pysytteli kahden sadan jalan päässä joesta, jotta hänen hevosensa ei haistaisi toisen läsnäoloa ja hirnaisemalla ilmaisisi hänen tuloaan. Vähän ajan kuluttua tapasi hän jäljet. Hän jätti hevosensa siihen ja seurasi jälkiä jalkaisin joen uomalle. Uoman reunamalla kurkisti hän varovaisesti laaksoon.
»Onpa sinulla sisua!» huomautti Alfred itsekseen. »Jos minä olisin leikkimässä sinun leikkiäsi, niin kyllä minä olisin ollut varovaisempi.»
Pakolainen oli ilmeisesti otaksunut olevansa turvassa, sillä hän oli oikein leiriytynyt. Hänen molemmat hevosensa kaapivat ja kalvoivat heinää laakson pohjalla. Itse oli hän valmistanut itselleen lämpimän nurkkauksen ja nukkui siinä ainoastaan yhden huopapeiton alla, vaikka lämpömittari osoitti hyvän joukon alapuolelle nollan. Asia oli ollut varsin yksinkertainen. Hän oli tehnyt joen penkereeseen pitkän ja kuuman nuotion ja kun hän oli kypsä nukkumaan, oli hän siirtänyt valkean muutaman jalan kauemmaksi kulmauksesta ja paneutunut makuulle tulen lämmittämälle paikalle penkereen ja nuotion väliin. Hänen pyssynsä ja revolverinsa oli asetettu käden ulottuville.
Alfred osasi hiipimällä tappaa hirven, mutta hän ei yrittänytkään hiipiä Lännen tapoihin tottuneen miehen kimppuun. Sen sijaan hiipi hän hyvään turvapaikkaan ja lasketti huolellisesti yhden winchesteri-kuulan noin kuusi tuumaa miehen korvan juuresta. Mies heräsi äkkiä ja ojensi vaistomaisesti kätensä asetta kohti.
»Älä koske siihen», huusi Alfred.
Mies heitti aseensa ja makasi kuin kaniini kolossaan.
»Otappas tuo kuusipiippuisesi piipun suusta kiinni ja heitä se sopivan matkan päähän itsestäsi», neuvoi Alfred. »Ja nyt Winchester!. Nouse nyt ylös, jotta saan nähdä minkä näköinen sinä olet.» Mies totteli. »Sinä et oikeastaan näissä oloissa tarvitse tuota toistakaan käsiasettasi», jatkoi pikku mies. »Ei, älä irroita sitä kotelosta, vaan irroita koko hoito, vöineen päivineen. Hyvä! Jäykkene nyt ja seiso liikkumattomana paikallasi.»
Sitten Alfred nousi ja laskeutui alas laaksoon.
»Hyvää huomenta», huomautti hän ystävällisesti.
Hän katseli ympärilleen, huomasi miehen hevosköyden, otti sen maasta ja selvitti sen.
»Sinä olet aika suuri kooltasi», puheli Alfred kuin seurustellen, »ja söisit minut varmaankin elävältä, jos tulisin sitomaan sinut aivan lähellesi. Kädet ylös!»
Sukkelalla heitolla ja nykäyksellä kiersi hän köyden silmukan miehen ojennettujen ranteitten ympärille ja veti sen tiukalle.
»Pysy siinä», sanoi hän, pannen pyssynsä pois.
Hän irroitti toisen revolverinsa vyöltään merkitsevästi ja lähestyi sitoakseen solmun.
»Laske kädet alas», komensi hän. Hän jäi miettimään työnsä tulosta.
»En ensinkään pidä tästä — sidottuna edestäpäin. Astu käsivarsiesi välistä koko mies.» Mies epäröi. »Astu sanon minä», sanoi Alfred tiukasti, samalla kutitellen vankia pitkällä veitsellään.
Toinen väänteli ja käänteli kummallisesti, mutta onnistui vihdoin viemään ensin toisen ja sitten toisen jalkansa sidottujen ranteittensa välistä. Alfred sitoi hänen kyynärpäänsä yhteen takaapäin.
»Nyt sinä kelpaat», hyväksyi hänet Alfred iloisesti. »Katsokaamme nyt hieman ruokavarojasi.»
Kaksi litteää kiveä parin tuuman päässä toisistaan tekivät uunin virkaa ja paistinpannu aukon kohdalla, jonne nuotion liekit leiskuivat sekä tinakuppi muodostivat rosvon koko keittiökaluston. Alfred pisti vieraanvaraisesti hieman leipää ja kahvia sen entisen omistajan suuhun.
»Ei sen vuoksi, että se olisi niin tarpeellista», huomautti hän, »mutta minä olen ylen helläsydäminen».
Aterian jälkeen pani Alfred toimeen lyhyen ja tulosrikkaan saaliin etsiskelyn ja löysi sen vieraan satulapussista, joka oli ujostelematta jäänyt auki.
»Olet varmaankin ensikertalainen näissä hommissa, vieras», huomautti poliisipäällikkö. »Satulassasihan on paljonkin parempia piilopaikkoja kuten rajaus ja satulannuppi. Onko sinulla mitään pientä ratsastusretkeä vastaan?»
Mies pudisti päätään. Hän oli pysytellyt synkän äänettömänä koko hauskan toimituksen ajan.
Alfred ja hänen vankinsa nousivat vihdoin satulaan ja ratsastivat pohjoiseen. Heti kun he olivat kiivenneet laakson jyrkän seinämän, ajoivat he peräkkäin, vieras edellä ja vieraan hevonen muodostaen uskollisen jälkijoukon. Siten joutui rosvo ensimmäisenä näkemään Siouxintiaani-joukon, joka pysähtyi silmänräpäykseksi eräälle kaukaiselle mäelle. Luonnollisesti Sioux-intiaanit näkivät myös hänet. Hän ilmoitti havaintonsa Alfredille.
»No, ne eivät ole vihamielisiä», sanoi Alfred.
»Nämä villit ovat varmasti vihamielisiä», pani vieras vastaan. »Älkää erehtykökään niiden suhteen. Minähän vasta toissapäivänä anastin heiltä tuon kirjavan hevosen», ja hän viittasi peukalollaan takana tulevaa hevosta.
»Ja sinä leiriydyit», huudahti Alfred äärimmilleen hämmästyneenä.
»Sinunhan täytyy olla kerrassaan hullun.»
»En ollut nukkunut rahtuakaan kolmeen yöhön», selitti vieras, ikäänkuin anteeksipyytäen.
Hän kohosi aimo askeleen Alfredin silmissä.
»Olipa sinulla rohkeutta, kun sellaisissa olosuhteissa suunnittelit vielä postin ryöstöä.»
»Olin päättänyt ryöstää sen ja minähän sain sen», vastasi vieras itsepäisesti.
Villit näyttäytyivät seuraavan kukkulan laella, ainoastaan puolen mailin päässä ja tulivat miehiä kohti. »Arvelen, että tarvitset käsiäsi», sanoi Alfred yksinkertaisesti ja ratsastaen hänen viereensä irroitti rosvon kädet yhdellä veitsen viilaisulla. Mies ojensi molemmat kätensä ulos ja sitten ylös verrytelläkseen jäseniään ja hyppäsi maahan. Alfred laskeutui samoin satulasta. Molemmat sitoivat sitten muitta mutkitta hevostensa päät lähelle etujalkojen nilkkoja ja istuutuivat sitten selät vastakkain preerialle. Kullakin oli uusinta mallia Winchesteri ja pari Colt-revolveria, joihin sopi myöskin Winchesterin panokset.
»Montako panosta?» kysyi Alfred.
»Viisikymmentäkaksi», vastasi vieras tutkittuaan varastonsa.
»Seitsemänkymmentä minulla», ilmoitti Alfred. »Minä kuljen aina täysissä varusteissa.»
Kumpikin järjesti eteensä pienen puoliympyrän muotoisen patterinsa. Heidän käytettävissään ilman uudelleen latausta oli neljäkymmentä kahdeksan laukausta.
Kun intiaanit olivat lähestyneet noin neljänsadan jalan päähän valkoisista miehistä, pysähtyivät he. Alfred nousi ja kohotti kättään heitä kohti kämmen eteenpäin rauhan merkiksi. Vastaukseksi tuli laukaus ja valtava karjunta.
»Sanoinhan teille», huomautti vanki.
Alfred palasi takaisin ja istuutui. Villit, yksitellen eroten joukosta, lähtivät ratsastamaan vinhaa vauhtia alati pienenevässä ympyrässä. He karjuivat kovasti. Silloin tällöin he myös ampuivat. Jälkimmäistä toimitusta aronmiehet seurasivat korvat tarkkaavina, sillä heidän harjaantuneelle kuuloaistilleen puhui kukin laji ampuma-aseita omaa kieltään — vanha suusta ladattava Remington ja raskas Sharpin viisikymmentä, kukin niistä ilmaisi heti itsensä. Kuulat eivät herättäneet heidän mielenkiintoaan ensinkään. Kaksi maassa istuvaa miestä oli sangen pieni maali intiaaneille, jotka puhdistamattomilla pyssyillään ja nelistävän hevosen selästä ampuivat neljänsadan jalan etäisyydellä.
»Tuo joukko ei ole täkäläisiä», päätteli Alfred. »Heillä ei ole tusinaakaan takaaladattavia.»
»Eiköhän ole parasta ampua yksi heistä», ehdotti vieras, asettuen polvilleen.
»Älä ole hullu», neuvoi Alfred, »vaan käy auttamaan.» Hän oli tyytyväinen asiain tähänastiseen tilaan ja kaivoi jäistä maata veitsellään. Kepeä lumi oli miltei kokonaan tuiskunnut mäen laelta pois. Vieras totteli.
Nähdessään mitä miehet tekivät, käänsivät intiaanit hevosensa suoraan heitä kohti ja tekivät hyökkäyksen. Noin kahden sadan jalan päähän tultuaan alkoivat winchesterit puhua. Alfred ampui kahdesti ja vieras kolmasti. Silloin ympyrä särkyi ja hajosi ja lasketti ohi.
»Montako sait?» kysyi Alfred ammattimiehen harrastuksella.
»Kaksi» vastasi vieras.
»Kaksi täälläkin», lisäsi Alfred.
Aivan läheltä kuuluva liikehtiminen, valitus ja potkiminen sai molemmat miehet äkkiä kääntymään. Kirjava hevonen oli kaatunut ja potki hurjasti. Alfred meni sen luo ja pisti veitsensä sen kurkkuun säästääkseen ammuksiaan.
»Lähde liikkeelle, toveri», sanoi Alfred. Toinen lähti. Siten saivat he turvan ainakin yhdeltä suunnalta. Intiaanit olivat nostaneet kauhean mölyn nähdessään hevosen kaatuvan. Nyt, kun kukin sotilas tuli määrätylle paikalle pysäyttivät he hevosensa ja muodostivat jälleen yhtenäisen ryhmän. Alfred ja rosvo tiesivät vallan hyvin, että tämä liike uhkasi heitä vakavammalla hyökkäyksellä kuin se välinäytös, josta he äsken verrattain helposti olivat selviytyneet. Intiaani on äärimmilleen laumaihminen kun on kysymyksessä avotaistelu. Hän saa paljon rohkaisua huutamisesta, hevosten kavioitten kapseesta ja runsaitten kotkansulkien heilunnasta. Mutta piiristä hyökkäys on liian yksilöllistä sopiakseen intiaanin makuun.
Intiaanit olivat nyt selvillä vastustajistaan. He tiesivät olevansa tekemisissä kokeneitten kanssa. Miesten käytännöllinen menettely sitoessaan hevostensa päät nilkkoihin ja heidän taitonsa huomata helpoin puolustusmenetelmä oli varmaankin jo herättänyt heissä epäluuloja. Sitä vahvisti yhä heidän erinomaisen tarkka ammuntansa. Mutta he saivat varmuuden asiasta siitä pikkuseikasta, että miehet, huolimatta hyökkäyksen tuimuudesta ja kiihotuksesta, olivat ampuneet ainoastaan muutaman laukauksen ja nekin vasta aivan läheltä. On sangen vaikeata pidättyä ampumasta ylimalkaan kun niin monta maalia tarjoutuu silmälle yhtäaikaa. Mutta se on myös yhtä kohtalokasta. Villille on muutama harhalaukaus suuri rohkaisu ja ne näyttävät jatkuvan kerran aljettuaan. Harhalaukaukset kuolettavat tyyneyden ja itseluottamuksen ja ne viekoittelevat vihollisen tuumaa lähemmä sitä taistelun halun rajaa jonka toisella puolella viisauden sijalle astuu murhaamisen halu. Intiaani on mitä varovaisin ja viekkain sotilas, ennenkuin hän tulee raivoksi ja hän on mahdollisimman häikäilemätön sen jälkeen. Muutamassa silmänräpäyksessä oli neljä heistä muuttanut autuaille metsästysmaille ja loput jäivät, pääsemättä lähemmä saalistaan miettimään sitä tosiasiaa.
Hyökkäys alkoi. He ratsastivat samaa hurjaa vauhtia, jota he käyttivät puhvelinmetsästyksessä, yhtä äkillistä, kauhistuttavaa ja uhkaavaa kuin musta ukkospilvi myrskyn siivillä ja kuten sekin, näytti heidän peloittavuutensa ja nopeutensa kasvavan sitä mukaa kuin he lähenivät. Kukin ratsastaja taivutti itseään hevosensa kaulaan saakka ja ampui — oikean kuulasateen, joka, vaikka se menikin liian korkealta, kuitenkin vinkui ilkeästi ilmassa. Hevoset ojentelivat kaulojaan ja aukoivat punaisia kitojaan ja panivat pienet jalkansa liikkumaan niin nopeasti, että ne muistuttivat elävästi junan ohi kiitävää säleaitaa. Ja kepeä lumi tuiskusi pyrynä heidän takanaan.
Kumpaistakaan miestä ei kiihoitus saanut nousemaan polvilleen kuolleen hevosen takaa. He tiesivät, että nyt oli tullut tärkeä vaihe taistelussa ja he ampuivat varmasti ja nopeasti, keskittäen koko tarmonsa varmaan tähtäykseen. Ensimmäinen intiaani koetti saada hevosensa hyppäämään edessä olevan esteen yli, mutta pieni eläin kieltäytyi oudosta yrityksestä, väisti vasemmalle, törmäsi muihin intiaaneihin ja yhtyi muuhun ohi painaltavaan sotilasvirtaan. Siinä sekasorrossa joutui Alfred tyhjentämään viimeiset panoksensa winchesteristään ja onnistuikin haavoittamaan erästä hevosta. Potkiva ja kiljahteleva hevonen tarjosi hetkellisen, mutta erinomaisen suojan poliisipäällikölle. Sarja räiskyviä laukauksia hänen kuusipiippuisestaan keskelle epäröivää intiaanijoukkoa mursi hyökkäyksen. Itsesuggeroitu kiihoitus laukesi ja intiaanit kääntyivät ja ratsastivat ohi.
Rosvo oli myös omalta osaltaan onnistunut tappamaan hevosen muutaman jalan päähän väliaikaisesta varustuksesta, ja estettyään täten suoranaisen yliratsastuksen makasi hän kyljellään ja tyhjensi siinä asennossa ensin toisen ja sitten toisen revolverinsa päin uhkaavinta turmiota. Alfredin huomiokyky ja oikean siiven heikkous pakotti nämäkin villit pakosalle. Ihme kyllä, ei kumpainenkaan miehistä haavoittunut pahemmin, jokunen naarmu vain muistutti taistelun tulisuutta, mutta heidän vaatteensa ja tanner heidän ympärillään oli täynnä kuulien jälkiä. Omituista oli myös, että rosvon toinen hevonen oli säilynyt hengissä vähän matkan päässä, jonne se taistelun tuoksinassa oli työntynyt. Alfred nousi ja toi sen takaisin. Sitten molemmat miehet tekivät kuolleista hevosista ja satuloista kolmion muotoisen rintavarustuksen itselleen.
»Tällaista ryöppyä en kestä toista kertaa», huomautti rosvo vetäen syvän henkäyksen.
»Eivät he sitä pyydäkään toistamiseen», vastasi Alfred viisaana.
Miehet koettivat tehdä laskelmia. Se ei ollut helppoa. Sadastakahdestatoista panoksesta, joilla he olivat taistelun aloittaneet, oli jäljellä vain kuusikymmentäkahdeksan. Se tiesi sitä, että he yksin viimeisessä kahakassa olivat tuhlanneet kokonaista kolmekymmentäyhdeksän kappaletta. Mikäli he saattoivat arvata olivat he vähentäneet vihollisiaan kahdeksalla miehellä, joista neljä viimeisessä ottelussa. Sitäpaitsi makasi kuolleena monta hevosta. Ensi silmäyksellä saattoi tulos näyttää kehnolta. Mutta sitä se ei ollut. Parhaissakin olosuhteissa on vilkkaasti liikkuva maali vaikeasti osattava. Tässä tapauksessa olivat olosuhteet sellaiset, että Idän mies ei olisi pystynyt saamaan sattumaa höyhenpielukseenkaan kolmen jalan päästä.
Ja nyt alkoi kauhein hetki tätä kauhun päivää. Tusina sotilaita laskeutui satulasta, kaarsi hieman vasempaan ja katosi harvaan kuivaneeseen heinään ja tuskin kuuden tuuman korkuiseen pensastoon. Näytti siltä kuin ei siihen olisi voinut piiloutua yksi ainoakaan mies ja kuitenkin nieli se kokonaisen tusinan aivan kuin ne olisi meri vienyt. Ainoastaan heinän korsi siellä täällä heilahti, ja sen mukaan täytyi Alfredin ja hänen toverinsa ampua nopeasti ja varmasti. Se oli välttämätöntä, sillä siten saattoivat he pidättää tuota salaisesti matelevaa tusinaa tulemasta muutaman askeleen päähän, josta he, jos heidän sotajumalansa sen salli, aikoivat hyökätä ja käsikähmässä lopettaa vihollisensa. Ja sitä hyökkäystä ei enää voinut pysähdyttää. Valkoiset miehet tiesivät sen varsin hyvin ja kävivät omantunnontarkasti työhön kourallisine ammuksia näyttääkseen punaisille, ettei ollut niinkään terveellistä madella mäkien huipuilla syksyisenä päivänä. Siellä täällä makaili vielä intiaaneja mikä polvillaan, mikä mahallaan ja koettivat näyttää, että asia oli päinvastainen.
Tuima taistelu oli lämmittänyt miehiämme. Nyt alkoi kylmä viima tunkeutua villavaatteiden läpi ja nosti ihon kananlihalle. Oli mahdotonta määritellä ammunnan vaikutusta, mutta molemmat miehet tiesivät, että heidän tarkkuutensa väheni. Vaikka Alfred kuinka olisi purrut yhteen hampaitaan ja vaikka hän kuinka olisi pidättänyt hengitystään, ei hän sittenkään voinut sovittaa sitä varmaa, tarkoituksenmukaista ja nopeaa nykäisyä liipasimelle, joka on välttämätön tarkka-ammunnassa. Vaikka hän kuinka olisi pannut vastaan, sai pyssy aina pienen nykäyksen oikeaan, hanan pudotessa. Maa oli hyvin kylmä. Ennen pitkää tunsivat miehet voittamatonta halua kaiken uhallakin astua muutaman askeleen edes takaisin veren lämmikkeeksi. Vaara ei heitä pidättänyt. Ainoastaan aro-asukkaan juurtunut kauhu jonkin mahdollisuuden menettämiseen pidätti heitä paikallaan.
Kuitenkin onnistui heidän pitää tusina varovaisen välimatkan päässä, vieläpä luulivat he saaneensa muutamia vaarattomiksikin. Intiaanin menettelytapoihin kuuluu odottaminen, odottaminen määrättömän kärsivällisesti, hitaasti madella lähemmä, jalan, tuuman kerrallaan ja sitten kotkan nopeudella käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka pieninkin väsymyksen aiheuttama epäviisas teko vihollisen puolelta saattoi tarjota. Toinen toisensa perästä kajahteli kallisarvoinen ammus ja putosi sitten aukosta tyhjänä ja hyödyttömänä. Ja yhä lähempänä liikahtelivat heinien latvat.
»Toivoisinpa, vieras, ettet olisi lähtenyt eteläänpäin», jutteli
Alfred. »Olisimme muussa tapauksessa lähempänä Pierren tietä.»
»Minä panen loput toivostani intiaaneihin», kalisteli toinen hampaitaan. »Toivon että he pian tekevät hyökkäyksen taas, sillä minä olen kohtapuoleen jäässä.»
Kahden tienoilla tuli aurinko esille ja tuuli laimeni. Vaikka auringon säteet olivatkin heikot siihen vuodenaikaan, sai ero aamulla vallinneeseen ilmaan nähden miesten jäsenet kuitenkin lämpiämään. Onnistuipa Alfredin saada vääntämällä ja kääntämällä eväspussista leipää pienen palan, jonka he veljellisesti jakoivat keskenään. Mutta panokset vähenivät pelottavasti.
»Me järjestämme kuoleman linjan», aloitti Alfred. »Niin kauan kuin he pysyttelevät tuon pensastupsun toisella puolella ovat he turvassa. Hoida sinä tuota puolta.»
»Oikein», myöntyi vieras.
Se tuotti heille suhteellisesti levollisen ajan. He panivat tupakaksikin ja tunsivat itsensä jotenkin onnellisiksi. Lähelle olevalle mäelle olivat muut intiaanit asettuneet leiriin ja suhtautuivat asiaan varsin kepeästi. Kahden valkoihoisen poistaminen elävien kirjoista oli pieni asia heille, eivätkä he sen enempää huolehtineet asiasta. Heidän välinpitämättömyytensä ärsytti tavattomasti rosvoa.
»Kirotut siwashit», mutisi hän.
»Pidä varasi!» varoitti Alfred!
Intiaanit olivat edenneet kuolemanlinjan yli. Heinän latvat näyttivät paikan missä mikin ankerias luikerteli. Intiaanit olivat päättäneet edetä, arvatenkin aron miesten epätarkan ammunnan rohkaisemina. Sitäpaitsi rupesi päivä loppumaan. Nyt ei leikitty kissaa ja hiirtä, vaan nyt oli kysymyksessä samanlainen ryntäys kuin äskenkin, sillä erotuksella vain, että viimeiset pari-kolmekymmentä jalkaa suoritettiin piilossa. Piiritetyt kohdistivat koko huomionsa siihen. Mäelle leiriytyneet nousivat pienten puhvelilannasta viritettyjen valkeittensa äärestä ja seurasivat näytelmää. Etäämpänä olevan mäen harjanteella kuvastuivat vahtien haahmot taivaanrantaa vasten. Alfred valitsi erään heiluvan heinätukon ja ampui sen etupuolelle. Pamaus hänen vierellään osoitti että vieras myöskin oli alkanut. Se oli masentavaa ja hermostuttavaa työtä. Ampuja ei koskaan voinut sanoa oliko laukaus sattunut vai ei. Ainoa asia jonka hän varmasti tiesi oli se, että hyökkääjät tulivat yhä lähemmä. Hänestä tuntui siltä kuin ampuisi hän miestä tyhjällä panoksella. Tämä hermojännitys oli varmaankin kovin koetus koko taistelussa.
Mutta he kestivät sen menestyksellä. Alfred tunsi kätensä vakavuuden taas palaavan jännityksen ja ilman muutoksen johdosta. Winchester! sylki taas yhtä varmasti kuin ennenkin. Äkkiä saattoi selvästi huomata että tulijat alkoivat epäröidä. Rosvo huomasi sen myös.
»Annetaanpa heille että tuntuu», huudahti hän. Molemmat miehet ampuivat ja sitten vielä kerran. Intiaani-ketju horjui.
»Vielä kaksi laukausta, niin he pysähtyvät», huusi rosvo ja veti liipasinta. Hana löi tyhjää.
»Minä olen mennyttä miestä!» huudahti hän toivottomana. Hänen panoksensa olivat loppuneet.
Alfred asetti oman kiväärinsä maahan, kääntyi selälleen ja puhalsi savupilven kohti taivasta.
»Minä myös», sanoi hän.
Ampumisen taukoaminen oli tehnyt lopun intiaanien epäröinnistä. Hetki vielä, niin he olisivat olleet selvillä asiain tilasta.
»Eivät he paljoakaan saa minun päänahastani», virkkoi Alfred näyttäen paljasta päätään.
Kaukaisella mäenkukkulalla oleva vahti ratsasteli kummallisissa ympyröissä sinne tänne ja heilutti omituisesti vaateriekaletta päänsä päällä. Heiniköstä nousi yhdeksän intiaania, he kumartuivat eteenpäin ja loikkivat kuin viiriäispoikue pois. Valkeittensa luona hyppäsivät sotilaat satulaan, toisten taluttaessa muita hevosia noita yhdeksää kohti. Kaikilla heidän liikkeillään oli salaisen, mutta pakoittavan kiireen leima. Alfred kuunteli tarkkaan.
»Näyttääpä siltä kuin olisimme pelastuneet», virkkoi hän rauhallisesti.
»Luulenpa, että pojat ovat lähteneet seuraamaan jälkiäni.»
Vieras pysähtyi jäljelle jääneen hevosen irroittamishommissaan. Kaukaa kuuli hän heikkoa huutoa ja laukauksia, jotka olivat tarkoitetut rohkaisuksi Alfredille.
»He tulevat täyttä laukkaa.»
Nyt oli vieras jo irroittanut hevosen.
»Arvatenkin eroamme nyt», sanoi hän, nousten satulaan. »Luonnollisesti otan minä tämän ruskon, koska olen paremmin sen tarpeessa. Näkemiin. Voinpa tässä vielä sanoa, että tunnen itseni oikein iloiseksi siitä, että intiaanit sattuivat tiellemme.»
Samassa lysähti hänen hevosensa maahan ja rupesi potkimaan ja pärskimään verta.
»Minulla on vielä toinenkin, niin että pysyttele hieman hiljaa», komensi Alfred ojentaen kuusipiippuisensa.
Vieras makasi maassa ja katsoi hämmästyneenä Alfredia.
»Minä luulin, ettei teillä ollut ainoatakaan panosta jäljellä!» huudahti hän.
»Teikäläisten pitäisi kaikkien tietää, että niinkauan kuin olen päällikkönä tässä piirissä, olen ennenkaikkea poliisi ja vasta toisessa kädessä intiaani-kyttä.»
»Mitä p——», ihmetteli maantierosvo, yhä hämillään.
»Ne olivat ne kaksi panosta jotka olisivat pysäyttäneet intiaanit», sanoi Alfred.