X.
KILPAJUOKSU.
Tämä juttu on laukauksia ja verta täynnä, mutta se on siitä huolimatta tosi. Se on Alfredin juttuja, mutta ei Alfred itse siinä esiinny pääsankarina, vaan aivan toinen mies, joka ei ole läheskään niin mielenkiintoinen kuin Alfred.
Tällä kertaa saattoi Alfred ja se toinen mies, jonka nimi oli Tom, meksikolaista paimenjoukkoa Circle X karjatalolle. Circle X oli aivan keskipisteenä alueella, jossa oli syntynyt kultarynnäkkö ja oli siten joutunut miesten puutteeseen. Tom ja Alfred olivat silloin lähteneet Tusconiin ja koonneet parhaan miehistön mikä oli saatavissa, joka parhaanakin oli sellainen, että se saattoi pusertaa kyyneleet esille vanhanaikaiselta, ratsastustaitoiselta ja nopeasti toimivalta kunnon teksasilaiselta lehmäpaimenelta. Joukko oli pahan näköinen, se oli synkkä, mustakulmainen ja tympeä. Mutta se osasi yhtäkaikki heittää lassoa ja erotella karjaa, joka olikin ei ainoastaan pääasia, vaan koko asia.
Homma ei ollut vähääkään hauska. Joko Tom tai Alfred piti yövahtia — se oli vain varovaisuus-toimenpide — ja he tunsivat itsensä paljon yksinäisemmiksi, kuin jos he olisivat ratsastaneet ypö yksin Arizonan äärettömillä savikoilla. Tunne oli sitäkin syvällisempi kun Tom oli juuri taas saanut miettimispuuskan. Tom ja Alfred olivat nyt olleet tovereita kaksi vuotta, joten Alfred tunsi hänet tarpeeksi, jättääkseen hänet aivan itsekseen kunnes hän taas tulisi ennalleen.
Alkusyy Tomin mietiskelyyn oli eräs ulko-ilmasaarnaaja ja toisena syynä oli luonnollisesti rakkausjuttu. Nämät molemmat asiat eivät olleet yhteydessä keskenään Tomin tietoisuudessa, mutta ne yhtyivät kuitenkin salaperäisesti aiheuttamaan hänessä eräänlaista mietiskelevää tyytymättömyyttä.
Kun Tom oli aivan nuori, oli hän rakastunut erääseen tyttöön Dakotan takamailla. Pian sen jälkeen oli läheisyyteen asettunut sotaväenosasto ja sen jälkeen eivät majurien tyttäret eivätkä upseerien rouvat enää Anne Binghamin nimeä maininneet. Tom, ollen nuori ja kokematon, ei koskaan oikein toipunut siitä. Se jäi osaksi hänen luonnettaan, se oli kuin iltahämy hänen sielussaan tai kuin jonkinlainen tähtiyö, jolloin tuskin huomattava utu himmentää tähtien kirkkauden.
Ulkoilma-saarnaaja oli valinnut saarnansa tekstiksi sanat »vailla vaimon rakkautta» ja Tom, joka kuljeskeli joutilaana ohi, oli kuullut sen. Jollakin merkillisellä tavalla olivat sanat jääneet pyörimään hänen mielessään. Eivät ne hänelle oikeastaan mitään merkinneet, mutta hän toisteli niitä yhä uudelleen, kuten useinkin suloinen sana hivelee korvaa ja jää mehevänä kielelle. Tom oli nähkääs vain tavallinen parkittu arizonalainen lehmäpaimen, ja sen vuoksi ainakin kotoisen siveysopin mukaan, vailla kaikkia hienompia tunteita. Mutta sanat riittivät herättämään eloon muiston tummasilmäisestä Annesta ja muisto taas aiheutti hänen mielentilassaan äkillisen heilahduksen synkkään mietiskelyyn.
Tom, Alfred, hevoset, keittiövankkurit ja meksikolaiset paimenet olivat vaeltaneet savikkoaroa jo kolme päivää. Matka oli kulkenut erikoisen vaikeassa maastossa. Pään päällä erikoisen kirkas, painostava ja kuuma taivas, ympärillä kauhean yksitoikkoinen taivaanranta ja paksu valkoinen pölypilvi. Kolmannen päivän päättyessä tuntui jokaisesta kuin hän tukehtuisi ja olisi lopen väsynyt ja kaikenlaisten pienten onnettomuuksien lisäksi vastusti nuotio Black Samin innokkaimpiakin sytytysyrityksiä. Se taas johti illallisen myöhästymiseen.
Mutta tämä erikoinen Arizonan osa ei aina ole ollut kuiva ja täynnä savikoita. Mahtava joki, niin mahtava, etteivät sen pauhaavissa aalloissa tämänaikaiset eläimet olisi tulleet toimeen, vyöryi teräväsärmäisiltä pohjoisilta vuorilta, puski vihaisesti eteläisten tasankojen halki ja vihdoin kiehuen ja kihisten vaahtoa; tulvi vielä eteläisempään järveen, joka kauan sitten on kadonnut. Sen rantamilla kasvoi outoja sipulikasveja. Sen vesissä uiskenteli peloittavia hirviöitä, joilla oli käärmeen kaula. Vuoroon vallitsivat siellä niin raivoisat myrskyt, että ne näyttivät repivän koko maailman rikki, vuoroon taasen niin kuuma auringonpaiste, että siellä paitsi mainittuja sipulikasveja kaiken muun elämän täytyi hukkua kuin pätsiin.
Aikain kuluessa olosuhteet muuttuivat ja muutokset aikaansaivat nykyisen Arizonan. Siellä ei ole mitään tulvivia vesiä, ei mitään sipulikasveja, ei julmia hirviöitä eikä, ennenkaikkea, mitään myrskyjä. Ainoastaan aurinko on jäljellä sekä eräs toinen, nimittäin vanha virran uoma.
Toisella rannalla — virran mutkan sisäpuolisella — on pitkä, loivasti laskeva rinne. Se laskee niin loivasti; että tuskin huomaa milloin se yhtyy itse virran pohjaan. Toisella rannalla taas — mutkan ulkopuolisella — jossa vedet raivokkaasti pauhaten kääntyivät uuteen suuntaan on korkea, miltei kohtisuora kallio, joka muodostaa monen mailin pituisen rintamavarustuksen ja on paistunut kovaksi kuin teräs tässä aurinkoisessa ja sateettomassa ilmanalassa. Satunnaiset sateet ovat alkaneet syödä siihen poikittaisia laaksoja, mutta harvaa poikkeusta lukuunottamatta eivät ne ole päässeet kallion huippua kauemmaksi.
Poikkeukset, jotka ulottuvat tasangolle saakka, muodostavat jyrkät ja vaaralliset portaat vuorelle. Jokaisen, joka tahtoo päästä tuon vanhan virran muodostaman esteen yli, täytyy valita yksi noista kapeista rotkoista kuljettavakseen.
Kysymyksessä olevana iltana olivat lehmäpaimenet leiriytyneet loivasti laskeutuvan rinteen alapuolelle. Ylempänä kuvastui hevosia vartioiva Alfred lännen taivasta vasten. Kauempana näkyi kalliovarustus mustana nauhana auringon laskiessa. Leirissä näytti kaikki aavemaiselta, muulit, vankkurien puoliympyrä, loikovien lehmäpaimenten epäselvät ääriviivat ja vihdoin etualalla Sam loistavine, puoliympyrään asetettuine keittovehkeineen ja säälittävän vähäisine tuliaineksineen, jotka puolestaan eivät ensinkään tahtoneet ruveta loistamaan.
Sillä, kuten sanottu Samilla oli tuska tulta virittäessään. Se sammui ainakin kuusi kertaa ja kuitenkin se liekehti kullakin kerralla siksi kauan, että se sai Samin järjestämään keittoastiansa tulelle ja jakelemaan eväitään. Sitten se sammui ja Sam-paran täytyi taas alkaa alusta. Meksikolaiset polttelivat keltapaperisia sätkiään ja katselivat hänen edestakaisin liikehtimistään synkän epäluuloisina. He olivat varmasti vakuutettuja siitä, että Sam teki sitä piloillaan. Niinpä he vihasivat häntä sydämensä pohjasta ja kääriytyivät vaippoihinsa. Tom istui vankkurien nokassa heilutellen jalkojaan ja kerraten kertaamistaan sielussaan soivaa laulua: »vailla vaimon rakkautta, vailla vaimon rakkautta.» Hänen mielensä oli mustaa mustempi. Aika ajoin katsahti hän Samiin, mutta ilman minkäänlaista kärsimättömyyttä. Hän oli tottunut tulemaan toimeen ilmankin illallista. Sam oli hänelle täysin yhdentekevä.
Mitä kokkiin itseensä tulee, niin paistoi hämmästys hänen pyöreitten hartioittensa joka liikkeestä. Hänen kihara, harmaa tukkansa oli epäjärjestyksessä alituisista epätoivon raapaisuista ja hänen silmissään oli jotakin koiran surumielisyyttä, kun hän kohotti katseensa ylös. Elämä ei ollut hänelle yhdentekevää. Päinvastoin. Tehtävä: märät puut + tulitikut = keittovalkea oli hänen elämänsä risti. Siinä oli jotakin säälittävää. Ehkäpä se oli sitä sen vuoksi, että koomillinen naama käydessä vakavaksi, vaikuttaa surullisemmalta kuin maailman melankoolisimmat kasvot.
Vihdoin nousi kuu ja tulikin päätti syttyä. Seitsemännellä yrityksellä se paloi tarmokkaasti ja asettui sitten vakavasti hehkumaan pannukakuille sopivalla kuumuudella.
Mutta sen haiku oli kitkerä ja iltaviima oli oikullinen. Kitkerä savu ja tyhjä vatsa sopii vallan hyvin sananlaskuksi, kun sen sovittaa meksikolaisiin. Enimmät loikovista lehmäpaimenista kirosivat vain hieman hartaammin ja kääriytyivät tiukemmin huopiinsa, mutta José Guiterrez murisi, heitti peittonsa yltään ja lähestyi valkeata.
Sam pyöräytti silmävalkuaisiaan häneen hetkeksi, naurahti puoleksi hämmästyneeseen tapaansa ja kääntyi taas patojensa ja pannujensa puoleen. José, ollen pahalla tuulella ja lapsellinen, tahtoi tehdä jollekin jotakin ja läimäytti sen vuoksi pitkällä piiskansiimallaan keskelle pannukakkukasaa, joka vielä oli järjestämättä. Piiska jätti kapean juovan pannukakkupatteriin. Sam katsahti äkkiä ylös.
»Älä tee sitä!» sanoi hän suuttuneena.
Hän katsoi tovin aikaa tiukasti kukkomaiseen Joséhen ja kääntyi sitten keittohommiinsa. Asetellessaan kallistelevaa kahvipannua vakavammaksi sattui hän törmäämään Josén reiteen. José potkaisi paikalla ja tuimasti koko keittohoidon hajalle. Paistinpannu lensi salviaruohopensaaseen, kahvipannu vieri maakoloon sylkien poroa ja vettä hiljalleen vähenevällä voimalla, kattila pyörähti kyljelleen, pannukakut hajaantuivat puolueettomasti ja mikä pahinta, valkea sammui kokonaan.
Black Sam alkoi nousta hitaasti. Seuraavassa silmänräpäyksessä lyyhistyi hän korahtaen takaisin, veitsen pisto kyljessä.
Murhaaja seisoi ja katseli uhriaan, muut meksikolaiset tuijottivat. Tom hyppäsi vankkurien nokalta, veti aseensa vyöltään, tähtäsi tarkkaan ja ampui kahdesti. Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan Alfredia kohti.
Lehmäpaimen ei pysty juoksemaan kovin nopeasti. Hänellä on tavallisesti sellainen tonnisto kannettavanaan pitkävartisten saappaitten, kannusten, varusten ja panosvyön muodossa, että hän käykin horjuen. Tomin onnistui päästä pienen, kivisen kuilun yli, ennenkuin meksikolaiset selvisivät hämmästyksestään ja pääsivät irtaantumaan peitoistaan. Sitten katsahti hän taakseen. Hän näki, että muutamat paimenista juoksivat varusvankkureille, toiset taas irroittivat muuleja ja että muutamat olivat asettuneet polvilleen ja varustautuivat ampumaan. Viimemainitun huomatessaan alkoi Tom ponkata puoleen ja toiseen juostessaan. Se tietenkin hidastutti hänen kulkuaan. Puolitiessä mäelle tuli Alfred häntä vastaan matkalla ottamaan osaa leikkiin, olipa sitten kysymys mistä tahansa. Pieni mies ojensi kätensä ja tarttui Tomiin. Tom ponnisti jalustinta vasten ja oli hetkessä kahdenreisin satulassa.
Alfred kääntyi takaisin mäelle ja alkoi sanaakaan sanomatta hurjasti sovitella piiskaansa hevosensa olkapäille. Kun he mäen päällä ratsastivat laitumella olevien hevosten ohi, käännähti Tom hevosen selässä ja tyhjensi jäljellä olevat ammuksensa keskelle laumaa. Kaksi hevosta tupertui potkien maahan, muut hajaantuivat joka taholle. Alfred murahti hyväksyvästi, sillä se teki takaa-ajon vaikeammaksi ja antoi siten heille pitemmän etumatkan.
Sekä Alfred että Tom tiesivät vallan hyvin, että hevonen joka kantoi selässään kahta miestä ei saattanut päästä pakoon yhtä miestä kantavalta, mutta he tunsivat myöskin seudun ja se merkitsi heille sitä, että jos he vain pääsisivät onnellisesti sen kapean solan luo, joka kulki vanhan savimäen poikki, niin se saattaisivat pelastua Petersoniin, joka sijaitsi hyvänlaisen mailimäärän päässä siitä. Se saattoi käydä päinsä siitäkin syystä, että mies, jolla on vaara takanaan, kiipeää nopeammin kuin se, jolla on vaara edessäpäin. Sitäpaitsi panisi vilkas puolustus varmaan vihastuneen meksikolaisenkin miettimään ennenkuin hän alkaisi kiipeämisen. Niin ollen pakoitti Alfred hevostaan eteenpäin vanhan virran pohjalla olevan tasamaan poikki lähintä ja ainoata läpipääsyä kohti. Viisitoista mailia edessäpäin oli säännöllinen kulkureitti. Muuta tietä ei vuorelle päässyt, se oli joka puolelta luoksepääsemätön kuin vanhanaikainen linnoitus. Meksikolaiset olivat tällöin onnistuneet suopungeillaan ottamaan kiinni muutaman hajaantuneista hevosista ja olivat jo tulossa heidän perässään hurjasti karjuen. Alfred katsoi taakseen ja virnisteli. Tom heilautti suurta olkihattuaan kiusoittelevasti.
Lähestyessään solaa huomasivat he, että sen seinämät olivat miltei kohtisuorat ja sileät. Sen pohja oli V:n muotoinen ja niin täynnä koloja, merkillisiä torneja ja pilareja sekä muinaisten sateitten kaivama, että se oli melkein mahdoton kuljettavaksi. Se nousi loivasti ensin, mutta jyrkkeni sitten ja oli ylinnä miltei pystysuora pari, kolme jalkaa. Kun miehet tulivat siihen, astuivat he satulasta ja alkoivat kiivetä nelinkontin taluttaen hevosta perässään. Ratsastettuaan suoraan auringonlaskua kohti olivat heidän silmänsä aivan häikäistyneet, jotenka työ ei ollut helppoa. Hevonen seurasi varovaisesti, turpa maata vasten.
Kaikille on tunnettua, että lyhyet sateet, joita seuraa polttava auringonpaiste, pyrkivät kaivamaan vaihtelevan syviä onkaloita savimaihin, jättäen kuoren kovaksi. Alfredin ja Tomin olisi kokeneina miehinä pitänyt arvata se, mutta he eivät tehneet sitä. Heti päästyään solaan suistui hevonen tuollaisen kuoren läpi maanalaiseen onkaloon painuen raskaasti kyljelleen. Päästyään jotenkuten jaloilleen taas, jäi se siihen huohottaen ja sieraimet laajallaan seisomaan.
»Kuinka kävi, Tom?» huusi Alfred, joka oli hieman edellä.
»Lapa sijoiltaan», sanoi Tom lyhyesti.
Alfred palasi takaisin sanaakaan virkkamatta ja asettaen pistoolinsa piipun hevosen otsaa vasten aivan silmien kohdalle, painoi liipasinta. Molemmat miehet rakensivat kuolleesta hevosesta itselleen kiven suojaan rintavarustuksen. Juuri kun he olivat asettuneet sen taakse pyyhälsivät meksikolaiset paikalle, ratsastaen satulatta. Tom pani rauhallisesti uudet panokset pistooliinsa.
Meksikolaisten silmät olivat myöskin ilta-auringon häikäisemät ja he pysähtyivät hetkeksi sekavana ryhmänä solan suulle. Molemmat miehet nousivat seisaalleen varustuksensa takaa ja ampuivat nopeasti. Kolme meksiä ja kaksi hevosta kaatui. Muut livistivät hurjassa sekasorrossa oikealle ja pääsivät amerikkalaisten tulelta piiloon. Kolme winchesterillä aseistettua meksikolaista teki pitkän kierroksen ja laskeutui rauhallisesti suuren heinäpensaan taakse, tarkalleen pistoolien ulottuvilta. Siinä he makasivat ja odottivat. Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Nouseva kuu paistoi suoraan solaan, valaisten jokaisen pisteen mäen rinnassa. Huonoinkaan ampuja ei olisi voinut ampua harhaan sellaista taustaa vastaan. Molemmat miehet totesivat sen ja asettuivat tarkemmin turvaan varustuksensa taakse. Tom kohotti kiven avulla varovaisesti hevosen päätä ylemmäksi, muodostaen siten itselleen tähystysreiän, josta hän paremmin saattoi seurata vihollisen liikkeitä. Sitten hän heittäytyi vatsalleen ja alkoi veitsellään piirrellä kovaa savea, sillä Tomilla oli samanlainen piirtelemisen halu kuin monella nuorella pojalla. Alfred veti varovaisesti saappaansa varresta lyhyen piippunsa, painoi lyhyellä peukalollaan tupakkapanoksen, joka siinä oli valmiina, syvemmälle, ja raapaisi valkean. Hän piti tikkua vähän aikaa piipun pesän yläpuolella.
»Mistä oikeastaan on kysymys», tiedusteli hän varsin anteeksiannettavalla uteliaisuudella.
»Tästä on nyt viisitoista mailia solan toiseen päähän», sanoi Tom, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Alfredin kysymystä. »Ja tietysti he lähettävät osan kiertämään sen kautta. Tässä valaistuksessa menee heiltä siihen kolme tuntia. Sitten he ampuvat meidät helposti ylhäältä käsin.»
Alfred puhalsi kolme savupilveä taivasta kohti. Näytti siltä kuin asia hänen mielestään olisi ollut niin selvä, ettei siihen sen enempää sanoja tarvinnut tuhlata.
»Meidän täytyy päästä tästä pois», sanoi Tom vakavana.
Alfred murahti.
»Ja mitenkähän se käy päinsä.»
Alfred veti välillä pari haikua.
»Sillä, jos me lähdemme tästä liikkeelle, niin nuo likanaamat luonnollisesti ampuvat meidät takaapäin samassa silmänräpäyksessä kun me alamme kiivetä.
Alfred suvaitsi nyökätä päätään. Tom keskeytti piirtelemisensä vastaukseksi.
»Niin», sanoi Alfred, ottaen piipun suustaan — Tom aloitti taas tyytyväisenä piirustelunsa — »yksi keino siihen on ja se on se, että me pidämme heitä niin kuumina edestäpäin, etteivät he voi ampua meitä.»
Tom näytti hämmästyneeltä.
»Meidän täytyy koettaa kiivetä. Luonnollisesti voi tapahtua tapaturma. Mutta kun minä annan merkin, niin sinä lähdet ja jos joku heistä ampuu sinut, niin se tapahtuu siitä syystä, että minun kuusipiippuiseni on tyhjä.»
»Mutta ethän voi kiivetä ja ampua yht'aikaa», vastusteli Tom.
»En luonnollisestikaan», vastasi Alfred tyynesti. »Työnjako, sinä kiipeät ja minä ammun.»
Tomin silmissä välähti.
»Ei käy», sanoi hän rauhallisesti.
»Sinulla on pitemmät jalat», väitti Alfred ystävällinen sävy äänessään, »joten sinä joudut Petersoniin pikemmin.» Sitten katsoi hän Tomia silmiin ja muutti äänensä kylmän asialliseksi. »No hyvä! Minä heitän arpaa.»
Vastaukseksi veti Tom vanhan korttipakan taskustaan.
»Kuulehan», ehdotti hän riemuisasti. »Minä vedän ja se, joka ensin saa sotamiehen, se jää tähän.»
Hän alkoi käsitellä kortteja ja kumartuen hieman, pudotti muutaman kortin. Alfred kääntyi nostamaan niitä. Tom pisti silloin kätevästi ruutusotamiehen alimmaksi pakkaan. Alfredin nostamat kortit pisti hän keskelle pakkaa ja alkoi heti jakaa.
»Tässä on sinun», sanoi hän vetäen pakasta ristinelosen, »ja tämä on minun», jatkoi hän vetäen esiin ruutusotamiehen. »Onni näkyy olevan minulle vastainen», huomautti hän iloisesti.
Alfred oli hetken ääneti, hänen silmissään näkyi ilmeinen vastalause. Sitten voitti hänessä rehellisen pelin vaisto. Hän paiskasi liiat varustuksensa pois niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, irroitti kuusipiippuisensa ja antoi sen Tomille sekä asetti lakkinsa piiskan varren päähän ja kohotti sen sitten hevosen kylkeä vasten niin korkealle, että se veti vihollisen huomion puoleensa. Hän toimitti työnsä nopeasti ja ilman mitään sankariotteita, sillä hän oli preeria-asukas. Tuskin olivat kolmen winchesterin kuulat läiskähtäneet savikkoa vasten, kun hän jo oli kiipeämässä kaikin voimin.
Meksikolaiset ryntäsivät aukkoa kohti molemmilta puolin varmoina siitä, että he sivulta saisivat ampua vihollisensa tai sitten ennättäisivät sulkea tien Alfredilta. Tässä he jättivät käyttämättä tehokkaimman tulensa, nimittäin kolmen winchesteri-miehen — ja sen sijaan, että he olisivat ampuneet, saivatkin he itse innokkaan vastaanoton Tomin kuusipiippuisesta noin kuuden jalan etäisyydeltä. Keltanokkakaan ei sellaiselta matkalta voi ampua harhaan.
Se osa, mikä meksikolaisista jäi henkiin, vetäytyi nopeammin takaisin kuin he olivat tulleet ja winchesteri-miehet loikkivat takaisin pensaansa taakse kuin viiriäispoikue.
Tom sytytti sitten Alfredin piipun ja jatkoi mainiota kuvanveistoaan savimaassa. Hän tiesi, ettei mitään tapahtuisi ennenkuin kiertäjät tulisivat. Peli oli hänen puoleltaan pelattu. Siitä oli tullut kilpajuoksu lyhytjalkaisen miehen, joka kulki jalan ja hyvillä hevosilla varustetun, rivakan ratsujoukon välillä. Harkiten intohimottomasti asiaa, ei Tomilla ollut halua minkäänlaisiin arvaamisiin kumpiko voittaisi.
Kuten sanottu oli Alfred pieni mies ja hänen jalkansa olivat lyhyet. Eivätkä ne olleet ainoastaan lyhyet, vaan ne olivat aivan harjaantumattomat, sillä Alfred vietti kaiket päivänsä hevosen selässä. Mainituissa jaloissa oli lisäksi tiukat, ranskalaisilla korkeilla koroilla varustetut saappaat, joita Idän miehet olisivat pitäneet keikarimaisuutena, mutta joitten Lännen miehet tiesivät olevan äärimmäisen käytännölliset — nehän estivät jalan luisumasta jalustimen läpi eteenpäin. Muutenkin oli Alfred huonommalla puolella. Hänen hartiansa olivat kapeat ja luisut ja hänen rintansa litteä. Huoneessa ja Idässä olisi häntä arvatenkin pidetty keuhkotautisena. Täällä oli hän ainoastaan ahdashenkinen.
Ja niin kävi, että Alfred hävisi kilpajuoksussa.
Ihme ei ollut siinä, että hän hävisi, vaan siinä, että hän ensinkään pääsi perille Petersoniin. Jotenkin hän sinne kuitenkin tuli, yrittipä vielä lähteä apujoukon mukanakin takaisin, mutta kaatui kuin pölkky pitkäkseen, kun hän yritti nostaa pudottamaansa lakkia. Joku riisui häneltä sitten saappaat ja pani hänet vuoteeseen.
Mitä apujoukkoon tulee, niin se hajaantui tuntia myöhemmin. Heti sen jälkeen siitä muodostui metsästysjoukkue ja sen metsästettävänä oli ihminen. Metsästyksestä tuli pitkällinen ja riista lopetettiin viimeiseen olioon saakka, mutta siitä ei sen enempää.
Tom rukka tavattiin ilkosen alastomana ja palasiksi revittynä. Meksikolaiset ovat tulista väkeä, varsinkin jos heistä muutamia on tapettu. Tomin varustukset oli varastettu. Alaston hevonen ja alaston mies aamun valjussa valaistuksessa oli kaikki mitä oli jäljellä, paitsi sinne tänne lentäneitä paperipalasia, jotka ennen olivat olleet pakka vanhoja kortteja. Varustuksen takainen savi oli täyteen piirusteltu — ihminen saattaa saada aikaan paljonkin sellaista kun hänellä on kaksi tuntia täysin joutilasta aikaa. Suurin osa koristeellisia kuvioita oli nuolia, sydämen kuvia ja karjanmerkkejä, mutta eräässä kulmauksessa olivat sanat: »vailla vaimon rakkautta.» Se oli hieman liikuttavaa yhtäkaikki, vaikka ei Tom sitä ollut tarkoittanutkaan, sillä kuten jo sanoin oli Tom vain tavallinen, parkittu arizonalainen lehmäpaimen, vailla kaikkia hienompia tunteita.
Kuinkako tiedän, että Tom tahallaan veti ruutusotamiehen? Minähän tunsin Tomin ja se on kylliksi.