XI.
PELASTAVA ARMO.
Olipa kerran kirjankustantaja, jolla oli omat ajatuksensa lyhyistä kertomuksista. Se ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä kustantajilla on sellaisia ja kun he saavat käsiinsä lyhyen jutun, joka vastaa heidän makuaan, niin he ottavat sen ilolla vastaan ja maksavatkin siitä hyvin. Mainittu kustantaja oli sitä mieltä, että lyhyen kertomuksen tuli olla realistisen. »Esittäkäämme asiat sellaisina kuin ne ovat! oli hänellä tapana huudahtaa parhaalle ystävälleen, painopirulle tai konttorikissalle, tai kuka kulloinkin sattui olemaan lähettyvillä. »Elämä on kyllin suurenmoinen, jotta se voi itse puhua puolestaan, ilman että sitä tarvitsee autella tympäisevällä, idioottimaisella tunteellisuudella. Antakaa heidän nähdä todellisia ihmisiä, jotka elävät todellista elämää todellisissa taloissa ja minä luulen, että meillä on kyllin järkeä itsekin vetää johtopäätöksemme!»
Näitä sekavia huudahduksia sateli tavallisesti silloin, kun hän oli lukenut muutamia sivuja varsin sievistä käsikirjoituksista, joissa lauseet olivat pitkiä ja monimutkaisia ja joissa oli käytetty monitavuisia laatusanoja ja runollista sanontaa. Tämä kustantaja piti lyhyistä, nasevista lauseista. Hän halveksi runollista sanontatapaa. Koska hän oli vain kustantaja, oli hänen nimensä Brown. Jos hän olisi ollut kirjailija olisi hänellä ollut ainakin kolme nimeä, jotka olisivat alkaneet kirjaimiston peräkkäisillä kirjaimilla.
Niin, eräänä päivänä sattui, että tämän kustantajan eteen, Brownin eteen, ilmestyi nuori mies, jolla oli käsikirjoituskäärö kainalossaan. Miten hän oli päässyt konttoripojan ohi, ei Brown saattanut käsittää ja kääröllä olevat käsikirjoitukset olivat hänelle kauhistus. Mutta nuori mies seisoi hänen edessään yhtäkaikki ja esitti suosituskirjeen kustantajan parhaalta ystävältä. Hän sanoi, että hänellä olisi käsikirjoitus jätettävä arvosteltavaksi ja hän sanoi sanottavansa loppuosan niin heikolla äänellä, että Brown heti saattoi päättää, että kyseessä oli hänen ensimmäinen tekeleensä.
Brown teki hänelle kysymyksiä, pintapuolisia, ei sen vuoksi, että hän välitti tietää hänestä mitään, vaan sen vuoksi, että hän piti siitä miehestä, joka oli kirjoittanut suosituskirjeen. Nuoren miehen nimi osoittautui olevan Severne ja hän oli vakavamielisimpiä nuorukaisia, mitä ikänä on astunut koulusta suoraan kirjailija-uralle. Hän puhui aatteista. Brown päätteli, että hänen kirjoitelmansa mahdollisesti käsitteli kaldealaista tähtitiedettä edustavaa aikaa ja että se sisälsi syvää kuvaannollista viisautta sekä noudatti Bulwer Lyttonin ja Marie Corellin koulukunnan sanontaa. Niinpä hän nuorukaisen mentyä otti käärön käteensä käydäkseen sen läpi. Jos hän olisi luullut, että se oli ansiokas tekele, niin ei hän olisi kiirehtinyt sillä tavalla, mutta kun hänen paras ystävänsä oli suositellut sitä, niin ajatteli hän saavansa ikävän tehtävän käsistään heti.
Hän luki kertomuksen läpi. Sitten hän luki sen huolellisesti vielä kerran. Ja sitten hän paiskasi sen läiskähtäen pöydälleen — muutama sata muistilippua lensi siinä hajalleen, mutta se ei paljoakaan merkinnyt— ja lausui suuren, ruman sanan. Lauseet tekeleessä olivat lyhyitä ja joustavia. Laatusanat olivat sangen nasevia. Siinä ei ollut hituistakaan runollisuutta. Se kuvasi elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on.
Brown, kustantaja, julkaisi kertomuksen ja maksoi siitä hyvän hinnan.
Severne, kirjailija — kirjoitti uusia kertomuksia ja möi ne Brownille.
Heistä tuli oikein hyvät ystävät ja Severne sai kuulla tarkalleen miten
Brown piti lyhyistä kertomuksista ja miksi ja miten hänen, Severnen
nimittäin, kertomukset olivat juuri sitä laatua.
Asiat olisivat olleet ihanteellisessa järjestyksessä ja se olisi ollut terveellinen läksytys pahalle maailmalle ja muille kustantajille, ellei Severne olisi ollut niin ylen vakavamielinen. Hänellä ei ollut hituistakaan huumorin tajua. Häneltä puuttui laajat näköalat eikä hän tuntenut suhteellisuutta. Hän otti elämän raskaasti. Hän katsoi olevansa yhtä tärkeä kuin nebulaari-systeemi tai kielellinen uudistus. Välitön seuraus siitä oli se, että hän, hankittuaan menestyksensä realismilla, korotti realismin kunniakorokkeelle ja palvoi sitä ainoana todellisena (kaunokirjallisena) jumalana. Severnestä tuli realististakin realistisempi. Sille hän perusti kaiken. Hän ei ottanut kuvatakseen ainoatakaan tapausta, jota hän ei alusta loppuun ollut omin silmin nähnyt. Hänellä ei ollut paljoakaan tekemistä varsinaisten tunteitten kanssa, mutta mikäli ne olivat välttämättömiä hänen kertomuksissaan, tahtoi hän ne itse kokea omassa persoonassaan. Muussa tapauksessa jäi kertomus kirjoittamatta. Sellaisia tunteita kuin viha tai uskonnollisuus tai pelko ei hän yrittänytkään eritellä, ellei hän ensin ollut itse niitä kokenut. Epäystävälliset ja kateelliset kilpailijat — he eivät olleet realisteja — väittivät, että Severne kerran ehdoin tahdoin oli juonut itsensä Bowery whiskystä humalaan, jotta hän saattaisi kuvailla erään vähäpätöisen henkilön tunteita siinä tilassa. Varmaa on ainakin, että hän ymmärtämättömien kesken sai hupsun nimen, joka hyvästä maksusta palkkasi ihmisiä suorittamaan kummallisia ja tarkoituksettomia tekoja hänelle. Hän kokeili aina itsellään ja muilla.
Se oli kyllä naurettavaa, eikä se olisi liikuttanut ketään muita kuin vanhoja, kuluneita oikkuniekkoja, joitten ainoana ilona oli puhua »nuorista hupsuista», ellei Severne olisi ollut rakastunut. Ja se viekin meidät asian ytimeen.
Luonnollisesti oli hän rakastunut äärettömän vakavasti. Ei hän siitä osannut löytää paljoakaan iloa. Hän mietti vain enimmäkseen rakastavain velvollisuuksia toisiaan ja kanssaihmisiään kohtaan. Hänellä oli myös liioiteltu käsitys itse rakkauden pyhitetystä, pyhästä ja korkeasta luonteesta. Se on kiitettävää, mutta se kiduttaa ihmistä arveluttavasti.
Tytöt eivät pidä sellaisesta rakkaudesta pitkän päälle. Olkoon se minusta kaukana, että rohkenisin uskotella, että nuo enkelimäiset olennot todella tahtoisivat, että heitä suudeltaisiin, mutta jos, suorastaan tapaturmaisesti, olosuhteet vievät siihen, että mies heidän suostumuksettaan tai aavistamattaan suutelisi heitä, niin hämmästyisivät he vallan pelottavasti — niin sanottu miehen raakimus ei kyllä hyödy paljoakaan, ellei hän uskalla koettaa tuota yllättämistä. Pylväspyhimyksenä olo on sangen miellyttävää — julkisuudessa. Teidän täytyy kuitenkin saada nähdä, että Severnen asema tavallisissa oloissa oli sangen epävakainen. Kuvitelkaa hänen hirvittävää epätoivoaan kun hän havaitsee sydämensä peruuttamattomasti kiintyneen nuoreen neitoon, joka on yhtä vakavamielinen kuin hän itsekin, yhtä suuressa määrin huumoria tajuamaton, mutta koko sielustaan ja mielestään kiintynyt romanttiseen ja aatteelliseen taidesuuntaan! He keskustelivat usein asiasta vakavasti ja tulisesti. Kukin koetti omantunnontarkasti käännyttää toistaan. Kuten tavallista, päättyi yritys kymmenkunnan pitennetyn haastattelun jälkeen siihen, että tyttö menetti malttinsa. Tytöt ovat niin mahdottomia!
»Mitä luulet minun välittävän siitä, miten sinun kuvittelemasi henkilöt harjaavat hampaitaan, napittavat housunkannattimiaan tai kiilloittavat kenkiään? Minä tiedän, miten vanha Smith vastapäätä toimittaa ne asiat ja siinä on minulle kylliksi!» huudahti tyttö.
»Ihmisluonteen tuntemus ilmoittaiksen sillä tavalla», väitteli Severne synkkänä.
»Roskaa», vastasi tyttö. »Ajattelehan että mies, jolle taivas on antanut lahjoja, tuhlaa niitä kuvailemalla pikkuasioita myöten niin tarkasti kuin voi kaiken maailman joutavat tapahtumat jokapäiväisessä elämässä! Se on halpamaista!»
»Kaunis loistaa ruman joukosta, kuten elävässä elämässä tapahtuu», vastasi mies itsepäisesti.
»Kaunis on mielikuvituksessa», huusi tyttö jotenkin tulisesti. »Ja mielikuvitus on Jumalasta. Se on ainoa suoranainen jumaluuden ilmaus maan päällä. Ilman mielikuvitusta ei missään kertomuksessa voi olla elämää.»
Koska se jo hipoi hempeämielisyyttä, joka on realismille kauhistus, mutisi Severne jotakin, joka kuulosti »hölynpölyltä». He väittelivät sitten mielikuvituksen suhteesta kirjallisuuteen tällä uudella pohjalla. Keskustelun päätyttyä saneli miss Melville, sillä se oli tytön nimi, seuraavan ultimaatumin:
»No niin, minä sanon nyt suoraan sinulle, Robert Severne, että en ikänäni mene naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole sielua. Olen sangen suuresti pettynyt sinun suhteesi. Luulin, että sinulla oli enemmän luonteen hienoutta!»
»Älä sano niin, Lucy», pyysi hän todellakin levottomana. Vakavamieliset nuoret miehet eivät koskaan tiedä kylliksi ollakseen uskomatta mitä tytöt sanovat.
»Minä sanon sen ja tarkoitan mitä sanon! En koskaan enää tahdo nähdä sinua!»
»Merkitseekö se sitä, että kihlauksemme on purettu?» sammalsi mies, tohtimatta uskoa korviaan.
»Luulisin, sir, että voimakkaampi viittaus on tarpeeton.»
Mies taivutti surkeana päänsä alas.
»Enkö voi tehdä mitään, Lucy», sanoi hän. »En tahdo, että lähetät minut tällä tavalla menemään. Minä rakastan sinua.»
Tyttö tuumi. »Voit», sanoi hän hetken perästä. »Voit kirjoittaa romanttisen kertomuksen ja julkaista sen jossakin aikakauslehdessä. Silloin, mutta en ennemmin, annan sinulle anteeksi.»
Hän kääntyi pois kylmästi ja alkoi tutkia uuninreunuksella olevaa valokuvaa. Kun ei hän näköjään määrättömän pitkään aikaan saanut vastausta, kääntyi hän terävästi ympäri ja sanoi: »Noh!»
Sillävälin oli Severne askarrellut nopean, mutta mieltäkiinnittävän sielullisen asenteen luomisessa. Hän palautti mieleensä lukuisia historiallisia ja mielikuvituksen aikaansaamia esimerkkejä, joissa nainen oli houkutellut miestä luopumaan taivaasta saamistaan mielipiteistä. Toisissa näistä esimerkeistä, joissa nainen oli onnistunut houkutuksessaan, oli mies sen koommin viettänyt elämänsä kurjuudessa ja kuollut tuskallisen kuoleman koko ihmiskunnan kiroomana. Toisissa taas, joissa mies oli jaksanut vastustaa seireenin ääntä, oli hän noussut loistoon ja onneen ja vihdoin kohonnut taivaallisiin korkeuksiin enkelikuorojen hyvähuutojen saattamana — joka ei ollut realismia ensinkään. Taide — sanoi Severne itsekseen — on ikuinen totuus. Inhimilliset intohimot ovat harhaanjohtavia. Itseuhraus on jaloa. Hän päätti heti tulla taiteensa marttyyriksi.
»Sitä en koskaan tee!» vastasi hän ja astui majesteetillisin askelin huoneesta.
Severne kantoi surunsa vakavamieliseen tapaansa. Vuosiksi aikoi hän painua synkkyyteen, synkkyyteen, jonka hämärästä saattoi erottaa hänen elämänsä suuren haaksirikon. Pitkän ajan perästä kirjoittaisi hän sitten suuren teoksen taiteesta, jota koko ihmiskunta lukisi pelonsekaisella kunnioituksella, mutta johon hän, sivullisena, suhtautuisi täydellä välinpitämättömyydellä, koska muisto menneistä olisi kuolettanut kaiken ilon hänessä. Mutta se koski tulevaisuutta. Nyt oli hänen elettävä synkkä kautensa. Ollen varakas nuori mies, päätti hän lähteä kauas, kauas. Se oli välttämätöntä, jotta hän voisi haudata surunsa johonkin. Hän ajatteli oikein taistelutantereita ja verileikkejä, mutta missään ei käyty sotaa. Vaikutus olisi ollut suurenmoinen, jos hän olisi voinut palata ruskettuneena ja arpisena takaisin, mutta koska se oli mahdotonta, päätti hän palata vain ruskettuneena. Hän osti siis lipun pieneen kaupunkiin Wyomingissä. Siellä hän ja hänen matka-arkkunsa sijoittuivat Thompsonin postivaunuun ja matkasivat Placer Creekiin, jossa he molemmat, hän ja hänen matkalaukkunsa, asettuivat asumaan pieneen lautaseinäiseen huoneeseen Preeriakoiran hotelliin.
Paikka oli ihastuttavan sopiva synkkämieliselle. Se oli kukistumaisillaan oleva laitos, joka käsitti neljä katua ja kuusitoista kapakkaa. Muutamat taloista ja kaikki kapakat olivat kerran olleet maalatut. Joka kapakan edustalla oli kiinnityskaide ja koko päivän seisoi kiinnityskaiteissa hevosia, jotka kärsivällisesti kääntelivät takapuoltaan Wyomingin tuulia kohti. Wyomingin tuulet kulkivat aina suunnilleen kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa. Toisella puolen kaupunkia oli joitakin matalia vuoria, jotka olivat täynnä mustia syvänteitä, kapeita solia, kohisevia vesiputouksia, leikkiviä puroja ja äkkijyrkkiä seinämiä. Toisella puolen taas oli laaja aallokas tasanko, jolla karja ja lehmäpaimenet oleksivat jumalattomuuden ja tomun seassa. Severne astui kylmänlaiseen huoneeseen, pesi kasvonsa kovassa vedessä ja laskeutui alas aamiaiselle. Aamiainen ei voinut olla paremmin valmistettu sille, joka aikoi alkaa päivänsä synkkämielisyydessä.
Se alkoi sitkeällä kaurapuurolla ja loppui taikinaisilla leivoksilla ja näitten välillä oli paljon sellaista, joka kauhistuttaa. Aamiaisen jälkeen kuljeksi hän mustissa syvänteissä, kapeissa solissa ja niin edespäin ja mietti surumielisellä, mutta kiitettävällä harrastuksella jaloa itsensä uhraamista ja elämänsä suurta haaksirikkoa. Sitten hän palasi kaupunkiin.
Kaupungissa tekivät käsittämättömät oliot, joilla oli harhaanjohdettu huumorin taju, hänelle kaikenlaista, minkä syytä hän ei vähääkään saattanut käsittää parhaastaan sen vuoksi, ettei hänellä itsellään ollut huumorin tajua, ei harhaanjohdettua enempää kuin muutakaan. Se peloitti häntä ja sai hänet ymmälle. Mutta hän tutki heitä vakavasti likinäköisten silmälasiensa läpi, pannen huolellisesti merkille miten he tekonsa tekivät, minkä näköinen tekijä oli, miten hän toimi ja mitähän itse tunsi.
Muutaman päivän perästä heräsivät hänen kirjalliset vaistonsa. Huolimatta synkkämielisyydestään, tapasi hän itsensä erittelemästä, seulomasta ja sovittelemasta asioita, kunkin omaan arvoonsa. Lopuksi alkoi hän sepittää kertomusta Lännestä. Pian sen jälkeen puhdisti hän täytekynänsä, sovittamalla hienon korttipalan kullan ja kuttaperkan väliin ja istuutui kirjoittamaan. Kirjoittaessaan tuli hän yhä tyytyväisemmäksi tulokseen. Lauseet tulivat yhä joustavammiksi. Laatusanat miltei kiehuivat. Runollisuus hävisi kuin vuoristosumu. Ja hän muisti ja kuvasi tarkalleen kuinka Savi-Jaakko sylkäistä säväytti viiksiensä läpi — joka kyllä oli epämiellyttävää, mutta todellista. Se oli mestariote. Hän kirjoitti edelleen kiihoittuneena. Sellaista lyhyttä kertomusta ei vielä oltu nähty.
Mutta sitten tuli tauko. Hän oli menestyksellä saanut sankarinsa satulaan ja lähettänyt hänet täyttä karkua pakoon mustia syvänteitä ja jyrkkiä rotkoja kohti — en muista minkä nimisiä — kostonhaluisen joukon vainoomana. Tässä keskeytti hänet peloittava vaikeus. Hän ei tiennyt mitä ihminen tuntee ollessaan kostonhaluisen joukon takaa-ajamana. Häntä ei itseään ollut koskaan ahdistanut mikään kostonhimoinen joukko. Mitä hänen nyt tuli tehdä. Totta puhuen saattoi hän vallan siedettävällä selvyydellä kuvitella mielessään sellaisessa tilanteessa syntyvät tunteet. Hän olisi voinut panna ne paperille kaikin puolin realistisilta näyttävinä. Mutta häneltä puuttui se koetuskivi, jolla hän olisi voinut todeta niitten totuudenmukaisuuden. Hän saattaisi ehkä tietämättään pettää taiteensa, jolle hän oli niin suurella hinnalla vannoutunut. Se ei käynyt päinsä.
Hän teki siis luonnollisimman teon minkä vakavamielinen kirjailija, jolta huumorin taju puuttuu, tekee. Hän meni ulos ja haki käsiinsä erään tuttavan nimeltä Colorado Jim ja teki hänelle erään ehdotuksen. Colorado Jimin suostuttamiseen meni Severneltä tarkalleen kaksi tuntia aikaa ja kuusi lasia whiskyä. Sanotun ajan kuluttua meni Colorado Jim vuorostaan ulos pudistellen epäilevästi päätään ja päästäen aika ajoin sisuksistaan onttoja naurunrämähdyksiä, jotka suuresti muistuttivat hyvin tunnetun »Old Faithful» geysirin purkauksia.
Hän etsi käsiinsä kuusi omaa osakastaan, joille hän puhui kauan. Hänen kuusi osakastaan katselivat Colorado Jimiin hyvän aikaa. Sitten kaikki seitsemän muodostivat keskenään komitean. Komitean päätökseksi tuli, että keltanokka epäilemättä oli mielipuoli, vaaraton, mutta että oli ehkä oltava hänelle mieliksi maksua vastaan. Sitä paitsi saattoi mieliksi oleminen olla hauskaa. Joukon laseja tyhjennettyään komitea tuli siihen lopputulokseen, että leikistä tulisi hyvin hauskaa.
Aikaisin seuraavana aamuna ratsastivat he kaupungista vuoristoon päin.
Mustan solan suulla he tapasivat Severnen, joka myös oli ratsain.
Tervehdysten jälkeen jakoi viimeksimainittu miehille joitakin pieniä
esineitä.
»No», sanoi hän sitten mitä vakavimpana. »Minä ratsastan tuon ison kiven luo ja kun olen valmis lähtemään, niin heilautan kättäni. Teidän tulee ajaa minua takaa aivan samalla tavalla kun te ajatte todellista hevosvarasta takaa ja minä koetan pysyä teidän edellänne. Teidän täytyy ampua minua tyhjillä panoksilla niin nopeasti kuin vain osaatte. Ymmärrättekö?»
He sanoivat ymmärtävänsä. Sitähän he eivät tehneet. Mutta se oli hauskaa.
Severne ratsasti kiven luo mustan solan luona — olen varma siitä, että se oli musta sola — ja kääntyi. Miehet olivat asettuneet riviin ja olivat innoissaan lähtemään. He olivat lyöneet vetoa keskenään siitä kuka ensinnä ehtisi.
Severne heilautti kättään ja painoi kannukset hevosen kylkeen.
Takaa-ajo alkoi.
Hevonen, jolla Severne ratsasti, oli hyvä. Matka, jonka se kiipesi ylöspäin oli tottuneenkin tehtävä varovasti. Takana huusi riemukas seitsikko ja pistoolien rätinä oli ilo korville. Joukko syöksyi ylös jyrkännettä kuin vihuri.
Severne oli haltioissaan. Vinha vauhti oli mieltä ilahuttava. Hän pani sielussaan merkille ainakin satakymmenen mitä realistisinta pikku seikkaa. Hän tunsi, ettei hän ollut turhan päiten pannut rahojaan likoon. Ja sitten hän huomasi, että hän vähitellen jätti takaa-ajajiaan. Aina enemmän ja enemmän. Hän ei tahtonut kokea ainoastaan takaa-ajoa, vaan hän tahtoi oikein omakohtaisesti kokea todellisen pelastuksen, sillä hän tiesi, että miehet, huolimatta teennäisestä ampumisestaan, aikoivat kilpailla sekä keskenään että hänen kanssaan siitä, kuka ensinnä tulisi harjanteelle. Hän käytti piiskaa ja katsoi taakseen. Kokemattomanakin huomasi hän, että heidän hevosensa väsyivät.
Tällä paikalla kapea sola haarautui. Severne kääntyi vasemmalle, sillä se oli miltei tasainen. Oikean puolista haaraa tulivat Triangle X:n miehet.
Triangle X miehille ei jäänyt muuta kuin yksi neuvo. Tuolla olivat Colorado Jim ja hänen miehensä väsyneillä hevosilla takaa-ajamassa nopeata oliota, joka näytti pääsevän liian helposti karkuun.
Toveria ei sopinut koskaan jättää pulaan. Triangle X:n pojat nostivat valtavan karjunnan ja yhtyivät leikkiin täyttä neliä. Kun he eivät päässeet niin nopeasti eteenpäin kuin he toivoivat, ottivat he esille revolverinsa ja alkoivat ampua. Severne kuuli laukaukset ja onnitteli itseään pikku draamaansa saamasta realistisesta tunnusta. Silloin hänen lakkinsa äkkiä lensi päästä. Samalla hetkellä eräs kuula kynti satulan nupin nahan läpi. Tsip — tsip, vinkui muita kuulia hänen korviensa ympärillä. Triangle X:n karjakartanon pojat alkoivat ampua tarkemmin.
Hän katsoi taakseen. Kauhukseen huomasi hän, että Colorado Jim ja hänen miehensä olivat kadonneet ja että heidän tilalleen oli astunut joukko mielipuolia poukkivien hevosten selässä. Mielipuolet huusivat ja ampuivat häntä. Hän ei voinut käsittää sitä ensinkään, mutta kuulat olivat sangen vakuuttavia. Hän käytti ruoskaa ja kannuksia.
Jos Severne oli tahtonut todella kokea takaa-ajetun tunteita, niin sai hän nyt halunsa tyydytetyksi. Ei ole hauskaa olla maalitauluna. Severne koki monenlaatuisia tunteita, mutta ennenkaikkea jäi hänen mieleensä eloisuus, jolla olisi ollut mitä suurin kirjallinen arvo. Hän ei vain ollut siinä mielentilassa, että hän olisi osannut antaa arvoa kirjallisille arvoille. Hän koetti pysyä pääasiassa, joka oli se, että hän pakotti hevostaan lentämään niin nopeasti kuin mahdollista. Siinä hän onnistui kohtalaisesti. Uskaltaessaan katsoa taakseen hetken perästä, teki hän ilokseen sen havainnon, että välimatka hänen ja mielipuolten välillä tuntuvasti oli kasvanut.
Sitten eräs vinkuvista luodeista meni hänen ruumiinsa ja käsivartensa välistä, katkaisi kolme jouhta hevosen harjasta ja tunkeutui eläin paran takaraivosta sisään.
Severne tapasi itsensä äkkiä maasta. Mielipuolet saapuivat paikalle täyttä neliä, pysähtyen äkkiä kolmen jalan päähän hänestä, niin että hän sai valtavan rapasateen ylleen.
Severne nousi istumaan. Mielipuolet vetivät kiitosta ansaitsevalla ripeydellä Severnen jaloilleen. Toiset kumartuivat hänen hevosensa puoleen.
»Aivan kuten arvasin», huusi yksi heistä… Aivan kuten sanoin! Hän on varastanut tämän hevosen. Se on Hank Smithin valakka. Tuntisin sen missä hyvänsä.»
»Se on totta! Paljas O merkki!» huudahtivat useimmat.
Sitten miehet, jotka pitivät kiinni Severneä, kopauttivat häntä sinne ja tänne. »Tällä kertaa joudut hirteen! Vai hevosia sinä varastelet!», sanoivat he.
»En ole varastanut sitä!» huusi Severne parka. »Olen vuokrannut sen
Smithiltä.»
Naurun rämähdys vastasi hänen väitteeseensä.
»Taisit vuokrata Colorado Jimin ja hänen miehensä ajamaan sinua takaa myöskin, vai mitä?», sanoi yksi joukosta pilkallisesti.
»Niin tein», vastasi Severne rehellisesti.
Taas naurun hohotus. »Rohkea poika», sanoivat miehet.
Kaatuneen hevosen luona alkoivat miehet neuvotella.
»No pojat», huusi johtaja kärsimättömästi. »Lähtekäämme.»
Eräs mies tuli esiin ja pani silmukan Severnen kaulaan. Wyomingissä hirtetään hevosvarkaat. Severne tiesi sen ja alkoi puhua vilkkaasti. He kuuntelivat häntä ja nauroivat sydämen pohjasta. He eivät koskaan olleet hirttäneet niin lystikästä hevosvarasta. He käsittivät hänen yrityksensä ilahuttaa heitä ja vakuuttivat hänelle moneen kertaan, että hän oli oikea persikka. Kun hän vaikeni, kehoittivat he häntä sanomaan vielä jotakin. Jokaiselle uudelle lauseelle ne nauroivat, ihaillen sitä huimana, mutta loistavana valheena.
Severne sai enemmän realistisia kokemuksia kymmenessä minuutissa, kuin hän oli saanut niitä koko elämässään, mutta realistiset kokemukset eivät tee kenellekään hyvää kun on nuora kaulassa Wyomingin vuoristossa. Sitten he kätevästi heittivät nuoran vieressä olevan puun oksan yli, vetivät hänet ylös ja jättivät siihen. He eivät ampuneet hänen ruumistaan seulaksi, kuten tapa vaatii. Hän oli ollut lystikäs hevosvaras, joten he olivat lempeitä häntä kohtaan. Severne potki. »Tanssi tekee hyvää», huomauttivat he kääntyessään lähtemään.
Silloin he tapasivat kauhistuneen Jimin. He katkaisivat nuoran ja tekivät ankarasti työtä Severnen kanssa. Sitten he kantoivat hänet Placer Creekiin ja ponnistelivat vielä hänen kanssaan. Triangle X:n pojat olivat ilmeisesti pahoillaan. He olivat iloinneet Severnen suurenmoisista valheista ja nyt näyttäytyikin, etteivät ne olleet ensinkään valheita, vaan äärimmäisen tarkkoja totuuksia. He kevensivät tunteitaan juomalla itsensä huimaan humalaan ja ampuilemalla valoja sammuksiin.
Severneltä meni viikko tointumiseen. Kymmenen päivää sen jälkeen hän palasi Itään. Hän oli saanut loppuun mestarinäytteensä. Hänen pakonsa solassa oli kuvailtu niin elävästi, että saattoi melkein kuulla pistoolien laukaukset, ja sankarin tunteet olivat niin hyvin kuvatut, että sitä lukiessa oikein itsekin kiihtyi. Severne luki sen läpi kolme kertaa ja piti sitä kolmannella kerralla yhtä hyvänä kuin ensimmäiselläkin. Sitten hän kirjoitti sen puhtaaksi kirjoituskoneella. Se on kovin kiirastuli mihin kirjailija saattaa tekeleensä panna. Loistavimmatkin lauseet menettävät tuoreutensa kun ne kulkevat koneen läpi, varsinkin jos ei onneton tekijä saa sitä menemään nopeasti. Nyt se näytti yhtä hyvälle senkin läpikäytyään.
»Katso», sanoi hän, onnitellen itseään, »tämä on paras kertomus minkä ikänäni olen kirjoittanut! Sitten on kumma, jos olen edes lukenutkaan näin hyvää. Te romantikot väitätte, ettei realistisessa kuvauksessa ole mitään viehätystä, ei mitään kiihoittavaa eikä mitään fyysillistä hyväntunnetta. Tämäpä näyttää teille, että asia on päinvastainen!»
Hän kiiruhti viemään sen Brownille. Sitten hän koetti hartaasti ruveta synkkämieliseksi taas, mutta se oli vaikea tehtävä. Jollakin tavalla hän tunsi, ettei hänen asiansa ollut toivoton. Mestarinäyte tulisi leviämään laajalle ja todistaisi hänen tytölleen, että hän, tekijä, sittenkin on ollut oikeassa.
Kolme päivää myöhemmin sai hän kirjeen Brownilta, joka pyysi häntä tulemaan luokseen. Hän teki niin. Kustantaja antoi hänelle takaisin kertomuksen, enemmän murheellisena kuin vihaisena ja puhui moittien periaatteiden hylkäämisestä. Brown oli omantunnon mies. Hän oli sitä mieltä, ettei entisyys korjannut nykyisyyttä. Severne koetti selittää. Sitten sanoi Brown:
»Severne, olen käyttänyt paljon sinun teoksiasi ja olen pitänyt työstäsi. Lauseet ovat olleet joustavia, laatusanat ovat olleet nasevia. Sinä olet vapautunut runollisesta sanontatavasta ja ennen kaikkea, olet kuvannut elämää ihmisille sellaisena kuin se on. Olen pahoillani nähdessäni sinun luopuvan jaloista ihanteistasi.»
»Mutta», huudahti Severne, vakavasti huomauttaen, »eikö se kaikki ilmene kertomuksessani?»
»Alussa kyllä», vastasi Brown, »mutta sitten — —».
Hän huokaisi.
»Mitä tarkoitat?»
»Ratsastusta solassa», vastasi hän.
»Lauseet ovat joustavia ja laatusanat nasevia, mutta ah! Siinä on paljon runollista sanontaa ja se on niin kaukana todellisesta elämästä, että minusta se näyttää sotkuisen mielikuvituksen luonnottomalta kamaritekeleeltä.»
»Mitä, se osahan on realistisin koko jutussa», huudahti onneton tekijä pahoillaan.
»Ei», vastasi kustantaja lujasti. »Sitä se ei ole. Se ei ole mitään realismia ensinkään. Vaikkakaan itse tapausta vastaan ei olisi mitään muistuttamista, niin ovat miehen tunteet äärettömästi liioitellut. Niin surkeata raukkaa ei saata olla olemassakaan, kuin miksi sinä sankarisi teet! Olisin iloinen, jos saisin nähdä jotakin muuta sinulta — mutta tämä — ei!»
Jotenkin alakuloisena otti Severne käsikirjoituksensa ja meni kotiin.
Siellä hän luki sen taas läpi. Vanha innostus valtasi hänet uudelleen.
Se oli täysin tosi. Realismi ei saattanut ilmetä sen suurenmoisemmin.
Hän kirosi Brownin ja lähetti kertomuksensa Decadeen. Jonkun ajan
kuluttua sai hän vastaan ottaa maksuosoituksen ja imartelevan kirjeen.
Realismi oli kostettu.
Aikanaan kertomus sitten ilmestyi.
Sillä välin oli Severne huomannut, että hänen synkkämielisyytensä alkoi tulla liian realistiseksi hänen mielenrauhalleen. Kun aika kului eikä hän nähnyt merkkiäkään Lucy Melvillestä, alkoi hän tuumia, että hän ehkä yhtäkaikki oli erehtynyt jollakin tavalla. Muutamina erikoisen häikäilemättömän moraalittomina hetkinä ei hän juuri paljoakaan välittänyt vaikka olisi pettänytkin taiteensa. Niin syvälle saattaa ihmissielu vajota!
Kertomuksen ilmestymistä seuraavana iltana istui hän avonaisen takkansa ääressä juuri tuossa mielentilassa. Lamput olivat sytyttämättä. Hänen luokseen tuli Mortimer, hänen palvelijansa. »Eräs neiti pyrkii puheillenne, sir. Ei mitään nimeä», ilmoitti hän juhlallisesti.
Severne nousi hieman hämmästyneenä. »Sytytä lamput ja ohjaa hänet sisään», komensi hän, ihmetellen kuka tulija mahtoi olla.
Kuullessaan hänen äänensä tulija ryntäsi Mortimerin ohi huoneeseen.
»Älä huoli lampuista», huudahti Lucy Melville. Uskollinen Mortimer lähti huoneesta, eikä — virallisesti — kuullut muuta.
»Mitä, Lucy!» sanoi Severne.
Hämärässäkin saattoi hän nähdä, että tytön posket hehkuivat innosta.
Tyttö astui poikki lattian ripeästi ja pani kätensä hänen olkapäilleen.
»Bob», sanoi hän vakavasti, kyyneleet silmissä. »Tiedän, ettei minun pitäisi olla täällä, mutta en voinut auttaa sitä! Sen vuoksi, että sinä olit niin jalomielinen. Eikä sillä niin väliä olekaan, sillä minä menen heti taas.»
Severne koetteli muistutella mielessään jaloja tekojaan.
»Mikä nyt on, Lucy?» kysyi hän.
»Kuinka voit kysyäkään sitä!» huudahti tyttö. »En ole koskaan kuullut miehen toimineen niin tahdikkaasti, miellyttävästi ja kauniisti! Ja minä en ole enää millänikään, sillä uskon nyt, että sinä olit oikeassa sittenkin.»
»Oikeassa missä?» pyysi mies tullen yhä enemmän hämilleen.
»Realismista, tietysti.»
Tyttö katsoi hänen silmiinsä ja nosti leukaansa mitä ihastuttavimmalla tavalla. Vakavamielisilläkin miehillä on joskus loistavat hetkensä. Severnellä oli sellainen nyt.
»Oh, et saa — Bob-rakas» huudahti tyttö punastuen.
»Mutta todellakin, Bob», jatkoi hän hetken kuluttua, »vaikka realismi olisikin kaikin puolin paikallaan, niin täytyy sinun myöntää, että viimeinen kertomuksesi on parasta, mitä koskaan olet kirjoittanut.»
»Mitä — niin, sitä mieltä minäkin olen», myönsi hän ihmetellen, mitä sillä oli asian kanssa tekemistä.
»Olen niin iloinen, kun sinä edistyt, tiedätkö Bob», jatkoi hän onnellisena. »Minä luin sen kokonaan läpi, ennenkuin huomasin kenen kirjoittama se oli. Ja minä sanoin itselleni: Toivoisinpa että Bob näkisi tämän. Olen varma siitä, että hän tulisi vakuutetuksi siitä, että mielikuvitus on parempi kuin realismi. Sillä todellakin, Bob», huudahti hän innokkaana, »se on paras mielikuvituksen tuote, minkä ikänäni olen lukenut. Ja kun pääsin loppuun ja näin tekijän nimen ja havaitsin, että olit hyljännyt kirjalliset periaatteesi juuri minun vuokseni ja olit todella kirjoittanut sellaisen loistavan mielikuvituskertomuksen kaiken sen jälkeen, mitä olit sanonut! Ja kun vielä lisäksi huomasin millaisen hienon tavan olit valinnut saadaksesi sen minun luettavakseni, sillä — niin — tietysti en koskaan lukenut Brownin aikakauskirjaa. — Oh Bob! lopetti hän aivan tukahtuvin äänin..
Severne epäröi melkein kokonaisen minuutin. Hän näki velvollisuutensa selvästi. Hän oli vakavamielinen eikä hänellä ollut vähintäkään huumorin tajua. Sitten tyttö taas katsoi häneen ja nosti leukaansa mitä ihastuttavimmalla tavalla.
»Ah, Bob! Et saa! Minä en todellakaan luule, että sinun pitäisi —»
Ja taide, oh missä se olikaan?