XII.
KULLANKAIVAJA.
Lännen vanhoina kulta-aikoina piti se laki paikkansa, että pystyvin aina jäi eloon ja sen, joka jäi eloon, täytyi todella olla pystyvä. Oli monta tapaa olla jäämättä eloon. Yksi niistä oli kuolla. Oli myös monta tapaa olla pystyvä, kuten varman aseen tai tyynen mielenlaadun omistaminen, siunattu ahkeruus tai järkyttävä kunnianhimo, työn tarkka tunteminen tai myös suurenmoisen amerikkalaisen hölynpölyn käsittäminen. Joka tapauksessa täytyi miehen, joka jäi eloon, olla selvillä tarkoitusperistään juuri näitten kautta. Olipa kysymys kullasta, pokerista tai elämästä, täytyi hänen aina pitää tarkoitusperistään kiinni verikoiran sitkeydellä, jota ei mikään sivuvaikutin saanut vähentää. Muussa tapauksessa, kuten sanottu, hän kuoli tai joutui kerjäämään tai rosvoamaan, tai tuli hänestä hamppari tai teki hän itsemurhan varastamalla hevosia tai myös yksinkertaisesti kulkeutui takaisin itään, murtuneena, häpeällisenä hylkiönä.
Miksi Peter eli, oli kyllin selvä kaikille. Hän oli harmiton, hyväntahtoinen ja karkeatekoisten miesten mielestä juuri sen verran omituinen, että hän oli liikuttava. Jokainen, joka kerran oli katsonut hänen kapeita kirveellä veistettyjä kasvojaan, hämmästyvine sinisilmineen ja riippuvine vaaleine hiuksineen, tai oli iloinnut hänen sydämellisestä, harvinaisesta hymystään, kun hän ennen lähtöään miltei anteeksipyytäen vastasi johonkin huomautukseen, tai jolla oli ollut onni, pyydettyään häneltä jotakin pientä suosionosoitusta, kokea hänen innokasta ja iloista apuaan; ei kukaan näistä kuvitelluista olennoista, ja se tiesi oikeastaan jokaista, joka oli joutunut kosketuksiin Peterin kanssa, ei kukaan heistä olisi voinut uskotella kenellekään, että Peter saattaisi taittaa hiuskarvaakaan toisen päästä. Mutta miten hän jäi kullankaivajaksi, se oli ihme. Kullankaivajan elämä on kovaa, se on täynnä puutetta, vaikeuksia ja siinä on huutava puute teknillisistä tiedoista, se vaatii paljon ruumiillista voimaa, ja oveluudesta ja maailman tuntemuksesta riippuu paljon. Peterillä ei ollut mitään näistä ominaisuuksista, ei edes pienimmässäkään määrässä. Mainitsematta jäi vielä vaisto. Sitä Peterillä oli. Hän saattoi seurata suonta rapautuvassa, ruskeassa kalliossa ihmeteltävällä vaistomaisella taidolla, joka on niin tärkeä alkuaine todellisessa kullanetsijässä. Mutta se on vain alkuaine. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan olisi Peterin aikoja sitten pitänyt epäonnistua, olisi pitänyt »vyöttää itsensä ja lähteä» jo viisi vuotta sitten, mutta yhä hän kaiveli vielä iloisena monessa vuoristossa ja monella taholla. Hänellä ei ollut menestystä, mutta hän ei ollut myöskään epäonnistunut. Kolme kertaa oli hän tehnyt »löydön». Ensi kerralla oli hän yhtynyt kahden sanfransiskolaisen kanssa kootakseen omaisuuden itselleen. Sanfransiskolaiset olivat saaneet hänet muodostamaan jonkinlaisen osakeyhtiön määrätyllä pääomalla. Kahdella otteella olivat he »puristaneet» Peterin ulos kokonaan, ja järjestyivät kahden uudella pohjalla, joka tuotti heille hyvän voiton. Palattuaan yhtiökokouksesta aivan ymmällä päästään »selityksistä» ja viisasteluista päätteli Peter, että hän ymmärsi paljon enemmän kvartsisuonista kuin liikeasioista ja prosenteista ja lähti Idahoon koettamaan uudelleen. Siellä hän löysi kuuluisan Antiloopin kidan. Tällä kertaa päätti hän myydä sen heti eikä olla missään tekemisissä sen kanssa omaisuuden siirryttyä toisiin käsiin. Hän teki luovutuskirjan, sai hieman rahaa sitä vastaan ja otti vekselin lopusta. Kun vekseli lankesi maksettavaksi ei hän saanutkaan rahoja, sillä kaivos oli jo myyty kolmannelle. Peterillä ei ollut rahoja alkaakseen käräjöidä. Hän ei ehkä olisi tehnyt sitä, vaikka hänellä olisi ollutkin. Hän tiesi liian vähän — tai liian paljon — laista. Mutta hänellä oli vaistoa ja hän lähti yhtä valtiota idemmäksi, Montanaan, koettaakseen kolmannen kerran. Sen tuloksena oli Eagle Ridge. Ja kolmannen kerran joutui hän huijauksen uhriksi suulaan miehen ja yksipuolisen kauppakirjan vuoksi.
Surullinen, joutava juttu, vai mitä? Mutta juuri sen vuoksi ihmiset ihmettelivät, että Peter yhä eli, ihmettelivät Peterin yhä toipuvaa voimaa, joka teki mahdolliseksi hänen neljännen yrityksensä, ja kammon sekaisin tuntein ajattelivat he hänen iloista luonteenlaatuaan, joka oli hankkinut hänelle, vastoinkäymistenkin päivinä, Onnen Pekan nimen.
Jos he vain olisivat tienneet sen, niin oli kaikkiin näihin ilmiöihin varsin yksinkertainen syy. Peterin ruumiilliseen silmään ei moniin aikoihin ollut kuvastunut muuta, kuin sarja laajoja vuoristoja, suhisevia petäjiä ja ihana Lännen taivas sekä kullankaivajan yksinkertainen hirsimaja. Mutta hänen sielunsa silmässä viipyi yläpuolella äskeisten kuva, jonka hän näki miltei aina. Miltei aina? Hän näki sen aina. Vuorten yli, petäjien välistä, taivaan läpi. Aikojen kuluessa näky selvisi Peterille, kuten kaikki näyt tekevät. Siihen tuli kaksi osaa, kaksi eri alkutekijää, jotka aina esiintyivät yhdessä.
Toinen oli talo, toinen taas tyttö. Talo oli matala, valkeaksi maalattu, vihreine akkunaluukkuineen ja jyrkkine kattoineen. Sen miespihassa kasvoi sireenejä, sirkat siellä elämöivät ja kullankeltaiset perhoset lepattelivat. Sen ääressä oli kivinen, kalsea rakennus, mutta ihastuttavan kotoinen. Tyttö ei ollut kaunis, sellaisena kuin me tyttöjä tunnemme, mutta hänellä oli lujat, rehelliset silmät, leveä otsa, sileät äidilliset nauhat tukassaan ja terve, kotoinen uus-englantilainen luonne, suloinen, jossa oli samaa makua kuin vanhanaikaisessa omenapuussa pitkävipuisen kaivon vieressä. Peter ei voinut saada mitään toimivaltaa taloon nähden eikä myöntymystä tytöltä. Saadakseen molemmat oli hän lähtenyt länteen.
Niihin aikoihin tapahtui kaikki maapallon lännen puoleisessa osassa auringon laskun merkeissä.
»Minä rakastan sinua sydämellisesti, Peter», oli tyttö sanonut, pitäen molempia käsiään hänen olkapäillään, »enkä puolestani välitä rahoista. Mutta minä olen nähnyt liian paljon täällä, — liian paljon onnettomuutta, joka johtuu veloista ja köyhyydestä. Kurjuus ei rakasta niitten seuraa, joita se rakastaa. Mene, koeta onneasi, Peter, rohkeasti ja tule takaisin luokseni.»
»Koetan parastani», vastasi Peter järkevästi. »Tahdon koettaa. Jumala minua auttakoon. Mutta se saattaa kestää kauan. En tiedä. Minulla ei ole sitä taitoa. Olen typerä ihmisten joukossa.»
Tyttö hymyili, suuteli hänen silmiään. »Ihmiset rakastavat sinua, Peter», sanoi hän yksinkertaisesti. »Minä rakastan sinua ja odotan sinua. Vaikka siinä menisi viisikymmentä vuotta, niin sinä tapaat minut täällä valmiina kun tulet.»
Peter tiesi, että se oli totta. Ja sen vuoksi hänen ystävälliset ajatuksensa aina lensivät vermontilaiseen pieneen talonpoikaistaloon, kuten mehiläiset kotiinsa. Nähdessään sen, tuntui hänestä aina kuin akkunan alla kasvavat sireenit tuoksuisivat keväälle. Tyttö istui aina avonaisen akkunan ääressä ja odotti — häntä. Oliko kumma, että hän jäi eloon kun niin moni muu meni perikatoon? Oliko kumma, että hän kesti? Oliko kumma, ettei hänen kärsivällinen sielunsa, verratessaan rakkauden onnea niihin turhan vähiin vuosiin, jotka rakkaus sai odottaa, huomannut asiain tilassa mitään, joka olisi häirinnyt hänen rauhallista mielen kirkkauttaan? Ja kuitenkin olisi aika useammasta tuntunut pitkältä. Ihmiset saattavat löytää sattumalta rikkaan suonen tai kaivoksen ja rikkaus saattaa sanoa jäähyväiset päivälle, jota he tervehtivät köyhää köyhempänä. Samoin saattaa joku voittaa omaisuuksia onnellisella käänteellä vehnämarkkinoissa. Mutta toinen ei niistä ole enemmän kullan etsintää kuin toinenkaan kaupankäyntiä.
Oikeassa kullan etsinnässä on vain normaali korko epävarmuudelle, tavallinen lisäys onnea saada iloita raskaassa työssään toivosta löytää jotakin odottamatonta.
Täytyy tuntea työnsä menestyäkseen. Kappale kalliota, penkereen mutkaus, palanen maata, runsas vesi tai sen puute, nämät ja monet muut ovat niitä merkkejä, joitten mukaan kullanetsijä panee kokoon sen kaavan, jolla hän tekee kultaa. Ja kun kaava on tehty, täytyy se todeta oikeaksi. Se on juuri toteaminen, joka panee selän taipumaan, kärsivällisyyden koetukselle ja jännittää äärimmilleen miehen synnynnäisen himon kultaan. Se on teräksen ja tulen, veden ja ruudin työtä. Kunnes hän voi sanoa »joka oli todistettava», täytyy hänen ammentaa intoa uskonsa varastosta.
Aamulla teroittaa hän poransa ahjossa. Illalla on hän mahdollisesti työn voimalla saanut aikaan pienen pyöreän reiän kallioon, joka täytettynä ruudilla ja sytytettynä tekee reiän laajemmaksi, särkien kallion palasiksi. Palaset täytyy poistaa lapiolla ja hakulla. Kun reikä on tullut kyllin syväksi, täytyy palaset panna sankoon, joka täytyy nostaa maan pinnalle ja tyhjentää. Kuinka pitkän ajan arvelette miehen tarvitsevan kaivaakseen tällä tavalla viisikymmentä, sata jalkaa? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen yhden tai kaksi sellaista jokaiseen valtaamaansa maapalaan? Kuinka pitkän ajan kaivaakseen ne lukuisat vaakasuorat kanavat, joita toteaminen vaatii?
Ja sitä paitsi, aika ajoin täytyy kaivosta vaivaloisesti tukea, jotta se estyisi sortumasta ja hautaamasta alleen sekä työn että tekijät — vaikea työ, joka vaatii yhtäpaljon tukkimiehen, kirvesmiehen, merimiehen ja puusepän taitoa. Hänen täytyy tehdä matkoja kaupunkiin, hankkiakseen tarvekaluja ja ruokavaroja. Hänen täytyy keittää ruokansa. Hänen täytyy tavata tovereitaan silloin tällöin tai unehuttaa puhetaitonsa. Vuodet vierivät nopeasti ohi. Hän numeroi päivänsä sen mukaan mitä on saanut aikaan ja se on vähän. Hän mittaa aikansa käyntiensä mukaan leirissä ja näitä sattuu harvoin. Ei ole mikään pieni asia tehdä kolme kultalöytöä — ja menettää ne. Suurempi asia on vielä omata rohkeutta ryhtyä neljänteen.
Eagle Ridge-onnettomuuden jälkeen lähti Peter, yhtä iloisena kuin konsanaan, Wyomingiin koettamaan onneaan vielä kerran.
Hän nousi vuoristoon ja vietti kuukauden katsellen ympärilleen, supisti liikkumisalansa erääseen laaksoon ja rakensi itselleen kämpän asuakseen siinä. Sitten teki hän yleistarkastuksen. Hän meni jalkaisin joka kuiluun, jokaiseen pienempäänkin nurkkaukseen, joka vain oli yhteydessä hänen laaksonsa kanssa, sen pohjalle, joka oli täynnä kiviä, ja seurasi jokaista harjannetta, joka reunusti sitä. Ei mikään välttänyt hänen silmäänsä. Aikanaan tunsi hän joka kielekkeen ja hiekkakasan piirissään. Sitten hän istuutui kämppäänsä ja arvosteli huolellisesti kaikki mahdollisuudet. Elleivät ne sattuneet miellyttämään häntä, olisi hän uudistanut samat työläät toimensa jossakin toisessa laaksossa. Mutta koska ne tässä tapauksessa tekivät sen, päätti hän ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin. Toisin sanoen, hän meni samoille paikoille taas näytehakku ja joukko pusseja mukanaan. Siinä missä hänen kokemuksensa tai arvelunsa neuvoi, särki hän joukon kalliota pengermästä, musersi sen ja pani sitten vanhaan lakanan puolikkaaseen, pudisteli ja jakoi, musersi uudelleen ja uudelleen, kunnes sai jonkinlaisen »keskimäärän» pienessä mittakaavassa. Keskimäärän otti hän sitten kotiinsa, paiskasi sen raskaaseen rautahuhmareeseen, jonka yli hän oli joustavan vesan varaan ripustanut huhmareen nuijan. Vetämällä vesaa vuoroon ylös ja alas musersi hän kvartsinsa hienoksi, kellan valkeaksi hiekaksi. Sitten tärisytti hän kullan erilleen hiekasta.
Ne penkereet, joitten »keskimäärät» täten osoittivat väriä, merkitsi hän kartalleen ristillä. Muutamat paikat jotka eivät osoittautuneet tällä tavalla kultapitoisiksi, mutta joitten ominaisuudet muuten näyttivät lupaavilta, tutki hän edelleen tunkeutuen kerrosta syvemmälle ruudin avulla. Tai saattoi hän myös kuluttaa useampia viikkoja epäsäännöllisen, kaivontapaisen reiän teossa, josta hän kantoi särjetyn kiven pusseissa pykälöityä puuta myöten. Siten kokosi hän enemmän näytteitä. Se on kovaa työtä.
Täten pääsi Peter tuntemaan alueensa ja kun hän tunsi sen perinpohjin ja kun hän oli tehnyt kaikki lukuiset laskelmansa, käsittäen hevoset, räjähdyttämiset ja sortumiset, vasta sitten merkitsi hän valtauksensa. Silloin vasta katsoi hän voivansa alkaa työn.
Hän saattoi olla väärässäkin laskelmissaan. Siinä tapauksessa oli hänellä samat työt edessään jossakin toisessa paikassa. Hänelle oli sattunut sellaista. Joka kullanetsijälle sattuu sellaista. Peterin valtaamia alueita oli neljä kappaletta. Hän alkoi heti työskennellä, näytteitä saadakseen. Jalka jalalta syvenivät kaivokset punaiseen, valkoiseen ja juovikkaaseen maahan. Yksi kerrallaan pistivät sivukanavat hämähäkin jalkojaan kauas malmisuonien repeämiin. Vähitellen täyttyi Peterin tilastopöytä, täällä runsas, tuolla suhteellisen hyvä, täällä taas kymmenen jalkaa huonompaa maata. Päivät, kuukaudet jopa vuodetkin vierähtivät ohi. Tuli kesä ja meni samassa ukkosilmoineen, jotka kokoontuivat Harneyn luona, levittäytyivät pitkinä, mustina vöinä ja syöksyivät rankkasateina ja rakeina maahan, josta ne sitten preerian kuuman ilman vaikutuksesta haihtuivat olemattomiin.
Syksy tuli kirkassilmäisenä ja vienotuulisena ja häipyi riutuen metsäpalojen savuun. Talvi vilisti ohi uhaten koko ajan napaseutujen tuulilla, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla ne jäivät tulematta. Se peitti vuoret lumellaan, teki varjopaikat jääkylmiksi ja lämmitti hopeankarvaisen aurinkonsa valolla. Toinen kevät oli jo tulossa. Samoinkuin kaikki muutkin, se keimaili aikansa kuin nuori tyttö sulhaselleen. Se hymyili Lännen auringon lailla, rypisti silmäkulmiaan äkillisillä lumituiskuilla, jotka olivat omituisessa ristiriidassa vuoren rinteillä orastavan vihreyden kanssa. Se kiipesi hitaasti preerialta solien seinämille, samassa tahdissa preerialla puhkeavien nuppujen kanssa, vihdoin kohottaakseen moninaiset äänensä vanhaksi, mahtavaksi lauluksi, joka iloitsi uuden rakkauden ja uusien kaipausten syntymästä.
Sanoinko kaikki muut? Ei, ei aivan kaikki. Peterille tämä erikoinen kevät oli jotakin harvinaisen kaunista. Sen loiste oli hieman kirkkaampi, sen värit hieman tuoreemmat, sen taivas syvempi ja sen laulut soivat heleämmin kuin minkään muun kevään, joita hän tunsi. Sillä hän oli tyytyväinen. Hänen omaisuutensa arvo oli osoittautunut varmaksi. Eräänä kirkkaana, koleana päivänä kokosi hän kaikki poransa ja hakkuunsa ja rekensä ja vei ne kaikki leiriin, jossa hän ne asetti ovea vasten. Se oli hänen tapansa merkitä sanat: »joka oli todistettava».
Kaivos oli rikkaampi kuin hän oli uneksinutkaan. Sittenkin istui hän päivällispöydässään yhtä iloisena, yhtä levollisena ja tyytyväisenä kuin ennenkin. Kun on odottanut niin kauan, niin kärsimättömyys nukkuu luonnollista untaan ja herää uskomattoman hitaasti. Ulkona näki hän auringon paistavan ensikerran moneen viikkoon ja kuuli honkien soivan loppumatonta lauluaan. Sisällä rätisi ja säkenöi takkavalkea, hänen kattilansa kehräsi kuin kissa pankolla. Peter oli väsynyt, väsynyt, mutta tyytyväinen. Hänen unelmansa oli lähellä toteutumistaan.
Lopetettuaan ateriansa, nousi hän ylös ja tutki itseään pienessä peilissään. Sitten hän teki sen vielä kerran. Sen tehtyään astui hän raskaasti takaisin pöydän ääreen, istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä. Kun hän oli katsonut ensi kerran peiliin, oli hän huomannut harmaan karvan tukassaan. Katsoessaan toistamiseen huomasi hän, että niitä oli monta. Äkillisesti hätkähtäen totesi Peter, että hänestä oli tullut vanha. Hän otti taskukirjansa välistä vanhan, haalistuneen valokuvan. Oliko hänkin tulossa vanhaksi?
Oli kauheata ajatella sellaista muutosta. Mikä pitkä aika olikaan kulunut hukkaan häneltä ja valokuvassa olevalta. Ei Jumala itsekään voinut antaa hänelle sitä ja sen mahdollisuuksia takaisin. Tähän saakka oli hän perustanut kaikki nuoruuteensa, tästälähin täytyi hänen katsoa taakseen, hakea sieltä kaikkea sitä mitä olisi saattanut olla, mutta jota ei koskaan tule ja jokainen sydämen lyönti vei häntä yhä kauemmaksi heidän yhteisten ilojensa taannehtivastakin harhakuvasta. Hän ja tyttö eivät enää koskaan voisi alkaa nuorina elämäänsä. Heidän täytyi ottaa elämä kylmänä muotissaan, valmiiksi muovailtuna.
Toistensa kehitykseen vaikuttamisen ilo oli heikäläisiltä kielletty. Sensijaan täytyy heidän löytää toisensa, heidän täytyy jännittää tuhannet hellyyden säikeet sen kuilun poikki päästäkseen, jonka kärsivällisyyden vuodet olivat heidän välilleen särkeneet, kuilu jota ei koskaan olisi pitänyt syntyä. Molemmat kaipasivat he hellyyttä, säälittävän voimakkaasti. Peter heitti peilin huolimattomasti pöydälle. Sitten otti hän taas valokuvan käteensä. Ovatko vuodet saattaneet muuttaa häntä yhtä paljon? Jos niin on, niin hän tuskin tuntisi tyttöä enää.
Odotuksen surkeat vuodet! Hän ei ollut niistä ennen välittänyt, mutta nyt ne olivat kauhistuttavat.
Taaksepäin katsoessaan näytti hänen väsymätön uurastelunsa kallioineen ja hakkuineen suuremmalta kuin se olikaan. Hänen kärsivällisyytensä, joka oli luonnollinen tulos hänen luonteenlaadustaan, muistutti miestä, joka riippui epätoivoisena köydessä ainoastaan tahdonvoimansa äärimmäisellä ponnistuksella. Peter tunsi riippuvansa köydessä niin lujasti, ettei hän voinut ajatella mitään muuta, ei kerrassaan mitään. Hän tunsi suurta halua laskea irti.
Entä mitä nämät vuodet olivat tytölle merkinneet? Sisäisen tulensa avulla, joka niin äkkiä oli valaissut pimeimmätkin komerot hänen olennossaan, näki hän miltei kaukonäkijän selvyydellä. Millaista sen on täytynyt olla. Hän näki hänen vanhenevan samoin kuin hän itsekin, mutta yksitoikkoisuuden synkässä välinpitämättömyydessä. Hänellä ei ollut samaa kaiken täyttävää uurastusta, joka hänen omat päivänsä oli täyttänyt tulevaisuuden unelmilla. Vuodenajat sivuuttivat hänet yhä enemmän samanlaisina, hieman vain valjumpina vuosi vuodelta. Oliko hän ehkä jättänyt laskemisen jo? Ei, Peter tiesi sen kyllä. Mutta hänen säälittävä elämänsä! Pesua, harjaamista, paikkaamista, paikkaamista, harjaamista ja pesua aivan loppumattomiin. Tänä päivänä oli hän tekevä samaa kuin eilen, huomenna tekisi hän samaa kuin tänään. Huomenna?
»Ei, jumaliste», huudahti Peter, hypähtäen seisaalleen. »Sitä huomenta ei saa tulla.»
Hän otti hyllyltä akkunan yläpuolella joukon kvartsipalasia, ja sulloi ne pariin satulapussiin, jotka olivat lähellä ovea. Tarhassa oli Jenny, lihava, sileäkarvainen tamma. Hän satuloi Jennyn ja lähti pusseineen, jättäen kämppänsä oven auki ensimmäistä tulijaa varten, kuten Lännen kestiystävällinen tapa vaatii.
Beaver Damissa levitti hän kivenpalasensa suurimman kapakan tarjoilupöydälle ja tarjosi niitä tutkittavaksi. Ei hän odottanut saavansa ostajia Beaver Damin asukkaitten joukosta, mutta hän tiesi, että tieto hänen löydöistään kohottaisi mielenkiintoa ja vetäisi muita kullanetsijöitä hänen valtauksilleen. Sillä tavalla tulisi hänen tavaransa edullisesti markkinoille.
Hänen löytönsä olivat omiaan herättämään huomiota. Peter oli hyvin tunnettu mies. Ihmiset olivat varmoja hänen totuudenrakkaudestaan ja hänen etsintävaistostaan. Jos Peter kerran sanoi, että siellä oli kultapitoista maata, niin oli asia sillä selvä.
»Hm», sanoi eräs mies, nimeltä Vinosilmä Dobs, tutkittuaan erästä läpikuultavaa kvartsipalaa, jossa näkyi pieniä kellahtavia jyväsiä. Sitten pani hän sen pois ja meni rauhallisesti ovesta ulos sanomatta sanaakaan lisää. Hän oli mennyt panemaan varustuksiaan kuntoon.
Muille, jotka eivät olleet yhtä ripeitä, selitteli Peter pitkään, aina samaan, arkaan, arvelevaan tapaansa.
»Olen merkinnyt kaikki valtaukseni», sanoi hän. »Te, pojat, voitte tulla sinne katsomaan, mitä siellä vielä on jäljellä. Siellä on vielä paljon. En sano, että se on yhtä hyvää kilin minun, mutta se on sangen hyvää. Luulen, että sinne syntyy leiri.»
»Leiri!» huusi Cheyenne Harry. »Se on selvä. Jos siellä vielä on samanlaista, niin voit myydä minulle perunamaan kokoisen palan lähellä omaasi».
»No niin, pojat, minun täytyy lähteä», sanoi Peter, väistyen ovelle päin. »Ja minä toivon näkeväni muutamia teistä siellä.»
Miehet eivät huolineet keskustella asiasta keskenään, vaan kukin heistä ajatteli vain omia kullanetsintätyökalujaan.
»Ota ryyppy, Onnen Pekka, minun kustannuksellani», tarjosi vieraanvaraisesti kapakan isäntä.
Peter palasi hitaasti pöydän luo.
»Onnea uudelle valtaukselle», sanoi isäntä, »ja toivottavasti eivät keinottelijat vie kaikkea, mitä siinä on.»
Miehet nauroivat, mutta eivät ilkeämielisesti. He tunsivat kaikki
Peterin, kuten sanottu.
Peter kääntyi taas ovea kohti.
»Sinulla on huomenna siellä oikein hirmumyrsky», huusi eräs leikinlaskija hänen jälkeensä. »Pidä silmäsi auki! Sinne tulee varmaan oikea roistojoukko ja he piankin vievät sinulta koko valtauksesi.»
Peter pysähtyi äkkiä, katsahti puhujaan ja meni kiireesti ulos.
Seuraavana päivänä tuli miehiä hänen laaksoonsa. Hän kuuli heidän vaununsa kolinan jo ennenkuin hän oli noussut vuoteeltaan. Kun hän oli syönyt aamiaisensa oli niitä mäen rinteet täynnä. Akkunastaan saattoi hän nähdä heidän punaisten mekkojensa puitten välistä pilkottavan ja valon välähtelevän heidän kiiltävistä työkaluistaan. Laaksossa oli tulia siellä täällä ja ilmassa metsäpalon ja leivän paiston käry. Paljaitten pensaitten luona näkyi valkoisia telttoja. Hevoset söivät ahneesti nuorta ruohoa ja puitten vesoja, nostellen päitään kuullessaan uusien tulokkaitten vaunun ratinan. »Rynnäkkö» oli alkanut.
Peter tiesi, että uutinen hänen löydöstään leviäisi. Huomenna saisi jo uusi kaupunki paikan kartalla. Ihmisiä tulisi kaupunkiin, rahakkaita ja halukkaina sijoittamaan rahojaan. Heidän kanssaan aikoi Peter käydä kauppoihin. Tällä kertaa ei tulisi kysymykseenkään huolimattomasti laaditut kauppakirjat. Hän ei jättäisi mitään sattuman varaan. Näin hän oli ennenkin ajatellut.
Peter alkoi kuvitella kaikenlaisia vaikeuksia. Edelliset kokemukset tarjosivat niitä enemmänkin, mutta Peter aikoi ammentaa lääkkeet samasta lähteestä. Suuri tuntemattomuus peloitti häntä. Huolimatta vuosistaan, huolimatta harmaista hiuksistaan ja huolimatta edellisten onnettomuuksiensa muistoista, täytyi hänen myöntää itselleen, ettei hän tiennyt mitään, ei kerrassaan mitään keinottelijoista ja heidän menettelytavoistaan. He eivät voineet tällä kertaa nylkeä häntä aivan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Mutta miten saattoi hän tietää, mitä keinoja heillä vielä oli varastossaan. Kahdeksan vuotta ihmiselämää pitää opettaa häntä yhtä hyvin varovaiseksi kuin kaksitoistakin. Kuitenkin astui hän Eagle Ridgen loukkuun yhtä luottavaisesti kuin Antiloopin kidankin. Hän oli siinä menettänyt kaksitoista vuotta, mikä estäisi häntä nyt menettämästä neljä uutta lisää. Ei mikään pelko ole niin vaikeaa kuin tuntemattoman pelko. Et voi nähdä sitä, sinun täytyy kokonaan luottaa itseesi, sinulla täytyy olla itseluottamusta.
Itseluottamusta Peteriltä juuri puuttui.
Silloin hänelle yhtäkkiä selvisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Se oli naurettavan selvää — ainoastaan kysymys työn jaosta. Hän, Peter, tunsi kullankaivuun, mutta ei ymmärtänyt kaupantekoa. Kotipuolessaan, vanhassa Vermontissa oli kymmenkunta rehellistä miestä, jotka ymmärsivät liike-elämää, mutta eivät ymmärtäneet kullankaivuusta mitään. Ei mikään olisi ollut helpompaa, kuin yhdistää nämä taidot ja puutteet.
Jos Peter olisi rauhallisesti mennyt väkensä luo, salaten löytönsä Beaver Damin miehiltä, niin olisi hän voinut palata takaisin kolmen viikon kuluttua varustettuna kaikella mitä tarvitsi. Nyt se oli myöhäistä. Heti kun hän kääntäisi selkänsä, anastaisivat he hänen valtauksensa. Peterin ajatukset liikkuivat hitaasti. Jos hän olisi tuntenut itsensä vähemmän levottomaksi harmaitten hiustensa vuoksi, niin olisi hän ajoissa huomannut sähköttää tai kirjoittaa Itään, saadakseen apua ja sillä välin vain vartioinut valtaustaan. Mutta nyt oli pelko ja epäluuloisuus päässyt puikahtamaan hänen mieleensä ja se alkoi vallata hänet kokonaan. Hän ei voinut nähdä edessään muuta kuin tuon välttämättömän ja peloittavan kaupanteon petollisuuden tuntemattomien voimien kanssa, ei mitään muuta kuin erehdyksen, minkä hän teki, aikaansaadessaan »rynnäkön».
Aamun kuluessa lähti hän vuoristoon katselemaan. Miehet olivat kaikki ahkerasti työssä. He hakkasivat »löytöpaikoiltaan» pintakerrosta pois, asettelivat kiviä valtaustensa kulmiin tai pystyttelivät työläästi töhertämiään »valtausilmoituksiaan». He tuskin huomasivat miestä, joka käveli satakunnan jalkaa heistä. Peter kävi myös neljällä omalla valtauksellaan. Eräällä tapasi hän pienen joukon, joka innokkaasti tutki kullanmerkkejä. Hän ei yhtynyt heihin. Sanat, jotka hänen jälkeensä lennätettiin hänen poistuessaan kapakasta soivat yhä hänen korvissaan. »Sinne tulee varmaan oikea roistojoukko ja he piankin vievät sinulta koko valtauksesi. Pidä silmäsi auki!»
Peter keitti itselleen illallista, mutta ei syönyt paljoakaan siitä.
Sen sijaan istui hän, tuijottaen silmät selällään, mutta näkemättä mitään, ruoka-astioista nousevaan höyryyn. Aika ajoin nousi hän ylös, mielessään ilmeinen tarkoitus, jonka hän heti unohti, ennenkuin oli ottanut kahtakaan askelta, jotenka ne pian tulivat tarkoituksettomiksi ja hän istuutui taas. Myöhällä illalla kiersi hän taas valtauksensa, mutta ei huomannut mitään tavatonta. Illan kuluessa yksi ja toinen mies pyörähti hänen kämpässään, mutta menivät pian taas, koska se oli tyhjä. Peter oli heidän käyntinsä aikana vuoren huipulla aivan lähinnä tähtiä ja käveli siellä edes ja takaisin pienellä tasamaalla. Kun hän tuli sen päähän kääntyi hän kantapäillään takaisin. Siitä tuli kuusi askelta yhtäälle ja viisi askelta toisaalle. Hän laski omantunnontarkasti askeleet, kunnes se kävi koneellisesti. Sitten laskeminen jatkui yhtämittaisesti muitten ajatusten ohella — viisi — kuusi — viisi — kuusi — aina uudelleen ja uudelleen. Kymmenen tienoissa lopetti hän kättensä aukomisen ja sulkemisen ja alkoi huutaa ensin hiljaa, mutta sitten yhä kovemmin koko keuhkojensa voimalla. Vuoristo-leijona vastasi hänelle toiselta rinteeltä. Hän ojenteli käsiään päänsä yläpuolelle, joka lihas jännittyneenä ja huusi. Sitten hän ilman huomattavaa keskeytystä vaipui kivelle ja painoi kasvot käsiinsä. Hetkeksi oli hermojännitys tauonnut.
Lännen kirkkaat tähdet valoivat hopeaista valoaan. Preerialta henkäsi vieno tuuli, kuin näkymättömät kädet lepäsi se miehen pään päällä. Kotoiset, öiset äänet soivat, ja suloinen metsän tuoksu levittelihe kaikkialla. Peter nousi, veti syvän henkäyksen ja meni kämppäänsä. Luonnon suuri rauha oli tullut hänellekin.
Mutta sitten, matalan kämpän hämärässä palasivat taas vanhat epäilykset ja vanha pelko. Ne istuutuivat hänen yläpuolelleen kuin orrelle ja pakottivat hänet katsomaan itseensä kunnes hänen silmänsä olivat kuumat ja punaiset. »Tee, tee, — tee, tee», ne hokivat, kunnes Peter nousi ja astui ne kolme mailia, jotka veivät hänet valtaukselle. Kaikki oli kuin olla pitikin. Miehet laaksossa eivät vielä olleet heränneet. Uninen siili vain ponnisteli piiloon harja pystyssä.
Tämä ei käynyt päinsä. Saattoi mennä viikkoja, ennenkuin hän voi alkaa kaupantekonsa. Peter keitti itselleen työläästi aamiaisen — ja joi puolikuppia kahvia. Sitten istui hän, kuten edellisinäkin päivinä, tuijottaen suoraan eteensä, näkemättä mitään. Jonkun ajan perästä asetti hän tytön valokuvan ja peilin rinnakkain pöydälle ja katseli niitä tarkkaavasti.
Hän nousi potkaisten tuolin nurin ja meni vielä kerran valtaukselleen. Miehet olivat jo heränneet laaksossa. Enimmät olivat lopettaneet jo päivää ennen välttämättömimmät toimet valtausta varten, jotenka heillä nyt oli aikaa tyydyttää uteliaisuuttaan ja leikinlaskun haluaan tarkastamalla alkuperäistä valtausta, joka koko »rynnäkön» oli aikaansaanut. Seurauksena oli, että Peter tapasi joukon miehiä valtauksellaan. Muutamat heistä tutkivat maata, toiset olivat laskeutumassa kaivokseen ja useimmat lukivat lyhyeen petäjään naulattua valtausilmoitusta. Eräs viimemainituista, sama, joka oli laskenut leikkiä Peterille kapakassa, huomasi omistajan lähestyvän.
»Hei Peter», huusi hän viitaten haalistuneeseen ilmoituslappuun. »Mitä sinä tuolla tarkoitat?» Hän iski silmää toisille. Peterin onnettomuudet tunsivat kaikki.
»Mitä?» kysyi Peter omituisesti.
»Sinä et ole kirjoittanut tätä oikein. Siinä seisoo tuhat viisisataa jalkaa ja laki sanoo, että siinä pitää olla tuhatviisisataa neliöjalkaa. Sinun valtauksesi ei ole lainmukainen. Minä anastan sen sinulta.»
Se oli naurettavaa puhetta. Jokainen sen tiesi ja he valmistautuivat nauramaan, oikein suun täydeltä.
Peter ampui sanaakaan sanomatta puhujan, läpi sydämen. Ihmiset sanoivat oikeudessa, että se oli raain ja aiheettomin murha, mitä he tiesivät.