XIII.
TYTTÖ PUNAISISSA.
»Ei minulla ole mitään sitä vastaan», sanoi Idän mies, nojautuen eteenpäin karkeatekoisesta hirsiseinästä, antaakseen enemmän pontta sanoilleen. »Sillä minä uskon, että kukin huvittelee omalla tavallaan. Jos kerran pitää rymytä, niin miksi ei rymytä siivosti ja tyydytä siihen. Mutta minä tarkoitan noita viattomia tyttöjä, jotka tulevat tänne huvittelemaan — se on kamalaa!»
»Se on helvetillistä», myönsi Lännen mies iloisesti.
»Katso nyt tuotakin sievää typykkää tuolla — —»
Nuori kullankaivaja seurasi toverinsa katseen suuntaa räikeästi valaistua joukkoa kohti. Sitten, aivankuin hän ei olisi ollut varma siitä, oliko hän nähnyt oikein, katsoi hän uudelleen.
»Ketä sinä tarkoitat?» kysyi hän hämmästyneenä.
»Tuota, punaisissa. Hän —»
»Pyh!» sanoi Lännen mies vastustamattomasti.
»Mitä nyt?» kysyi Idän mies, katsoen häneen epäilevin silmin.
Toinen tukahdutti naurunsa puoleen väliin ja kävi heti juhlallisen näköiseksi.
»Suo anteeksi. Ei mitään», vakuutti hän lyhyesti. »Jatka!»
Tyttö punaisissa seisoi varpaillaan penkillä suuren lampun alla. Hän piti pientä kämmentään vinosti lasin yli ja puhaltamalla sitä vastaan koetti sammuttaa lamppua. Hänen kasvonsa olivat hyvin totiset ja punaiset. Toisinaan lehahti lampun liekki korkealle ja hän sieppasi silloin kätensä pois sievällä liikkeellä, harmistuneena siitä, että se oli kärventää sen. Joukko miehiä seisoi hänen ympärillään ja taputti käsiään hänelle. Kaksi muuta miestä pidätti tanssipaikan isäntää, joka koetti estää sitä.
»Katso nyt tuota tyttöä» jatkoi Idän mies, »hänhän on niin sievä ja raikas ja viaton kuin vuoristoruusu. Hän on nuori ja ajattelee, että se on hauskinta aikaa elämässä eikä mitään muuta. Jonakin päivänä hän on havaitseva, että se on muutakin. Se on kauheata, sen minä sanon.»
Lännen mies katseli ystävänsä innosta punoittavia kasvoja ääneti hymähtäen.
Tytön onnistui vihdoin puhaltaa lamppu sammuksiin ja kaikki huusivat ihastuksesta.
»Näyt olevan samanlainen kuin ennen koulussa ollessamme, eikö niin, Bert», sanoi Lännen mies lämpimästi, »autat hädässä olevia ja suret toisten puolesta.»
»No, no. Mitäpä tässäkin voit tehdä. Viedä hänet pois täältä! Vedota hänen parempaan puoleensa!
Bert lähti innostuneena tyttöä kohti, joka — toisten auttaessa — valmistautui hyppäämään penkiltä. Kullankaivaja tarttui häntä hihaan.
»Älä mene, panet vielä toimeen tappelun. Odota hetkinen!» pyysi hän. »Tyttö ei ole sen arvoinen. Kuulehan», kun toinen peräytyi entiselle paikalleen. Hän puhui taas kiusoitellen. »Sinä ja tuulimyllyt. Minäpä hieman selvittelen sinun ihanteitasi. Saat kuulla yhden tai pari tosiasiaa tuosta sievästä, viattomasta tytöstä — unehutin muut laatusanat. Ensistäänkin ei hänellä ole kerrassaan mitään tekemistä vuoristoruusun kanssa. Hänen nimensä on Anne Bingham, mutta hän on yleisemmin tunnettu Bismarck Annen nimellä, pääasiassa siitä syystä, että Bismarck on ainoa leiri rakkaassa piirissämme, jossa hän ei käy. Senvuoksi on päätelty, että hän on sieltä kotoisin.
»Bismarck Anne!» toisti Idän mies. Eihän hän mahda olla — —»
»Aivan sama. Hän on suunnilleen niin huono kuin miksi he hänet kulloinkin tekevät ja minä en luule, että hän laiminlyö ainoatakaan tilipäivän tanssitilaisuutta vuoden mittaan. Anne ottaa humalan, sen saat nähdä, oikein huiman humalan ja on iloinen, sen voin vakuuttaa hänestä. Hän ilakoi kaikilla mahdollisilla tavoilla niin kauan kuin sitä kestää.»
Idän mies vihelsi pitkään, vastenmielisyyden ilme kasvoillaan ja hän katseli hartaana tytön eloisia kasvoja.
»Oh, mitäs tuosta välität?» sanoi Lännen mies huolettomasti. »Hän pitää hauskaa.»
Bismarck Anne hyppäsi lähimmän miehen syliin, sai suudelman, läimäsi antajaa poskelle ja leijaili toiseen päähän huonetta. Hän sieppasi kätevästi hanurin korkealta tuolilta, jolla eräs soittaja istui ja juoksi, pusertaen merkillisiä ääniä soittokoneesta, penkkirivien välissä omistajan ajaessa häntä takaa. Naiset nauroivat onttoa nauruaan, näyttääkseen etteivät he olleet kateellisia hänelle siitä huomiosta, joka tuli hänen osakseen. Vihdoin törmäsi hän salin omistajaan, joka tuli sytyttämästä sammutettua lamppua. Omistaja oli vihainen ja pelasti hanurin kovakouraisesti. Anne nyrpisti huuliaan ja katsoi vetoovasti ystäviinsä. Ystävät vastasivat yksimielisesti. Omistaja järjesti lasit.
Soitto alkoi uudelleen. Kullankaivajat lähtivät kukin taholleen kirjavapukuisten naistensa luo ja kietoen käsivartensa heidän vyötäisilleen puristivat heidät aivan lähelleen, ikäänkuin näyttääkseen omistusoikeuttaan koko maailmalle. Hikoovia seremoniamestareita, omatekoisia ja humalassa, lensi sinne tänne, koettaen saada katrilliin jonkinlaista järjestystä muistuttavaa sen osien vaihtuessa. Kaikki hankasivat jalkojaan permantoon kärsimättömästi.
Tanssi alkoi melun ja iloisen sekasorron merkeissä. Bismarck Anne lisäsi iloisuutta. Hänellä oli äärettömän hauskaa ja miksikäs ei. Hän oli ottanut kolme lasia whiskyä ja Luoja oli antanut hänelle vilkkaan luonnonlaadun ja merkityksettömän määrän itsekunnioitusta. Sitäpaitsi oli hänellä terve ruumis, kuuma veri, ja hän välitti vähät seurauksista. Huvittelu miellytti häntä, liikunnon aikaansaama kiihoitus ja humalan ihana huumaus värisytti hänen olentonsa joka hiventä. Hän ei uskonut mitään, mikäli hän tiesi. Jos hänen olisi ollut tehtävä selvää uskostaan, niin olisi se näyttäytynyt äärimmäisen yksinkertaiseksi. Elämä tulee niitten tykö, jotka osaavat elää sen kaikki mahdollisuudet, eikä niitten luo, jotka sen kieltävät.
Annella oli paljon mahdollisuuksia ja hän käytti niitä nopeassa tahdissa. Hän tunsi melkein fyysillisesti riemun sykähtelyn ympärillään ja siitä hän kohosi vielä korkeampiin ilopiireihin. Hän oli juonut kolme lasia ja hänen päänsä ei ollut luja. Hänen jalkansa liikkuivat kepeästi ja hänen liikkeensä olivat sangen varmat. Hän oli juuri päässyt siihen mielentilaan, joka soi hänelle tuon onnellisen välinpitämättömyyden siitä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan, tai tuon yhtä onnellisen huolettomuuden seurauksista, jota hyveellinen ihminen ei koskaan pääse kokemaan. Aistimukset painuivat alimmille asteille — liikettä ja melua. Huone oli täynnä nopeasti pyöriviä olentoja. Melu oli loppumaton ja naisten nauru kohosi kimakkana sen yli, aivan kuin vihuri myrskyn yllä.
Anne liikkui kaiken keskellä kuin kohtalon kontrolloija ja mihin hän tulikin, näytti se hänestä ainoalta varmalta pisteeltä pyörivässä kuvasarjassa. Miehet tanssivat hänen kanssaan, mutta he olivat merkityksettömiä miehiä. Eräs pyysi häntä tanssimaan kanssaan, mutta Anne pysähtyi katsomaan erästä nuorta miestä, joka eläimellisesti huohotti pullistuvin poskin, jotenka mies kirosi ja jätti hänet mennäkseen jonkun toisen tytön luo. Huohottavan nuorukaisen yläpuolella tanssi valoja, vihreitä ja punaisia. Anne jäi vakavana katselemaan niitä.
Ihmiset, huone ja äänet näyttivät hänestä tulevan puuskittain. Puuskien välillä ei Anne tiennyt muuta kuin sen, että hän oli onnellinen, ennen kaikkea onnellinen. Aivan kuin sattumalta miehet suutelivat häntä ja hän joi, mutta nämä asiat eivät varsinaisesti eronneet valoista ja tietoisuuden puuskauksista. Anne alkoi ottaa kaiken luonnollisena, hänelle tulevana.
Jonkun ajan perästä pysähtyi Anne taas katsellakseen outoja valoja. Mutta tällä kertaa ne eivät olleetkaan punaisia tai vihreitä, vaan oranssin värisiä, pitkinä vihaisina leimauksina, kuin nauhat, joita äkkiä puretaan ilmaan ja taas yhtä äkkiä keritään takaisin. Melu taukosi ja sitä seurasi sorina. Hetken erotti hänen samea näkövoimansa selvästi huoneen, jossa oli aivan hiljaista, nurkassa viruvan miehen ja lattialle hitaasti kasvavan punaisen lätäkön. Joku työnsi hänet ulos ovesta muitten kanssa ja hän alkoi astua tarkoituksettomasti, epävarmasti leveää katua.
Hän tunsi hämärästi eron tanssisalin kuuman ilman ja ulkoilman lämmön välillä. Suuret vuoret, tähdet ja talojen varjot tulivat ja menivät hänen silmissään samalla tavalla kuin melu ja väki tanssisalissa. Hän sai päähänpiston kävellä, ja se vallitsi hänen mielessään yli kaiken muun ja hän ryhtyi siihen suurella kiihkolla.
Kuinka kauas ja mihin suuntaan hän käveli, se ei merkinnyt mitään. Liikkeessä ollessaan oli hän onnellinen. Kun hän pysähtyi, tunsi hän itsensä onnettomaksi. Ja niin jatkoi hän kävelyään kaupungin leveiltä kaduilta suuren solan läpi vuoristossa, ylös pitkää heinäistä laaksoa, joka kääntyi hitaasti ja nousi vähitellen ja seurasi joen rantaa, kunnes hän vihdoin tapasi itsensä pienestä sananjalkaa kasvavasta notkosta Iron Creek solan luota. Hän työnsi sormensa hajalle menneen tukkansa läpi ja tunnusteli pukunsa kiiltävää pintaa. Kaukana yllään näki hän tähtien heiluvan. Vihdoin valtasi hänet päähänpisto nukkua, aivan samoinkuin kävelemisen ajatuskin oli tullut. Hän vaipui polvilleen, epäröi hetken ja pani sitten, huoahtaen kuin väsynyt lapsi, päänsä pehmeää, pyöreätä käsivarttaan vasten ja sulki silmänsä.
Yökehrääjä lopetti surullisen huutonsa. Muutamat pienet linnut sirkuttelivat unisesti. Itäisten vuoristojen takana alkoivat tähdet himmentyä ja lempeä yötuuli, joka oli tuullut kautta pimeyden, painui nukkumaan. Luonnon ovela taikuri alkoi muovailla päivän kuvaa, tuoden esille luomansa tummista kätköistään, vetäen ne nähtäville pimennoista, ikäänkuin luoden ne uudestaan. Uutta elämää liikehti kaikkialla. Taivaan korkeus näytti olevan täynnä sitä ja kaikki laaksot ja niitten haaraumat nostattivat yltäkylläisyytensä mahtavassa kuorossa ylistämään vastavalkenevaa aamua.
Nainen liikahti unisesti ja heräsi, nakaten tukkansa kasvoiltaan. Unen puna pani hänen poskensa hehkumaan. Se tuli ja meni hitaasti nuoren auringon valaistuksessa, kilpaillen loistossa milloin hänen pukunsa silkin kanssa, milloin taas vuoriston punatulkun kanssa, joka räiskytteli puron vesiä sateenkaareksi. Hän kuuli lirinän ja meni sinne. Punatulkku peräytyi varovasti, äänettömästi. Anne polvistui puron rannalle ja huuhtoi sen jääkylmällä vedellä kasvonsa ja kaulansa, toisena punatulkkuna, toisena villinä oliona, joka sykki ja värisi uutta elämää. Sitten hän oikaisi ihanan ruumiinsa täyteen pituuteen ja katsoi ympärilleen.
Aamu virtasi hänen lävitseen kuin joki ja jätti hänet puhtaana. Luonnon silmäin edessä ja luonnon lukemattomien luomusten edessä seisoi hän yhtä puhtaana kuin hekin. Hän oli käynyt meluavissa paikoissa, mutta niin oli suohaukkakin tehnyt kohotessaan komeasti liikkumattomin siivin. Hän oli ryöminyt liassa ja hän oli pörröinen, rähjääntynyt ja likainen; samoin oli tulilintukin tehnyt ryöpytessään suomudissa, mutta se oli pessyt puhtaiksi höyhenensä ja lauloi nyt luojan ylistystä lähimmässä näreen latvassa. Nainen veti keuhkonsa täyteen aamua. Hän venytteli itseään hitaasti, laiskasti, lihaksen kerrallaan ja seisoi sitten entistä pitempänä ja vapaampana. Viime yön irstailu, toisten ja pahempien öitten irstailut, hapon kaltaisesti syövyttävä julkeus, joka on pahempi kuin itse synti, kaikki ne olivat kadonneet menneisyyteen, joka oli kuollut, hävinnyt ja haudattu ainaiseksi. Nykyisyys yksin oli tärkeä, ja se esitti hänet puhtaana luonnolle. Kun hän seisoi siinä kirkassilmäisenä, miettivänä ja hehkuvana, tukka hajalla ja heinän korret riippuen hänen vaatteissaan, näytti hän suurisilmäiseltä enkelilapselta, joka vastikään on tullut maan päälle. Hänestä aamu oli suuri ja ihana kuin uni, jonka on nähnyt ja johon on herännyt, jotakin epätodellista ja katoavaa. Hänen sydämensä aukeni sille ja hän tunsi itsessään hellyyttä kauneutta kohtaan, ja se on lähintä sukua pyhille kyynelille.
Hänen siinä uneksien seistessään näytti luonnolliselta, että siihen vielä yhtyisi toinen inhimillinen olento ja tulisi osaksi siitä. Näytti luonnolliselta, että se olisi mies, nuori mies ja että hänen tuli olla kaunis ja rohkea. Näytti luonnolliselta, että hän pysäyttäisi hevosensa nähdessään Annen. Niin välttämätöntä se oli, niin tiukasti liittyvää lempeään taivaaseen, vuoriston kasvaviin varjoihin ja elämöiviin oraviin nähden, että tyttö seisoi liikkumattomana katsoen häneen suu hieman auki, sanattomana. Hän oli vain osa, pieni osa kaikesta. Hänen hienot, ruskeat silmänsä, pitkä, kähärä tukkansa ja kasvojensa rusketus ei merkinnyt hänelle enempää kuin auringon valon leikki Harney-vuorilla.
Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti pois ja jotakin tytön sielussa särkyi. Unimaailmasta riistettiin tyttö raa’asti menneisyyteensä. Auringon valo katosi hänen silmistään, häipyen vähitellen ilman kultaloistosta, lintujen laulu hävisi, ja puron lirinä muuttui kosken vihaiseksi pauhuksi, joka syytti maailmaa sen pahuudesta. Aamu pakeni. Kaukaa, kauempaa vielä kuin Harney, kauempaa kuin taivas, katsoi vieraan silmä säälien häntä. Hänen syntinsä ei enää ollut ruumiillista. Se oli koskettanut hänen sieluaan. Sen sijaan, että se vain olisi ollut sattuma, tuli siitä olotila, joka sitoi hänet, ja josta hän ei voinut irtaantua. Yhtäkkiä näki hän erotuksen. Hän vaelsi pimeydessään ja mies, kirkkaine sieluineen vaelsi valkeudessa. Hän heittäytyi käsilleen maahan ja itki katkerasti, puristaen heinää käsissään syntiensä tuskassa.
Silloin kuului uusi ääni ilmassa. Hän nousi istumaan ja kuunteli. Käänteen takaa kuuli hän kimakan äänen lausuvan runomitalla. »Ja sinun huoneesi ja valtakuntasi on pysyvä, iankaikkisesti ja sinun istuimesi on vahva oleva iankaikkisesti», messusi ääni.
»Herra auttaa niitä jotka lankeevat ja kohottaa niitä, jotka ovat sorretut». Puhuja astui näkyviin. Hän oli niitä vanhanaikaisia vaeltavia saarnaajia, joita silloin tällöin näki vuoristossa ja jotka olivat täynnä kiihkoa ja innostusta ja matkasivat paikasta toiseen jalkaisin, pauhaten enemmän helvetin tulta kuin taivaan autuutta, puolihupsuja, mutta täysin tosissaan. Hän oli riutuneen näköinen. Hän oli puettu kiiltävän mustaan, pitkään takkiin, joka oli napitettu tiukkaan ja hänen kenkänsä olivat tomuiset ja näyttivät liian suurilta huolellisesti käärittyjen housunlahkeitten alla. Vanhanaikainen majavannahkainen lakki oli työnnetty taaksepäin hänen kapealta otsaltaan, jonka alta kiilui kaksi eloisaa, tuimaa haukansilmää. Hartioillaan kantoi hän kepin varassa kangaspussia. Hän astui innokkaasti eteenpäin. Ei voinut kuvitella mitään sen mahdottomampaa kuin tuo koomillinen olento vaatimattomassa vuoriseudussa. Mutta sitä voimakkaamman vaikutuksen teki hän tytön hämmentyneeseen sieluun. Hän odotti innokkaasti saarnaajan seuraavia sanoja.
Tämä astui tuimana kivien välissä ja puhui tarmokkaasti, voitonvarmana:
»Kaikkien silmät vartoovat sinua ja sinä annat heille ruuan aikanaan.
»Sinä avaat kätesi ja tyydytät kaikki elävät olennot.
»Herra on oikeudenmukainen kaikissa teissään ja Hän on pyhä kaikissa teoissaan.
»Herra on läsnä niitä, jotka häntä avuksi huutavat, totuudessa häntä avuksi huutavat.»
Anne näki selvästi ainoastaan yhden asian koko maailmassa — kiilusilmäisen vieraan, joka oli kuin jumala. Tämän tulisen miehen, joka puhui outoja, vaikkakin epämääräisiä lohdutuksen sanoja. Tytön kiusaantuneesta sielusta nousi ainoastaan yksi ajatus — keino millä tehdä tuo lohdutus todelliseksi, keino nousta synnistään, tulla sen jumaluuden arvoiseksi, jonka hän tänä aamuna ensi kerran oli selvästi nähnyt. Hän syöksyi eteenpäin ja tarttui saarnaajan käteen. Hurmiossaan häirittynä, pyöritteli tämä vain silmiään käsittämättä tyttöä puoleksikaan.
»Miten? Millä keinoin?» läähätti tyttö. »Auttakaa minua! Mitä minun pitää tehdä?»
Tyttö ojensi käsiään pyytävästi. Vanhan miehen mieli paloi yhä kuumeisen kiihkeänä. Hän tuskin näki tyttöä eikä käsittänyt hänen sanojensa tärkeyttä. Hän katsoi vain häneen ilmeettömästi ja huomasi hänen ojennetut kätensä.
»Ja teidän täytyy tehdä työtä käsillänne, niinkuin minä käsken teitä», saarnasi hän epämääräisesti ja irroitti itsensä tytön otteesta ja marssi komeasti eteenpäin purkaen suustaan psalmin mahtavia sanoja.
»Tehdä työtä käsilläni, tehdä työtä käsilläni», toisteli tyttö, katsellen ojennettuja käsiään. »Siinä se on!» sanoi hän hitaasti.
Anne Bingham pesi astioita Preeriakoiran hotellissa yhden viikon. Ensimmäinen päivä oli näkyjen päivä. Toinen oli ikävä, kolmas väsyttävä ja yksitoikkoinen. Ensimmäinen oli niin pitkä kuin matka suuren unelmamaan toisesta laidasta toiseen. Toinen oli niin pitkä kuin matka suuren unelmameren yli. Kolmas oli iankaikkisuus. Ensimmäinen oli ruusunvärinen, toinen oli tumma, ja kolmas oli täynnä harmautta, joka muuttaa työn ilon koneelliseksi ahertamiseksi.
Kahdeksantena päivänä sattui kuukautiset tilipäivätanssiaiset Viimeisen toivon kaivoksella. Kaikki miehet olivat humalassa, kaikki naiset olivat vielä enemmän humalassa, mutta enimmän humalassa oli seuran epäämätön suosikki, Bismarck Anne. Kaksi miestä, jotka seisoivat ovella, eivät nähneet siinä mitään huomattavaa — se oli tapahtunut viime viikolla. Mutta sillä kerralla Bismarck Annella oli ollut vielä mahdollisuuksia, nyt oli hän syönyt kielletyn puun hedelmästä ja se tuli hänelle kuoleman synniksi.