II LUKU
Paratiisi
Paikka, jonne lapset olivat menossa, oli kodin lähellä olevan niityn alla sijaitseva soinen pensaikko. Se ei ollut iso, mutta se näytti siltä, sillä puita ja pensaita kasvoi siinä niin lähellä toisiaan, ettei saattanut eroittaa sen rajaa. Talvella, maan ollessa kostea ja vetinen, siellä ei käynyt muita kuin lehmät, jotka eivät välitä, vaikka joskus kastuvat, mutta kesällä se kuivui ja oli silloin tuoreen vihreä ja täynnä suloisia villiruusuja, laakereita ja linnunpesiä. Siellä täällä kiemurteli kapeita polkuja, joita karja oli sinne polkenut takaisin kulkiessaan. Lapset kutsuivat tätä paikkaa "Paratiisiksi", ja heistä se näytti yhtä raivaamattomalta ja rajattomalta kuin jokin seikkailurikas satumaailman metsä.
Paratiisin tiellä oli eräässä kohdassa aita. Katy ja Cecy hyppäsivät sen yli, jota vastoin pienimmät ryömivät alitse. Kun he nyt olivat avonaisella niityllä, he alkoivat yhtaikaa juosta, kunnes tulivat metsätielle. Silloin he äkkiä pysähtyivät, eriskummallinen, epäröivä ilme kasvoillaan. Oli aina niin hauskaa mennä Paratiisiin pitkän talven jälkeen. Kuka tiesi, mitä haltiat olivatkaan tehneet heidän siellä viimeksi oltuaan?
"Mitä polkua menemme?" kysyi Clover.
"Ehkä äänestämme", sanoi Katy. "Minä äänestän Pyhiinvaeltajan polkua ja Vastuksien mäkeä."
"Niin minäkin!" säesti Clover, joka oli aina samaa mieltä Katyn kanssa.
"Rauhan polku on hyvä polku", ehdotti Cecy.
"Ei, ei! me tahdomme mennä Laakeri-polkua!" huusivat Hanna ja Dorry.
Katy kuitenkin, kuten tavallisesti, sai tahtonsa perille. Suostuttiin kulkemaan Pyhiinvaeltajan polkua, ja sitten tehtäisiin täydellinen tutkimusretki koko heidän valtakuntansa läpi, jotta nähtäisiin, mitä kaikkea oli tapahtunut heidän siellä viimeksi käytyään. Ja niin he astuivat sinne, Katy ja Cecy kulkien edellä, ja Dorry maataviistävän oksataakkansa kanssa tullen perässä.
"Oi! tuolla on rakas Ruusutarha aivan säilyneenä!" huusivat lapset saavuttuaan Vastuksien mäelle, ja he löysivät ison kannon, jonka keskellä villi ruusupensas keinui tuoreiden, vihreään lehtien verhoamana. Tämä "Ruusutarha" oli heistä hyvin mielenkiintoinen. Alituisesti he sepittivät siitä juttuja ja olivat lakkaamatta peloissaan, ettei vain jokin nälkäinen lehmä mielistyisi siihen ja söisi sitä.
"Niin", sanoi Katy koskettaen sormellaan sen lehteä, "suuri vaara uhkasi sitä viime talvena, mutta se pelastui."
"Voi, mitenkä? Kerro meille siitä!" huudahtivat toiset, sillä Katyn jutut olivat perheen keskuudessa kuuluisat.
"Oli jouluaatto", jatkoi Katy salaperäisellä äänellä. "Ruusutarhan haltia oli hyvin sairas. Hän oli kovasti vilustuttanut päänsä, ja juuri tuon poppelipuun haltia sanoi hänelle, että laakeritee oli hyvää vilustumiseen. Haltia valmisti siis teen ja lymysi tuonne, missä metsä näyttää mustalta ja pehmeältä, ja nukahti.
"Keskellä yötä, hänen nukkuessaan, kuului metsästä melua, ja hirvittävä musta härkä, jolla oli tuliset silmät, nelisti näkyviin. Se huomasi meidän ruusupensaamme ja avaten ison kitansa se oli puraisemaisillaan sen kahtia, mutta juuri silloin pieni lihava mies keppi kädessä hypähti kannon takaa. Se oli tietystikin pyhä Klaus. Hän löi härkää sauvallaan niin, että se mylvi hirveästi ja laukkasi kauas metsään niin kiireesti kuin taisi. Silloin pyhä Klaus herätti haltian ja sanoi tälle, että hän, ellei haltia pidä parempaa huolta Ruusupensaasta, asettaa toisen haltian hänen sijalleen ja panee hänet vartioimaan okaista, raapivaa sinivatukkapensasta."
"Onko haltioita todellakin olemassa?" kysyi Dorry, joka avosuin oli kuunnellut keromusta.
"Tietysti", vastasi Katy, ja kumartuen Dorryn puoleen lisäsi hän erinomaisen suloisella äänellä: "Dorry, minäkin olen haltia!"
"Hyh!" kuului Dorryn vastaus, "sinä olet sirahvi — isä sanoi niin!"
Rauhan polku oli saanut nimensä synkkyydestään ja viileydestään. Korkeitten pensaitten latvat melkein yhtyivät sen yläpuolella. Keskipäivälläkin puut varjostivat sitä. Siellä kasvoi eräs valkea kukkanen, jota lapset kutsuivat minttuherneeksi, sillä he eivät tiennet sen oikeata nimeä. He jäivät pitkäksi aikaa poimimaan näitä kukkia kimputtain, ja sitten oli Hannan ja Dorryn kaivettava sylellinen laakerin juuria. He olivat tuskin kulkeneet Kantasieni-kujan, Kaniini-luolan ja muunnimisten paikkojen kautta, kun aurinko jo oli heidän päänsä yläpuolella, ja oli keskipäivä.
"Minun alkaa olla nälkä", sanoi Dorry.
"Voi, Dorry, sinulla ei saa olla nälkä, ennenkuin lehtimajamme on valmis!" sanoivat pikku tytöt levottomina, sillä Dorry tuli pian tyytymättömäksi, jos hänen täytyi odottaa ruokaa. Sentähden he kiirehtivät majansa rakentamista. Siihen ei mennyt paljoakaan aikaa, sillä se tehtiin oksista, jotka ripustettiin poppeliin sidottuihin hyppynuoriin. Poppelissa asui se haltia, joka oli Ruusun haltialle suositellut laakeriteetä.
Majan valmistuttua he kaikki ryömivät sinne. Se oli hyvin pieni, juuri niin tilava, että he kumminkin koreineen mahtuivat sinne. Luulen ettei sinne olisi enää mitään muuta sopinut, ei edes toista kissanpoikaakaan. Katy, joka istui keskellä, aukaisi suurimman korin kannen, ja toiset kurkistelivat uteliaina nähdäkseen, mitä se sisälsi.
Ensiksi sieltä tuli paljon inkiväärileivoksia. Ne asetettiin huolellisesti ruoholle, kunnes niiden vuoro tulisi. Sitten tuli voikorppuja, kolme kullekin, ja niitten välissä oli kylmää lammaspaistia, ja viimeksi tusina kovaksi keitettyjä munia ja tukuttain voileipiä suolattuine paistipaloineen. Izzie-täti oli jo ennenkin varustanut evästä Paratiisin matkaa varten, ja hän tiesi sangen hyvin, mitä lasten ruokahalu merkitsi.
Voi, kuinka kaikki maistui hyvältä tuossa majassa, raittiin tuulen rapistellessa poppelin lehtiä, auringon paistaessa, metsän tuoksuessa ja lintujen puissa laulaessa! Aikuisten päivälliskutsut eivät liene koskaan sellaista iloa tuottaneet. Jokainen suupala tuotti nautintoa. Kun viimeinen muru oli syöty, otti Katy toisen korin esille. Ja siellä — oi, mikä miellyttävä yllätys! — oli seitsemän pientä piirasta — teevadeilla paistettuja siirappipiiraita — kaikki päältä ruskeita ja reunat sokeroidut. Ne maistuivat karamellilta ja sitruunalta. Ja oli siellä vielä kaikellaisia muitakin makeisia.
Kaikki huusivat riemuissaan. Yksin totinen Cecykin oli tyytyväinen, ja Dorry ja Hanna potkivat iloissaan koroillaan maata. Seitsemän paria käsiä ojennettiin heti koria kohti, seitsemät hampaat alkoivat työskennellä minuuttiakaan viivyttelemättä. Uskomattoman lyhyessä ajassa viimeinenkin piiraan jäännös oli hävinnyt, ja onnellinen tyytyväisyys valtasi seurueen.
"Mitä me nyt teemme?" kysyi Clover, kun pikku Filip käänsi korit kumolleen, ollakseen varma siitä, ettei niihin ollut jäänyt mitään syötävää.
"En tiedä", vastasi Katy uneksuen. Hän oli noussut paikaltaan ja oli puolimakuullaan pähkinäpuun käyristyneellä alaoksalla, joka riippui melkein lasten pään tasalla.
"Leikitään aikuisia", sanoi Cecy, "ja kerrotaan mitä aiomme tehdä."
"Hyvä", sanoi Clover, "aloita sinä. Mitä aiot sinä tehdä?"
"Minä aion saada mustan silkkipuvun, punertavia ruusuja hattuuni ja pitkän valkoisen harsohuivin", sanoi Cecy. "Minä tahdon olla aivan Minerva Clarkin näköinen! Aion olla myöskin hyvin hyvä, yhtä hyvä kuin neiti Bedell, mutta paljon kauniimpi. Kaikki nuoret miehet tahtoisivat minut mukaansa ratsastamaan, mutta en ole huomaavinani heitä, sillä ymmärrättehän, minä opetan pyhäkoulussa ja käyn sairaita tervehtimässä. Ja eräänä päivänä, kun olen kumartuneena vanhan vaimon vieressä ja syötän hänelle viinimarjahilloa, tulee sinne joku runoilija ja näkee minut, ja hän menee kotiinsa ja sepittää minusta runon", päätteli Cecy voitonriemuisena.
"Hyh!" sanoi Clover, "en usko että se olisi ollenkaan hauskaa. Minusta tulee kaunis nainen — koko maailman kaunein nainen! Minä aion asua keltaisessa linnassa, jonka edustalla on keltaiset pilarit ja kulmikas laite katolla, kuten Sawyerin herrasväellä on. Siellä on minun lapsillani leikkitupa. Siellä on myöskin ikkunapeili, josta voi katsella ulos. Minun jokapäiväinen pukuni on kullasta ja hopeasta, ja sormissani on timanttisormuksia, ja vyölläni on valkoinen silkkiesiliina, kun pyyhin pölyjä tai toimitan muuta likaista työtä. Takapihan keskellä on lammikollinen hajuvettä, ja milloin tarvitsen sitä, pistän vain pullon sinne. Ja minä en opeta pyhäkoulussa kuten Cecy, sillä minulla ei ole siihen halua, vaan menen joka sunnuntai portille seisomaan, ja kun Cecyn oppilaat kotia mennessään kulkevat ohitseni, kaadan hajuvettä heidän nenäliinoilleen."
"Minä aion ihan samaa", huudahti Elsie, jonka mielikuvituksen tämä loistava kuvaus sytytti, "minun lammikkoni on vain suurempi. Minä aion myöskin olla paljon kauniimpi", lisäsi hän.
"Sitä sinä et voi", sanoi Katy oksaltaan. "Cloverista tulee maailman kaunein nainen."
"Mutta minusta tulee vieläkin kauniimpi kuin kaikkein kaunein", intti pikku Elsie parka, "ja minä tahdon myöskin tulla isoksi ja tahdon tietää kaikkien salaisuudet. Ja sitten kaikki ovat minulle ystävällisiä, eivätkä pakene ja piilottaudu, eikä silloin ole mitään postilaatikoita eikä mitään muuta ikävää."
"Hanna, mikä sinusta tulee?" kysyi Clover haluten vaihtaa keskusteluaihetta, sillä Elsien ääni alkoi käydä surulliseksi.
Mutta Hannalla ei ollut selviä tulevaisuudentuumia. Hän naureskeli vain ja puristeli Dorryn käsivartta lujasti, siinä kaikki. Dorry puolestaan oli hyvin selvillä asioistaan.
"Minulla pitää olla kalkkunapaistia jokikinen päivä", selitteli hän, "ja kokkarevanukasta; se ei saa olla keittämällä valmistettua, vaan paistettua, ymmärräthän, kuori ruskean kiiltävää päältä ja paljon kastiketta sen kanssa. Ja minä kasvan niin isoksi, ettei kenenkään sovi sanoa: 'Kolme annosta pienelle pojalle on kylliksi'."
"Hyi, Dorry, oletpa sinä koko porsas", huudahti Katy, jolla aikaa lapset nauraen kirkuivat. Dorry oli hyvin loukkaantunut.
"Minäpä menen kertomaan Izzie-tädille, miksi sinä minua nimität", sanoi hän nousten suuttuneena.
Mutta Clover, joka oli rauhantekijäksi syntynyt, tarttui hänen käsivarteensa, ja Cloverin hyväilyt ja pyynnöt lohduttivat häntä niin paljon, että hän vihdoinkin lupasi olla menemättä, varsinkin kun toiset olivat jo aivan totisia ja lupasivat olla nauramatta.
"Katy, nyt on sinun vuorosi", sanoi Cecy, "kerro meille mikä sinusta tulee aikuiseksi tultuasi."
"Minä en tiedä, mitä minusta tulee", vastasi Katy heidän yläpuoleltaan, "tietystikin kaunis ja hyvä, jos mahdollista, mutta ei niin hyvä kuin sinusta, Cecy, sillä olisihan hauskaa joskus ratsastella nuorten herrojen kanssa. Minä tahtoisin omistaa ison talon ja komean puutarhan, ja sinne te kaikki tulisitte asumaan kanssani. Me leikkisimme puutarhassa, ja jos Dorry tahtoisi, saisi hän vaikka viidesti päivässä kalkkunaa. Ja meillä olisi sukanparsimiskone ja toinen kone, jolla siistittäisiin laatikot, emmekä me koskaan ompelisi tai kutoisi sukkia emmekä tekisi mitään muutakaan vastenmielistä. Semmoinen minä tahtoisin olla. Mutta nyt minä kerron, mitä aion tehdä."
"Eikö se ole aivan sama asia?" kysyi Cecy.
"Eihän toki", toisti Katy, "aivan eri asia, sillä näettehän, minä aion tehdä jotain suuremmoista. En vielä tiedä mitä, mutta kun olen kasvanut isoksi, minä kyllä keksin tehtäväni."
Katy parka sanoi aina: "Kun olen kasvanut isoksi", unohtaen kuinka isoksi hän jo oli kasvanut.
"Ehkä", jatkoi hän, "soudellessani pelastan hukkuvia, kuten satukirjassa mainittu tyttö, tai ehkä rupean sairaanhoitajaksi niinkuin neiti Nightingale tahi ratsastan valkealla hevosella ristijoukkueen edessä puettuna sota-asuun ja rautakypärään ja kannan pyhää lippua, tai ellen tee sitä, maalaan tauluja, laulan ja veist — veist — mitä se nyt onkaan? — ymmärräthän — valmistan marmorikuvia. Vaikka mikä olisi, täytyy tehdä jotain. Kun Izzie-täti näkee sen ja lukee minusta lehdissä, sanoo hän: 'Lapsi kulta, kyllähän sen tiesin, että hänestä tulisi perheemme kunnia!' Ihmiset sanovat hyvin usein jälkeenpäin, että he sen 'kyllä tiesivät'", päätteli Katy viisaasti.
"Voi, Katy, kuinka kaunista siitä tuleekaan!" sanoi Clover ristien kätensä. Clover uskoi Katya kuin raamattua.
"Minä en usko sanomalehtien olevan niin typeriä, että ne kirjoittaisivat mitään sinusta, Katy Carr", säesti Elsie kostonhaluisesti.
"Kyllä ne kirjoittavat!" sanoi Clover tyrkäten Elsieä.
Vähän ajan kuluttua Hanna ja Dorry tallustivat tiehensä omille salaperäisille asioilleen.
"Eikö se Dorryn kalkkuna ollut hullunkurista?" huomautti Cecy; ja taas he kaikki nauroivat.
"Jos lupaatte olla kertomatta", sanoi Katy, "näytän teille Dorryn päiväkirjan. Kerran hän kirjoitteli siihen melkein kahden viikon aikana, mutta sitten hän jätti sen. Löysin kirjan tänä aamuna lasten kamarista."
Kaikki lupasivat, ja Katy veti sen esille taskustaan. Se alkoi näin:
'Maaliskuu 12. — Olen päättänyt pitää päivä kirjaa.
Maaliskuu 13. — Päiväliseks härän paistia, ja kaalia, ja pernoita, ja omenalientä, ja riisivanukasta. En pijä riisivanukaasta semmosesta kun meijän. Charley Slackin vanukas on oikee hyvvee. Maissi puuroo ja siirappija teen kassa.
Maaliskuu 19. — En muista mitä tein. Hanni ja minä sästettiin piiras ja vietiin kouluu.
Maaliskuu 21. — En muista mitä tein. Gridel kakkuja aamijaiseks.
Debby ei tarpeeks paistanna.
Maaliskuu 24. — Nyt on pyhä. Maissia ennen päivälistä. Luvin raamatun läksyn. Täti sanoo minä olen ahne. Olen päättäny että en ajattele niin paljo ruokija. Toivon että olisin paremp poika. Ei mittää erikoista teen kansa.
Maaliskuu 25. — En muista mitä tein.
Maaliskuu 27. — En muista mitä tein.
Maaliskuu 29. — Leikittii.
Maaliskuu 31. — En muista mitä tein
Huhtikuu 1. — Olen päättäny että en enää kirjota päivä kirjaa.'
Tähän loppuivat otteet; ja ainoastaan muutama minuutti näytti kuluneen siitä, kun he lakkasivat nauramasta päiväkirjalle, kun jo varjot alkoivat pidetä ja Mary tuli käskemään heitä valmistautumaan teelle. Oli ikävä ottaa tyhjät korit ja mennä kotiin tietäen, että pitkä, ihana lauantai oli loppunut ja seuraava tulisi vasta viikon perästä. Mutta oli kumminkin lohdullista muistaa Paratiisin aina olevan paikoillaan, ja että milloin tahansa kohtalo ja Izzie-täti sen sallisivat, heidän tarvitsisi vain kiivetä aidan yli — hyvin helppo pääsy — ja mennä sisälle pelkäämättä, että enkeli välkkyvällä miekallaan pysäyttäisi heidät.