III LUKU
Vastuksien päivä
Rouva Knightin koulu, jota Katy, Clover ja Cecy kävivät, oli toisessa päässä kaupunkia ja tohtori Carrin koti toisessa. Koulurakennus oli matala ja yksikerroksinen. Pihalla oli leikkikenttä, missä tytöt leikkivät välitunneilla. Valitettavasti sijaitsi neiti Millerin koulu viereisessä pihassa. Se oli yhtä suuri ja tunnettu, ja sielläkin oli leikkikenttä. Ainoastaan korkea lauta-aita eroitti pihat toisistaan.
Rouva Knight oli lihava, lempeä nainen, hidasliikkeinen, kasvoiltaan ystävällistä ja hyväntuulista lehmää muistuttava. Neiti Millerillä sitävastoin oli mustat silmät, joitten yläpuolella riippuivat tummat kiharat. Hän oli vilkas ja usein kiukkuinen. Koulujen kesken vallitsi alituinen riita opettajien pätevyydestä ja opetuksesta. Tuntemattomasta syystä pitivät Knightin tytöt itseään hienotapaisina ja Millerin tyttöjä sivistymättöminä, eivätkä he millään tavalla koettaneetkaan peittää mielipiteitään; Millerin tytöt maksoivat tämän kiusoittelemalla knigthilaisia parhaimpansa mukaan. Välituntinsa he kuluttivat irvistellen knightilaisille aidan raoista tai sen päällitse, jos vain ulottuivat, sillä aita oli sangen korkea. Knightin tytötkin saattoivat irvistellä, vaikka olivat muka hienompia tavoiltaan. Heidän pihamaallaan oli yksi etu, joka toiselta puuttui; siellä oli näet halkovaja, jonka katolle saattoi kiivetä ja josta näki neiti Millerin rakennukset alueineen. Siellä oli tytöillä tapana istua kasvot naapuripihaan päin ja ärsyttää vihollista pilkallisilla muistutuksilla. Koulutytöt nimittivät toisiaan "Knighteiksi" ja "Millereiksi." Riita oli käynyt niin vimmatuksi, että joku Knight saattoi tuntea itsensä toisinaan turvattomaksi tavatessaan jonkun Millerin kadulla. Kaikki tämä, kuten saattaa arvata, oli omiaan kehittämään näiden nuorten neitojen sekä tapoja että luonnetta määrättyyn suuntaan.
Eräänä aamuna joku aika Paratiisissa käynnin jälkeen Katy myöhästyi. Hän ei löytänyt tavaroitaan. Algebra oli "hukuttautunut", kuten hän sanoi, kivitaulu oli hävinnyt ja hilkannauha oli irti. Hän juoksenteli ympäriinsä hakien tavaroitaan ja paiskoen ovia, kunnes Izzie-täti kävi aivan kärsimättömäksi.
"Mitä algebraasi tulee", sanoi hän, "jos se on se hyvin likainen kirja, jossa on paljaat kannet ja jonka kaikki lehdet ovat kirjoituksilla töhrityt, löydät sen keittiöpöydän alta. Filip leikitteli sillä ennen aamiaista kuvitellen sitä porsaaksi. Eipä ihmekään, sillä luulen, ettei se miksikään muuksi kelpaisikaan. Millä ihmeen tavalla sinä, Katy, menetteletkään pilatessasi koulukirjasi siten, sitä en voi käsittää. Ei ole kuukauttakaan siitä, kun isäsi osti sinulle uuden algebran, ja katso nyt sitä — sitähän ei ilkeä edes käsissään kantaa. Oppisit edes käsittämään, mitä kirjat maksavat!"
"Kivitaulustasi", jatkoi hän, "en tiedä mitään, mutta tässä on hilkannauhasi", sanoi hän ottaen sen taskustaan.
"Ah, kiitoksia!" sanoi Katy kiireesti ja kiinnitti sen nuppineulalla.
"Katy Carr!" neiti Izzie nyt melkein kirkui, "mitä aikeita sinulla onkaan? Nuppineulallako hilkannauha! Hyvänen aika, mitähän tyhmää tämän jälkeen teetkään? Seiso hiljaa, äläkä hypistele! Et saa liikahtaa, ennenkuin olen sen ommellut kiinni."
Ei ollut helppoa "seistä hiljaa, eikä hypistellä", kun Izzie-täti touhutessaan ja toruessaan silloin tällöin epähuomiossa pisteli neulalla ihoa. Katy kärsi sen niin hyvin kuin taisi, seistessään vain lakkaamatta vuorotellen toisella ja toisella jalalla ja vähän väliä korskahdellen kuin kärsimätön hevonen. Heti vapaaksi päästyään hän lensi keittiöön, sieppasi algebransa ja kiirehti kuin pyörremyrsky portille, jossa pieni kiltti Clover seisoi kärsivällisesti odotellen häntä, vaikka hän itse oli valmis ja pelkäsi hirveästi myöhästyvänsä.
"Meidän täytyy juosta", läähätti Katy aivan hengästyneenä.
"Izzie-täti pidätti minut. Hän oli aivan kauhea!"
He juoksivat voimiensa takaa, mutta aika kiiti nopeammin, ja ennenkuin he olivat puolitiessä kouluun, löi tornikello yhdeksän, eikä ollut enää mitään toivoa. Se suututti Katyä kovasti; vaikka hän myöhästyikin usein, hän kumminkin aina halusi joutua aikanaan.
"Siinä se nyt on", sanoi hän pysähtyen, "aionkin sanoa Izzie-tädille, että se oli hänen syynsä. Se oli liian pahasti tehty." Ja hyvin huonolla tuulella hän marssi kouluun.
Kun päivä alotetaan näin, on varmaa, että se päättyy huonosti, kuten monet meistä tietävät. Aivan koko aamun kaikki näyttää menevän hullusti. Kielioppitunnilla hän vastasi kaksi kertaa väärin aleten siten istumajärjestyksessä. Hänen kätensä vapisi hänen ainetta kirjoittaessaan niin kovin, että oli melkein mahdotonta lukea hänen kirjoitustaan, joka ei paraimmallaankaan ollut mitään hyvää, joten rouva Knight käski hänen kirjoittamaan sen kokonaan uudelleen. Katy suuttui siitä yhä enemmän ja ehtimättä sen enempää ajatella kuiskasi Cloverille: "Miten inhoittavaa!" Ja sitten juuri ennen välituntia käskettiin kaikkien niiden nousta, jotka olivat kuiskanneet. Katyn omatunto soimasi häntä siihen määrin, että hän oli pakoitettu nousemaan toisten kanssa ja näkemään, miten musta merkki pantiin luetteloon hänen nimensä kohdalle. Suuttumuksesta kierivät kyyneleet hänen silmiinsä. Peläten, että toiset sen huomaisivat, törmäsi hän pihalle heti kellon soitua, kiipesi yksin puuvajan katolle, ja istui siinä selkä kouluun päin, taistellen itkuansa vastaan ja koettaen saada kasvonsa kuntoon ennen toverien tuloa.
Neiti Millerin kello oli noin neljä minuuttia jälessä rouva Knightin kellosta, joten viereinen leikkikenttä oli tyhjä. Oli lämmin, tuulinen päivä, ja Katyn istuessa katolla tuli äkkiä tuulenpuuska, joka vei hänen puoleksi kiinnitetyn hilkkansa, pyöritellen sitä katolla. Hän koetti saavuttaa sen, mutta turhaan. Se läpsähti pari kolme kertaa kattoa vasten, sitten se hävisi katon reunalta, ja kun Katy hyökkäsi sen perässä, näki hän sen sinipunervana rutistumana aivan keskellä vihollisen pihaa.
Se oli kauheata! Ei juuri hilkan katoamisen vuoksi, sillä Katy oli aivan välinpitämätön vaatteistaan, vaan että se katosi siten. Minuutin perästä tulisivat Millerin tytöt ulos. Katy näki jo hengessään heidän hyppivän sotatanssia onnettoman hilkan ympärillä, kohottavan sen seipään nenään, käyttävän sitä potkupallonaan, heiluttavan sitä aidan ylitse ja muutenkin pitellen sitä kuin intiaanit sotavankejaan. Pitäisikö kärsiä sitä? Ei koskaan! Ennemmin sitten kuolla! Katy puri hammasta; hänellä oli sama tunne kuin henkilöllä, joka mieluimmin menee turmiotaan kohti kuin menettää kunniansa. Nopeasti liukuen katolta tarttui hän aitaan ja loikkasi rohkealla hyppäyksellä neiti Millerin pihalle. Juuri sillä hetkellä kello soi. Eräs pieni Miller, joka istui ikkunan vieressä ja oli jo parin sekunnin ajan ollut menehtymäisillään, kun ei saanut ilmoittaa tovereilleen kiihoittavaa uutista, huusi: "Katy Carr on takapihalla!"
Heti Millerit, sekä isot että pienet, syöksyivät ulos. Uskaliaan ryntääjän synnyttämää vihaa ja suuttumusta ei voi sanoin kuvata. Hirveällä ulvonnalla he heittäytyivät Katyn päälle, mutta hän oli yhtä nopea kuin hekin, ja pitäen pelastettua hilkkaa kädessään oli hän jo puoleksi aidalla.
On hetkiä, jolloin on hyvä olla pitkä. Katyn pitkät sääret ja käsivarret palvelivat tätä tilaisuutta erinomaisesti. Ainoastaan hämähäkit voivat kiivetä niin nopeasti kuin hän nyt. Yhdessä sekunnissa oli hän kohonnut aidalle. Juuri kun hän oli heittäytymäisillään sen ylitse, eräs Miller tarttui hänen jalkaansa ja melkein vetäsi kengän siitä.
Melkein, ei aivan, kiitos sen paksun langan, jolla Izzie-täti oli napit ommellut. Aimo potkulla Katy vapautui vainoojastaan, ja saipa hän mielihyväkseen nähdä tämän pää edellä putoavan selälleen, samassa kun hän itse voitonriemusta ja pelosta huutaen syöksyi keskelle Knightien joukkuetta. Avosuin olivat nämä kuunnelleet hälinää ja seisoivat kuin puusta pudonneina havaitessaan, että yksi heistä palasi aivan ilmielävänä vihollisen leiristä.
En voi sanoin kuvata, millainen melu tästä syntyi. Knightit olivat aivan suunniltaan ylpeydestä ja voitonriemusta. Katyä suudeltiin ja syleiltiin, ja häntä pyydettiin yhä uudelleen kertomaan tapauksen kulku riemuitsevien tyttöjen istuessa puuvajan katolla herjaamassa voitettuja Millerejä. Kun vihollinen myöhemmin toipui ja alkoi kiivetä aidan yli, annettiin Cloverille vasara ja eräs iso tyttö kannatti häntä, jotta hän vasaralla löisi tunkeilevien sormia niiden ilmestyttyä aidalle. Tehtävänsä hän suoritti sellaisella menestyksellä, että Millerit olivat hyvillään päästessään alas ja murisivat kostoa suojapaikastaan. Se oli peräti suuremmoinen koulupäivä, kerrassaan muistorikas päivä. Seikkailun kiihoitus ja isojen tyttöjen ylistelyt ja hyväilyt tekivät Katyn vähitellen niin uhmailevaksi, että hän tuskin tiesi, mitä sanoi tai teki.
Suuri osa oppilaista asui niin kaukana koulusta, etteivät he voineet keskipäivällä mennä kotiinsa, joten he ottivat evästä mukaansa ollakseen koko päivän koululla. Katy ja Clover kuuluivat siihen joukkoon. Tänä päivänä lapset syötyään ehdoittivat, että he leikkisivät koulusalissa. Katyn onneton tähti johti hänet keksimään uuden leikin, jota hän kutsui jokileikiksi.
Se oli leikittävä seuraavasti: kukin tyttö otti jonkun joen nimen ja määräsi itselleen lattialla uoman, joka kiersi pulpettien ja penkkien välitse. Liikkuessa oli pidettävä matalaa, porisevaa ääntä, veden lorinaa jäljitellen. Cecy oli La Plata, Marianne Brookes, eräs pikku tyttö Missisippi, Alice Blair Ohio, Clover Penobscot j.n.e. Jokia neuvottiin yhtymään aina hetkisen kuluttua, sillä Katy sanoi, että "joet tekevät niin."
Katy itse oli "Isä Valtameri", ja ärjyen ja möyryten hirveästi hän temmelsi lavalla, jolla rouva Knight tavallisesti istui; vähän väliä, toisten ollessa huoneen toisessa päässä, hän huudahti äkkiä: "Nyt vedet, yhtykää!" Silloin kaikki joet hypiskellen, kimmoten, meluten ja ärjyen kääntyivät Isä Valtamerta kohden, jolloin Katy huusi kovemmin kuin kaikki muut yhteensä ja hypähteli ylös ja alas jäljitellen laineitten liikuntaa alavalla rannikolla.
Semmoista melua, minkä tämä ihana leikki synnytti, ei oltu Burnetin kaupungissa milloinkaan kuultu. Se oli kuin Basanin härkien mylvintää, sikojen röhkinää, kalkkunakukkojen kotkotusta ja villien hyenojen ulvontaa yhtaikaa; ja vielä lisäksi kuului matottomalla lattialla huonekalujen kolinaa ja jalkojen töminää. Ohikulkijat pysähtyivät katsomaan, lapset itkivät ja eräs vanha mummo kysyi, miksei menty polisia hakemaan. Millerin tytöt sitävastoin kuuntelivat sitä ilkeällä mielihyvällä ja sanoivat kaikille, että sellaista meluahan rouva Knightin tytöt "tavallisesti pitävät lomahetkillään."
Ruokatunnilta palattuaan rouva Knight hämmästyi suuresti nähdessään väkijoukon koossa koulunsa edustalla. Tultuaan lähemmäksi, kuuli hän melun, ja hän todellakin pelästyi, sillä hän luuli jonkun murhatuksi talossaan. Kiiruhtaen sisälle hän tempasi oven auki ja säikähti nähdessään koko huoneen hirvittävässä sekamelskassa ja hälinässä: tuolit heiteltyinä ylösalasin, pulpetit kumollaan, muste valuen virtanaan lattialla; raunioitten välissä raivoavat joet kilpailivat ja ärjyivät, ja vanha Isä Valtameri kasvot tulipunaisina hyppeli lavalla kuin hullu.
"Mitä tämä merkitsee?" läähätti rouva Knight raukka melkein kykenemättömänä puhumaan.
Hänen äänensä kuullessaan joet pysähtyivät, Isä Valtameri lopetti hyppelynsä ja hiipi alas korokkeelta. Yhtäkkiä näyttivät tytöt huomaavan, millaisessa tilassa huone oli ja mitä hirveitä tekoja he olivat tehneet. Arimmat heistä painautuivat pulpettien alle, rohkeimmat koettivat näyttää viattomilta, ja mikä pahinta, oppilaat, jotka olivat menneet päivälliseksi kotiaan, alkoivat nyt palata ja töllistelivät hävitysnäytelmää ja kyselivät kuiskaillen, mitä oli tapahtunut.
Rouva Knight soitti kelloa. Kun oppilaat oli saatu järjestykseen, nostatti hän pulpetit ja tuolit paikoilleen, itse hän toi märän rievun pyyhkiäkseen musteen lattialta. Kaikki tämä tehtiin täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Rouva Knightin kasvot olivat niin synkän juhlalliset, että uusi pelko valtasi syyllisten jokien mielet, ja Isä Valtameri toivoi olevansa tuhansien peninkulmien päässä.
Kun kaikki taas oli kunnossa ja tytöt paikoillaan, piti rouva Knight pienen puheen. Hän sanoi, ettei hän koskaan ennen elämässään ole ollut niin pahoillaan; hän oli luullut saattavansa luottaa heihin ja heidän käyttäytyvän kuten sivistyneet tytöt ainakin hänen poissaollessaankin. Ei edes ajatuskaan, että he saattaisivat esiintyä niin sopimattomasti, pitää sellaista melua ja huutaa ihmisten sivukulkiessa, ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä, ja hän oli hyvin huolissaan. Sehän oli huonon esimerkin antamista koko ympäristölle — jolla rouva Knight tarkoitti kilpailevaa koulua, sillä neiti Miller oli juuri lähettänyt erään pienen tytön tuomaan terveisiä ja käskenyt kysyä, oliko joku loukkaantunut ja voisiko hän jotenkin auttaa. Tämä luonnollisestikin vain pahensi asian. Rouva Knight toivoi tyttöjen olevan pahoillaan, täytyisihän heidän olla, ja myöskin häpeissään. Työskentely saattoi nyt jatkua entiseen tapaan. Tietystikin rikoksesta määrättäisiin jonkinlainen rangaistus, mutta ensin hänen oli mietittävä, millainen sen tulisi olla. Sillä aikaa hän tahtoi heidän kaikkien ajattelemaan asiata vakavasti, ja jos joku heistä tunsi olevansa enemmän syyllinen kuin toiset, niin oli nyt hetki käsissä nousta tunnustamaan.
Katyn sydän löi hurjasti, mutta hän nousi reippaasti.
"Minä keksin leikin, ja minä olin Isä Valtameri", sanoi hän hämmästyneelle rouva Knightille, joka tutki häntä minuutin verran ja vastasi sitten juhlallisesti:
"Hyvä on, Katy — istu." Katy istuutui ja häpesi entistä enemmän, samalla kuitenkin tuntien jonkinlaista helpoitusta. Rehellisyydessä on vapahtava voima, ja se auttaa totuuden tunnustajia heidän vaikeimmissakin huolissaan. Katy huomasi sen nyt.
Iltapäivä oli pitkä ja raskas. Rouva Knight ei kertaakaan hymyillyt, lukutunnit kuluivat vastahakoisesti, ja aamupäivän kuumuuden ja kiihoituksen kestettyään Katy alkoi tuntea itsensä onnettomaksi. Hän oli saanut jokien yhtyessä useamman kuin yhden kuhmun ja oli melkein tietämättään satuttaunut pulpetteihin ja tuoleihin. Kaikkia niitä paikkoja rupesi nyt pakottamaan; hänen päätään kivisti niin, että hän tuskin kykeni näkemään, ja jokin raskas kuorma tuntui painavan hänen sydäntään.
Kun koulutyö oli päättynyt, nousi rouva Knight ja sanoi; "Niitä nuoria tyttöjä, jotka ottivat tämänpäiväiseen leikkiin osaa, pyydetään jäämään." Kaikki toiset lähtivät ja sulkivat oven perässään. Se oli hirvittävä hetki; tytöt eivät koskaan unohtaneet sitä eikä oven toivotonta ääntä, kun viimeinen poistuva oppilas sulki sen.
En voi kertoa, mitä rouva Knight sanoi heille. Joka tapauksessa se oli sangen liikuttavaa, koska vähitellen useimmat tytöt alkoivat itkeä. Heidän rikoksensa rangaistukseksi ilmoitettiin, etteivät he saa välitunteja kolmeen viikkoon, mutta se ei ollut puoleksikaan niin vaikeata kuin nähdä rouva Knightin niin "uskonnollisena ja masentuneena", kuten Cecy jälkeenpäin kertoi äidilleen. Nyyhkyttävät syntiset lähtivät kouluhuoneesta yksitellen. Kun useimmat heistä olivat menneet, kutsui rouva Knight Katyn korokkeelle ja sanoi hänelle erityisesti muutamia sanoja. Hän ei ollut ankara, mutta Katy oli liian katuvainen ja väsynyt kestämään paljoa, ja pian hän itki kuin vesiputous tai meri, joksi hän oli kuvitellut itseään.
Helläsydäminen rouva Knight oli siitä niin liikutettu, että hän päästi Katyn sillä kertaa ja suuteli häntä anteeksiannon merkiksi, mikä pani Valtameri paran itkemään yhä kovemmin. Koko kotimatkan hän nyyhkytti. Uskollinen pikku Clover juoksi hänen vierellään huolissaan ja pyysi häntä lopettamaan itkunsa, samalla pidellen hänen pukunsa riekaleita, sillä se oli repeytynyt ainakin kahdestatoista paikasta. Katy ei voinut lakata itkemästä; kaikeksi onneksi sattui Izzie-täti olemaan poissa kotoa. Ainoa henkilö, joka näki hänet tässä surkeassa tilassa, oli lastenhoitaja Mary, joka rakasti lapsia, ollen aina valmis auttamaan heitä heidän huolissaan.
Tällä kertaa hän hyväili ja taputteli Katyä, aivankuin hän olisi ollut Hanna tai pikku Filip. Hän otti hänet syliinsä, hautoi kylmällä hänen kuumaa päätään, suki hänen tukkaansa, voiteli lääkkeellä hänen kuhmujaan ja otti esille puhtaan mekon, joten lapsi parka punaisista silmistään huolimatta oli teeaikana entisensä näköinen, eikä Izzie-täti huomannut mitään erikoista.
Vastoin tavallisuutta oli tohtori Carr sinä iltana kotona. Se oli lapsista aina suuri juhlahetki, ja Katy tunsi olevansa onnellinen, kun hän sai toisten lasten levolle mentyä yksin nauttia isänsä seurasta ja kertoa hänelle koko tapahtuman.
"Isä", sanoi hän istuen hänen polvellaan, mistä hän, niin iso tyttö kuin olikin, piti hyvin paljon, "mistä syystä ovat toiset päivät niin onnellisia ja toiset niin onnettomia? Tämä päivä alkoi kokonaan hullusti, ja kaikki, mitä tapahtui, meni nurinpäin; ja toisina päivinä, jotka alkavat hyvin, kaikki onnistuu pitkin päivää. Ellei Izzie-täti olisi pidättänyt minua aamulla, eivät numeroni olisi alentuneet, ja sitten en myöskään olisi suuttunut, ja siten en ehkä olisi joutunut toisiinkaan ikäviin selkkauksiin."
"Mutta mikä saattoi Izzie-tädin pidättämään sinut?"
"Hilkannauhan kiinnittäminen, isä."
"Mutta mistä se johtui, että nauha oli irti?"
"Niin", sanoi Katy vastahakoisesti, "luulen syyn olleen minussa, sillä se pääsi irti tiistaina, enkä minä ommellut sitä."
"Lapseni, niinkuin huomaat, olet etsinyt tämän onnettoman päivän alun Izzie-tädistä. Etkö ole koskaan kuullut sananpartta: Naulan puutteessa kenkä menetettiin."
"En, en koskaan — sano se!" huudahti Katy, joka rakasti satuja vielä yhtä paljon kuin kolmivuotisena ollessaan.
Niin tohtori Carr lausui:
"Naulan puutteessa kenkä menetettiin,
Kengän puutteessa hevonen menetettiin,
Hevosen puutteessa ratsastaja menetettiin,
Ratsastajan puutteessa taistelu menetettiin,
Taistelun puutteessa valtakunta menetettiin,
Ja kaikki hevosenkengän naulan tähden."
"Oi, isä," huudahti Katy syleillen häntä kiihkeästi ja laskeutuen hänen polveltaan, "kyllä huomaan, mitä tarkoitat! Kuka olisi luullut tuon vähäpätöisen asian, että jätin nauhan ompelematta, aikaansaavan niin suuria ikävyyksiä. Mutta en usko, että vastedes enää joudun pulaan, sillä en koskaan ole unohtava, että
"'Naulan puutteessa kenkä menetettiin'".