V LUKU
Ylisillä
"Sen minä vakuutan", sanoi neiti Petingill laskien työnsä käsistään, "että nuo lapset särkevät kaikki. Mitähän ihmeissä he nyt taas aikovatkaan tehdä?"
Neiti Petingill istui pihanpuoleisessa pienessä huoneessa, jossa hän aina majaili, kun hän tuli Carreille muutamaksi viikoksi parsimaan ja paikkaamaan. Hän oli mitä herttaisin ja hullunkurisin vanha nainen, joka päiväpalkasta kävi perheissä ompelemassa. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja muistuttivat hyvänmakuista paistettua omenaa. Niitä peittivät tuhannet ristiin rastiin kulkevat, hyväntahtoisuutta ilmaisevat rypyt. Hän oli pieni ja jäntevä, ja hänen hilkkansa alta näkyi tomuisen newfoundilaisen koiran värinen irtotukka. Hän käytti silmälaseja, mutta huolimatta heikkonäköisyydestään oli hän erinomainen työntekijä. Kaikki pitivät neiti Petingillistä, vaikka Izzie-täti kerran sanoi, että hänen kielensä oli "keskeltä kiinni." Izzie-täti teki tämän huomautuksen ollessaan pahalla päällä eikä ollut ollenkaan valmistunut siihen, että Filip menisi heti pyytämään neiti Petingilliä "pistämään sen ulos." Sen hän kohteliaasti tekikin, ja toiset lapset kokoontuivat sitä katsomaan. He eivät saattaneet huomata sen eroavan muiden kielistä, mutta Filip väitti keksineensä siinä jotain merkillistä, täytyihän niin olla, olihan se selvää, koska se kerran oli kiinnitetty niin merkillisellä tavalla.
Minne ikänä neiti Petingill menikään, kuletti hän kaikki aarteensa mukaansa. Lapset pitivät hänen tulostaan, sillä oli yhtä hauskaa nähdä hänen matkalaukkuansa avattavan kuin kuunnella satuja tai olla sirkuksessa. Neiti Petingill pelkäsi kovasti murtovarkaita. Hän valvoi puoliyöhön odottaen heidän saapumistaan, eikä mikään maailmassa olisi saanut häntä lähtemään pois kotoa ottamatta mukaansa "hopeitaan". Tämä mahtava sana tarkotti kuutta vanhaa teelusikkaa, jotka olivat hyvin ohkaset, kirkkaat ja terävät, voiveistä, jonka varressa oli kirjoitus: "Kiitollisuuden osoitukseksi seitsenvuotiaan Ithuriel Jobsonin hengen pelastamisesta, kun hän sairasti kurkkutulehdusta." Neiti Petingill oli hyvin ylpeä veitsestään. Se ja lusikat matkustivat hänen käsivarrellaan riippuvassa pienessä korissa, joka ei koskaan saanut olla poissa hänen näkyvistään, vaikkakin perhe, jolle hän ompeli, olisi kuulunut maailman rehellisimpien ihmisten joukkoon.
Paitsi hopeita sisältävää koria, kuljetti neiti Petingill aina mukanaan kirjavan kissansa, Tomin. Se oli kaunis ja tietoinen vaikutusvoimastaan. Tom hallitsi neiti Petingilliä rautaisella valtikalla ja istui aina keinutuolissa, jos sellainen vain oli saatavissa. Eihän siitä väliä, missä se istui, tuumi neiti Petingill, sillä Tom oli heikko ja tarvitsi mukavan paikan. Iso perheraamattu seurasi myöskin mukana, samoin hienosta punaisesta kankaasta tehty neulatyyny sekä vanhojen herra ja rouva Petingillin ja Peter Petingillin varjokuvat. Jälkimäinen Petingill oli hukkunut merellä. Vielä oli mukana rouva Porterin valokuva — hänen nimensä oli ennen ollut neiti Marcia Petingill — ja rouva Porterin miehen ja heidän lastensa valokuvat. Monta pientä laatikkoa ja purkkia kuului myöskin hänen matkatavaroihinsa, ja pitkä rivi isoja ja pieniä pulloja täynnä kotona valmistettuja lääkkeitä sekä yrttiteetä. Neiti Petingill ei olisi saattanut nukkua, elleivät nämä lääkkeet olisi olleet hänen vierellään, sillä hänellä oli tapana sanoa, mistä hän voisi tietää, eikö hän sattuisi saamaan jonkinlaista "kohtausta" ja kuolisi inkivääripalsamin tai kuninkaantippojen puutteessa.
Carrin lapset pitivät aina niin suurta ääntä, että täytyi tapahtua jotain tavatonta, ennenkuin neiti Petingill laski työn käsistään, kuten hän nyt teki ja hypähti ikkunan luo. Siellä oli todellakin hirmuinen melu. Dorry huusi "eläköötä", jalkoja polettiin, iloisia kimakkoja ääniä kuului. Katsoessaan ikkunasta neiti Petingill näki kaikki kuusi — ei, seitsemän, sillä Cecy oli myöskin siellä — ryntäävän puuvajan ovesta eli paremmin sanoen holviaukosta ja kiiruhtavan meluten pihan poikki. Katy oli etunenässä kantaen isoa mustaa pulloa, jossa ei ollut korkkia. Toiset kantoivat molemmissa käsissään joitakin leivoksilta näyttäviä.
"Katariina Carr! Katariina!" huusi neiti Petingill nopauttaen ikkunaan kovasti. "Etkö näe, että sataa? Sinun tulisi hävetä salliessasi pikku veljiesi ja siskojesi mennä ulos ja kastua sillä tavalla!" Mutta kukaan ei kuullut häntä, ja lapset hävisivät vajaan, mistä ei näkynyt muuta kuin tyttöjen ja poikien housujen heilumista, kun he kiipesivät vajan perällä jonkinlaisilla tikapuilla. Neiti Petingill vetäytyi paikoilleen tyytymättömänä äännähtäen, asetti silmälasit nenälleen ja ryhtyi jälleen ompelemaan Katyn ruudullista hametta, jonka etupiedin oli keskeltä kahdesta paikasta sikin sokin repeytynyt. Katyn puvut, ihmeellistä kyllä, aina repeytyivät juuri siltä kohdalta.
Jos neiti Petingillin silmät olisivat nähneet vähän kauemmaksi, olisivat ne huomanneet, etteivät lapset kiivenneet tikapuita, vaan pitkin pystyhirttä, johon oli lyöty rautanauloja noin jalan verran päähän toisistaan. Tarvitsi ottaa sangen pitkä askel toisesta naulasta toiseen, Pienokaiset eivät olisi onnistuneet ollenkaan, elleivät Clover ja Cecy olisi työntäneet heitä hyvin voimakkaasti alhaalta ja ellei Katy ojennetuin käsin olisi vetänyt ylhäältä. Vihdoinkin he pääsivät kaikki onnellisesti ylös viehättävään piilopaikkaansa, jota aion tässä kuvata.
Kuvittele ikkunaton pimeä ullakko, jonne pääsee hyvin vähän valoa lattian nelikulmaisesta aukosta ja jonne naulainen pystyhirsi johtaa. Siellä oli väkevä viljan tuoksu, vaikkakin vilja oli jo viety pois, nurkat täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja, seinälaudat paikotellen märkiä, sillä ullakon katto vuoti.
En ole koskaan päässyt perille, mistä syystä Carrin lapset pitivät tästä paikasta enemmän kuin muista sateisina lauantaina, jolloin ei saattanut ulkona leikkiä. Izzie-tätiä myöskin tämä mieliteko kummastutti. Hänen nuorena ollessaan — hämärässä, kaukaisessa menneisyydessä, jota aikaa ei yksikään hänen veljentyttäristään ja -pojistaan oikein uskonut olleenkaan — ei hänellä ollut koskaan ollut tuollaisia omituisia taipumuksia etsiä koloja ja nurkkia sekä kaikellaisia kätköpaikkoja. Izzie-täti olisi mielellään kieltänyt heitä menemästä ylisille, mutta tohtori Carr oli luvannut. Izzie-tädin tehtäväksi jäi keksiä kertomuksia lapsista, jotka kiivetessään tikapuita ja portaita olivat monella hirveällä tavalla katkaisseet luunsa. Mutta hänen kertomuksensa eivät vaikuttaneet muihin kuin Filipiin, ja itsepäinen joukkue pysyi tavoissaan ja kiipesi naulaista pystyhirttä pitkin niin usein kuin halutti.
"Mitä pullossa on?" kysyi Dorry tuskin ylisille päästyään.
"Älä ole ahne", vastasi Katy vakavasti, "sen saat tietää, kun aika joutuu. Se on jotain herkkua, saat uskoa minua."
"Nyt olisi parasta", jatkoi hän saatuaan Dorryn vaikenemaan, "että antaisitte leivoksenne minun talteeni. Ellette anna, syödään ne varmaankin ennen juhlaa, ja sitten, ymmärrättehän, ei meillä ole millä juhlia."
Niin he jokainen ojensivat leivoksensa hänelle. Dorry, joka oli alkanut syödä omaa leivostansa heti ylisille päästyään, oli vähän vastahakoinen, mutta tottuneena aina tottelemaan Katya, ei hän nytkään tahtonut tehdä toisin. Iso pullo pantiin nurkkaan ja leivoskasa sen ympärille.
"Se on oikein", jatkoi Katy, joka ollen vanhin ja isoin aina johti heidän leikkejään. "Nyt, jos olemme selvillä asioistamme ja valmiit, saattavat pidot alkaa. Ensi numero on neiti Hallin kirjoittama 'Murhenäytelmä Alhambra'."
"Ei", huusi Clover, "ensiksi 'Sininen taikuri eli Hebridein Edwitha', tiedäthän Katy."
"Enkö ole kertonut?" sanoi Katy, "sitä on kohdannut hirveä onnettomuus."
"Voi, mikä?" huusivat kaikki toiset, sillä "Edwitha" oli perheen mielikertomus. Se kuului niihin kertomuksiin, joita Katy alituiseen kirjoitteli jaksottain. Se kertoi hienosta naisesta, ritarista ja sinisestä taikurista sekä Bob nimisestä villakoirasta. Sitä oli jatkunut niin monta kuukautta, että kaikki olivat jo unohtaneet sen alun. Kellään ei ollut enää erikoista halua kuulla loppua, mutta kuitenkin oli sen ennenaikainen, surullinen loppu mieltäliikuttava.
"Sanon sinulle jotain", sanoi Katy, "vanha tuomari Kirby kävi tänään vieraisilla Izzie-tädin luona. Olin lukemassa pienessä huoneessa, mutta näin hänen tulevan sisälle ja vetävän alleen ison tuolin ja istuutuvan siihen, ja minä olin melkein huutamaisillani: 'Älä!'"
"Miksi?" huudahtivat lapset.
"Ettekö huomaa? Olin piiloittanut 'Edwithan' selkänojan ja istuimen väliin. Se on erinomainen piiloituspaikka, sillä istuimen voi vetää taaksepäin kuinka paljon tahansa; mutta 'Edwithaa' oli aika paksu käärö, ja vanha tuomari Kirby tarvitsee niin paljon tilaa, jotta luulin hänelle käyvän hankalaksi istua siinä. Ja totta tosiaan, tuskin hän oli istahtanut, ennenkuin kuului paperin rapinaa, ja hän hypähti pystyyn huudahtaen: 'Siunatkoon! mitä se on?' Ja sitten hän alkoi kaivamistaan kaivella; hän löysi kokonaisen käärön paperia ja asetti lasit nenälleen katsoakseen mitä se oli; silloin astui Izzie-täti sisälle."
"No, mitä sitten tapahtui?" huusivat lapset nauruun purskahtamaisillaan.
"Oi", jatkoi Katy, "Izzie-täti asetti myöskin lasit nenälleen ja kohautti silmiään — tiedättehän, miten hän tekee — ja tuomari ja hän lukivat siitä pienen palan, sen ensimäisen osan, muistattehan, missä Bob varastaa sinipillerit ja taikuri koettaa heittää hänet mereen. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista oli kuulla Izzie-tädin lukevan 'Edwithaa' ääneen", ja Katy sai naurukohtauksen sitä muistellessaan. "Kun hän ehti sanoihin 'oi, Bob — minun enkelini Bob!' pyörähdin minä pöydän alle ja pistin pöytäliinan nurkan suuhuni hillitäkseni nauruani. Hetken perästä kuulin Izzie-tädin kutsuvan Dobbya ja antavan hänelle lehdet sanoen: 'Tässä on käärö roskaa, jonka toivon sinun heittävän keittiön uuniin.' Ja hän sanoi minulle jälkeenpäin, että hän luulee minun joutuvan hullujenhuoneeseen, ennenkuin olen kahtakymmentä täyttänyt. Oli hyvin pahasti tehty", lopetti Katy puoleksi nauraen ja puoleksi itkien, "polttaa vastakirjoitettu lukukin. Mutta olipa hyvä — ettei hän löytänyt Kuivatavara-laatikon haltiaa, joka oli kätkettynä tuolin takimaiseen osaan."
"Ja nyt", jatkoi juhlamenojen ohjaaja, "me alotamme. Neiti Hall, olkaa hyvä ja nouskaa!"
Neiti Hall, hämillään hienosta nimityksestään, nousi posket punoittavina.
"Kerran", luki hän, "kuutamo paistoi Alhambran saleihin, ja ritari asteli pitkin askelin levottomana käytävässä, ajatteli, ettei hän koskaan tulisi."
"Kuka — kuuko?" kysyi Clover.
"Ei tietystikään", vastasi Cecy; "vaan neiti, jota hän rakasti.
Seuraavat rivit kertovat hänestä, mutta sinä keskeytit.
"Hänellä oli hopeaturbaani, jossa oli jalokivillä koristeltu puolikuu. Kun hän pujahti korregidoriin, niin kuun säteet valaisivat sitä, ja se kimalteli kuin tähdet. 'Siis sinä tulit, Zuleika?' 'Niin, herrani.'
"Juuri silloin kuului teräksen kalsketta, ja Zuleikan teräkseen puettu isä kiiruhti sisälle. Hän veti miekkansa tupesta, ja samoin tekivät muutkin. Vielä hetki, ja he molemmat makasivat kuolleina ja jäykkinä, kuun säteitten valaisemina. Zuleika kirkaisi kovasti ja heittäytyi heidän päälleen. Morsiankin oli kuollut! Siinä murhenäytelmä Alhambran loppu!"
"Sepä oli kaunis", sanoi Katy hengittäen syvään, "mutta kovin surullinen. Ihania satujahan sinä, Cecy, kirjoitatkin! Mutta toivoisin, ettet aina surmaisi ihmisiä. Miksei ritari saattanut surmata isää — ei, luulen, ettei Zuleika olisi sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan. No, isähän olisi voinut — oh, ei sekään sopisi! Mutta miksi ensinkään tarvitsee kenenkään kuolla? Miksei antaa heidän langeta toistensa kaulaan ja sopia."
"Miksi, Katy!" huudahti Cecy, "eihän se olisi muutoin ollut murhenäytelmä. Ymmärräthän, sen nimi on 'Murhenäytelmä Alhambra'."
"No, hyvä", sanoi Katy nopeasti, sillä Cecyn huulet alkoivat pidetä ja hänen vaaleanpunaiset poskensa punehtua, aivankuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan, "ehkä olikin kauniimpaa antaa heidän kaikkien kuolla, mutta kun sinun naisesi ja miehesi aina kuolevat, niin minä ajattelin, vaihtelun vuoksi, ymmärräthän! — Mikä ihana sana onkaan tuo 'korrigedori' — mitä se merkitsee?"
"En tiedä", vastasi Cecy aivan lohdutettuna. "Sen löysin 'Granadan valloituksesta', luulen, että se merkitsee käytävää."
"Seuraava numero", jatkoi Katy katsellen ohjelmaa, "on 'Seppi, vaatimaton runo', Clover Carrin kirjoittama."
Kaikki lapset tirskuivat, mutta Clover nousi tyynesti ja lausui seuraavat säkeistöt:
"Sä tunsitko pienen koirasen,
Niin kiltin, herttaisan?
Ja Seppi se oli nimi sen,
Jos tietää tahdotaan.
Kuin helmet sen silmät loistivat,
Sen häntä pehmoinen,
Kuin vienonpehmiät untuvat,
Ain' heilui hyväillen.
Sen karva ol' silkin kiiltävä,
Ja maito ruokanaan.
Mut kerran se keittiön pöydältä
Sai suuhuns' pomaadaa.
Ja tuli niin hirveän sairaaksi,
Ett' oikein läähätti.
Ja siihen nyt loppua täytyvi
Myös tämän lauluni.
Sillä Seppi se kuoli kun kuolikin —
Siit' on jo viikkoja,
Ja surevin mielin haudattiin,
Ja sit' yhä suren ma."
"Runolle" taputettiin käsiä kovasti, kaikki lapset nauroivat, huusivat ja taputtivat niin, että ullakko kaikui. Mutta Cloverin kasvot pysyivät yhtä tyyninä ja hän istuutui aivan vakavana. Suupieliin kumminkin ilmestyi pieniä kuoppia, jotka hetken perästä hävisivät. Nuo kuopat olivat osaksi luonnolliset ja osaksi, ikävä tunnustaa, terävän kivikynän tuotteita, sillä Clover paineli niitä kivikynällä joka päivä läksyjä lukiessaan.
"Nyt", sanoi Katy melun vaiettua, "nyt seuraa neiti Elsie ja neiti Hanna Carrin 'Hengellisiä runoja'. Pää pystyyn Elsie ja lausu selvästi, ja sinä, Hanna, et saa tirskua tuolla tavalla, kun sinun vuorosi tulee!"
Mutta Hanna naureskeli yhä enemmän tuon varoituksen kuultuaan ja pidellen käsiään kovasti puristettuina suunsa edessä tirkisteli sormiensa lomitse. Elsie oli kuitenkin juhlallinen kuin jokin pieni tuomari. Hyvin arvokkaasti hän alkoi:
"Kun välkkyvin miekoin enkeli
Edenist' Aatamin, Eevan karkoitti,
He maailmalle joutui, mut' kerran nuo
Viel astuskelivat Edenin luo.
Ja siellä onnen aikoja muistelivat,
Kuink' kukat tuoksui ja linnut laulelivat.
Ja Eeva se itki ja Aatamikin,
Kun pois oli autuus Paratiisin."
Dorry nauraa tirskutteli sille, mutta levollinen Clover sai hänet vaikenemaan.
"Sinä et saa", sanoi hän, "se on raamatusta otettu, käsitäthän. Nyt,
Hanna, on sinun vuorosi."
Mutta Hanna vastusti pitäen kättä suullaan, ja hänen pienet pyöreät olkapäänsä hytkivät naurusta. Viimeinkin sai hän suurella vaivalla kasvonsa totisiksi, ja puhuen mahdollisimman nopeaan, lausui hän nauraen:
"Bileamin aasi näk' enkelin
Ja pysähtyi, säikähti,
Mut Bileam ei nähnyt enkeliä,
Vaan hosui hurjasti."
Sen jälkeen hän taas piiloutui sormiensa taakse, jolloin Elsie jatkoi.
"Elias puron varrella
Eli korpin antimin,
Sai leivän korpin nokasta
Ja ruokaa muutakin."
"Jatka, Hanna", sanoi Katy, mutta parantumaton Hanna nauraa hytki taaskin, eivätkä he voineet kuulla muuta kuin:
"Ja karhut ne tuli ja söivät, söivät."
Nämä "säkeet" kuuluivat suuremmoiseen runoelmaan, jota Clover ja Elsie olivat enemmän kuin vuoden suunnitelleet. Se oli jonkinlainen pientenlasten raamattu. Kun se valmistuisi, toivoivat he saavansa sen painetuksi ja sidotuiksi punaisiin kansiin, ja kansiin pantaisiin kumpaisenkin tekijän kuvat. "Nuorten runoraamattu" tulisi sen nimeksi. Isää suuresti huvitti ne osat, jotka hän oli kuullut, ja hän esitti sen nimeksi "Vuodekirja", kun se oli pääasiallisesti sepitetty vuoteessa, mutta Elsie ja Clover närkästyivät kovin, eivätkä tahtoneet kuulla sellaisesta nimestä puhuttavankaan.
Hengellisten runojen jälkeen oli Dorryn vuoro esiintyä. Hän oli saanut valita lausuttavansa ominpäin, paha kyllä, sillä hänellä oli eriskummallisen synkkä maku. Tällä kerralla oli hän valinnut iloisen laulun, joka alkoi:
"Kuuluu haudast' ääni kaamea."
Ja nyt hän alkoi lausua sitä haikealla äänellä ja huomattavalla painolla, maiskuttaen huuliaan sellaisissa säkeissä kuin:
"Ruhtinaat, on multa oleva vuoteenanne,
Vaikka tornit on suojananne."
Isot lapset kuuntelivat sitä tuntien kauhunsekaista viehätystä ja melkein nauttien selkää karmivista kylmistä väreistä. He kyyristyivät lähelle toisiaan, kun Dorryn ontto ääni kaikui ullakon pimeästä nurkasta. Filipille se oli kuitenkin liian synkkää. Sen lopussa huomattiin hänen itkevän.
"Minä en tahdo olla-a täällä parutettavana", nyyhkytti hän.
"Kas niin, Dorry, sinä paha poika!" ärjähti Katy sitäkin äreämpänä, kun tiesi itsellään olleen hyvin hauskan, "semmoista sinä saat aikaan kamalilla runoillasi, peloittelet meidät kuoliaaksi ja saatat Filipin itkemään." Ja hän ravisteli vähän Dorrya, joka alkoi uikuttaa. Filip nyyhkytti yhä vieläkin, samoin alkoi Hannakin myötätunnosta toisia kohtaan. Ullakkojuhla näytti saavan surullisen lopun.
"Minä menen kertomaan Izzie-tädille, etten pidä teistä", selitti
Dorry asettaen toisen jalkansa lattian aukkoon.
"Et, sinä et mene", sanoi Katy tarttuen häneen, "sinä jäät tänne, sillä nyt me rupeamme viettämään juhlaa. Herkeä, Filip, ja Hanna, älä ole pöllö, vaan tule tarjoamaan leivoksia."
Sana "juhla" vaikutti heti seurueeseen. Filip tuli iloiseksi ja Dorry muutti mieltään eikä mennytkään. Musta pullo pantiin juhlallisesti keskelle, ja Hanna tarjosi hymyhuulin leivoksia. Ne olivat pykälälaitaisia kuminaleivoksia ja maistuivat erinomaisen hyviltä. Niitä oli kaksi kullekin, ja kun viimeinen oli syöty, pisti Katy käden taskuunsa ja kaikkien suureksi riemuksi veti sokerit pohjalta — seitsemän pitkää, ruskeata kanelipuikkoa.
"Eikö ole hauskaa?" sanoi hän. "Debby oli hyväntahtoinen tänään ja antoi minun pistää käteni laatikkoon, ja minä otin kaikista pisimmät puikot sieltä. Kuule, Cecy, koska olet vieraanamme, saat sinä juoda pullosta ensiksi." Herkku oli mietoa etikkavettä. Se oli aivan lämmintä, mutta oli miten oli, ylisillä suoraan pullosta juotuna se maistui oikein hyvältä. Sitä paitsi eivät he kutsuneet sitä etikkavedeksi — ei tietystikään! Kukin lapsi antoi ryypylleen eri nimen, joten pullo oli kuin Signor Blitz, josta saattoi kaataa tusinan verran erilaisia juomia. Clover nimitti osaansa "vadelmajuomaksi", Dorry kutsui sitä "inkivääriolueksi", jotavastoin Cecy, joka oli runollinen, otti kolme kulausta "Hydomel-juomaa", jonka hän selitti olevan jotain hyvää ja valmistetun, kuten hän luuli, mehiläisen vahasta. Kun viimeinen pisara oli juotu ja viimeinen kanelipala purtu, järjestyi seurue taaskin kuuntelemaan Filipin runoa —
"Vesipisarat pienet",
jonka hauskan runon hän oli lausunut joka lauantai niin kauas taaksepäin kuin he jaksoivat muistaa. Sen jälkeen sano Katy, että "juhlan" henkinen puoli oli loppunut, ja he ryhtyivät kaikki leikkimään "postivaunua", joka, huolimatta ahtaasta tilasta ja pään alituisesta kattoon iskemisestä, oli niin hauska, että yhteinen "voi, voi!" kuului teekellon kilistessä. Luulen että leivokset ja etikka olivat vieneet heidän ruokahalunsa, sillä ei yhdelläkään ollut nälkä. Izzie-täti hämmästyi suuresti nähdessään, miten välinpitämättömästi Dorry katseli ruokapöytää ja sanoi: "Hyh! ainoastaan luumuja, sokerikakkuja ja vasta paistettuja korppuja! Minä en välitä illallisesta."
"Mikä lasta vaivaa? Hän on varmaankin sairas", sanoi tohtori Carr, mutta Katy selitti:
"Ei, isä; ei hän ole kipeä — meillä on vain ollut juhlat ylisillä."
"Oliko teillä hauskaa?" kysyi isä, ja Izzie-täti huokasi syvään tyytymättömän näköisenä. Ja kaikki lapset vastasivat yhteen ääneen: "Erinomaisen hauskaa!"