VI LUKU
Läheiset ystävät
"Izzie-täti, saanko pyytää Imogen Clarkia meille vieraisille lauantaina?" kysyi Katy yhtäkkiä eräänä iltana.
"Kuka ihmeissä Imogen Clark on? En ole koskaan ennen kuullut sitä nimeä", vastasi täti.
"Oi, suloisin tyttö maailmassa! Hän on ollut rouva Knightin koulussa ainoastaan vähän aikaa, mutta me olemme paraat ystävät. Ja, Izzie-täti, hän on hyvin kaunis. Hänen kätensä ovat lumivalkeat, eikä tuota suuremmat. Hän on vyötäisiltä hoikempi kuin toiset koulutytöt, ja hän on herttainen ja niin kieltäytyvä ja epäitsekäs! Enkä luule, että hänellä on hauskaa kotonaan! Saanko pyytää häntä?"
"Kuinka sinä tiedät hänen olevan herttaisen ja kieltäytyvän, kun olet tuntenut hänet niin vähän aikaa?" kysyi Izzie-täti vastustavalla äänenpainolla.
"Voi, hän kertoo minulle kaikki! Me kävelemme aina yksissä välitunneilla. Tiedän paljon hänestä, ja hän on niin suloinen! Hänen isänsä oli ennen rikas, mutta nyt he ovat köyhiä, ja Imogenin kengät paikattiin viime talvena kaksi kertaa. Minä luulen, että hän on perheen kukkanen. Et voi ajatellakaan, kuinka minä rakastan häntä!" lopetti Katy tunteellisesta.
"Ei, en minä voi", sanoi Izzie-täti. "En ole voinut koskaan, Katy, käsittää sinun äkkipikaisia tuttavuuksiasi, enkä minä soisi sinun kutsuvan tuota Imogenia, vai mikä hänen nimensä olikaan, ennenkuin olen saanut joltakulta tiedustella hänestä."
Katy risti kätensä epätoivoissaan.
"Voi Izzie-täti!" huudahti hän, "Imogen tietää, että tulin sinulta kysymään, ja hän seisoo juuri nyt portilla ja odottaa, mitä sinä sanot. Ole hyvä, salli se vain tällä kertaa! Minua muuten niin hirveästi hävettäisi."
"No niin", sanoi Izzie-täti liikutettuna nähdessään onnettoman ilmeen Katyn kasvoilla, "jos sinä olet häntä jo pyytänyt, ei kai minun kieltoni mitään hyödytä. Mutta muistakin, Katy, tällaista ei saa enää toiste tapahtua. En tahdo, että sinä pidät tapanasi kutsua tyttöjä, ja sitten vasta tulet pyytämään minun lupaani. Isäsi ei tule olemaan tästä ollenkaan mielissään. Hän on hyvin tarkka siitä, kenen kanssa ystävyyttä solmit. Muistahan, millaiseksi rouva Spenser osottautui."
Katy parka! Hänen taipumuksensa ihastua vieraisiin ihmisiin saattoi hänet usein pulaan. Aina siitä asti, kun hän oppi kävelemään ja puhumaan, olivat Katyn "parhaat ystävät" olleet pilan aiheina perheen keskuudessa.
Isä koetti kerran pitää heistä luetteloa, mutta heidän lukunsa kasvoi niin, että hän epätoivoissaan jätti sen. Listalla oli ensiksi pieni irlantilainen tyttö, nimeltään Marianne O'Riley. Marianne asui erään kadun varrella, jota Katy kulki kouluun mennessään. Se ei ollut rouva Knightin koulu, vaan eräs valmistava koulu, jossa Dorry ja Hanna nyt kävivät. Mariannella oli tapana valmistaa voipiiraita äitinsä talon edustalla, ja Katy, joka oli noin viiden vuoden vanha, jäi usein häntä auttamaan. Yhteinen leipominen vei heidät niin lähelle toisiaan, että Katy päätti ottaa Mariannen omaksi pieneksi tytökseen ja kasvattaa hänet jossain turvallisessa piilopaikassa.
Cloverille hän puhui tästä suunnitelmastaan, muttei kenellekään muulle. Miellyttävä salaisuus mielessään molemmat lapset alkoivat säästää joka ilta vähän leivästään ja leivoksistaan. Täten kerääntyi vähitellen kasa korppuja ja muuta hyvää. He veivät ne kätköön ullakolle. He säästivät myöskin omenia, joita he olivat saaneet kahden viikon aikana. He valmistivat vuoteen isoon tyhjään laatikkoon, johon pantiin nukkien peitteet ja patjat leikkihuoneesta. Kun kaikki oli valmiina, kertoi Katy rakastetulle Mariannelle suunnitelmastaan, ja levollisena hän kehoitti Mariannea pakenemaan uuteen kotiinsa ja ottamaan sen haltuunsa.
"Emme kerro isälle emmekä äidille, ennenkuin hän on kasvanut suureksi", sanoi Katy Cloverille. "Sitten me viemme hänet alakertaan, ja sielläkös ihmettely syntyy! Älkäämme nimittäkö häntä Marianneksi. Se ei ole kaunis nimi. Antakaamme hänen nimekseen Susanna, Susanna Carr. Muista, Marianne, sinä et saa vastata, jos sanon sinua Marianneksi, vaan kun sanon Susanna."
"Kyllä, neiti", vastasi Marianne hyvin nöyrästi.
Koko päivän kaikki onnistui erinomaisesti. Susanna asui puulaatikossaan, söi kaikki omenat ja tuoreimmat leivokset ja oli iloinen. Molemmat tytöt menivät vuorotellen salaa leikkimään "Vauvan" kanssa, kuten he kutsuivat Mariannea, vaikka hän oli aika paljon Cloveria pitempi. Mutta kun ilta tuli, ja lastenhoitaja sai Katyn ja Cloverin ja kantoi heidät nukkumaan, alkoi neiti O'Riley pitää ullakkoa hirvittävänä paikkana. Tirkistellessään laatikostaan näki hän nurkassa mustia esineitä, joita hän ei muistellut päivällä nähneensä. Todellisuudessa ne olivat matka-arkkuja, harjoja ja pannuja, mutta pimeässä ne näyttivät aivan erilaisilta, isoilta ja hirvittäviltä. Pikku Marianne parka koetti sietää sitä mahdollisimman kauan, mutta kun vielä rottakin alkoi rapista seinässä aivan lähellä häntä, lannistui hänen rohkeutensa kokonaan, ja hän rupesi kirkumaan mitä kimakimmalla äänellä.
"Mitä se on?" sanoi tohtori Carr, joka oli juuri tullut sisälle ja oli menossa yläkertaan.
"Kuuluu niinkuin ääni tulisi ullakolta", sanoi rouva Carr (sillä tämä tapahtui ennen äidin kuolemaa). "Onkohan joku lapsista noussut vuoteeltaan ja kävellyt unissaan yläkertaan."
Ei, Katy ja Clover olivat paikoillaan lastenkamarissa. Sitten tohtori Carr otti kynttilän käteensä ja kiirehti ullakolle, jossa kirkuminen vain yltymistään yltyi. Kun hän saapui rappujen yläpäähän, lakkasi huuto. Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän ei nähnyt mitään, sitten ilmestyi pikkuinen pää ison puulaatikon reunalle ja surkea ääni nyyhkytti:
"Voi, neiti Katy, en todellakaan voi olla täällä kauempaa. Täällä on rottia."
"Kuka ihmeessä sinä olet?" kysyi tohtori hämmästyneenä.
"Minähän olen neiti Katyn ja neiti Cloverin vauva. Mutta minä en tahdo tämän kauempaa olla vauvana. Minä tahdon kotiin äidin luo."
Ja taas pienokaisparka korotti ääntään ja alkoi itkeä.
Luulen, ettei tohtori Carr ollut koskaan elämässään nauranut niin makeasti kuin silloin päästessään asian perille ja saadessaan tietää, että Katy ja Clover olivat ottaneet itselleen kasvatin. Mutta hän oli hyvin ystävällinen Susanna paralle ja kantoi hänet rappuja alas lastenkamariin. Vuoteessa toisten lasten vieressä Marianne pian unohti surunsa ja nukahti.
Pikku sisarukset hämmästyivät kovasti aamulla herättyään kun huomasivat Vauvan nukkuvan vierellään. Mutta heidän ilonsa muuttui pian kyyneleiksi. Aamiaisen jälkeen tohtori Carr vei Mariannen kotiin hänen äidillensä joka oli pelästynyt hirveästi hänen häviämisestään ja hän selitteli lapsille, että ullakkosuunnitelmasta oli kokonaan luovuttava. Suru oli suuri lastenkamarissa, mutta kun Marianne sai luvan käydä heillä silloin tällöin leikkimässä haihtui se vähitellen. Muutamia kuukausia tapahtuman jälkeen muutti O'Rileyn perhe Burnetista, ja siihen loppui Katyn ensimäinen ystävyys.
Seuraava tapaus oli vieläkin hullunkurisempi. Eräs omituinen tummaihoinen nainen asui aivan yksinään pienessä mökissä koulun lähellä. Hän oli vanha ja hyvin pahasisuinen. Naapurit kertoivat hänestä niin hirvittäviä juttuja, että lapset pelkäsivät kulkea hänen asuntonsa ohitse. Aina ennenkuin he sille kohdalle saapuivat he menivät toiselle puolelle katua. Näin he tekivät niin säännöllisesti, että ruohikkoon oli tallautunut polku. Mutta tämä pieni talo lumosi Katyn jollakin tavalla. Hänestä oli hauskaa pälyillä sen oven lähettyvillä, mutta hän oli kumminkin valmis juoksemaan tiehensä, jos mummo sattui ryntäämään ulos luudanvarsi kädessä. Kerran hän pyysi Santerilta ison kaalinpään ja pyöräytti sen mökin ovesta sisään. Vanha mummo näkyi pitävän siitä, ja sen jälkeen Katy aina ohi kulkiessaan pysähtyi puhuttelemaan häntä. Hän tuli niin rohkeaksi, että istuutui portaille katselemaan vanhan mummon työskentelyä. Se tuntui Katysta peloittavan hauskalta. Sehän oli aivankuin olisi istunut leijonan luolan suulla ja pelolla odottanut, milloin hänen majesteettinsa päähän pälkähtäisi hyökätä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.
Sen jälkeen Katy ihastui erään saksalaisen kultasepän kaksoistyttäriin. He olivat jo aikuisia, ja heillä molemmilla oli aina yhtäläiset puvut. Heitä tuskin saattoi eroittaa toisistaan. He osasivat yhtä vähän englantia, ja kun Katy ei osannut sanaakaan saksaa, supistui heidän seurustelunsa hymyilyihin ja kukkavihkojen lahjoittamiseen, joita Katy antoi heille, milloin he vain kulkivat portin ohitse. Hän oli niin ujo, että hän, ojennettuaan kukkaset heille, heti juoksi tiehensä. Kaksoiset nähtävästi olivat mielissään tästä, sillä eräänä päivänä, kun Clover sattui katselemaan ikkunasta, näki hän heidän avaavan portin, kiinnittävän pienen käärön pensaaseen ja nopein askelin kiirehtivän pois. Tietysti hän heti huusi Katyä, ja molemmat lapset riensivät katsomaan, mitä käärö sisälsi. Siinä oli hilkka — kaunis sinisestä silkistä tehty nuken hilkka, tekokukilla koristettu. Siihen oli kiinnitetty paperilippu, jolle oli omituisella ulkolaisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat:
"Pienelle kiltille tytölle, joka niin ystävällisesti antoi meille kukkasia."
Saatatte itse päättää, olivatko Katy ja Clover mielissään vai eivätkö.
Tämä tapahtui Katyn ollessa kuusivuotias. En voi sanoa, kuinka monta ystävää Katylla sen jälkeen oli ollut. Eräs konesiivooja ja eräs höyrylaivan kapteeni kuuluivat niihin. Samoin myös rouva Sawyerin keittäjä, miellyttävä vanha vaimo, joka opetti Katyä keittämään ja neuvoi häntä valmistamaan munakastiketta ja sokerikakkua. Eräs sievä ja hyvin puettu hattuompelija oli yksi heistä, ja häntä Katy itsepintaisesti nimitti Estelle-serkuksi Izzie-tädin suureksi harmiksi! Ystäviin kuului myöskin eräs kaupungin vankilassa oleva rosvo, jonka ikkunan alla Katy seisoskeli mitä surkeimmalla äänellä sanoen: "Minun käy teitä niin sääli, mies-parka! Onko teillä minun kokoistani pientä tyttöä?" Miehellä oli nuoranpätkä, jonka hän laski ikkunasta. Katy sitoi ruusunnuppuja ja kirsikoita nuoraan, ja rosvo veti ne ylös. Se oli niin mielenkiintoista, että Katy tunsi suurta surua, kun mies vietiin valtionvankilaan.
Sitten seurasi lyhyt ystävyyden aika Cornelia Perhamin kanssa, joka oli miellyttävä ja hyväluontoinen tyttö ja jonka isä oli hedelmäkauppias. Pahoin pelkään, että ystävyyden aiheutti Katyn mieltymys luumuihin ja viinirypäleisiin. Oli erinomaisen hupaista mennä Cornelian kanssa hänen isänsä puotiin ja avauttaa kokonaisia rusina- ja viikunalaatikoita ja kulkea hissillä ylös ja alas niin usein kuin halutti. Mutta kaikista Katyn omituisista tuttavuuksista oli tädin mainitsema rouva Spenser sittenkin merkillisin.
Rouva Spenser oli salaperäinen henkilö, jota ei kukaan koskaan nähnyt. Hänen miehensä oli kaunis, mutta ilkeän näköinen. Hän oli saapunut tuntemattomalta seudulta ja vuokrannut pienen talon Burnetissa. Hänellä ei näkynyt olevan mitään erikoista tointa, ja hän oli poissa sangen paljon. Hänen vaimonsa sanottiin olevan sairaan, ja kun ihmiset puhuivat miehestä, pudistelivat he päätään ja ihmettelivät, miten vaimo parka yksin tuli toimeen kotona, kun hänen miehensä oli melkein aina poissa.
Katy oli liian nuori ymmärtämään kuiskutuksia tai syitä, miksi ihmiset eivät voineet ajatella hyvää herra Spenseristä. Juttu, joka kertoi suletusta ovesta ja naisesta, jota ei kukaan nähnyt, kiinnitti suuresti Katyn mieltä. Hän seisahtui kurkistelemaan ikkunoista, ihmetellen mitä sisällä mahtoi tapahtua, ja vihdoin hänestä tuntui, että hänen täytyi saada se tietää. Sen vuoksi hän eräänä päivänä otti mukaansa kukkia ja lempinukkensa Viktorian ja marssi rohkeasti Spenserin pihalle.
Hän koputti pääovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Sitten hän taas kolkutti. Ei vieläkään kuulunut mitään. Hän koetti ovea, se oli lukittu. Asettaen Viktorian olkapäälleen hän tallusteli rakennuksen pihapuolelle. Kun hän kulki sivuoven ohi, huomasi hän sen olevan vähän raollaan. Hän kolkutti kolmannen kerran, ja kun ketään ei ilmestynyt, hän astui sisälle, ja kulettuaan pienen eteisen läpi hän alkoi koputtaa kaikille sisäoville.
Talossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ihmistä. Katy kurkisti ensin keittiöön. Se oli tyhjä ja autio. Kaikellaisia astioita oli siellä täällä. Takassa ei ollut tulta. Arkihuone ei ollut sen parempi. Herra Spenserin saappaat olivat keskellä lattiaa. Pesemättömiä laseja oli pöydällä. Uunin reunalla oli iso kuppi, jossa oli lihaa ja luita. Tomua oli paksulta joka paikassa, ja koko huone näytti siltä, kuin ei siinä ainakaan vuoteen olisi asuttu.
Katy koetti muita ovia, jotka kaikki olivat lukitut, ja sitten hän meni yläkertaan. Kun hän seisoi ylimmällä portaalla pidellen kukkasiaan ja vähän epätoivoisena siitä, mitä hänen olisi tehtävä, kuului vieno ääni makuuhuoneesta:
"Kuka siellä?"
Se oli rouva Spenser. Hän oli vuoteessaan, joka oli niin epäjärjestyksessä, ettei se näyttänyt sinä aamuna korjatulta. Huone oli siivoomaton, kuten kaikki muukin talossa, ja rouva Spenserin yöpuku ja yöhilkka eivät olleet suinkaan puhtaat, mutta hänen kasvonsa olivat suloiset, ja kaunis kihara tukka valui tyynylle. Hän näytti olevan hyvin sairas, ja Katy sääli häntä enemmän kuin ketään muuta maailmassa.
"Kuka sinä olet, lapsi?" kysyi rouva Spenser.
"Olen tohtori Carrin pikku tyttö", sanoi Katy mennen sairaan vuoteen luo. "Tulin tuomaan teille vähän kukkasia." Ja hän asetti kimpun likaiselle hurstille.
Rouva Spenser näytti pitävän kukista. Hän nosti ne ja haisteli niitä pitkän aikaa äänetönnä.
"Mutta miten pääsit sisälle?" sanoi hän vihdoin.
"Ovi oli auki", sopersi Katy, joka alkoi pelätä omaa uskaliaisuuttaan, "ja kuulin sanottavan, että te olette sairas, niin ajattelin, että ehkä olisi mieleenne, jos tulisin teitä tervehtimään."
"Sinä olet ystävällinen pikku tyttö", sanoi rouva Spenser ja suuteli häntä.
Sen jälkeen Katy kävi joka päivä häntä tervehtimässä. Joskus rouva Spenser oli jalkeilla ja liikkui vähän, mutta useimmiten hän oli pitkällään, ja Katy istui hänen vuoteensa vieressä. Huoneet eivät koskaan näyttäneet yhtään siistimmiltä kuin hänen ensi kerran siellä käydessään. Vähän tutustuttuaan Katy kampasi rouva Spenserin tukan ja pesi hänen kasvonsa pyyheliinan nurkalla.
Luulen, että Katyn käynnit lohduttivat vaimo parkaa, joka oli hyvin sairas ja yksinään. Joskus, kun hän voi paremmin, hän kertoi Katylle ajasta, jolloin hän oli pikku tyttönen ja asui vanhempiensa kotona. Mutta hän ei puhunut koskaan herra Spenseristä, ja Katy näki miehen ainoastaan kerran, jolloin hän niin pelästyi, ettei hän uskaltanut mennä talon lähelle moneen päivään. Kerran Cecy kertoi hänelle, että herra Spenser oli mennyt laukkuineen kyytihevosella jonnekin; silloin Katy taas uskalsi mennä rouva Spenserin luo, joka itki nähdessään hänet.
"Luulin ettet enää koskaan tulisi", sanoi hän.
Katy oli sekä liikutettu että mielissään kuullessaan, että häntä oli kaivattu, ja sen jälkeen hän ei yhtenäkään päivänä ollut käymättä. Aina hän vei mukanaan kauneimmat kukat, jotka hän löysi, ja jos hän sattui saamaan erikoisen hyvän persikan tai viinirypäletertun, säästi hän sen rouva Spenserille.
Izzie-täti oli hyvin huolissaan tästä kaikesta, mutta tohtori Carr ei tahtonut sekaantua asiaan. Hän sanoi sen olevan sellaisen tapauksen, jolle aikuiset eivät voineet mitään, ja jos Katy saattoi lohduttaa vaimo parkaa, oli hän siitä iloinen. Katy oli myöskin iloinen, ja siellä käynnit tekivät yhtä paljon hyvää hänelle kuin rouva Spenserillekin, sillä säälintunne sairasta vaimoa kohtaan teki hänet hellemmäksi ja kärsivällisemmäksi, kuin hän koskaan ennen oli ollut.
Eräänä päivänä hän tavallisuuden mukaan poikkesi sinne koulusta tullessaan. Hän koetti sivuovea — se oli sulettu, pihanpuoleinen ovikin oli lukittu. Kaikki ikkunat olivat tarkalleen verhotut. Se oli sangen hämmästyttävää. Kun hän seisoi pihalla, pisti eräs nainen päänsä viereisen talon ikkunasta.
"Ei maksa vaivaa koputtaa", sanoi hän, "kaikki ihmiset ovat lähteneet talosta!"
"Lähteneet, mihinkä?" kysyi Katy.
"Kukaan ei sitä tiedä", sanoi nainen. "Mies tuli takaisin keskiyöllä, ja tänä aamuna ennen päivänkoittoa ajoivat tavarakärryt ovelle, hän asetti matkakapineet ja sairaan vaimonsa niihin ja ajoi tiehensä. Paitsi sinua, on moni muukin käynyt kolkuttamassa. Mutta herra Pudgettilla on avaimet, eikä kukaan pääse sisälle kysymättä häneltä."
Se oli totta. Rouva Spenser oli poissa, eikä Katy enää koskaan nähnyt häntä. Muutamien päivien perästä levisi huhu, että herra Spenser oli hyvin huono mies ja että hän oli tehnyt väärää rahaa. Poliisit etsivät häntä vangitakseen hänet, ja sentähden hän oli tullut asuntoonsa sellaisella kiireellä ja vienyt sairaan vaimo paran mukanaan. Kuultuaan tapauksesta itki Izzie-täti harmista. Hänen mielestään oli häpeällistä, että Katy oli käynyt vieraisilla vääränrahantekijän perheessä. Mutta tohtori Carr nauroi vain. Hän sanoi Izzie-tädille, ettei hänen mielestään sellainen rikos ollut tarttuvaa laatua, ja mitä tulee rouva Spenseriin, kävi hänen häntä kovasti sääliksi. Mutta Izzie-täti ei saattanut hillitä itseään, ja aina ollessaan pahalla tuulella mainitsi hän tapahtuman, vaikka siitä oli kulunut niin pitkä aika, että useimmat ihmiset olivat unohtaneet sen, ja Filip ja Hanna olivat lakanneet leikkimästä "herra Spenserin vangitsemista", joka kotvan aikaa oli ollut heidän lempileikkinään.
Katy oli aina hyvin pahoillaan, kun Izzie-täti puhui tylysti hänen sairaasta ystävä parastaan. Hänen silmänsä olivat nytkin kyynelissä, kun hän astui portille, ja hän näytti niin totiselta, että Imogen Clark, joka seisoi siinä häntä odottamassa, risti kätensä ja sanoi:
"Ah, huomaan! Ylimysmielinen tätisi kieltää!"
Imogenin oikea nimi oli Elisabet. Hän oli sievä tyttö tunteellisine, ulkonevine huulineen. Hänellä oli ruskea kiiltotukka ja kummallakin poskella oli pieni kihara. Olisi luullut, että ne olivat kiinnitetyt liimalla tai neuloilla, sillä ne eivät koskaan liikahtaneet, vaikka hän olisi nauranut ja pudistanut päätään kuinka paljon tahansa. Imogen oli luonnostaan iloinen tyttö, mutta hän oli lukenut niin paljon romaaneja, että hänen päänsä oli aivan pyörällä. Se kai osaltaan miellytti Katya, joka ihaili kertomuksia, ja hänen mielestään Imogen oli todellinen romaanisankaritar.
"Voi ei, ei hän kiellä", vastasi Katy saattaen tuskin olla nauramatta sille ajatukselle, että Izzie-tätiä sanottiin ylimysmieliseksi sukulaiseksi. "Hän sanoi, että hän on hyvin iloi — —." Sitä sanoessaan Katyn omatunto soimasi häntä ja lause loppui epäselvään muminaan. "Siis sinä tulet, etkös tulekin, ystäväni? Minä olen niin iloinen!"
"Ja minä!" sanoi Imogen kohottaen silmiään teatterimaisesti.
Siitä hetkestä aina viikon loppuun asti lapset eivät puhuneet muusta kuin Imogenin vierailusta ja kaikesta siitä hauskasta, jota heillä tulisi olemaan. Lauantaiaamuna ennen aamiaista Katy ja Clover rakensivat kauniin lehtimajan parsanoksista puun alle. Kaikki lelut järjestettiin sinne. Debby paistoi heille kanelileivoksia, kissalla oli punertava silkkinauha kaulassa, ja nuket ja pikeri olivat paraissa pukimissaan.
Noin puoli kymmenen saapui Imogen. Hänen pukunsa oli taivaansinistä hienoa villakangasta, ja siinä oli matala kaulus ja lyhyet hihat. Hänellä oli korallihelmiä tukassa, valkeat silkkikengät ja keltaiset käsineet. Kengät ja käsineet olivat aivan likaiset, ja puku oli vanha ja paikattu. Mutta koko asu teki niin hienon vaikutuksen, että lapset, jotka olivat pumpulisissa leikkipuvuissaan ja valkeissa esiliinoissaan, olivat aivan haltioissaan nähdessään vieraansa.
"Oi, Imogen, sinähän olet niinkuin jokin sadun nuori, hieno nainen!" sanoi vaatimaton Katy. Sen kuultuaan Imogen pudisteli päätään ja kahisutti hamettaan vieläkin enemmän kuin ennen.
Tavalla tai toisella tämä hieno puku näytti tuottavan Imogenille hienot tavat, aivan toisellaiset kuin hänellä oli jokapäiväisissä oloissa. Niinkuin tiedätte, käyttäytyvät muutamat ihmiset eri tavalla vieraisilla ollessaan. Olisi melkein saattanut luulla, että tämä oli toinen Imogen, jota tavallisesti pidettiin laatikossa ja otettiin esille sunnuntaisin ja suurina juhlina. Hän pyörähteli varpaillaan, hymyili teeskennellen ja soperteli. Katseli kuvaansa peilistä ja oli kuin hyvin kopeileva aikuinen. Kun Izzie-täti puhutteli häntä, liehakoitsi hän ja käyttäytyi niin merkillisesti, että Cloveria melkein nauratti. Ja Katykin, joka ei saattanut huomata mitään pahaa ihmisissä, joita hän rakasti, oli iloinen saadessaan viedä hänet leikkihuoneeseen.
"Tule, mennään lehtimajaan", sanoi hän kietoen käsivartensa sinisen puvun vyötäisille.
"Lehtimajaan!" huudahti Imogen. "Kuinka ihanaa!" Mutta kun he saapuivat parsanoksien luo, muuttuivat hänen kasvonsa.
"Mutta eihän siinä ole kattoa, ei tornia eikä suihkulähdettä!" sanoi hän.
"No ei, eihän toki", sanoi Clover tuijottaen, "mehän teimme sen itse."
"Oh!" sanoi Imogen. Hän oli huomattavasti pettynyt. Katy ja Clover olivat loukkaantuneet, mutta kun heidän vieraansa ei välittänyt lehtimajasta, koettivat he miettiä jotain muuta.
"Menkäämme aitan ylisille", sanoivat he.
Ja niin he kaikki yhdessä menivät pihan poikki. Imogen tipsutteli sievästi valkeissa silkkikengissään, mutta nähtyään naulaisen pystyhirren hän kirkaisi.
"Voi, ei sinne ylös, ystäväni, ei sinne!" huusi hän, "ei koskaan, ei koskaan!"
"Voi, koetahan edes! Sinne on niin helppo päästä, että oikein", pyyteli Katy, kulkien ylös ja alas monet kerrat perätysten näyttääkseen, kuinka helppoa se oli. Mutta Imogen oli taipumaton.
"Älä pyydäkään minua", sanoi hän teeskennellen, "minun hermoni eivät koskaan kestä sellaista! Ja sitäpaitsi — pukuni!"
"Kuka sinun käski pukeutua siihen?" sanoi Filip, joka oli suorapuheinen lapsi ja taipuvainen kyselemään. Hanna kuiskasi Dorrylle: "Hän on hyvin tuhma tyttö. Lähtekäämme jonnekin muualle omin joukoin leikkimään."
Ja niin pienokaiset yksitellen hiipivät tiehensä jättäen Katyn ja Cloverin kahden huvittamaan vierastaan. He ottivat nukkensa esille, mutta Imogen ei välittänyt niistä. Sitten he ehdoittivat, että he istuisivat varjoon ja kilpailisivat vuorotellen lausumalla runoja, josta leikistä he paljon pitivät. Mutta Imogen sanoi, että vaikkakin hän ihaili runoutta, ei hän koskaan saattanut muistaa niitä ulkoa. Viimein he menivät puutarhaan, jossa Imogen söi paljon luumuja ja raakoja omenia ja näytti nauttivan siitä. Mutta kun hän ei enää jaksanut syödä, valtasi ääretön ikävä seurueen. Vihdoin Imogen sanoi:
"Ettekö koskaan istu vierashuoneessa?"
"Niin, missä?" kysyi Clover.
"Vierashuoneessa", toisti Imogen.
"Oh, hän tarkoittaa seurusteluhuonetta!" huudahti Katy. "Me olemme siellä ainoastaan silloin, kun Izzie-tädillä on vieraita. Siellä on aivan pimeää ja ikävää, ymmärräthän. Sitä paitsi on paljon hauskempaa olla ulkona. Eikö sinustakin tunnu siltä?"
"Kyllä joskus", vastasi Imogen epäilevästi, "mutta minusta olisi hauskaa mennä sinne nyt istumaan vähäksi aikaa. Päätäni kivistää hirveästi tästä kauheasta auringonpaisteesta."
Katy oli aivan päästä pyörällä, kun hän ei tiennyt, mitä tehdä. He kävivät tuskin koskaan seurusteluhuoneessa, jota Izzie-täti piti pyhänä paikkana. Tomun välttämiseksi hän piti karttuunipeitteitä tuoleille levitettyinä eikä koskaan nostanut laskuverhoja, ettei kärpäsiä pääsisi sisälle. Ajatelkaa, lapset menisivät istumaan sinne tomuisine kenkineen! Toiselta puolen Katyn luontainen kohteliaisuus pani hänet koville, kun hänen täytyisi vieraaltaan kieltää, mitä tämä pyysi. Sitä paitsi olisi kauheaa ajatella Imogenin kotonaan kertovan: "Katy Carr ei saa edes silloinkaan istua parhaassa huoneessa, kun hänellä on vieraita!" Vapisevin sydämin hän osoitti tien seurusteluhuoneeseen. Hän ei uskaltanut kohottaa verhoja, joten huone näytti hyvin pimeältä. Hän saattoi juuri eroittaa Imogenin vartalon hänen sohvalla istuessaan ja Cloverin rauhattomasti pyörivän pianotuolilla. Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Izzie-täti, ja seurusteluhuone oli hänestä peräti ikävä paikka, ei puoleksikaan niin hauska kuin parsalehto, jossa tunsi olevansa täysin turvassa.
Mutta Imogen, joka ensi kerran näytti olevan tyytyväinen, alkoi puhella. Hän puhui itsestään. Ihmeellisiä juttuja hän kertoi kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kaikilla "Kirjalan" nuorilla naisilla ei yhteensä ollut koskaan ollut merkillisempiä seikkailuja. Vähitellen Katy ja Clover tulivat niin huvitetuiksi, että he ryömivät paikoiltaan sohvan luo suu auki kuunnellen kertomuksia. Katy alkoi kuulostaa Izzie-tädin tuloa. Samassa huoneen ovi lennähti auki, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei kuullut pääovea sulettavan, kun isä tuli kotiin päivälliselle. Tohtori Carr, joka pysähtyi eteiseen silmäilemään sanomalehtiä, kuuli kimakan äänen puhuvan seurusteluhuoneessa. Ensin hän sitä tuskin ollenkaan kuunteli, mutta sitten tunkeutuivat nämä sanat hänen korviinsa:
"Oi, tytöt, se oli suloista, vallan ihanaa! Luulin että olin kaunis, sillä olin kokonaan valkeissa, hiukseni valuivat vapaina, yksi ainoa ruusu, näethän, tässä päälaella. Ja hän nojasi ylitseni sanoen matalalla äänellä: 'Neiti, minä olen rosvo, mutta tunnen kauneuden lumousvoiman. Te olette vapaa!'"
Tohtori Carr työnsi ovea vähän enemmän auki. Ei näkynyt muuta kuin muutamia epäselviä hahmoja, mutta hän kuuli Katyn innostuneen äänen sanovan:
"Oi, jatka, jatka! Mitä tapahtui sitten?"
"Kenen ihmeissä ovat lapset kulettaneet seurusteluhuoneeseen?" kysyi tohtori Carr Izzie-tädiltä, jonka hän löysi ruokailuhuoneesta.
"Vierashuoneeseen!" huudahti neiti Izzie vihaisesti. "No, mutta minkätähden he siellä ovat?" Sitten mennen ovelle hän huusi: "Lapset, mitä te vierashuoneessa teette? Tulkaa heti pois! Luulin teidän leikkivän ulkona."
"Imogenin päätä kivisti", sopersi Katy. Kaikki kolme tyttöä tulivat eteiseen. Clover ja Katy pelästyneinä ja rosvon lumooja alakuloisena.
"Voi", sanoi Izzie-täti äreällä äänellä, "se on ikävää kuulla. Ehkä se on keltatautia. Tahtoisitteko kanverttia tai jotain muuta?"
"Ei, kiitos!" vastasi Imogen nöyrästi. Mutta jälkeenpäin hän kuiskasi
Katylle:
"Minusta tätisi ei ole oikein miellyttävä. Hän on kuin Jakkima, se hirveä vanha mummo, josta kerroin ja joka asui rosvon luolassa ja valmisti hänelle ruokaa."
"Mielestäni et ole olenkaan kohtelias sanoessasi minulle niin", vastasi Katy tästä puheesta hyvin suuttuneena.
"Ah, vähät siitä, ystäväni, älä ota sitä niin sydämellesi!" vastasi Imogen viehättävästi. "Näethän, emme voi sille mitään, että meillä on sukulaisia, jotka eivät ole hauskoja."
Nähtävästi ei tämä vierailu ollenkaan onnistunut. Isä oli hyvin kohtelias Imogenille päivällispöydässä, mutta tarkasteli häntä kovasti, ja Katy huomasi hänen silmissään hullunkurisen ilmeen, josta hän ei pitänyt. Isällä oli hyvin veitikkamaiset silmät. Ne näkivät kaikki, ja joskus ne näyttivät puhuvan yhtä selvää kieltä kuin hänen suunsakin. Katyn mieltä alkoi painostaa. Jälkeenpäin hän tunnusti, ettei hän mitenkään olisi jaksanut sitä iltapäivää, ellei hän pari kertaa olisi juossut yläkertaan ja lohdutellut itseään lukemalla "Rosamundaa."
"Etkö ole iloinen, että hän meni?" kuiskasi Clover, kun he seisoivat portilla yhdessä katsellen Imogenia, joka asteli katua pitkin kotiinsa.
"Voi, Clover, kuinka sinä saatat!" sanoi Katy. Mutta hän syleili
Cloveria kovasti, ja luulen, että hän sydämessään oli iloinen.
"Katy", sanoi isä seuraavana päivänä, "sinähän astuit huoneeseen aivan kuin uusi ystäväsi, neiti Clark."
"Mitenkä? En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", vastasi Katy punastuen kovasti.
"Näin", sanoi tohtori Carr, ja hän nousi kohottaen olkapäitään, ojentaen kyynärpäitään ja tipsutteli muutamia teeskenneltyjä askelia huoneen poikki. Katy ei saattanut olla nauramatta, se oli niin hullunkurista ja aivan Imogenin tapaista. Sitten isä istuutui ja veti hänet viereensä. "Katy kulta", sanoi hän, "sinä olet helläsydäminen lapsi, ja minä olen iloinen siitä. Mutta on olemassa sellaista, mikä poistaa rakkauden. Minä en kiintynyt tuohon eiliseen pikku tyttöön ollenkaan. Miksi sinä pidät hänestä niin paljon?"
"Minä en pitänyt hänestä paljon eilen", mumisi Katy vastenmielisesti.
"Hän on koulussa paljoa miellyttävämpi, joskus."
"Hauskaa kuulla sitä", sanoi hänen isänsä. "Sillä minusta olisi sangen ikävää, jos sinä todellakin ihailisit sellaisia rumia tapoja. Ja mitä loruja kuulin hänen kertovan teille 'rosvoista'?"
"Se oli tot—", alkoi Katy. Silloin hän huomasi isänsä silmäyksen, ja hän puri huultaan, sillä tuo silmäys näytti hyvin hullunkuriselta. "Niin", jatkoi hän nauraen, "luulen ettei se todellakaan aivan kaikki ollut totta, mutta se oli niin hauskaa, isä, vaikkakin se oli keksittyä. Ja Imogen on niin hyvänluontoinen kuin olla voi. Kaikki tytöt pitävät hänestä."
"Keksityt jutut ovat sangen hyviä", sanoi isä, "niin kauan kun niitä ei tehdä uskottaviksi. Kun niin tehdään, tuntuu minusta kuin kertominen olisi liian lähellä vilppiä ollakseen hauskaa tai hyödyllistä. Jos olisin sinun sijassasi, Katy, olisin vähän arka solmimaan ikuista ystävyyttä neiti Clarkin kanssa. Hän saattaa olla hyväntahtoinen, kuten sanot, mutta luulen, että kahden tai kolmen vuoden perästä hän ei näytä sinusta niin miellyttävältä kuin nyt. Suutele minua, lapsi, ja juokse tiehesi, sillä Santeri on jo tuolla kärryineen."