VII LUKU
Helena-serkun vierailu
Eräänä heinäkuun iltapäivänä kulki pieni joukkue koulutyttöjä yksissä kotiin. Kun he lähestyivät tohtori Carrin porttia, huudahti Maria Fiske, nähdessään sievän kukkakimpun keskellä katukäytävää:
"Voi, katsokaahan, mitä joku on tuohon pudottanut! Minä tahdon ottaa sen." Hän kumartui nostamaan sitä. Mutta juuri kun hänen sormensa koskettivat varsia, alkoi kimppu liikkua kuin taikavoimalla. Hämmästyen tarttui Maria siihen. Kimppu liikkui yhä nopeammin ja hävisi portin alle, jolla välin naurun tirskumista kuului pensasaidan toiselta puolen.
"Näittekö sitä?" huusi Maria, "kukat juoksivat pois itsestään."
"Joutavia", sanoi Katy, "ne ovat noiden vallattomien lasten vehkeitä." Sitten avattuaan portin huusi hän: "Hanna ja Dorry, tulkaa esille!"
Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään näkynyt. Kukkavihkonen vain oli käytävällä, ja otettuaan sen Katy näytti tytöille pitkän mustan rihman, joka oli sidottu varsiin.
"Se on Hannan lempikuje", sanoi hän. "Hän ja Dorry aina sitovat kukkakimppuja ja asettavat niitä teille kiusatakseen ihmisiä. Tässä, Maria, ota ne, jos tahdot, vaikkei mielestäni Hannan aisti kimppujen sitomisessa ole oikein hyvä."
"Eikö ole suloista, että lupa-aika on käsissä?" sanoi eräs isoista tytöistä. "Mitä te kaikki aiotte tehdä? Me menemme meren rannikolle."
"Isä lupasi lähteä Susien ja minun kanssani Niagaralle" sanoi Maria.
"Minä aion mennä tätini luo vieraisille", sanoi Alice Blair. "Hän asuu hyvin ihanalla seudulla maalla, ja siellä on lammikko, ja Tom-serkkuni on luvannut viedä minut soutelemaan. Mitä sinä aiot tehdä?"
"Oh, en tiedä, leikin ja pidän hauskaa", vastasi Katy heittäen kirjalaukkunsa ilmaan ja taas ottaen sen kiinni. Mutta toiset tytöt eivät näyttäneet pitävän sitä ollenkaan hauskana ja näyttivät olevan ikävissään hänen puolestaan. Silloin Katy tunsi, ettei hänen lupa-aikansa tulisi olemaan yhtä hauska kuin toisten.
"Minä toivon, että isä veisi meidätkin jonnekin", sanoi hän Cloverille, kun he kävelivät hiekkapolkua pitkin. "Kaikkien muiden tyttöjen isät tekevät niin."
"Hänellä on liian paljon työtä", vastasi Clover, "sitäpaitsi luulen, ettei toisilla tytöillä ole puoleksikaan niin hauskaa kuin meillä. Ellen Robbins sanoi, että hän antaisi miljoonan dollaria, jos saisi vain leikkiä niin hauskojen veljien ja sisarien kanssa kuin meillä on. Ja niinkuin tiedät, Marialla ja Susiella on hirveän ikävää, vaikka he saavatkin paljon matkustaa. Rouva Fiske on kaikessa niin turhan tarkka. Aina hän sanoo: 'Et saa.' Eikä heillä ole pihaa talonsa ympärillä eikä muutakaan. Minä en tahtoisi vaihtaa."
"Enkä minä", sanoi Katy ilostuen näistä viisaista sanoista. "Oi, eikös ole suloista ajatella, ettei ole koulua huomenna? Lupa-ajat ovat mainioita!" ja hän heitti laukkunsa taas ilmaan. Se putosi helisten maahan.
"Kas niin, nyt särit kivitaulusi", sanoi Clover.
"Siitä ei väliä, en tarvitse sitä kahdeksaan viikkoon", vastasi Katy huolettomasti heidän portaita ylös juostessaan.
He työnsivät pääoven auki, kiiruhtivat yläkertaan huutaen: "Eläköön! eläköön! lupa on alkanut! Izzie-täti, lupa on alkanut!" Sitten he pysähtyivät, sillä katso! yläeteisessä oli kaikki mullin-mallin. Vierashuoneesta kuului liikettä ja romuttamista. Pöydät ja tuolit olivat hajallaan, ja pieni vuode, joka näytti olevan kuin itsestään matkalle lähdössä, oli pysähtynyt portaitten yläpäähän sulkien tien.
"Mitä ihmettä!" sanoi Katy koettaen mennä ohi. "Mitähän tämä merkitseekään! Oh, tuolla on Izzie-täti! Izzie-täti, kuka tulee? Minkätähden siirrätte huonekalut sinikamarista?"
"No siunatkoon! sinäkö se olet?" vastasi Izzie-täti, joka näytti olevan hyvin palavissaan ja hermostunut. "No, lapset, ei ole teidän tarpeellista seistä ja kysellä siinä, minulla ei ole aikaa vastata. Anna sen vuoteen olla rauhassa, Katy, työnnät sen vielä seinään. Kas niin, johan minä sanoin sinulle!" kun Katy oli kärsimättömän näköinen, "johan sinä olet puhkaissut seinäpaperin. Mikä ikävä lapsi sinä oletkaan! Menkää heti alakertaan te molemmat ja älkääkä tulko tänne ennenkuin teenjuonin jälkeen. Minulla on paljon tehtävää siihen asti."
"Sanokaahan toki meille, mitä tulee tapahtumaan, niin me menemme", huusivat lapset.
"Teidän serkkunne Helena tulee vierailemaan meille", sanoi neiti
Izzie lyhyesti ja hävisi sinikamariin.
Sepä oli uutinen! Katy ja Clover juoksivat alakertaan hyvin innostuneina, ja vähän neuvoteltuaan he vetäytyivät ylisille levossa ja rauhassa puhelemaan siitä. Helena-serkku tulossa! Se tuntui yhtä ihmeelliseltä, kuin jos itse Viktoria kuningatar kultakruunuineen ja kaikkineen olisi tarjoutunut tulemaan heille teelle. Tai niinkuin joku kertomussankari, esim. "Robinson Crusoe", olisi ajautunut matka-arkkuineen tänne ja ilmoittanut jäävänsä heille viikoksi. Lasten mielikuvituksessa Helena-serkku oli yhtä mieltäkiinnittävä ja epätodellinen kuin mikä satumainen henkilö tahansa — Tuhkimus, Siniparta tai itse Punahilkka. Heidän ajatuksissaan hänen nimensä ja pyhäkoulukirjan henkilöt olivat sulautuneet yhteen, sillä Helena-serkku oli hyvin, hyvin hyvä.
Ei yksikään heistä ollut koskaan nähnyt häntä. Filip sanoi, ettei hänellä varmaankaan ollut jalkoja, koska kerrottiin, että hän ei koskaan poistunut kotoaan, vaan oli aina vain sohvalla pitkällään. Mutta toiset tiesivät sanoa, että se johtui hänen sairaudestansa. Isä kävi aina kahdesti vuodessa tervehtimässä häntä, ja hän kertoi mielellään Helenasta lapsilleen, miten suloinen ja kärsivällinen hän on ja kuinka kauniissa huoneessa hän asuu. Katy ja Clover olivat kauan aikaa leikkineet "Helena-serkkua," jotta he nyt olivat sekä peloissaan että iloissaan jo paljaasta ajatuksesta, että saisivat nähdä todellisen Helenan.
"Luuletko, että hän tahtoo meidän koko ajan lukemaan hengellisiä lauluja itselleen?" kysyi Clover.
"Ei koko aikaa", vastasi Katy, "sillä näethän, hän väsyy, ja hänen on nukuttava iltapäivisin. Ja sitten hän tietystikin lukee paljon raamattua. Voi, sisko kulta, kuinka hiljaa meidän onkaan oltava! Kuinkahan kauan hän aikoo viipyä?"
"Minkä näköisen luulet hänen olevan?" jatkoi Clover.
"Jotenkin rouva Sherwoodin 'Luncyn' näköinen. Luulen että hänellä on siniset silmät, kihara tukka ja pitkä suora nenä. Ja hän pitää kätensä aina ristissä, hän on puettu röyhelöreunaiseen viittaan, loikoo sohvalla aivan hiljaa eikä hymyile koskaan, vaan on hyvin kärsivällisen näköinen. Clover, meidän on otettava kengät jaloistamme eteisessä ja mentävä yläkertaan sukkasiltamme, jottemme tuottaisi yhtään kolinaa niin kauan, kun hän on meillä."
"Mutta siitähän tulee hullunkurista", tirskui Clover, ja hänen pienet totiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän ajatteli sellaista vaihtelua virsien jälkeen.
Aika näytti kuluvan hyvin hitaasti seuraavaan iltapäivään, jolloin Helena-serkkua odotettiin tulevaksi. Izzie-täti, joka oli hyvin levoton, antoi lapsille paljon määräyksiä, kuinka tuli käyttäytyä. Heidän tuli tehdä sitä ja tätä eikä tehdä muuta. Dorry sanoi vihdoin, että hän toivoisi Helena-serkun pysyvän kotonaan. Clover ja Elsie, jotka olivat itsekseen ajatelleet melkein samaa, olivat iloisia kuullessaan, että hän oli matkalla kylpylaitokseen ja viipyisi heillä ainoastaan neljä päivää.
Kello oli viisi iltapäivällä. He istuivat kaikki portailla odottamassa vaunujen saapumista. Vihdoinkin ne ajoivat oven eteen. Isä istui ajurin istuimella. Hän kehoitti lapsia siirtymään syrjemmälle. Sen tehtyään hän auttoi vaunuista hauskan näköistä nuorta naista, jonka Izzie-täti sanoi olevan Helena-serkun hoitajan, ja sitten hän kantoi Helena-serkun varovaisesti sisälle.
"Voi siinähän ovat ne pikku tiput", olivat ensimäiset sanat, jotka lapset häneltä kuulivat, ja ne lausuttiin niin ilosella ja miellyttävällä äänellä. "Laskekaa minut johonkin, setä. Tahdon niin mielelläni nähdä lapset!"
Sitten isä laski Helenan eteisen sohvalle. Hoitaja toi tyynyn, ja kun Helena-serkku oli päässyt mukavaan asentoon, kutsui tohtori Carr pienokaiset.
"Helena-serkku tahtoo nähdä teitä", sanoi hän.
"Niin tahdonkin", sanoi kirkas ääni "Onko tämä Katy? Kuinka soma, pitkä Katy hän onkaan! Ja tämä on Clover!" sanoi hän suudellen tyttöä, "ja tämä pikku rakas Elsie. Te olette kaikki niin tutunomaisen näköisiä, aivankuin olisin nähnyt teidät ennen." Ja hän syleili heitä kaikkia, ei sentähden, että oli kohteliasta pitää heistä sukulaisuuden vuoksi, vaan sentähden, että hän rakasti heitä ja halusi olla heidän lähellään.
Helena-serkun kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka heti lähensi lapset häneen. Myöskin Filip, joka kädet selän takana oli väistynyt häntä, tarkasteltuaan häntä minuutin pari kiiruhti hänen luokseen saadakseen osansa suuteloista.
Katyn ensimäinen tunne oli pettymystä. Helena-serkku ei ollenkaan muistuttanut Lucya Sherwoodin kertomuksessa. Hänen nenänsä oli hieman pysty. Hänellä oli ruskea tukka, joka ei ollut kihara, ruskea iho ja kirkkaat silmät, jotka säteilivät hänen puhuessaan ja nauraessaan. Hänen kasvonsa olivat laihat, ja vain ne tekivät hänet sairaan näköiseksi. Hän ei ristinyt käsiään eikä hän näyttänyt kärsivältä, vaan aivan iloiselta ja hilpeältä. Hän ei ollut puettu "röyhelöreunaiseen viittaan", vaan väljään matkapukuun, joka oli tehty kauniista harmaasta kankaasta. Hänellä oli rannerenkaat ja pyöreä, harmaalla höyhenillä koristettu hattu. Kaikki Katyn unelmat "pyhästä sairaasta" näyttivät saavan lentää tiehensä. Mutta kuta enemmän hän tarkkasi Helena-serkkua, sitä enemmän hän alkoi rakastaa häntä, ja hän tunsi, että Helena oli miellyttävämpi kuin hänen ja Cloverin kuvittelema henkilö.
"Hänhän on aivan muitten ihmisten näköinen!" kuiskasi Cecy, joka oli tullut kurkistamaan vastasaapunutta.
"O-oon", vastasi Katy verkalleen, "mutta paljoa, paljoa kauniimpi."
Vähän ajan kuluttua isä kantoi Helena-serkun yläkertaan. Kaikki lapset tahtoivat myöskin mennä sinne, mutta isä sanoi, että serkku oli väsynyt ja että hänen täytyi levätä. Sentähden he menivät ulos leikkimään teeaikaan asti.
"Anna minun viedä tarjotin ylös", pyysi Katy teepöydässä katsellessaan Izzie-tädin valmistavan Helena-serkun illallista. Miten hyvä illallinen! Kylmää kananpoikaa, vadelmia kerman kanssa ja teetä sievässä valkoisenpunertavassa posliinikupissa. Ja Izzie-täti levitti niin lumivalkoisen lautasliinan tarjottimelle!
"En totisesti!" sanoi Izzie-täti. "Sinä sen paikalla pudottaisit."
Mutta Katyn silmät pyysivät niin hartaasti, että tohtori Carr sanoi:
"Izzie, salli hänen vain, näen mielelläni tytöt käytännöllisissä askareissa."
Niin Katy ylpeänä tehtävästään tarttui tarjottimeen ja kantoi sen huolellisesti eteisen läpi. Siellä oli maljakollinen kukkia pöydällä. Kun hän kulki ohi, juolahti hänen mieleensä kaunis ajatus. Hän laski tarjottimen pöydälle, otti maljakosta ruusun ja asetti sen lautasen viereen, jossa oli punaisia vadelmia. Tuo näytti hyvin somalta, ja Katy hymyili itsekseen mielihyvillään.
"Mitä varten sinä pysähdyt?" kysyi Izzie-täti ruokailuhuoneesta. "Olehan toki varovainen, Katy. Varmasti olisi parempi, että Bridget veisi sen."
"Voi ei, ei"! vastusti Katy. "Olen jo melkein valmiina." Ja hän kiiruhti yläkertaan nopeasti. Onneton kiire! Hän oli juuri saapunut sinikamarin ovelle, kun hän astui kengännauhalleen, joka tavallisuuden mukaan viisti maata, otti askeleen harhaan ja kompastui. Hän tarttui oveen estääkseen lankeamistaan; ovi lensi auki, ja Katy tarjottimineen, kerma, vadelmat, ruusu ja kaikki yhtenä sekamelskana matolle.
"Sanoinhan sen sinulle!" huudahti Izzie-täti alakerrasta.
Katy ei koskaan saattanut unohtaa, kuinka kaunis Helena-serkku oli sillä hetkellä. Hän oli vuoteessa ja oli hyvin hämmästynyt tuosta äkillisestä romahtuksesta ja helinästä. Ensi säikähdyksestä toinnuttuaan Helena-serkku mitä herttaisimmin lohdutteli alakuloista Katya ja piti tapahtumaa niin hauskana, että Izzie-tätikin melkein unohti torumisensa. Säretyt astiat koottiin ja matto puhdistettiin, ja Izzie-täti kattoi toisen tarjottimen yhtä sievästi kuin edellisenkin.
"Olkaa hyvä, antakaa Katyn tuoda se ylös!" pyysi Helena-serkku hartaasti miellyttävällä äänellään. "Aivan varmaan hän on varovainen tällä kertaa. Ja, Katy, tahtoisin samallaisen ruusun lautasliinalle. Sen olit kai sinä asettanut, eikö totta?"
Tällä kertaa Katy olikin varovainen, ja kaikki kävi hyvin. Hän asetti tarjottimen huolellisesti pienelle pöydälle vuoteen viereen ja istuutui katselemaan Helena-serkun illastamista, lämmin, hellä tunne sydämessään. Minä luulen, että me tuskin milloinkaan olemme niin kiitollisia ihmisille, kuin heidän auttaessaan meitä voittamaan jälleen itsekunnioituksemme. Helena-serkulla ei ollut juuri ruokahalua, vaikka hän sanoi kaiken maistuvan hyvältä. Katy huomasi hänen oleva hyvin väsyneen.
Lopetettuaan ateriansa hän sanoi:
"Tahtoisitko pöyhiä tätä tyynyä, — kas niin, ja siirtää tätä toista
vähän, niin rupean nukkumaan. Kiitos — aivan niin. Sinähän, rakas
Katy, olet sairaanhoitajaksi luotu. Suutele minua nyt. Hyvää yötä!
Huomenna saamme jutella hauskoja asioita!"
Katy meni alakertaan hyvin iloisena.
"Helena-serkku on todella rakastettava", sanoi hän Cloverille, "ja hänellä on hyvin kaunis pitseillä ja röyhelöillä koristettu yöpuku — aivan kuin kertomuksissa."
"Eikö ole väärin huolehtia vaatteista, kun on sairas?" kysyi Cecy.
"En usko, että Helena-serkku voi tehdä mitään väärää", sanoi Katy.
"Kerroin äidille, että hänellä on rannerenkaat, ja äiti sanoi pahoin pelkäävänsä, että hän on maailmallismielinen ihminen", vastasi Cecy nyrpistäen huuliaan.
Katy ja Clover olivat aivan suunniltaan kuullessaan tällaisen arvostelun. He puhuivat siitä riisuessaankin.
"Minä aion kysyä Helena-serkulta huomenna", sanoi Katy.
Seuraavana aamuna lapset nousivat varhain. He olivat niin iloissaan luvasta. Jos ei olisi ollut lupaa, niin olisi heidät pakoitettu menemään kouluun näkemättä Helena-serkkua, sillä hän heräsi vasta myöhään. He tulivat hyvin kärsimättömiksi viivytyksestä ja kävivät yläkerrassa vähän väliä oven takana kuuntelemassa, oliko hän jo liikkeellä, jotta Izzie-tädin täytyi viimein käskeä heidät pois. Katy vastusti kovasti poislähtöä, mutta lohduttelihe menemällä puutarhaan; sieltä hän poimi kauneimmat kukkaset antaakseen ne Helena-serkulle, kun hän taas saisi nähdä hänet. Kun Izzie-täti salli hänen mennä ylös, oli Helena-serkku jo sohvalla pitkällään, ja hän oli puettu uuteen siniseen musliinipukuun, jossa oli sinisiä silkkinauhoja; jaloissa oli hänellä somat, sinisillä ruusukkeilla koristellut pronssinväriset tohvelit. Sohvan selkänoja oli käännetty päivään päin. Sille oli asetettu sievä ilmatyyny, jollaista Katy ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja useita muita esineitä oli pantu sinne tänne; se muutti huoneen aivan toisen näköiseksi. Koko talo oli kyllä siisti, mutta kuinka liekään, Izzie-tädin järjestämät huoneet eivät koskaan olleet hauskat. Lasten silmät ovat tarkat huomaamaan sellaisia seikkoja, ja Katy huomasi heti, ettei sinikamari ollut koskaan ennen ollut sellainen.
Helena-serkku oli kalpea ja väsynyt, mutta hänen silmänsä ja hymyilynsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin. Hän oli hyvillään kukista, jotka Katy ujostellen ojensi hänelle.
"Oi, kuinka suloisia!" sanoi hän, "minun täytyy heti panna ne veteen. Rakas Katy, etkö toisi tuota pientä kukkamaljakkoa ja asettaisi sitä tälle tuolille viereeni? Ole hyvä, kaada siihen ensin vähän vettä."
"Kuinka kaunis!" huudahti Katy ottaessaan käteensä sievän valkoisen maljakon, joka oli kiinnitetty kullattuun jalustaan. "Onko se sinun, Helena-serkku?"
"On kyllä, se on minun lempimaljakkoni. Se on tavallisesti pienellä pöydällä vieressäni kotona, ja ajattelin että olisi kodikasta kylpypaikassa, jos minulla olisi se sielläkin, joten otin sen mukaani. Mutta Katy, miksi näytät niin hämmästyneeltä? Onko se sinusta niin merkillistä, että maljakko matkustelee matka-arkussa?"
"Ei", sanoi Katy hitaasti, "minä vain ajattelin, Helena-serkku, onko maailmallismielistä pitää sieviä esineitä, kun on sairas?"
Helena-serkku nauroi makeasti.
"Mikä tuon ajatuksen toi päähäsi?" kysyi hän.
"Cecy sanoi niin, kun kerroin hänelle kauniista yöpuvustasi."
Helena-serkku nauroi taaskin.
"Niin", sanoi hän. "Sanon sinulle, Katy, mikä minun ajatukseni on. Sievät esineet eivät ole sen maailmallismielisempiä kuin rumatkaan, paitsi silloin, kun ne tekevät meistä turhamaisia ja saattavat meidät välinpitämättömiksi toisista ihmisistä. Ja sairaus itsestään on niin epämiellyttävää, että jolleivät sairaat ihmiset pidä ulkoasustaan tarkkaa huolta, heistä tulee pian silmätikkuja itselleen ja koko ympäristölleen, enkä luule, että yksikään sairas voi huolehtia liiaksi itsestään, ja kun ihmisellä on kipuja selässä, päässä ja koko ruumiissa", lisäsi hän hymyillen, "ei silloin juuri ole sitä vaaraa, että sairas tulisi turhamaiseksi, koski asia sitten yöpaidan ryppyjä tai koreata silkkinauhan pätkää."
Sitten hän alkoi järjestellä kukkia koskettaen kutakin hellävaroen ja aivankuin hän olisi hän hyväillyt niitä.
"Mitä ihmeen melua!" huudahti hän äkkiä pysäyttäen työnsä.
Kuului todellakin eriskummallista ähkinää ja puhkumista, aivankuin joku mursu tai virtahepo olisi kävellyt eteisessä. Katy avasi oven. Katso! siellähän olivat Hanna ja Dorry, posket punaisina siitä, että olivat painaneet nenänsä avaimen reikää vasten koettaen turhaan nähdä, oliko Helena-serkku jo jalkeilla ja valmiina vastaanottamaan seuraa.
"Oi, päästäkää heidät sisään!" huusi Helena-serkku sohvaltaan.
Niin he tulivat huoneeseen ja vähän ajan kuluttua myös Clover ja Elsie. Mikä hauska aamu heillä nyt olikaan! Helena-serkku näytti olevan erinomaisen nerokas kertomaan satuja ja keksimään sellaisia leikkejä, joita voi leikkiä sohvan ympärillä ja joissa ei tarvinnut meluta sen enempää, kuin hän sieti. Izzie-täti, joka pistäytyi huoneessa noin yhdentoista tienoissa, huomasi heillä olevan niin hauskaa, että yks'kaks' hänkin oli mukana leikissä. Sellaista ei ollut kukaan ennen kuullut eikä nähnyt! Izzie-täti istui lattialla, kolme pitkää vaskipuikkoa tukkaan pistettyinä ja leikki iloisesti "olen hieno nainen, aina hieno" nimistä leikkiä. Sitä katsellessaan olivat lapset kuin lumottuja, niin että he tuskin kykenivät leikkimään mukana ja unohtivat lakkaamatta, montako "sarvea" heillä oli. Clover kuvitteli mielessään Helena-serkkua noidaksi, ja kun isä tuli keskipäivällä kotia, sanoi hän melkein samaa.
"Mitä sinä olet heille tehnyt?" kysyi hän avattuaan oven ja nähdessään iloisen seurueen matolla. Izzie-tädin tukka oli puoleksi hajallaan ja Filip kieri lattialla nauraa purskahdellen. Mutta Helena-serkku sanoi, ettei hän ollut mitään erikoista tehnyt, ja kohta isäkin oli lattialla leikkien yhtä hartaasti kuin muutkin.
"Minun täytyy tehdä tästä loppu!" huudahti isä, kun kaikki olivat väsyneet nauruun. Jokaisen päähän oli pistetty paperikynä, niin että ne muistuttivat piikkisian selkää.
"Helena-serkku väsyy kovin. Juoskaa nyt kaikki tiehenne, älkääkä tulko tämän oven lähettyville, ennenkuin kello lyö neljä. Kuuletteko, lapset? Juoskaa — juoskaa! joutuin, joutuin!"
Lapset kiitivät tiehensä niinkuin lintuset, kaikki muut paitsi Katy.
"Isä, minä olen niin hiljaa!" pyyteli hän hartaasti. "Enkö saisi jäädä siksi, kunnes päivälliskello soi?"
"Sallikaa se hänelle"! sanoi Helena-serkku. Ja isä sanoi: "Saat!"
Katy istui lattialla pidellen Helena-serkun kättä ja kuunnellen hänen ja isän keskustelua. Se huvitti häntä, vaikka se koskikin asioita ja ihmisiä, joita hän ei tuntenut.
"Kuinka Aleksi voi?" kysyi tohtori Carr viimeinkin.
"Sangen hyvin nyt", vastasi Helena-serkku hyvin iloisen näköisenä. "Hän oli heikko ja väsynyt keväällä, ja me olimme vähän huolissamme hänestä, mutta Emma sai hänet ottamaan kahden viikon loman, ja hän toipui."
"Tapaatko usein heitä?"
"Melkein joka päivä, ja pikku Helena käy joka päivä tunnillaan."
"Onko hän yhtä sievä kuin ennenkin?"
"Kyllä hän on — sievempi, luulen. Hän on rakastettava pikku olento. Ahkera seurustelu hänen kanssaan on suurimpia huvituksiani. Aleksin mielestä hän on yhtä soma kuin minä aikoinani. Mutta se on niin suuri kohteliaisuus, etten minä saata sitä omaksua."
Tohtori Carr kumartui suutelemaan Helenaa, aivankuin hän ei olisi voinut olla sitä tekemättä.
"Rakas lapseni", sanoi hän. Siinä kaikki. Mutta oli jotakin äänen värähdyksessä, joka saattoi Katyn uteliaaksi.
"Isä", sanoi hän päivällisen jälkeen, "kuka on Aleksi, josta sinä puhuit Helena-serkun kanssa?"
"Kuinka niin, Katy? Miksi sinä sitä tiedustelet?"
"En tarkoin saata sanoa — mutta Helena-serkku näytti niin — ja sinä suutelit häntä — ja minä luulin, että se olisi ehkä jotain mielenkiintoista".
"Niinhän se onkin", sanoi tohtori Carr nostaen hänet polvelleen. "Aion kertoa sinulle siitä, Katy, sillä sinulla on jo kylliksi ikää ymmärtääksesi, kuinka kaunista se on, ja sinä olet jo siksi viisas, ettet lörpöttele etkä kysele. Aleksi on eräs henkilö, jota Helena-serkku ollessaan terve ja voimakas rakasti ja jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Siitä on jo pitkä aika."
"Oi, miksei hän sitten mennyt?" huudahti Katy.
"Häntä kohtasi hirmuinen tapaturma", jatkoi tohtori Carr. "Pitkän aikaa oltiin siinä luulossa, että hän kuolisi. Sitten hän hiljalleen tuli paremmaksi, ja lääkärit sanoivat, että hän saattaa elää montakin vuotta, mutta että hänen on avuttomana raajarikkona aina oltava pitkällään sohvalla.
"Aleksi suri sitä kovasti. Hän olisi tahtonut siitä huolimatta mennä Helenan kanssa naimisiin, ruveta hänen hoitajakseen sekä lupasi aina huolehtia hänestä, mutta Helena ei suostunut siihen. Hän purki kihlauksensa ja sanoi Aleksille, että hän toivoi Aleksin joskus rakastuvan johonkin toiseen siksi paljon, että saattaisi mennä hänen hänen kanssaan naimisiin. Monen vuoden kuluttua kävikin niin, ja nyt Aleksi ja hänen vaimonsa ovat Helena-serkun naapureita, ja he ovat hänen parhaita ystäviään. Heidän pienen tyttönsä nimi on Helena. Kaikista suunnitelmistaan he puhuvat Helena-serkulle, eivätkä he ketään muuta maailmassa ajattele niin paljon kuin häntä."
"Mutta eikö Helena-serkusta ole vaikeata nähdä heidän liikkuvan ja huvittelevan, kun hän ei itse kykene liikkeelle?" kysyi Katy.
"Ei", sanoi tohtori Carr, "ei ollenkaan, sillä Helena-serkku on jo puoleksi enkeli ja rakastaa toisia ihmisiä enemmän kuin itseään. Olen sangen iloinen siitä, että hän kerrankin tuli tänne. Hän on hyvänä esimerkkinä meille kaikille, Katy, enkä toivoisi mitään hartaammin, kuin että pienet tyttöni pitäisivät häntä esikuvanaan."
"On varmaankin hirveätä olla sairas", puheli Katy itsekseen isän lähdettyä. "Jos minun täytyisi olla vuoteessa kokonainen viikko — varmaankin kuolisin, tiedän, että niin kävisi."
Katy parka! Hänestä, kuten melkein kaikista nuorista, näytti, ettei maailmassa ole mikään helpompaa kuin kuolema sillä hetkellä, kun asiat ovat hullusti!
Keskustelu isän kanssa teki Katyn silmissä Helena-serkusta kaksin verroin mielenkiintoisen henkilön. Asua samassa talossa surullisen ja viehkeän rakkaustarinan sankarittaren kanssa — olihan se aivankuin "kirjoista" saa lukea.
Iltapäivällä leikkiminen keskeytettiin usein, sillä aina muutaman minuutin kuluttua täytyi jonkun juosta katsomaan, eikö kello jo ollut neljä. Lyönnilleen neljä kaikki kuusi lasta ryntäsi alakertaan.
"Kai me kerromme satuja tällä kertaa", sanoi Helena-serkku.
Niin he tekivätkin. Helena-serkun sadut olivat kaikista parhaimmat. Eräässä kerrottiin ryöväreistä; silloin miellyttävä kylmyys karmi kaikkien muitten selkää, paitsi Filipin. Hän oli siihen määrin innostunut, että hän oli melkein sotaisella tuulella.
"Minä en pelkää ryöväreitä", selitti hän kävellen edes takaisin. "Kun he tulevat, halkaisen heidät kahtia miekallani, jonka isä antoi minulle. Kerran he tulivat. Ja minä leikkasin heidät kahtia — heitä oli kolme, viisi, yksitoista. Saattepa nähdä!"
Mutta samana iltana, kun pienet lapset olivat menneet levolle, ja Katy ja Clover istuivat sinikamarissa, kuului valittavaa ulisemista lastenkamarista. Clover juoksi katsomaan, mikä oli hätänä. Ja siellä istui Filip vuoteessaan huutaen apua.
"Sängyn alla on rosvoja" nyyhkytti hän, "hirveän monta rosvoa."
"Eihän toki, Filip!" sanoi Clover kurkistaen sängyn reunustimen alle rauhoittaen häntä, "eihän siellä ole ketään."
"Mutta siellä on, sanon minä", selitti Filip pitäen hänestä lujasti kiinni. "Kuulin, kun yksi liikkui. He pureskelivat minun päällyskenkiäni."
"Pikku poika parka!" sanoi Helena-serkku, kun Clover rauhoitettuaan Filipin palasi kertomaan tapahtumasta. "Siinä on varoitus, ettei saa kertoa ryövärisatuja. Mutta sehän loppui niin hyvin, etten luullut kenenkään sen johdosta pelkäävän."
Sen jälkeen ei ollut mitään hyötyä siitä, että Izzie-täti laati sääntöjä sinikamariin pääsystä. Hän olisi yhtä hyvin saattanut kieltää kärpäsiä lentämästä sokeriastiaan. Lapset koettivat kaikki keinot päästäkseen sinne. Milloin tahansa Izzie-täti meni sinne, oli hän varma siitä, että hän tapaisi heidät siellä niin lähellä Helenaserkkua kuin mahdollista. Ja Helena-serkku pyysi, ettei täti sekaantuisi asiaan.
"Me saamme olla ainoastaan kolme tai neljä päivää yhdessä", sanoi hän. "Antakaa heidän tulla niin usein, kuin he tahtovat. Se ei vahingoita minua ollenkaan."
Pikku Elsie kiintyi liikuttavalla rakkaudella uuteen ystävään. Helena-serkulla oli tarkat silmät. Hän huomasi heti ikävöivän ilmeen Elsien kasvoissa ja hän koetti erikoisesti olla hänelle herttainen ja lempeä. Tästä etuoikeudesta tuli Katy kateelliseksi. Hän ei saattanut kärsiä, että hänen täytyi jakaa serkkunsa ystävyys jonkun toisen kanssa.
Kun viimeinen ilta oli käsissä, ja he menivät teen jälkeen sinikamariin, oli Helena-serkku avaamassa laatikkoa, joka oli juuri saapunut pikajunalla.
"Se on jäähyväislaatikko", sanoi hän. "Teidän on kaikkien istuttava rivissä, ja kun minä panen käteni näin selkäni taakse, on teidän sitten vuorotellen valittava, kummanko käden otatte."
Ja niin he kukin vuorostaan valitsivat. "Kummanko käden otat, oikeanko vai vasemman?" Ja viisaan haltiattaren tavoin Helena-serkku otti tyynynsä alta jotain sievää itsekullekin. Ensiksi sieltä tuli aivan samallainen maljakko kuin hänen omansakin, jota Katy oli niin kovin ihastellut. Katy huusi iloissaan, kun se pantiin hänen käteensä.
"Oi, kuinka ihana, kuinka ihana!" huudahti hän. "Säilytän sen niin kauan kuin elän."
"Jos sen teet, tulee se olemaan ensi kerran, kun sinulla säilyy jotain viikon särkymättä", huomautti Izzie-täti. Sitten seurasi purppuranvärinen taskukirjanen Cloverille. Hän tarvitsi juuri sellaista, sillä hän oli kadottanut omansa. Sitten tuli pieni, sievä, samettinauhaan kiinnitetty kaulakoriste, jonka Helena-serkku sitoi Elsien kaulaan.
"Siinä on muutamia suortuviani", sanoi hän. "Mutta Elsie rakas, mikä nyt on? Älä itke!"
"Voi, sinä olet nii-in kaunis ja nii-in herttainen!" nyyhkytti Elsie, "ja sinä lähdet pois."
Dorry sai dominolaatikon ja Hanna erään pelilaudan. Filipille tuli
"Ryöväri-kissan tarina" niminen kirja.
"Se on muistuttava sinua siitä ajasta, jolloin rosvot tulivat ja pureskelivat päällyskenkiäsi", sanoi Helena-serkku veitikkamaisesti hymyillen. He nauroivat kaikki, Filip kaikkein rajummin.
Ketään ei unohdettu. Isä sai muistikirjan ja Izzie-täti norsunluisia muistilehtisiä. Myöskin Cecyä muistettiin. Hänen lahjansa oli "Kultaisten tekojen kirja", sisältävä kertomuksia pojista ja tytöistä, jotka olivat toimittaneet uskaliaita ja hyviä tekoja. Mielihyvä esti häntä puhumasta.
"Oi kiitos, Helena-serkku!" sanoi hän vihdoin. Cecy ei ollut serkku, mutta hänellä ja Carrin lapsilla oli tapana jakaa keskenään tädit ja sedät sekä ylimalkaan kaikki sukulaiset, niinkuin he jakoivat kaiken muunkin hyvän.
Seuraavana päivänä tuli ikävä eronhetki. Kaikki pienokaiset seisoivat portilla heiluttamassa nenäliinojaan vaunujen poistuessa. Kun ne olivat poissa näkyvistä, kiiruhti Katy itkemään "pienen itkun" ypö yksin.
"Isä sanoi toivovansa, että me kaikki olisimme Helena-serkun kaltaisia", ajatteli hän pyyhkiessään silmiään, "ja minä aion koettaa, vaikken usko, että tuhannenkaan vuoden kuluttua voisin tulla puoleksikaan niin hyväksi. Tahdon lukea, pitää tavarani järjestyksessä ja olla oikein hyvä pienokaisille. Hyvänen aika, jos Izzie-täti olisi Helena-serkku, kuinka helppoa olisikaan elää! Vähät siitä, tahdon ajatella serkkua aina ja aloitan huomenna."