VIII LUKU
Huomenna
"Huomenna tahdon aloittaa", ajatteli Katy nukahtaessaan sinä iltana. Kuinka usein teemmekään samoin! Ja kuinka surullista onkaan, että usein huomenen muututtua täksi päiväksi heräämme toisin tuntein: välinpitämättöminä, kärsimättöminä ja aivan haluttomina suorittamaan kaikkia niitä kauniita tekoja, joita suunnittelimme edellisenä iltana.
Näyttää joskus siltä, kuin maailmassa olisi katalia pikku haltioita, jotka ovat sidottuina auringon paistaessa, mutta jotka meidän nukkuessamme hiipivät makuuhuoneisiimme kiusaamaan meitä ja kiihoittamaan luontoamme. Tai minkätähden me nousemme pahatuulisina, vaikka olemme menneet levolle hyvätuulisina ja ilosina! Niin oli Katynkin laita. Hänen viimeinen uninen ajatuksensa oli siitä lähtien olla enkeli ja niin paljon Helenan kaltainen kuin mahdollista, mutta kun hän avasi silmänsä, oli hän äreä ja kärttyisämpi kuin koskaan. Vanha Mary sanoi, että hän oli noussut väärinpäin vuoteeltaan. Sivumennen sanoen, onkohan kukaan niin viisas, että kykenisi sanomaan, mikä oikea puoli on, jotta saattaisimme aina valita sen. Kuinka hyvä olisikaan, jos joku sen selvittäisi. Tiedäthän että jos pahatuulisena alamme päivämme, niin näyttävät kaikellaiset onnettomat tapaukset lisäävän mielentilaamme. Aamutöikseen särki Katy kallisarvoisen maljakkonsa, jonka Helena-serkku oli hänelle antanut.
Se oli säiliköllä, ja siinä oli vihkonen punertavia ruusuja. Säilikön päällä oli kääntöpeili. Katyn kammatessa hiuksiaan peili kääntyi vähän, jottei hän saattanut hyvästi nähdä siihen. Hyvällä päällä ollen ei tapahtuma olisi häntä paljoakaan häirinnyt. Mutta kärttyinen kun oli jo alkaessaan, suututti se häntä. Hän sysäsi peiliä vihaisesti. Alaosa kääntyi eteenpäin, kuului helinää, ja Katy näki punertavat ruusut hajallaan lattialla ja Helena-serkun sievän lahjan palasina.
Katy istuutui matolle ja huusi niin kovaa, kuin olisi hän ollut itse
Filip. Izzie-täti kuuli hänen valituksensa ja tuli huoneeseen.
"Onpa se ikävää", sanoi hän poimien palaset, "mutta sen enempää en odottanutkaan. Katy, sinä olet niin huolimaton. Älä istu siinä niin tyhmänä! Nouse pukeutumaan. Myöhästyt aamiaiselta."
"Mikä on?" kysyi isä huomatessaan Katyn punaiset silmät, kun tämä istuutui pöytään.
"Olen särkenyt maljakkoni", sanoi Katy alakuloisesti.
"Oli sangen huolimatonta asettaa se niin vaaralliseen paikkaan", sanoi hänen tätinsä. "Olisihan sinun pitänyt tietää, että peili saattoi kääntyä ja heittää sen lattialle." Sitten, nähdessään ison kyyneleen putoavan Katyn lautaselle, hän lisäsi: "Olet tosiaankin liian iso käyttäytyäksesi kuin pikku lapsi. Kyllä vain Dorryakin hävettäisi tehdä niin. Maltahan nyt jo mielesi."
Tämä nuhde ei parantanut Katyä. Hän poistui aamiaiselta jurottaen äänettömänä.
"Mitä aiotte tehdä tänään?" kysyi tohtori Carr toivoen sillä tavalla kääntävänsä asian hauskempaan suuntaan.
"Aiomme kiikkua!" huusivat Hanna ja Dorry yhtaikaa. "Santeri on ripustanut meille hyvän kiikun halkovajaan."
"Sinne ette mene", sanoi Izzie-täti varmalla äänellä. "Kiikkua saa käyttää vasta huomenna. Muistakaa se, lapset! Ettekä silloinkaan, jollen minä lupaa."
Tässä Izzie-täti menetteli ymmärtämättömästi. Hänen olisi pitänyt selittää asia tarkemmin. Asianlaita oli niin, että Santeri oli rikkonut toisen renkaista, joilla kiikku oli kattoon kiinnitettävä. Hän aikoi päivän kuluessa saada uuden, ja hän oli varoittanut neiti Carria antamasta sillä välin kenenkään käyttää kiikkua, koska se ei ollut käyttökelpoinen. Jos neiti Carr olisi sen selittänyt lapsille, olisi kaikki ollut hyvin, mutta Izzie-tädin mielipide oli, että nuorten tuli sokeasti totella vanhempia.
Hannan, Elsien ja Dorryn huulet olivat lerpallaan, kun kuulivat kiellon. Elsie heistä tuli ensiksi jälleen hyvälle tuulelle.
"En välitä", sanoi hän, "sillä minulla on paljon tehtävää. Minun on kirjoitettava kirje Helena-serkulle eräästä asiasta."
"Mistä"? kysyi Clover.
"Onpahan vain!" vastasi Elsie salaperäisesti heiluttaen päätään. "Kukaan muu ei saa sitä tietää, sanoi Helena-serkku, se on meidän keskeinen salaisuus."
"En usko ollenkaan Helena-serkun niin sanoneen", sanoi Katy suuttuneesti. "Hänen tapoihinsa ei kuulu kertoa salaisuuksia tyhmille pikku tytöille, niinkuin sinä olet."
"Kylläpä kuuluu", antoi Elsie vihoissaan takaisin. "Hän sanoi, että minuun saattaa luottaa yhtä hyvin kuin isompiinkin. Ja hän sanoi minua lemmikikseen. Siinä sinulle, Katy Carr!"
"Lopettakaa väittelynne", sanoi Izzie-täti. "Katy, sinun ylälaatikkosi on aivan hirveässä epäjärjestyksessä. Mene heti yläkertaan siivoomaan se, ennenkuin teet mitään muuta. Lapset, teidän tulee pysytellä tänä aamuna varjossa. On liian kuumaa juosta auringossa. Elsie, mene keittiöön ja sano Dorrylle, että tahdon puhua hänen kanssaan."
"Kyllä", sanoi Elsie hyvin tärkeällä äänenpainolla. "Ja sitten kirjoitan kirjeen Helena-serkulle."
Katy asteli yläkertaan hitain, laahustavin askelin. Oli lämmin, uuvuttava päivä. Päätä hiukan pakotti, ja silmät tuntuivat turtuneilta paljosta itkemisestä. Hän sanoi itsekseen, että Izzie-täti oli hyvin paha asettaessaan hänet työhön lupa-aikana, ja hän vetäsi ylälaatikon auki ähkien vastenmielisesti.
Täytyy tunnustaa, että neiti Izzie oli oikeassa. Tuskin voi nähdä vaatelaatikkoa, jossa vallitsisi suurempi epäjärjestys kuin tässä. Kaikki esineet olivat sikin sokin, ikäänkuin joku olisi pitkällä kepillä sekoittanut ne perinpohjin. Siellä oli kirjoja ja maalilaatikoita, pieniä kirjoitettuja paperilappuja, lyijykyniä ja harjoja. Käärimättömät sukanvarret olivat kietoutuneet nenäliinoihin, silkkinauhan pätkiin ja liinakauluksiin. Rutistuneita kaularöyhelöitä pilkoitti raskaitten tavaroitten alta, ja päällimäisenä oli kaikellaisia tyhjiä laatikoita, joitten aarteet olivat seuloutuneet laatikon pohjalle ja hävinneet yhteisen tavaraläjän alle.
Paljon aikaa ja kärsivällisyyttä tarvittiin tämän sekasotkun järjestämiseen. Mutta Katy tiesi, että Izzie-täti tulisi kohta sinne, eikä hän uskaltanut keskeyttää, ennenkuin kaikki oli tehty. Kun työ oli valmis, oli hän hyvin väsynyt. Hänen mennessään alakertaan tuli Elsie häntä vastaan kivitaulu kädessä. Nähdessään Katyn hän pisti sen heti selkänsä taakse.
"Et saa katsoa", sanoi hän, "se on kirjeeni Helena-serkulle. Ainoastaan minä tiedän salaisuuden. Se on kokonaan täynnä kirjoitusta, ja minä lähetän sen postiin. Katso, siinä on jo postimerkkikin", ja hän näytti kivitaulun nurkkaa. Tosiaankin oli postimerkki painettu puitteisiin.
"Sinä pikku pöllö", sanoi Katy kärsimättömänä, "ethän saata tuota postiin lähettää. Kas niin, anna minulle kivitaulu. Minä kirjoitan kaiken puhtaaksi paperille, minkä olet taululle kirjoittanut, ja isä antaa sinulle kuoren."
"Ei, ei!" huusi Elsie tehden vastarintaa, "sinä et saa! Sinähän näkisit, mitä minä olen kirjoittanut, ja Helena-serkku sanoi, etten minä saisi kertoa. Se on salaisuus. Anna tauluni olla, sanon sen! Minä kerron Helena-serkulle, millainen halpamainen tyttö sinä olet, ja sitten hän ei rakasta sinua hituistakaan."
"Siinä, ota sitten vanha taulusi!" sanoi Katy tyrkäten häntä kostonhaluisesti. Elsien jalka luiskahti, hän kirkasi ja koetti tarttua käsipuihin, mutta ei onnistunutkaan, ja vierimällä vierien hän pudota kopsahti eteisen lattialle.
Ei hän juuri korkealta pudonnut, ainoastaan kuusi porrasta alas, mutta muksaus oli kumminkin niin kova, että Elsie rääkyi aivankuin hän olisi ollut hengenheitossa. Izzie-täti ja Mary tulivat kiiruhtaen paikalle.
"Katy tyrkkäsi minua", nyyhkytti Elsie. "Hän tahtoi, että kertoisin hänelle salaisuuteni, mutta minä en kertonut. Hän on paha, ilkeä tyttö!"
"Mutta Katy Carr", sanoi Izzie-täti, "luulisi, että häpeäisit purkaa sisuasi pikku sisarellesi! Varmaankin Helena-serkku hämmästyy kuullessaan tällaista! Kas niin, Elsie rakas! Älä itke enää. Tule kanssani yläkertaan. Voitelen kipeän paikan, eikä Katy saa sinua enää loukata."
Niin he nousivat yläkertaan. Katy yksikseen jätettynä tunsi olevansa hyvin onneton: hän katui, uhmaili, oli tyytymätön ja nyreä samalla kertaa. Hän tiesi sisimmässään, ettei hänen tarkoituksensa ollut tehdä pahaa Elsielle, ja hän häpesi hirveästi tyrkkäisemistään, mutta Izzie-tädin viittaus kertoa Helena-serkulle saattoi hänet liian vihaiseksi, niin ettei hän voinut tunnustaa vikaansa itselleen eikä muille.
"En välitä!" hän mumisi niellen kyyneleitään. "Elsie on oikea itkuvauva, se hän on. Ja Izzie-täti pitää aina hänen puoltaan. Minähän vain sanoin tuolle pikku tyhmeliinille, ettei hän panisi isoa, raskasta taulua postiin!"
Hän meni sivuovesta pihalle. Hänen vajan sivuuttaessaan sattui uusi kiikku hänen silmiinsä.
"Kuinka Izzie-tädin kaltaista", ajatteli hän, "kieltää lapsia kiikkumasta, kunnes hän lupaisi. Luulen että hän arvelee olevan liian kuuman tai jotain semmoista. En välitä hänestä, en."
Hän istuutui kiikkuun. Se oli parasta lajia: leveä, mukava istuin ja uudet paksut nuorat. Istuin oli oikean välimatkan päässä lattiasta. Santeri oli oikea taituri laittamaan kiikkuja, ja puuvaja oli paras keinupaikka.
Se oli iso huone ja katto oli korkealla. Ei siellä ollut paljon puita sillä kertaa ja mitä vähän oli, sekin oli ladottu pitkin seiniä, jotta oli paljon tilaa. Siellä oli viileää ja pimeää, ja keinun liike synnytti tuulta. Se heilutteli Katyn tukkaa kuin isoa viuhkaa ja saattoi hänet hiljaiseksi ja uneksivaksi. Kaikellaisia unelmia alkoi liikuskella hänen aivoissaan. Keinuen edes takaisin kuin ison kellon heiluri hän vähitellen kohosi yhä korkeammalle, antaen vauhtia ruumiinsa liikkeillä ja iskemällä voimakkaasti lattiaa jaloillaan joka heilahduksella. Nyt hän oli jo kohonnut korkean kaarioven yläosan kohdalle. Hän saattoi jo koskettaa sen yläpuolella olevaa poikkihirttä ja pienestä nelikulmaisesta ikkunasta nähdä kyyhkysten kyniytyvän istuallaan ladon räystäällä ja valkoisten pilvien liitelevän sinisellä taivaalla. Hän ei ollut koskaan keinunut niin korkealle. Se oli kuin lentämistä, ajatteli hän, ja hän taivutteli ja heilutteli itseään istuimellaan yhä kovemmin, koettaen päästä yhä korkeammalle paukauttaakseen varpaitaan kattoon.
Yhtäkkiä, heilauksen korkeimmillaan ollessa, kuului kova rusahdus.
Keinu pyörähti rajusti viistoon ja heitti Katyn ilmaan. Hän tarttui
nuoraan, tunsi sen irtautuvan käsistään — sitten putosi hän alas.
Kaikki musteni hänen silmissään, hän ei tiennyt enää mistään!
Kun hän avasi silmänsä, oli hän ruokailuhuoneessa sohvalla pitkällään. Clover oli polvistuneena hänen vieressään kalpeana ja pelästyneenä, ja Izzie-täti tiputti jotain kylmää ja märkää hänen otsalleen.
"Mikä on hätänä?" sanoi Katy uupuneena.
"Oi, hän elää — hän elää!" ja Clover kietoi käsivartensa Katyn kaulaan nyyhkyttäen.
"Hs, kultaseni!" Izzie-tädin ääni sointui harvinaisen lempeältä.
"Sinä putosit pahasti, Katy. Etkö muista?"
"Putosin? Voi, kyllä, kiikusta!" sanoi Katy, kun kaikki taas hitaasti palasi hänen mieleensä. "Izzie-täti, katkesiko nuora? En jaksa muistaa mitään?"
"Ei, Katy, ei nuora. Rengas irtautui katosta. Se oli rikkonainen, eikä luotettava. Etkö muista, että kielsin teitä keinumasta tänään. Unohditko sen?"
"En, Izzie-täti, en minä unohtanut. Minä —", mutta siinä hän väsähti. Hän sulki silmänsä, ja isot kyyneleet vierivät silmistä.
"Älä itke", kuiskasi Clover itsekin itkien, "älähän toki. Izzie-täti ei toru sinua." Mutta Katy oli liian heikko ja järkytetty pidättämään itkuaan.
"Tahtoisin mennä yläkertaan vuoteeseen pitkälleni", sanoi hän. Mutta kun hän yritti nousta sohvalta, huimasi hänen päätään niin, että hän putosi uudelleen päänaluiselleen. "Voi minä en kykene nousemaan!" huudahti hän näyttäen hyvin pelästyneeltä.
"Pahoin pelkään, että jokin paikka on nyrjähtänyt", sanoi Izzie-täti, joka itsekin näytti hyvin pelästyneeltä. "Olisi parasta, että makaisit paikallasi jonkun aikaa, kultaseni, ennenkuin koetat liikkua. Siinähän tohtori onneksi onkin!" Ja hän astui vastaanottamaan tohtoria. Se ei ollut isä, vaan tohtori Alsop, joka asui aivan lähellä heitä.
"Sangen lohduttavaa, että te tulitte", sanoi Izzie-täti. "Veljeni on mennyt maalle eikä palaa ennenkuin huomenna, ja yksi pikku tytöistämme putosi pahasti."
Tohtori Alsop istuutui sohvan ääreen ja koetti Katyn valtasuonta.
Sitten hän alkoi koetella koko hänen ruumistaan.
"Voitko liikuttaa tätä jalkaasi?" kysyi hän.
Katy liikutti sitä heikosti.
"Entä tätä?"
Liike oli paljoa heikompi.
"Koskiko siihen?" kysyi tohtori Alsop huomatessaan tuskanilmeen Katyn kasvoilla.
"Koski kyllä, vähän", vastasi Katy koettaen kovasti estää itkuaan.
"Selässäkö, mitä? Tuntuiko kipua ylhäällä vai alhaalla?" Ja lääkäri paineli Katyn selkärankaa muutaman minuutin saattaen hänet kiemurtelemaan rauhattomasti.
"Pelkään hänen vahingoittuneen jotenkin", sanoi hän vihdoin, "mutta mahdotonta on sanoa tarkoin miten. Saattaa olla vain joku venähtyminen tai vähäinen nyrjähdys", lisäsi hän nähdessään kauhunilmeen Katyn kasvoilla. "Neiti Carr, parasta olisi viedä hänet yläkertaan ja riisua hänet niin pian kuin voitte. Jätän ohjeita hieromista varten." Ja tohtori Alsop otti paperiliuskan ja alkoi kirjoittaa.
"Voi, täytyykö minun paneutua vuoteeseen?" sanoi Katy. "Tohtori, kuinka kauan minun on oltava makuulla?"
"Riippuu siitä, kuinka pian paranet," vastasi lääkäri, "toivottavasti ei kauan. Ehkä muutamia päiviä."
"Muutamia päiviä!" toisti Katy toivottomalla äänellä.
Lääkärin mentyä, Izzie-täti ja Debby kantoivat Katyn hitaasti yläkertaan.
Se ei ollut helppoa, sillä pieninkin liike koski häneen ja tieto omasta voimattomuudesta koski enin. Hän ei saattanut olla itkemättä, kun hänet oli riisuttu ja pantu vuoteeseen. Tuntuihan kaikki niin hirveältä ja vieraalta. "Jospa edes isä olisi täällä", ajatteli hän. Mutta tohtori Carr oli mennyt maalle jonkun sairaan luo eikä luultavasti saattanut palata ennen huomispäivää.
Kuinka pitkän pitkä olikaan se iltapäivä! Izzie-täti lähetti päivällistä, mutta Katy ei voinut syödä. Hänen huulensa olivat kuivat ja hänen päätään pakotti kovasti. Aurinko alkoi paistaa sisään, ja huone kävi lämpimäksi. Kärpäset surisivat ikkunalla ja kiusasivat häntä laskeutumalla hänen kasvoilleen. Vähäisiä pistoksia tuntui siellä täällä selässä. Hän makasi silmät ummessa, sillä niitten aukipitäminen tuotti tuskaa, ja kaikellaisia levottomia ajatuksia tuli hänen mieleensä.
"Ehkäpä, jos selkäni on todellakin nyrjähtänyt, minun on maattava tässä kokonainen viikko", sanoi hän itselleen. "Voi kauheata, sitä en voi! Lupaa kestää ainoastaan kahdeksan viikkoa, ja minähän aioin toimittaa niin ihmeellisiä asioita! Kuinka voivat ihmiset olla niin kärsivällisiä kuin Helena-serkku, kun heidän on maattava paikoillaan? Eikö hän tule pahoilleen, kun saa kuulla tästä! Lähtikö hän todellakin eilen meiltä? Minusta siitä on vuosi. Jos en vain olisi mennyt tuohon ilkeään kiikku-pahaseen!" Ja sitten Katy alkoi kuvitella millaista olisi ollut, ellei hän olisi mennyt, ja kuinka hän ja Clover olivat aikoneet mennä Paratiisiin sinä iltapäivänä. He olisivat olleet siellä puitten viileässä varjossa. Kun tällaiset ajatukset liikkuivat hänen mielessään, kävi hänen päänsä yhä kuumemmaksi ja asentonsa vuoteessa yhä epämukavammaksi.
Yhtäkkiä hän tunsi, että ikkunasta tulvehtiva häikäisevä valo himmentyi ja että tuuli tuntui puhaltavan raikkaasti häneen. Hän avasi raskaat silmänsä. Laskuverhot olivat alhaalla, ja vuoteen vieressä istui pikku Elsie löyhytellen palmun lehdestä tehdyllä viuhkalla.
"Katy, herätinkö sinut?" kysyi hän aralla äänellä.
Katy katsoi häneen hätkähtäen ja hämmästynein silmin.
"Älä pelkää", sanoi Elsie, "en tahdo häiritä sinua. Hanna ja minä olemme hyvin pahoillamme, että sinä olet sairas", ja hänen pienet huulensa vapisivat. "Mutta me aiomme olla hiljaa, emmekä koskaan paiskele lastenkamarin ovea, emmekä melua portaissa niin kauan kuin olet sairas. Ja minä olen tuonut sinulle jotain oikein hyvää. Osa niistä on Hannalta ja osa minulta. Ne on sitä varten, kun sinä putosit kiikusta. Katso", — ja voitonriemuisena Elsie osoitti tuolia, jonka hän oli työntänyt vuoteen lähelle ja jolle oli juhlallisesti asetettu: 1:ksi tinainen teekalusto, 2:ksi kukkamaalauksilla koristettu lasikantinen rasia, 3:ksi nivelillä varustettu nukke, 4:ksi läpikuultava kirjoitustaulu ja viimeiseksi kaksi uutta lyijykynää.
"Ne ovat kaikki sinun — saat pitää kaikki", sanoi jalomielinen Elsie. "Sinä saat myös Pikerin, jos tahdot. Se on vain niin iso, ja pelkään että se ikävöi minua. Katy, etkö pidä näistä leluista? Ne ovat koko sieviä!"
Katystä tuntui kuin tulisia hiiliä olisi hehkunut hänen päälaellaan, kun hän katseli tuolilla olevia aarteita ja sitten Elsien kasvoja, jotka olivat kirkastuneet sydämellisestä itsensäkieltämisestä. Hän koetti puhua, mutta alkoi sen sijaan itkeä, mistä Elsie pelästyi kovasti.
"Koskeeko sinuun niin kovin?" kysyi hän itkien myötätunnosta.
"Oi ei, ei se ole sen vuoksi!" nyyhkytti Katy, "vaan minä olin sinuun, Elsie, niin suuttunut tänä aamuna ja tyrkkäsin sinua. Voi, anna anteeksi!"
"No, sehän meni kaikki hyvin!" sanoi Elsie hämillään. "Izzie-täti otti jotain pullosta ja voiteli sillä, ja kuhmu hävisi kerrassaan. Tahdotko että menen pyytämään, että hän voitelisi sinuakin vähän — minä menen." Ja hän juoksi ovea kohti.
"Voi älä!" huudahti Katy. "Elsie, älä mene pois. Tule sen sijaan minua suutelemaan."
Elsie kääntyi ikäänkuin epäillen, tarkoittiko kutsu häntä. Katy piti käsiään ojennettuina. Elsie juoksi suoraan niitä kohti. Iso ja pikku sisko syleilivät toisiaan, ja se näytti saattavan heitä toisiansa lähemmäksi, kuin he milloinkaan sitä ennen olivat olleet.
"Sinä olet minun kallein pikku lemmikkini!" mumisi Katy painaen Elsiä vasten rintaansa. "Elsie, olen ollut sinulle hyvin paha, mutta tästä lähtien en enää ole. Sinä saat leikkiä minun ja Cloverin kanssa niin paljon kuin haluat, saat kirjoittaa kirjeitä postilaatikkoihin ja kaikkea muuta!"
"Oi, kuinka hauskaa — hauskaa!" huudahti Elsie hypähtäen ilosta. "Kuinka suloinen sinä, Katy, oletkaan! Helena-serkun ja isän jälkeen tahdon rakastaa sinua eniten.
"Ja" — jännittäen ajatuksiaan, miten palkita tätä harvinaista ystävällisyyttä — "minä kerron sinulle sen salaisuuden, jos sinua kovin haluttaa. Varmasti Helena-serkku sallisi."
"Ei", sanoi Katy, "ei väliä salaisuudesta. En tahdo, että sinä kertoisit sen minulle. Istu vuoteen viereen ja sen sijaan löyhyttele viuhkaasi enemmän."
"Ei", intti Elsie, joka päätettyään kertoa salaisuuden ei tahtonut tulla keskeytetyksi.
"Helena-serkku antoi minulle puoli dollaria, ja pyysi minun antamaan sen Debbylle ja sanomaan, että serkku oli hyvin kiitollinen hänelle siitä, että hän oli valmistanut hänelle niin hyviä ruokia. Ja minä annoin. Ja Debby oli oikein hyvillään. Ja minä kirjoitin Helena-serkulle kirjeen ja kerroin hänelle, että Debby pitää paljon puolidollarista. Sehän se salaisuus oli. Eikö se ollut hauska? Mutta sinä et saa kertoa kenellekään siitä, et koskaan, et koko elinaikanasi."
"En", sanoi Katy hymyillen väsyneesti. "En kerro."
Koko lopun iltapäivää Elsie istui vuoteen vieressä palmuviuhka kädessään karkoittaen kärpäsiä ja pysytellen poissa toisia lapsia, kun he kurkistelivat ovesta.
"Aivanko todella tahdot pitää minut täällä?" kysyi hän useamman kerran ja hymyili niin voitonriemuisesti, kun Katy sanoi: "Tahdon kyllä!" Mutta vaikka Katy sanoi "kyllä", luulen siinä olleen vain puoleksi totta, sillä nähdä tuo pieni anteeksiantava tyttö kulta, jota hän oli tylysti kohdellut, tuotti hänelle enemmän tuskaa kuin hauskuutta.
"Olen oikein hyvä hänelle, kun tulen terveeksi", ajatteli Katy itsekseen heittelehtiessään rauhattomana vuoteessaan.
Izzie-täti nukkui sen yön hänen huoneessaan. Katylla oli kuumetta. Kun aamu valkeni, ja tohtori Carr palasi kotiin, huomasi hän Katyllä olevan kovia tuskia; hän oli kuuma ja levoton, surullinen ilme silmissään.
"Isä", sanoi hän heti ensiksi, "onko minun maattava tässä kokonainen viikko?"
"Lapseni, luulen, että on", vastasi hänen isänsä, joka näytti huolestuneelta ja hyvin totiselta.
"Voi, voi!" nyyhkytti Katy, "kuinka jaksan sen kestää?"