IX LUKU
Synkkiä päiviä
Jos kuka tahansa olisi Katylle ensimäisenä iltana sanonut, että hän viikon lopussa vielä olisi vuoteessa ja tuskissa, ja ettei silloinkaan vielä saattaisi sanoa, milloin hän pääsisi liikkeelle, niin luulen että se tieto olisi vienyt häneltä hengen. Hän oli niin levoton ja malttamaton, että paikoillaan makaaminen näytti olevan maailman vaikeimpia tehtäviä. Mutta hiljaa loikominen ja ainainen selänpakotus oli vieläkin pahempaa. Joka päivä hän kysyi isältään värisevin huulin: "Enkö saa nousta tänään ja mennä alakertaan?" Ja kun isä pudisti päätään, värähtelivät hänen huulensa yhä enemmän kyynelten valuessa. Mutta kun hän koetti nousta, koski häneen niin, että hän oli iloinen saadessaan jälleen vaipua pehmeille tyynyille ja patjoille, jotka tuntuivat niin mukavilta hänen aroille luilleen.
Sitten seurasi aika, jolloin Katy ei koskaan pyytänyt lupaa nousemiseen. Se oli hirveän kovien tuskien aika, jota hän ei ollut voinut ennen kuvitellakaan, ja se valtasi hänet kokonaan. Päivät ja yöt jatkuivat toisiinsa sekoittuneina, ja Izzie-täti ei näyttänyt koskaan paneutuvan levolle. Aika, jolloin isä oli lakkaamatta hänen huoneessaan. Silloin kävi myös vieraita lääkäreitä, jotka hänen ylitsensä kumartuneina painelivat ja koettelivat hänen selkäänsä ja puhuivat toisilleen hiljaa kuiskaten. Se oli kuin pitkää, levotonta unta, josta hän ei voinut havahtua, vaikka olisi kuinka koettanut. Silloin tällöin hän kohottautui kuuntelemaan ääniä tai katsomaan, kun Clover ja Elsie seisoivat ovella hiljaa itkien, tai Izzie-tätiä, joka kulki huoneessa varpaisillaan narisevissa tohveleissaan. Sitten kaikki taas hälveni, ja hän vaipui pimeyden tilaan, jossa ei ollut muuta kuin tuskaa ja unta, joka salli hänen unohtaa kivun ja tuntui siis olevan parasta maailmassa.
Sivuuttakaamme tämä aika, sillä on ikävää ajatella iloisen Katymme olevan niin kurjana. Vähitellen tuskat lieventyivät, ja uni kävi rauhallisemmaksi. Kipujen vieläkin helpotettua Katy alkoi huomata, mitä ympärillä tapahtui, ja kysellä asioita.
"Kuinka kauan olen sairastanut?" kysyi hän eräänä aamuna.
"Eilen tuli neljä viikkoa", vastasi isä.
"Neljä viikkoa!" sanoi Katy. "En tiennyt, että siitä on niin kauan.
Isä, olenko ollut hyvin sairas?"
"Hyvin kultaseni! Mutta nyt olet paljon parempi."
"Millä tavalla loukkaannuin pudotessani keinusta?" kysyi Katy, joka nyt oli tavattoman valppaalla tuulella.
"En usko, lapseni, että saisin sinut sitä ymmärtämään."
"Mutta, isä, koeta!"
"No niin, tiedätkö, että sinulla on selässäsi pitkä luu, jota sanotaan selkärangaksi?"
"Luulin sen olevan jonkin taudin", sanoi Katy. "Clover sanoi, että
Helena-serkulla on selkärankatauti."
"Ei, selkäranka on luu. Se on kokoonpantu pienistä rivissä olevista luista, nikamista, ja sen sisässä on jonkinlainen hermoköysi, jota nimitetään selkäytimeksi. Hermot ovat niitä elimiä, joilla me tunnemme. No niin, jotta tämä selkäydin pysyisi loukkaantumattomana, on se kääritty pehmeään peitteeseen, jota sanotaan kalvoksi. Kun putosit keinusta, sattui isku yhteen nikamaan ja vahingoitti kalvon sisäpuolta; hermo tulehtui ja siitä syntyi selkääsi kuumetta. Ymmärrätkö?"
"Vähän", sanoi Katy, joka ei täysin tajunnut, mutta oli liian väsynyt kysyäkseen sen enempää. Levättyään vähän aikaa hän sanoi: "Isä, onko kuume nyt poissa? Voinko nousta ja mennä alakertaan?"
"Et toki vielä", sanoi tohtori Carr koettaen puhua iloisesti.
Katy ei kysellyt sitten sen enempää. Viikko vieri toisensa jälkeen. Kipu oli melkein poissa. Ainoastaan silloin tällöin se palasi muutamiksi minuuteiksi. Hän sai unta ja söi ja saattoi kohottautua vuoteessa pyörtymättä. Mutta ennen niin toimeliaat jäsenet olivat vieläkin raskaat ja elottomat, eikä hän kyennyt omin neuvoin kävelemään eikä seisomaan.
"Sääreni tuntuvat niin merkillisiltä", sanoi hän eräänä aamuna, "ne ovat kuin arabialaisissa saduissa mainitun prinssin jalat, jotka muuttuivat mustaksi marmoriksi. Isä, minkä luulet olevan siihen syynä? Eivätkö ne pian ala tuntua luonnollisilta?"
"Eivät pian", vastasi tohtori Carr. Sitten hän sanoi itsekseen: "Lapsi parka! Parempi olisi hänen tietää totuus." Niin hän jatkoi ääneen: "Pahoin pelkään, lapseni, että sinun on valmistauduttava olemaan vuoteessa kauan aikaa."
"Kuinka kauan?" kysyi Katy pelästyneen näköisenä, "kuukausiko vielä?"
"En saata juuri sanoa kuinka kauan", vastasi hänen isänsä. "Lääkärit arvelevat, kuten minäkin, että selkärankasi vamma poistuu vähitellen, kun olet vielä nuori ja niin vankka. Mutta saattaa kulua sangen pitkä aika siihen. Mahdollisesti saat maata kuukausia tai ehkä enemmänkin. Sellaisen vamman parantumiseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Se on kovaa, rakkaani", sillä Katy alkoi hillittömästi nyyhkyttää, "mutta onhan sinulla toivo, joka auttaa sinua kestämään. Ajattele Helena-serkkua, joka saa kärsiä vuodet läpeensä aivan toivottomana."
"Voi, isä!" huokasi Katy kesken nyyhkimistä, "eikö ole hirveätä, että muutamat minuutit kiikussa tuottivat niin suuren vahingon? Sellainen pikku seikka vain!"
"Niin, sellainen pikku seikka!" toisti tohtori Carr surullisesti. "Ja se oli myöskin pieni asia, että unohdit Izzie-tädin kiellon kiikkumisesta. Katy, sinulta puuttui vain pieni tottelevaisuuden hevosenkenkänaula."
Monta vuotta sen jälkeen kertoi Katy jollekin, että hänen elämänsä pisimmät kuusi viikkoa olivat ne, jotka seurasivat tätä isän kanssa tapahtunutta keskustelua. Kun hän sai tietää, ettei ollut tietoa pikaisesta parantumisesta, venyivät päivät hirvittävästi. Kukin päivä näytti edellistään ikävämmältä ja synkemmältä. Hän ei välittänyt itsestään eikä mistään muustakaan. Izzie-täti toi hänelle kirjoja, mutta hän ei tahtonut lukea eikä ommella. Häntä ei huvittanut mikään. Clover ja Cecy tulivat istumaan hänen luokseen, mutta kun hän kuuli heidän puhuvan leikeistään ja hommistaan, saattoi se hänet itkemään niin onnettomasti, että Izzie-täti ei sallinut heidän usein tulla sinne. He säälivät kovin Katya, mutta kun huone oli niin synkkä ja Katy pahalla päällä, niin ei heitäkään kovin haluttanut sinne mennä. Siihen aikaan Katy vaati Izzie-tädin pitämään laskuverhot kokonaan alhaalla, ja hän loikoi pimeässä ajatellen, kuinka surkea hänen kohtalonsa oli ja kuinka kurja koko hänen tuleva elämänsä tulisi olemaan. Kaikki olivat kärsivällisiä ja ystävällisiä hänelle, mutta hän oli liian itsekkäästi onneton huomatakseen sitä. Izzie-täti juoksenteli ylös ja alas portaita ja oli koko päivän jalkeilla koettaen kaikin tavoin viihdyttää häntä, mutta Katy tuskin sanoi "kiitoksia", eikä koskaan huomannut, kuinka väsyneeltä Izzie-täti näytti. Niin kauan kun Katy oli pakoitettu olemaan vuoteessa, ei hän osannut olla kiitollinen mistään, mitä hänelle tehtiin.
Mutta niin surulliset kuin päivät olivatkin, eivät ne olleet niin ikävät kuin yöt, jolloin Izzie-tädin nukuttua Katy makasi valveilla tuon tuostakin purskahtaen toivottomaan itkuun. Näihin aikoihin hän ajatteli kaikkia niitä suunnitelmia, joita hän oli laatinut suorittaakseen kauniita tekoja isoksi tultuaan.
"Enhän minä siis saakaan täyttää yhtään niistä", sanoi hän itsekseen, "ainoastaan maata tässä. Isä sanoi, että paranen vähitellen, mutta en parane, tiedän etten parane. Ja vaikka paranisinkin, olen hukannut kaikki nämä vuodet, ja toiset kasvavat ja pääsevät minun edelleni, ja minä en saa olla sen enempää heidän kuin muittenkaan lohduttajana. Voi sentään, sentään! kuinka hirvittävää se on!"
Helena-serkun kirje oli omiaan keskeyttämään nämä ajatukset. Isä toi sen eräänä aamuna ja ojensi sen Izzie-tädille.
"Helena sanoo menevänsä kotia tällä viikolla", sanoi Izzie-täti ikkunan äärestä, johon hän oli mennyt lukemaan kirjettä. "No niin, onhan se ikävää, mutta luulen että hän tekee oikein, kun ei tule, ja onhan se juuri niinkuin hän sanoo: yksi sairas talossa kerrallaan on kylliksi. Onhan minulla kyllin työtä Katyssakin."
"Voi Izzie-täti!" huudahti Katy, "poikkeaako Helena-serkku tänne kotimatkallaan? Oi, kehoittakaa häntä pysähtymään. Ainoastaan yhdeksi päiväksi, pyytäkää toki! Tahdon niin mielelläni nähdä hänet! En voi sanoa kuinka mielelläni. Etkö tahdo? Isä kulta, ole niin hyvä, niin hyvä!"
Hän melkein itki innosta.
"No niin, lapseni, jos toivot sitä kovin hartaasti", sanoi tohtori
Carr. "Se tuottaa kyllä Izzie-tädille vaivaa, mutta hän on niin hyvä,
että hän varmaankin sovittelee, jos se sinulle tuottaa paljon iloa.
Eikö niin, Izzie?" ja hän katsoi pyytävästi sisareensa.
"Tietysti minä sovittelen!" sanoi neiti Carr sydämellisesti. Katy oli niin iloinen, että hän ensi kerran elämässään omasta alotteestaan kietoi kätensä Izzie-tädin kaulaan ja suuteli häntä.
"Kiitos, rakas täti!" sanoi hän.
Izzie-täti oli tästä kovin hyvillään. Hänellä oli lämmin sydän, vaikka se oli kätketty hermostuttaviin tapoihin — mutta Katy ei ollut koskaan ennen ollut sairaana päästäkseen selville siitä.
Koko seuraavan viikon Katy oli odotuksen kuumeessa. Vihdoinkin
Helena-serkku tuli. Tällä kerralla Katy ei ollut portailla häntä
tervetulleeksi toivottamassa, vaan vähän ajan kuluttua isä toi
Helena-serkun sylissään ja asetti hänet isoon tuoliin vuoteen viereen.
"Kuinka täällä onkaan pimeätä!" sanoi hän, kun he olivat toisiaan suudelleet ja keskustelleet muutaman minuutin. "En saata nähdä kasvojasi ollenkaan. Vaivaisiko vähän enempi valo silmiäsi?"
"Oi, ei!" vastasi Katy. "Ei se minun silmiäni vaivaa, mutta minä en kärsi, että aurinko pääsee sisään. Silloin tunnen olevani tavalla tai toisella heikompi."
"Clover, kohota sitten laskuverhoja vähän ylemmä." Ja Clover teki niin. "Nyt minä voin nähdä", sanoi Helena-serkku.
Hän näki edessään hyvin avuttoman näköisen lapsen. Katyn kasvot olivat laihtuneet ja hänen silmiensä ympärille oli alituinen itkeminen muodostanut punaiset renkaat. Hänen tukkansa oli Izzie-täti sinä aamuna jo kahdesti, kammannut, mutta Katy oli kärsimättömästi sormillaan haronut sitä niin kauan, että se seista törrötti kuin tankea pensas. Hän oli puettu ohkoseen pumpuliseen aamupukuun, joka, vaikkakin puhdas, oli erikoisen rumasti tehty; ja huone oli kaikesta säntillisyydestä huolimatta synkän näköinen, tuolit olivat asetetut seinää pitkin, ja uunin reunustalla oli rivi lääkepulloja.
"Eikö ole kauheata?" huokasi Katy, kun Helena-serkku katseli ympärilleen. "Kaikki on kauheata. Mutta en välitä siitä nyt niin paljon, kun sinä olet täällä. Voi, Helena-serkku, tämä on ollut hirveätä, hirveätä aikaa."
"Tiedän", sanoi hänen serkkunsa surkutellen. "Katy, olen kuullut kaikesta ja olen niin pahoillani sinun tähtesi. Koetus on kova, rakkaani!"
"Mutta kuinka sinä", sanoi Katy, "kuinka sinä voit olla niin suloinen ja kaunis ja kärsivällinen, vaikka tiedät olevasi sairas kaiken ikäsi, etkä voi tehdä mitään, et kävellä etkä seistä?" — hänen äänensä vaipui nyyhkytyksiin.
Helena-serkku ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän vain istui silittäen Katyn kättä.
"Katy", sanoi hän viimein, "onko isäsi sanonut sinulle, että hän luulee sinun vähitellen paranevan?"
"Kyllä", vastasi Katy, "kyllä hän sanoi niin. Mutta se ei tapahdu pitkään, pitkään aikaan. Ja minähän halusin tehdä niin paljon enkä nyt kykene tekemään kerrassaan mitään!"
"Mitä sinä halusit tehdä?"
"Lukea ja auttaa ihmisiä ja tulla kuuluisaksi. Ja minä olisin tahtonut opettaa lapsiamme. Äiti sanoi, että minun on huolehdittava heistä, ja niinhän minä aioinkin. Ja jos joskus paranen, ovat kaikki lapset jo silloin täysikasvuisia, eivätkä he tarvitse minua."
"Mutta miksi sinun on odotettava parantumistasi?" kysyi Helena-serkku hymyillen.
"Mutta Helena-serkku, mitä minä kykenen tekemään vuoteessa ollessani?"
"Paljon, Katy, sanonko sinulle, mitä minä sinun sijassasi sanoisin itselleni?"
"Ole hyvä", vastasi Katy ihmetellen.
"Minä sanoisin näin: 'Katy Carr, sinä tahdoit käydä koulua ja oppia, että tulisit viisaaksi ja hyödylliseksi, ja nyt on sinulla tilaisuus siihen. Jumala antaa sinun käydä Hänen kouluaan, jossa Hän opettaa kaikellaisia kauniita asioita ihmisille. Mahdollisesti hän pitää sinua siinä ainoastaan yhden lukukauden, tai ehkä kolme tai neljä; mutta kuinka kauan se kestäneekään, on sinun käytettävä tilaisuutta hyväksesi niin hyvin kuin voit, sillä Hän itse tarjoo sen sinulle'."
"Mutta mikä se koulu on?" kysyi Katy. "En ymmärrä, mitä tarkoitat."
"Sitä nimitetään kärsimysten kouluksi", vastasi Helena-serkku suloisesti hymyillen. "Ja paikka, missä läksyt opitaan, on sinun huoneesi. Sen koulun säännöt ovat sangen ankarat, mutta hyvät oppilaat, jotka niitä paraiten noudattavat, huomaavat jonkun ajan kuluttua, kuinka oikeat ja hyvät ne ovat. Läksyt eivät myöskään ole helpot, mutta kuta enemmän luet, sitä enemmän ne mieltäsi kiinnittävät."
"Millaiset ovat ne läksyt?" kysyi Katy käyden huvitetuksi asiasta ja alkaen tuntea aivan kuin Helena-serkku olisi kertonut hänelle jotakin kertomusta.
"No hyvä, yksi on kärsivällisyyden läksy. Se kuuluu vaikeimpiin oppiaineisiin. Kerrallaan ei sitä saata paljon oppia, mutta jokainen ulkoaopittu osa tekee seuraavan osan helpommaksi. Ja niihin kuuluu myös iloisuuden läksy. Ja asioiden parhainpäin kääntämisen läksy."
"Ei aina voi kääntää asioita parhainpäin", huomautti Katy surullisesti.
"Kyllä niitä aina voi! Kaikilla asioilla on ikäänkuin kaksi kosketinta. Etkö sitä tiedä? Toinen on sileä kosketin. Jos tartut siihen, kohoaa esine keveästi, mutta jos otat kiinni rosoisesta koskettimesta, satuttaa se käsiäsi, ja esine on silloin raskas nostaa. Muutamat ihmiset tarttuvat aina rosoiseen koskettimeen."
"Onko Izzie-täti 'esine'?" kysyi Katy. Helena-serkku oli iloinen kuullessaan hänen nauravan.
"Kyllä, Izzie-täti on esine. Ja hänellä on myöskin hyvä, miellyttävä kosketin, jos vain koetat löytää sen. Ja lapset ovat tavallaan myös esineitä. Heillä kaikilla on erilaiset koskettimensa. Tiedäthän etteivät kaikki ihmiset ole luodut samanlaisiksi, niinkuin punertavat kukkaruukut. Meidän täytyy tunnustella ja miettiä, ennenkuin pääsemme selville toisista ihmisistä ja miten meidän on heitä kohdeltava. On hyvin mielenkiintoista neuvoa sinua koettamaan sitä. Ja koettaessasi olet oppiva kaikellaisia asioita, jotka auttavat sinua olemaan toisten apuna."
"Jospa minä vain osaisin!" huokasi Katy. "Helena-serkku, opetetaanko siinä koulussa muutakin?"
"Kyllä, siellä annetaan toivorikkaan mielen läksyjä. Sillä luokalla on hyvin paljon opettajia. Aurinko on yksi niistä. Se istuu ikkunan ulkopuolella koko päivän odottaen tilaisuutta, milloin pääsisi pujahtamaan oppilaansa luo. Se onkin paras opettaja. Sinun sijassasi en sulkisi sitä ulkopuolelle.
"Joka aamu herättyäni sanoisin itselleni: 'Minusta tulee terve, niin isä arvelee. Ehkäpä se tapahtuu huomenna. Joten, jos tämä olisi sairauteni viimeinen päivä, tahdon viettää sen kauniisti ja tehdä sairastamishuoneeni niin miellyttäväksi, että kaikki mielellään muistelevat sitä.'
"Sitten on vieläkin eräs läksy — puhtauden läksy. Tiedäthän, että kouluhuoneet ovat pidettävät järjestyksessä. Sairaan ihmisen tulee olla yhtä raitis ja soma kuin ruusu."
"Mutta siitä on niin paljon puuhaa", sanoi Katy puolustellen. "En usko että sinulla on vähintäkään aavistusta siitä, kuinka vaivalloista on aina olla puhtaana ja kunnossa. Helena-serkku, sinä et koskaan ole ollut huolimaton, kuten minä, sinä olet syntynyt siistiksi."
"Vai olen minä!" sanoi serkku. "No niin, Katy, älkäämme väitelkö siitä, mutta jos tahdot, kerron sinulle kertomuksen eräästä tytöstä, johon kerran tutustuin ja joka ei ollut syntynyt siistiksi."
"Oi kerro!" huudahti Katy hurmautuneena. Helena-serkku oli vaikuttanut häneen hyvää. Hän näytti jo iloisemmalta ja vähemmän välinpitämättömältä kuin moneen päivään.
"Tyttö oli aivan nuori", jatkoi Helena-serkku, "hän oli vankka ja toimelias, hän piti juoksemisesta, kiipeämisestä, ratsastamisesta sekä kaikellaisista iloisista toimista. Eräänä päivänä tapahtui jotakin — onnettomuus — ja hänelle sanottiin, että hänen oli loput elämästään maattava selällään ja kärsittävä tuskia, ja ettei hän enää koskaan saisi kävellä eikä tehdä mitään sellaista, mikä enin häntä huvittaisi."
"Aivankuin sinä ja minä!" kuiskasi Katy puristellen Helena-serkun kättä.
"Jotenkin kuin minä, muttei niin paljon sinun kaltaisesi, sillä tiedäthän, että toivomme sinun paranevan jonakin päivänä. Tyttö ei paljon välittänyt siitä, mitä hänelle ensiksi puhuttiin, sillä hän oli niin sairas, että hän luuli varmasti kuolevansa. Mutta kun hän tuli paremmaksi ja alkoi ajatella pitkää elämäänsä, joka hänen oli elettävä, oli se hänestä pahempi kuin konsanaan tuskat. Hän oli niin onneton, ettei hän välittänyt, mitä ympäristöllä tapahtui eikä miltä ympäristö näytti. Hänellä ei ollut Izzie-tätiä, joka olisi huolehtinut asioista, joten hänen huoneensa oli hirmuisen näköinen. Se oli täynnä tomua, kaikki oli sekaisin, siellä oli likaisia lusikoita ja lääkepulloja. Hän piti laskuverhot alhaalla ja antoi tukkansa käydä vaikka kuinka sotkuiseksi. Se oli peräti surullista katsella.
"Tytöllä oli vanha rakas isä", jatkoi Helena-serkku, "joka tuli tavallisesti joka päivä hänen vuoteensa viereen istumaan. Eräänä aamuna hän sanoi tytölleen:
"'Tyttöseni, luulen että sinun on asuttava tässä huoneessa kauan aikaa. Siksi pyydän sinun tekemään minulle jotakin.'
"'Mitä se on?' kysyi tyttö ihmetellen kuullessaan, että oli jotakin, jota hänkin saattaisi tehdä toisille.
"'Toivon että toimitat huoneesta kaikki nuo lääkepullot ja teet huoneesi hauskaksi ja sieväksi, jotta minä voisin tulla tänne istumaan. Näet, minä aion viettää suuren osan ajastani täällä! Mutta minä en pidä tomusta enkä pimeästä. Minä haluan nähdä pöydällä kukkia ja aurinkoa ikkunoista. Tahdotko tehdä sen minun mielikseni?'
"'Kyllä', sanoi tyttö, mutta hän huokasi, ja luulen että se hänestä tuntui hyvin vaivalloiselta.
"'Sitten vielä toinen asia', jatkoi hänen isänsä. 'Tahdon että sinäkin olisit hauskan näköinen. Eikö aamupukuja ja vaippoja saata yhtä hyvin koristella ja tehdä sieviksi kuin muitakin pukuja? Sairas nainen, joka on epäsiisti, on epämiellyttävä olento. Ole hyvä, tee minulle mieliksi, lähetä hakemaan jotakin kaunista ja anna minun nähdä sinut somana. En tahtoisi että Helenani muuttuisi miksikään homsuksi'."
"Helena!" huudahti Katy silmät selällään. "Sinäkö se olit?"
"Olin", sanoi hänen serkkunsa hymyillen. "Minä se olin, vaikken tahtonut paljastaa nimeäni niin pian. Kun isäni oli mennyt pois, lähetin hakemaan peiliä. Katy, millainen näky! Tukkani oli kuin ilmeinen hiirenpesä, ja olin rypistellyt otsaani niin, että siinä risteili ryppyjä joka taholle, ja se näytti vanhan ihmisen otsalta."
Katy katseli Helena-serkun sileätä otsaa ja kiiltävää tukkaa.
"En voi uskoa sitä", sanoi hän, "sinun tukkasi ei ole voinut olla pörröinen."
"Kyllä se oli — paljoa pahemman näköinen kuin sinun nyt on. Mutta peiliin kurkistaminen oli minulle terveellistä. Aloin ajatella, kuinka itsekkäästi olin käyttäytynyt, ja toivoin menetteleväni paremmin. Ja sen jälkeen, kun tuskat uudistuivat, oli tapanani pitää otsaani sileänä sormillani ja koettaa estää kasvojani heijastamasta kärsimyksiäni. Siten rypyt vähitellen silenivät, ja vaikka olen nyt paljon vanhempi, eivät ne ole koskaan tulleet takaisin.
"Ensiksi oli hyvin paljon vaivaa aina ajatella ja suunnitella, miten saisin sekä huoneeni että itseni puhtaana pidetyiksi. Mutta jonkun ajan kuluttua se kävi tavaksi, ja sitten se oli helppoa. Ja mielihyvä, jonka se tuotti isälleni, korvasi kaiken. Hän oli ollut ylpeä toimeliaasta, terveestä tytöstään, mutta luulen etten ollut koskaan ilahduttanut häntä niin paljon kuin hänen sairas tyttönsä, joka makasi vuoteessaan. Huoneeni oli hänen lempipaikkansa, jossa hän istui usein viettäen aikaansa, joten sekä huone että kaikki siinä johtaa minut muistelemaan häntä."
Helena-serkun silmissä oli kyyneleitä, kun hän lopetti kertomuksensa.
Mutta Katy näytti iloiselta ja innostuneelta. Samalla kun se tuntui
hämmästyttävältä, oli lohduttavaakin, että oli ollut aika, jolloin
Helena-serkku oli vähemmän täydellinen kuin nyt.
"Luuletko todellakin, että minäkin voisin tehdä niin?" kysyi hän.
"Mitä tehdä? Kammatako tukkasi?" Helena-serkku hymyili.
"Voi, ei! Olla sievä ja suloinen ja kärsivällinen ja ihmisten ilahduttaja. Ymmärräthän, mitä tarkoitan."
"Olen varma siitä, että voit, jos koetat."
"Mutta mitä sinä ensiksi tekisit?" kysyi Katy, joka nyt, kun hänen mieleensä oli juolahtanut uusi ajatus, oli hyvin halukas heti alkamaan.
"Hyvä, ensi töikseni nostattaisin laskuverhot ja tekisin huoneen vähemmän synkän näköiseksi Onko sinun nautittava lääkkeitä kaikista noista pulloista?"
"Ei, ainoastaan tuosta isosta, jolla on sininen nimilippu."
"Sentähden voisit pyytää Izzie-tädin viemään pois toiset. Ja minä pyydän Cloveria poimimaan kimpun tuoreita kukkia pöydällesi joka päiväksi. Kesken kaiken, en näe sitä pientä valkoista maljakkoa."
"Ei, se särkyi juuri sinä aamuna, jolloin sinä läksit, samana päivänä, jolloin minä putosin kiikusta", sanoi Katy surullisesti.
"Vähät siitä, ystäväni, älä näytä niin alakuloiselta. Tunnen sen puun, jossa sellaisia maljakoita kasvaa, ja sinä saat toisen. Sittenkuin huone on järjestetty hauskaksi, pyytäisin minä sinun sijassasi kaikki koulukirjani tänne, ja minä lukisin joka aamu pari tuntia."
"Voi!" huudahti Katy väännellen kasvojaan jo ajatellessaankin sitä.
Helena-serkku hymyili. "Tiedän", sanoi hän, "kuuluuhan tosin hirveän ikävältä, että sinun olisi täällä yksiksesi opeteltava maantiedettä ja harjoiteltava laskentoa. Mutta usko minua, jos vain koetat, tulet siitä vähitellen iloitsemaan. Siten et unhota ennen opittua, näethän, et mene niin paljon taaksepäin opinnoissasi. Näin on opiskelusi aivankuin työskentelyä puutarhassa, jossa työn tulokset eivät niin helposti näyttäydy. Jokainen kasvattamasi kukkanen tuottaa sinulle voitonriemua, ja sinä tulet panemaan sille kaksinkertaisesti enemmän arvoa kuin tavalliselle kukalle, josta ei ole ollut mitään vaivaa."
"Niin", sanoi Katy melkein avuttomana. "Tahdon koettaa. Mutta ei ole ollenkaan hauskaa, ellei joku lue kanssani. Onko mitään muuta, Helena-serkku?"
Juuri silloin ovi narahti, ja Elsie pisti päänsä ovesta arkaillen.
"Voi, Elsie, juokse tiehesi!" huusi Katy. "Helena-serkku ja minä keskustelemme. Älä tule nyt juuri tällä hetkellä."
Katy ei kyllä puhunut tylysti, mutta Elsien kasvot muuttuivat, ja hän näytti tyytymättömältä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan sulki oven ja luikki ulos.
Helena-serkku tarkkasi tätä pientä kohtausta sanattomana. Hän näytti miettivän jotakin muutamia minuutteja Elsien poistuttua.
"Katy", sanoi hän viimein, "sinähän juuri äsken sanoit olevasi pahoillasi siitä, ettet sairaana ollessasi voi olla siskoillesi hyödyksi. En kuitenkaan luule sinulla olevan syytä siihen."
"Miksei?" sanoi Katy hämmästyneenä.
"Sillä sinä kyllä voit hyödyttää. Minusta näyttää, että sinulla on parempi tilaisuus vaikuttaa lapsiin nyt kuin koskaan terveenä ollessasi, jolloin tapasi mukaan lentelit siellä täällä. Sinä voisit tehdä heille, mitä ikinä vain haluaisit."
"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Katy surullisesti. "Helena-serkku, harvoinhan tiedän, missä he milloinkin ovat tai mitä he tekevät. Ja kuten ymmärrät, enhän kykene nousemaan tästä ja kulkemaan heidän perässään."
"Mutta voithan tehdä huoneestasi niin miellyttävän paikan, että he tahtovat tulla luoksesi! Etkö huomaa, että sairaalla ihmisellä on se erikoinen etu, että hän on aina löydettävissä. Jokainen, joka häntä tarvitsee, tietää minne mennä. Jos ihmiset rakastavat häntä, tulee hänestä luonnollisestikin perheen sydän. Saatahan pienokaiset kerrankin tuntemaan, että huoneesi on kaikkien lepopaikka silloin, kun he ovat väsyneitä, iloisia tai surullisia taikka huolissaan jostakin, ja että Katy, joka asuu siinä, varmasti vastaanottaa heidät ystävällisesti — ja taistelu on voitettu. Sillä tiedäthän ettemme vaikuta ihmisiin mitään hyvää nuhdesaarnoilla, vaan eläen heidän elämäänsä yhdessä heidän kanssaan ja auttaen vähän silloin tällöin saadaksemme heidät paremmiksi. Ja kun oma elämämme on syrjäytetty joksikin aikaa, kuten sinun nyt on, silloin on juuri aika työskennellä toisten ihmisten elämän hyväksi, jota emme saata silloin tehdä, kun hyörimme ja pyörimme omissa tehtävissämme. Mutta minun tarkoitukseni ei ollut saarnata. Pelkään sinun olevan väsyneen."
"En ole ollenkaan", sanoi Katy pitäen Helena-serkun kättä kovasti omassaan, "et saata uskoa, kuinka paljon parempi tunnen olevani. Voi, Helena-serkku, tahdon koettaa!"
"Ei se tule olemaan helppoa", vastasi serkku. "Tulee päiviä, jolloin päätäsi kivistää ja tunnet olevasi äreällä ja kiusallisella tuulella etkä tahdo ajatella muita kuin itseäsi. Ja tulee toisia päiviä, jolloin Clover ja toiset lapset haluavat tulla huoneeseesi, kuten Elsie juuri äsken, ja sinulla on jotakin muuta tehtävää, ja sinusta tuntuu kuin heidän tulonsa vaivaisi sinua. Mutta sinun tulee muistaa, että joka kerran, kun unohdat olla ystävällinen ja olet kärsimätön ja itsekäs, sinä saatat heidät kylmenemään ja karkoitat heidät yhä kauemmaksi luotasi. He ovat rakastettavia pikku olentoja, ja ovat nyt niin huolissaan sinusta, että pieninkin heille osoittamasi tylyys loukkaa heitä. Mutta vähitellen he tottuvat sairauteesi, ja jollet nyt saavuta heidän ystävyyttään, vieraantuvat he sinusta vanhemmiksi tultuaan."
Juuri silloin astui tohtori Carr sisään.
"Oi isä! ethän vain ole tullut viemään Helena-serkkua pois?" sanoi
Katy.
"Sitäpä varten tulin", sanoi isä. "Luulen että iso ja pieni sairas ovat jo kyllin kauan keskustelleet. Helena-serkku näyttää väsyneeltä."
Minuutin ajan Katy tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän nieli kyyneleensä. "Ensimäinen kärsivällisyyden harjoitus", sanoi hän itsekseen, ja hän onnistui hymyilemään väsyneesti isän katsoessa häneen.
"Se on oikein, ystäväni", kuiskasi Helena-serkku nojautuessaan suutelemaan häntä. "Ja, Katy, vielä sananen. Tässä koulussa, johon sekä sinä että minä kuulumme, on eräs suuri etu, ja se on se, että Opettaja on aina saapuvilla. Hän ei koskaan poistu. Jos joudumme pulaan, on hän aivan vieressämme valmiina selittämään ja tekemään kaikki helpoksi. Koeta ajatella sitä, kultaseni, äläkä pelkää pyytää Häneltä apua, kun läksy näyttää vaikealta."
Katy näki pahoja unia sinä yönä. Hän oli opettelevinaan läksyjään kirjasta, joka ei auennut. Hän saattoi nähdä ainoastaan vähän sen sisältöä, mutta se oli sellaista kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän koetti turhaan, hän ei osannut lukea sanaakaan ja kuitenkin kaikesta huolimatta tuntui se niin huvittavalta, että hän toivoi saavansa jatkaa.
"Voi, jos joku voisi auttaa minua!" huudahti hän kärsimättömästi.
Yhtäkkiä laskeutui käsi hänen olkapäälleen ja otti kirjan. Se aukesi silmänräpäyksessä ja koko sivu levisi hänen eteensä. Ja sitten käden etusormi alkoi osoittaa kutakin riviä, ja kun se liikkui, kävivät sanat selviksi, ja Katysta oli lukeminen helppoa. Hän katsahti ylös. Siinä hänen yläpuolellaan olivat isot kauniit kasvot. Silmät kohtasivat hänen katseensa. Huulet hymyilivät.
"Miksi et pyytänyt minua ennen, pikku koululainen?" sanoi ääni.
"Mitä, Sinäkö se olet, se, josta Helena-serkku puhui", huudahti
Katy.
Hän oli varmaankin puhunut unissaan, sillä Izzie-täti havahtui ja sanoi: "Mikä sinua vaivaa? Tahdotko sinä jotain?"
Uni katkesi ja Katy heräsi huomaten olevansa vuoteessaan, kun ensimäiset auringonsäteet tunkeutuivat ikkunasta ja Izzie-täti nousten kyynärpäilleen tuijotti unisena häneen ihmetellen.